Daniel Dycellä oli tapana sanoa, että ihmisen koko maailma oli hänen
liiviensä alla. Nuorten kesken meillä pohjoisessa on tapana ennustaa
tulevaisuutta siten, että luetaan liivinnapit ylhäältä alas ja
lasketaan:
»Suutari,
nikkari,
sotamies,
kippari,
iso-rikas,
kerjäläinen,
juomari,
varas.»
Mikä nimi sattuu viimeisen napin kohdalle, se ilmoittaa asianomaisen
henkilön kohtalon, ja sen jälkeen kuin kreivikunnan sotilasosasto
on kulkenut meidän paikkakuntamme kautta värväysmatkallaan, voin
nähdä koulupoikiemme liiveistä puuttuvan kaikki napit paitsi kolme
ylimmäistä. Dan Dycellä oli toisenlainen kaava; hän luki: »Onnellinen,
autuas, terve, sairas, hyvä maine, paha maine, helvetti, taivas.»
»Ei taivas, Dan!» sanoi Bell. »Sen toisen paikan voin kyllä myöntää,
sillä toisinaan minä kiivastun kauheasti jostakin mitättömästä
asiasta»; johon Dan vastasi: »Vaimo! taivaan valtakunta on sisällisesti
teissä.»
Samoin ajattelen toisinaan, että kaikki mikä maailmassa on minkään
arvoista, on tässä pikku kaupungissa, lukuunottamatta jouhikvartettia
ja Firenze-nimistä paikkaa, jota jo kauan on tehnyt mieleni nähdä, jos
minulla vain joskus on tarpeeksi rahaa. Tässä pienessä kaupungissa on
joka viikko niin paljon murhenäytelmää, huvinäytelmää ja ilveilyä,
että siitä syntyisi täydellinen romaani täynnä naurua ja kyyneliä,
joka menisi kaupaksi kuin kuumille kiville. Olen itse aloittanut niitä
parin tusinan verran — saatuani innoittavan sykähdyksen ikkunani
ohi kulkevilta ihmisiltä tai jostakin täyttä touhua juoruavien
eukkojen satunnaisesta lauseesta. Usein tulen talvi-illoin kotiin
tuoden mukanani hyvän apajan sivumennen siepattuja tarinoita,
sytytän kiireesti kynttilän ja aloitan uljaasti: »Kapteeni Tärkeys.
I luku.» tai »Hurja perintö. I osa. Merkillinen Mary.» Ainoastaan
ainesten ylenpalttisuus on hankaluutena: kun olen kirjoittamassa
»Kapteeni Tärkeyttä» (josta sukeutuisi loistavan synkkä kertomus
huonosta elämästä, jos koskaan selviytyisin I luvusta ja tuon vanhan
heittiön hellyydestä äitiään kohtaan), pyörähtää vaimoni sisään
tuoden jotakin lämmintä juotavaa ja kertoo, että Jonathan Campbellin
vuohi on murtautunut pappilan puutarhaan, ja silloin olen poissa
konnuus-vireestä; Jonathanin vuohessa itsessään on shillingin kirja.
Mutta tällä kertaa olen lujasti päättänyt olla hellittämättä Dycen
perheen aiheista, saatuani kerran työnnytyksi heidän ovestaan sisälle.
Toivon, että olemme tuon huonekunnan ystäviä, joka on minulle kalliimpi
kuin kuninkaitten asuinsijat (ei silti että minä niitä montakaan
tuntisin). Toivon, että kuinka usein tai kuinka varhain kolkutammekin
pronssinyrkillä, tai kuinka arasti, niin Kate tulee ja sanoo samaan
hengenvetoon: »Mikäs on asia? Käykää sisään!» Sisällä ollessamme
voimme kuulla ihmisten kulkevan ohi kadulla ja villihanhien huutelevan
— villihanhet, villihanhet! tällä kertaa en seuraa teitä minne
houkuttelette, missä on vain hiljaisuutta ja unelmia — syksysäät ja
kesäpäivät kutsukoot meitä ulos puutarhaan ja metsään, mutta jos vain
suinkin voin, niin lukitsen oven sisäpuolelta pysyäksemme kauniisti
sisällä Daniel Dycen ja hänen huonekuntansa parissa, ja silloin olemme
hyvässä tallessa. Niin, niin, silloin olemme hyvässä tallessa.
Villihanhien huuto, joka kajahteli öisin, käsittämättömänä, oli
ainoa, mikä Nupusta tuntui vieraalta tässä kodissa. Kaikki muu oli
luonnollista, tuttua ja ystävällistä, sillä kaikessa muussa, mitä hän
tunsi, oli rakkautta. Mutta hän pelkäsi alussa tuota yksinäisten,
villien luontokappaleiden raakuntaa, joka painosti häntä ihmetyksellä
ja kammolla. Maatessaan iltaisin ullakkokammiossaan hänestä tuntui,
kuin olisivat ne olleet poloisia harhautuneita vaeltajia, tuuliajolle
joutuneita, eksyneitä; ja niin ne ovatkin, tiedän mä. Hans Andersen ja
Grimm olivat hänen tajunnassaan liittäneet tuonlaatuisiin olentoihin
hylättyyden ja kaameuden ajatuksen. Mutta Kate MacNeill oli vielä
jossakin määrin edistänyt näitä lapsellisia tunnelmia.
Ylämaalaistyttö oli tuonut Colonsaysta mukanaan ihon, jota karmi
pimeässä, aivot, joissa asui haaveellinen mielikuvitus; hän vakuutti
joskus pyhästi Nupulle, ettei hän tahtonut tulla ollenkaan aikaan
kummituksilta omassa pienessä kyökintaus-kamarissaan. Mutta Nupun ei
pitänyt hiiskahtaa siitä mitään tädeilleen. Sitäpaitsi ne tulivat vain
Katelle, nuo aaveet; eikö Nuppu kuullut niitä viime yönä? Hanhiako!
Ei, ei hanhia, Kate tiesi sen paremmin, ja jos sitä vielä paljon
pitemmälti kestäisi, ei hän viipyisi kauempaa tässä kaupungissa; hän
ei viipyisi missään, hän palaisi kerrassaan takaisin Colonsayhin.
Ei silti että Colonsay olisi sen parempi, Colonsayssakin oli usein
aaveita — talvisaikaan, ja silloin täytyi juosta niinkuin paholainen
olisi kintereillä, tai olla uljas ja vahva poika saattajana. Jos
Amerikassa ei ollut kummituksia, niin se johtui siitä, että tuli liian
kalliiksi matkustaa sinne höyrylaivoilla. Kuuntelehan tuotakin — »kook,
kook!» — oletko ikinä kuullut sen kaltaista? Kukahan täysijärkinen
haluaisi tällaisella ilmalla kummitella? Ja äänekkäänä yli tuulen,
joka tuuditti kaupunki-pienoista kukkuloiden kehdossa, äänekkäänä yli
sateen roiskeen, ovien narinan ja ikkunaluukkujen kolkutuksen tuossa
vanhassa talossa kuulivat Nuppu ja Kate keittiössä yhdessä istuessaan
jälleen tuon hanhien »kook, kook!» raakunnan. Silloin tuntui lapsesta,
että hän kaipasi Chicagon mahtavaa turvallisuutta, että Skotlanti
oli vanha, kolkko paikka, jonka yössä kulki ohi nukkuessaan murhattu
Duncan, David Rizzio tikarit rinnassaan ja Kirkconnel Lee'n Helena.
Harvoin herättivät yöt hänessä kuitenkaan mitään pelkoa, Kate-paran
aaveista huolimatta, sillä huonekunnan lämpö, valoisuus ja rakkaus
täyttivät kaikki käytävän ja portaiden loukot ja seurasivat häntä
vuoteeseenkin. Kun hän oli lukenut iltarukouksensa, saivat hanhet
vapaasti kirkua, vanhan talon hirret paukkua, Nuppu oli kiedottu
Jumalan ja ihmisten rakkauteen ja hänen mielensä täytti rauha. Mutta
aamut peloittivat häntä usein, kun hän heräsi kellojensoittoon kuuden
aikana. Sen lakattua hänestä tuntui siltä, kuin edellisen illan
rakkaus ja rukous olisivat menettäneet kaiken tehonsa. Silloin ahdisti
häntä hetken aikaa koko Skotlanti omituisine historiansirpaleineen,
sellaisina kuin ne olivat hänen mieleensä takertuneet; talo oli kuollut
ja tyhjä; hänen kammoaan eivät aiheuttaneet haamut eivätkä hanhet,
vaan ihmiskunnan vanhat selittämättömät aavistukset. Kuinka syvältä ja
miltä etäisiltä rantamilta saapuvatkaan lapsuuden hurjat aavistukset!
Hänellä ei ollut mitään pelättävää, sen hän tiesi, mutta aamunkoiton
outous ja elämänkaipuu tekivät hänestä noina aamuina muiden Dycen talon
asukkaiden herättäjän.
Hän nousi ylös vuoteesta ja meni viereiseen Ailie-tädin huoneeseen ja
pujahti vuoteeseen hänen viereensä suudellakseen hänet hiukan hereille
unelmistaan. Tädille olivat nämä aamutervehdykset kallisarvoisia;
hän otti lapsen povelleen ja vaipui uneen huoahtaen tyydytyksestä,
tuo tahraton äiti. Nuppu itse ei silloin voinut nukkua katsellessaan
suloisen tätinsä ilmestystä aamun koittaessa — pieluksella olevaa
tummaa pilveä, joka muuttui vaaleanruskeiksi hiuslaineiksi, poskia ja
huulia, jotka näyttivät punertuvan kuin kukat päivän valjetessa, hänen
povisopukkaansa, hänen ohimovaltimoaan.
Toisina aamuina Rellu-Wullyn kellonsoitto lähetti hänet Bell-tädin luo,
joka antoi hänelle oman lämpöisen kuoppansa lakanain välissä, nousten
itse ylös pukeutuakseen riuskasti päivän puuhia varten. »Makaa sinä
vain siinä, kultaseni, ja nuku», sanoi hän, sitoen nuttujaan siroilla,
tiukoilla solmuilla. »Sinä et kasva kauniiksi, suureksi, voimakkaaksi
tytöksi, kuten Ailie-tätisi, jollet ota unen päästä kiinni silloin kuin
saat. Aamu on vain minunlaisiani vanhoja eukkorahjuksia varten, joilla
on tehtäviä täytettävänä ja jotka eivät nureksi niitä täyttäessään.»
Hän pakisi edelleen Nupulle pukeutuessaan, tuo kielevä tätönen, kaksi
asiaa alinomaisena puheenaiheenaan — Skotlannin verrattomuus ja
velvollisuutensa täyttämisen hyve. Ihminen, sanoi hän, tahtoi joskus
kyllästyä tekemään yhtä ja samaa joka päivä, suorittamaan yhtenään
samoja askareita, kuten huoneiden lämmitystä ja ruoanlaittoa ja
siivousta, vaikka mieli halusi askaroida suurissa tehtävissä, jotka
odottivat täyttämistään, mutta ei koskaan voinut tuntea mielihyvää,
ennenkuin lähinnä oleva tehtävä oli suoritettu, vaikkapa se olisi ollut
vain sukan parsiminen. Miksi Nuppu aikoi tulla isoksi kasvettuaan?
Nuppu arveli, ettei hänestä tulisi mitään erityistä, ainoastaan
lady. Niinpä kyllä, mutta ladyjenkin tuli tehdä jotakin järkevää;
esimerkiksi Ailie — jos nyt ei tahdottu mennä kauemmaksi — hän olisi
pystynyt vaikka liikettä johtamaan, vaikkakin hänen parsintansa oli
kehnoa. Ladyllekään ei ollut mitään sen jalompaa kuin oman vuoteensa
laittaminen; sitäpaitsi lääkärit sanoivat, että se oli erinomaisen
kehittävää vartalolle.
Nuppu kyyhötti tätinsä peitteen alla, ainoastaan nenä ja kirkkaat
mustat silmät näkyvissä kierteisen, puisen kynttiläjalan kannattaman
kynttilän valossa, ja arveli, että rouva Molyneux oli joutuisin nainen
töistä suoriutumaan, minkä hän oli nähnyt: hän ei muuta kuin huitaisi
ne sivuile ja lähti ulos ostoksille tai murkinalle Jimin kanssa.
Surkutteleva katse harhaanjohdettua rouva Molyneux'tä kohtaan tuli
Bellin silmiin, mutta Nupun läsnäollessa hän ei koskaan lausunut
arvostelun sanaakaan noista amerikkalaisista. Hän sanoi vain, että
Amerikka oli toista. Amerikka ei ollut Skotlanti. Ja Skotlanti ei ollut
samaa kuin Englanti, vaikka monin paikoin sanottiin englantilaiseksi
sellaistakin mikä oli skotlantilaista.
Jimin oli tapana sanoa, isästä puhuessaan, että skotlantilaiset olivat
jonkinlaista ylhäisempää lajia englantilaisia.
Bell toivoi hartaasti, että saisi nähdä tuon miehen — hänen täytyi olla
perin etevä!
Toisina aamuina taas lapsonen avasi hiljaa setänsä oven ja setä
pelästyi kauheasti, huutaen: »Rosvoja, mutta sinä et saa mitään.
Minulla on kello saappaissani ja rahat suussani.»
Nuppu hiipi hänen viereensä, ja noina varhaisina hetkinä alkoi
hänen kasvatuksensa. Hän oppi Ailien tyyneyttä, tiedonhalua ja
eteenpäinpyrkimystä, hän oppi Bellin käsityksiä velvollisuudesta ja
uuden isänmaansa muinaista mainehikkuutta; sedältään hän oppi paljon
asioita, joista vähäisin, mikä näytti nykyhetkellä hyödyttävän, oli
Herran rukous latinaksi. _Pater noster qui es in coelis_ — tämä ynnä
joku satanen Trayner'in latinalaisia mietelauseita olikin miltei
kaikki, mitä tuosta klassillisesta kielestä oli säilynyt asianajajan
päässä opiskeluajoilta. Se oli aivan yhtä hyvä ja tehokas rukous
englanninkielelläkin, myönsi hän, mutta jotenkuten, toisinaan,
tuo kieli vanhuutensa vuoksi saattoi meidät lähempään yhteyteen
alkuperäisen kanssa. Joinakin aamuina Nuppu hyräili hänelle entisessä
kodissaan kuulemiansa neekerilauluja; ja jos setä oli hyvässä vireessä,
lauloi hänkin jonkun virren Coleshill'in, French'in, Bangor'in tai
Torwood'in sävelellä. Hänen lempisäveltäjänsä oli Torwood; siinä oli
sellainen haikeus — sellainen haikeus! Tahi toisinaan jonkun »Mary
Morison'in» tapaisen laulun.
»Mitä te kaksi siellä ylhäällä hyrisette?» huusi Bell portaiden
juurelta. »Joka laulaa ennen aamiaista, se itkee ennen iltaa!»
»Eikö hän pidä laulamisesta aamuisin?» kysyi Nuppu kyyhöttäen setänsä
vieressä, ja setä nauroi.
»On vanha taika — vanha taikausko», sanoi hän, »että on huono-onnista
aloittaa päivä liian iloisesti. Tuon taikauskon alkuunpanija on
varmaankin ollut lääkäri, mutta sinä ihmettelisit, jos tietäisit,
kuinka monilla hyvillä ja säädyllisillä skotlantilaisilla,
meidänlaisillamme jokapäiväisillä kunnon ihmisillä, on lapsuudestaan
saakka sellainen käsitys mieleenjuurtuneena, niin etteivät he koskaan
uskalla ynähtääkään ennenkuin päivä on jo pitkällä.»
»Hyväinen aika, kylläpä se Bell-täti on skotlantilainen!» sanoi Nuppu.
»Niin isäkin oli. Hän lauloi kyllä milloin vain; hän lauloi vaikka
hampaat olisivat menneet puhki; mutta hän oli oikein skotlantilainen
muulla tavoin. Kerran hänellä oli yllään kiltit mennessään
Caledonialaiselle klubille.»
»Minä en pidä kilt'iä», sanoi setä. »Se ei ole ihan välttämätön, paitsi
jos on englantilainen ja on vuokrannut metsästysalueen Ylämaassa.»
»Bell-täti on kai oikea väärentämätön skotlantilainen!»
»Sitä ei käy kieltäminen», myönsi setä. »Hän on niin skotlantilainen,
että pelkään hänen pitävän Jumalaakin omana maanmiehenään.»
Ja sitten olivat ne tunnit, jotka Ailie mielihalulla uhrasi Nupun
tieteenmukaisemmalle opetukselle. Sivuhuone, jota kutsuttiin Danin
lukuhuoneeksi, koska hän toisinaan otti siellä pienen unen päivällisen
jälkeen, tuli kouluhuoneeksi. Siellä oli seinällä Mercatorin
maailmankartta ynnä Europan kartta, mitkä jo luonnostaan antoivat
paikalle oikean akateemisen näön. Kun oli varustettu mielikuvituksella,
kartalla ja »Kulta-Aarteella», saattoi, Ailien sanojen mukaan, hankkia
itselleen tietomäärän, joka veti vertoja, yliopistosivistykselle. He
tekivät yhdessä pitkiä matkoja Mercatorin kartalla; näkivät ihmeellisiä
paikkoja; värisivät napaseuduilla tai riutuivat päivänpaahteisilla
aavikoilla, toisinaan ennenkuin Kate ehti soittaa aamiaiskelloa.
Ei näyttänyt olevan ainoatakaan paikkaa maailmassa, josta tällä
etevällä tädillä ei olisi ollut jotakin tietoa. Kuinka innokkaasti, he
matkasivat mantereiden poikki, kuinka nerokkaasti he suunnittelivat
matkareittejä! Jokien pituuksista, vuorien korkeuksista, vientimäärien
arvoista ja kaikista vähäpätöisistä, muuntelevista seikoista, jotka
turmelevat maantieteen suuren leikin monilta lapsiaivoilta, he eivät
suuria piitanneet; he keräsivät matkoillaan ääniä, värejä, maisemia,
ilmoja ja rotujen ulkonäköä. Millaisia seikkailuja heillä oli, kun
he elefanttien ja tiikerien ahdistamina kiitivät yhdessä vilauksessa
Bengalista Venetsian saarille ja näkivät meren vihreän liman sen
vedestä kohoavien palatsien liepeissä! Niin, maailma on kokonaan
avoinna mielikuvitusihmiselle. »Rakasta karttoja, niin et ole koskaan
liian vanha tai liian köyhä matkustellaksesi», oli Ailien tunnuslause.
Hän löysi sankarin tai sankarittaren jokaiselle kohdalle Mercatorin
kartalla ja vartutti siten lasta jalossa ihailussa.
Luulette ehkä, että aina oli sama oppilas ja sama opettaja, mutta
eipäs, he vaihtoivat toisinaan paikkoja. Jos Ailie opetti Nupulle
omaa rakkauttansa lyriikkaan, jossa ihmiset ovat luoneet parhaimpansa
haltioitumishetkillään, opasti Nuppu Ailie'a lukemaan Shakespeareään,
ja suloiset olivat ne hetket, joita he yhdessä viettivät Ardennien
metsässä tai Prosperon saarella.
Heidän oli hyvä olla silloin; hyvä oli olla naisen ja lapsen, ja he
olivat onnelliset.