Että lasta lainkaan pantiin naistenkouluun, oli täti Bellin ansiota.
Ailie-neiti oli alunpitäen ollut epäröivällä kannalla alkeiskouluun
nähden, mutta Bell oli hirmuisen jyrkkä vaatimuksessaan; sanalla
sanoen, häntä ei voinut hillitä mikään, kyyhkyshäkki sen piti
olla. Ollen itse vanhan naistenkoulun tuotteita Barbara Mushetin
kuuluilta päiviltä, jonka oppilaat liinavaateompelussa ja vinossa
kaunokirjoituksessa olivat nykyjään naimisissa parhaiden miesten
kanssa ja arvossapidettyjä emäntinä, oli se hänen mielestään yhäkin
ainoa kulkuväylä niiden ominaisuuksien ja taitojen saavuttamiseen,
jotka pidättävät tuota omituista miesväkeä, heidän naimisiin mentyään,
omien takkahiilostensa ääressä. Mitä tulee Daniel Dyceen, oli hän,
pelkään mä, välinpitämätön siitä miten Nuppu koulunkäyntinsä suoritti,
koska hänen filosofiansa oli sellainen, että luonnonlahjojen portit
suljetaan meiltä sinä päivänä, jona synnymme maailmaan, ja että
oppikurssin tärkeimmät osat, hyvät tai huonot, opitaan kotisalla, kuten
skottilainen tai ylämaalainen puheenmurre.
Niinpä oli Ailie mennyt vastahakoisesti Duffin neitien luo ja
sanonut heille, että huomenna uusi oppilas aloittaisi opintonsa
heidän akatemiassaan. He kuhersivat mielissään tästä uutisesta,
panivat nypläyksensä pois, ottivat esiin kuuluisat hopealusikkana
ja tekivät iltapäiväteestään kekkerit aniskaakun avulla, joka
kaikessa kiireessä noudettiin P. & A. Mac-Glashanilta. Heidän kotinsa
oli kuin myyjäiskoju ja tuoksui tärpätille. Ailie, joka rakasti
avaroita tiloja, istui kokoonpuristettuna täyteen ahdetun hyllykön
ja valkoiseksi-emaljoidun rukin välissä, hatun sulat töykkien hänen
tuolinsa takana seinällä olevaan koruveistoshyllyyn, ja, ajattelematta
mitään epäystävällistä noista olennoista, toivoi, että voisi
ravistella heitä kelpotavalla. Oh! he olivat niin sievisteleviä,
sirostelevia ja erehtyivät niin toivottomasti kaikissa asioissa! Hän
ei ollut itsekään kovin suuri vartaloltaan, mutta heidän seurassaan
hän tunsi itsensä jättiläiseksi, ja oudosti heräsi hänessä myöskin
ilon tunne siitä, että hän oli uudempaa lajia naista kuin nuo arat
orjat, jotka olivat sirostelevaisuutensa vankeja, typerien vanhojen
kuvitelmien kahlehtimia. Hän iloitsi siitä, että oli vapaa, että hänen
joutohetkensä eivät tuhlautuneet sellaisiin turhanpäiväisyyksiin,
että hänen katseensa kantoi kauemmaksi, ettei hänellä ollut mitään
peloittavia yhteiskunnallisia ennakkoluuloja, ettei totunnaisuus ollut
musertanut hänen sieluaan, ja kuitenkin hän tavallaan pitikin heistä ja
sääli heitä.
»Te tulette huomaamaan hänet jossakin määrin omituiseksi», selitti
hän nopostellessaan aniskaakkua, Jean-neidin keksimä typerä pikku
lautasliina polvellaan ja kyyhkyset räpytellen hänen ympärillään niin
arkoina istumaan, kuin olisivat he olleet todellisia höyhenniekkoja
ja hän kissa. »Hänellä on huomattavan terävä äly; hän on aivan
epätavallinen — aivan toisenlainen kuin muut lapset monessa suhteessa,
ja häntä on kukaties alussa vaikea ohjata.»
»Hyväinen aika!» sanoi neiti Jean. »Mikä vahinko että hän on niin
omituinen! Se on varmaankin amerikkalaisen järjestelmän seurauksia;
mutta ehkäpä hän paranee.»
»Oh, ei siinä ole mitään syytä levottomuuteen», selitti Ailie-neiti,
nostaen liinasen lattialta, minne se oli solahtanut hänen polveltaan,
ja asettaen sen paikoilleen hiukan tuikeasti puistaltaen sitä. »Jollei
hän puhuisi paljon, ei hänestä päältä nähden voisi ollenkaan arvata,
että hän tietää enemmän kuin — kuin useimmat meistä. Hänen äitinsä,
niin uskon, oli jonkinlainen nero — ainakaan se ei ole mitenkään
periytynyt Dycein puolelta; me olemme kaikki olleet yksinkertaista
väkeä, ei nyt varsinaisesti typeriä, mutta ei toiseltapuolen myöskään
niin omituisia, että koirat meitä nurisivat tai tuttavamme menisivät
toiselle puolen katua nähdessään meidän tulevan. Hänen äitinsä kuoli
kaksi vuotta sitten, ja kun William — kun veljeni kuoli, jäi Lennox
hänen ja hänen vaimonsa ystävien ja ammattitoverien huostaan, jotka
ovat olleet kyllin hyväntahtoisia luovuttaakseen hänet meille,
vaikkakin suuresti vastoin sydämensä halua.»
»Lapsikulta!» sanoi neiti Jean ihastuksissaan.
»Ihan kuin suloisessa romaanissa!» kuhersi neiti Amelia kaihokkaasti.
»Voitte olla varmat, että teemme hänen hyväkseen kaiken mitä voimme»,
jatkoi neiti Jean, nyppien tietämättään sormillaan muruja vieraansa
helmasta, kunnes Ailie tuskin jaksoi pidättää hymyään.
»Hän tulee pian tuntemaan itsensä aivan koteutuneeksi meidän
keskuudessamme pienessä koulussamme», sanoi neiti Amelia. »Epäilemättä
hän on aluksi ujo —»
»Päinvastoin!» vakuutti Ailie heille, tuntien hiukan ilkikurista
iloisuutta sisässään ajatellessaan kuinka todennäköisesti Nuppu
hämmästyttäisi heitä muilla ominaisuuksilla kuin ujoudella. »Näyttää
siltä kuin kasvatettaisiin lapsia Amerikassa kokonaan toiseen
tapaan kuin täällä; tulette huomaamaan hänessä omituista pelotonta
itsenäisyyttä.»
Kaksoset kohottivat kätensä hämmästyksissään, naksauttaen kielellään
molemmat yht'aikaa. »Mikä vahinko!» sanoi neiti Jean, ikäänkuin olisi
ollut kysymyksessä joku ruumiillinen vamma.
»Mutta epäilemättä se on pois kitkettävissä huolenpidolla ja
harjoituksella», sanoi neiti Amelia, tahtoen rohkaista ja pitää toivoa
yllä.
Silloin Ailie-neiti menetti kärsivällisyytensä. Hän nousi lähteäkseen
niin äkkiä kavahtaen, että se sai kyyhkyset räpyttelemään entistä
laajemmissa kaarroksissa rauhattomassa pikku arkihuoneessaan, josta
kaikki mukavuus oli niin tyystin pois häädetty koristekylläisten
pikkukapineiden paljoudella.
»Mielestäni teidän ei ole tarvis vaivata itseänne paljon tuolla
poiskitkemisellä», sanoi hän, hiukan samaan sävyyn kuin veljensä
oikeussalissa. »Yksilöllisyys ei ole tuskallista omistajalleen kuten
hammassärky, jonka vuoksi on vahinko kitkeä sitä pois tai kuolettaa
hermo.»
Sanat olivat lausutut ennenkuin hän ehti estää; hän puraisi huultaan
ja punehtui mielipahasta, kun oli ne sanonut, mutta onneksi eivät
Kyyhkyset levottomuudessaan olleet niitä tarkanneet.
»Kuten kaikki Dycet, hiukan hupsahtava!» sanoivat he hänestä, kun
hän oli mennyt, ja he olivat hyvin erilaisia ihmisiä silloin,
ottaessaan esiliinat yllensä, kääriessään hopealusikat silkkipaperiin
ja pannessaan ne Amelian sukkaan, ennenkuin ryhtyivät jälleen
nypläystyöhönsä.
Iloa ja odotuksen onnea täynnä lähti Nuppu seuraavana aamuna kouluun.
Hänen lähtönsä avaran Atlantin yli Skotlantia kohti ei ollut
varmaankaan näyttänyt suurimerkityksellisemmältä; katsellessaan hänen
jälkeensä, kun hän käveli yksinään katua alaspäin niin luottavasti
ja rohkeasti, katuivat tädit omaa toimenpidettään ja kadehtivat
Duffin neitejä, jotka saisivat nauttia koko päivän hänen seuransa
siunausta. Bellistä tuntui ihan kuin lapsi olisi kävellyt pois heidän
koko elämästään sitä leveää tietä myöten, joka johtaa lapsemme omasta
tiedostamme johonkin toiseen, toisiin asumuksiin, vieraisiin sydämiin.
Kerran kääntyi lapsi kirkon kulmauksessa ja huiskutti kättään;
Ailie-neiti kesti sen uljaasti, mutta oi, Bell-neiti! — Bell-neiti!
— hän ryntäsi keittiöön ja kävi Katen kimppuun, joka riippui ulkona
ikkunasta, katselemassa hänkin.
Kaksikymmentäkolme oppilasta oli Duffien kyyhkystarhassa — kuusitoista
tyttöä ja loput poikia, muttei vielä kyllin poikia käydäkseen
latinakoulua. Neiti Jean tuli ulos ja soitti tiukua, ja Nuppu kantautui
sisään nuorisoaallon mukana, joka oli vielä läpeensä outoa hänelle.
Kaksoset seisoivat rinnakkain pulpetin takana; hälisten asettuivat
tottuneet lapset paikoilleen, mutta Nuppu käveli opettajien luo ja
ojensi kätensä.
»Hyvää huomenta; minä olen Lennox Dyce», sanoi hän, ennenkuin
he ehtivät tointua tuon harvinaisen esittelyn aiheuttamasta
hämmästyksestä. Hänen äänensä kajahti kirkkaana ja rauhallisena
takimmaiselle sijalle saakka ja sai lapset tirskumaan.
»Hiljaa!» huusi neiti Jean punastuen ja vilkaisten rikollisiin,
tarttuessaan epäröiden ojennettuun käteen.
»Varsin soma pikku koulu», sanoi Nuppu, »mutta hiukan ummehtunut.
Tarvitsee vähän tuulettamista, eikö niin? Mikä tuon suloisen
Fauntleroy-pukuisen pikku pojan nimi on? Näyttää siltä kuin se
saattaisi olla Percy.»
Hän seisoi kaksosten välissä oppilaita vastapäätä; hän tarkasteli
kaikkia kuninkaallisen koulujentarkastajan katseella.
»Hyst-st», mumisi neiti Amelia; neiti Jean oli sanatonna. »Sinä saat
istua tuossa», ja hän viittasi hermostuneesti etupenkissä olevaa
paikkaa. »Hetken perästä, kultaseni, saamme katsoa mitä osaat.»
Nuppu asettui rauhallisesti paikalleen ja nousi muiden mukana
yhtyäkseen Herran rukoukseen. Toiset mumisivat sen; hänelle oli ilon
aihe saada lausua se siinä ensi kerran eläessään julkisesti. Sanoihin
hän pani harrastusta ja pyyntöä; ensi kerran kuuli kyyhkystarha tuon
rukouksen esitettynä sille kuuluvalla arvokkuudella. Ja sitten alkoi
päivän työ. Koulu sijaitsi pienen kaupungin vilkkaimman liikeväylän
varrella; he kuulivat jokaisen ohikulkevan rattaan ja askeleen
äänen, soinnukkaan kalkutuksen pajasta, mistä kantautui kärventyvän
lampaanpään käry. Lokit ja naakat torasivat ja riitelivät katuojissa;
kaupungin takana olevilta vainioilta kuului kyntömiehen vihellys hänen
ajaessaan parivaljakkoansa, leikaten viiluja vihreästä kesannosta
niinkuin laiva viiltää meren vihreitä laineita. Kaksikymmentäneljä
lasta, kaksikymmentäneljä sielua, tulevaisen polven isiä ja äitejä,
kaikki päältänähden hyvin yhdennäköisiä, silmät, nenät, kädet ja korvat
samoilla paikoilla, — kuinka saattoivat Duffin neitirukat tietää, mitä
heidän käsittelemänsä aines sisälsi? Onneksi heidän mielenrauhalleen
ei heille edes juolahtanut päähän, että lapsen ja lapsen välillä
saattoi olla iso ero. Toisilla oli siniset mekkoesiliinat ja toisilla
valkoiset; toiset olivat pisamaisia ja toisilla oli syyliä ja olivat
vallattomia, ja nämä olivat pankinjohtajan pojat. Herra yksin tiesi
muut erotukset. Kaksoisten velvollisuus oli saattaa heidät kaikki
sielultaan toistensa kaltaisiksi samalle keskitasolle.
Oli onni, että sen päivän luvut alkoivat Lyhyellä katkismuksella,
sillä se piti Lennox Dycen tietämättömyyden jonkun aikaa piilossa. Hän
kuunteli hämmästyneenä, kun toiset änkyttäen ja elottomasti latelivat
varsinaisesta kutsumuksesta ja vanhurskauttamisesta ja viidennen
käskyn selityksistä; mutta kun hänen vuoronsa tuli ja neiti Jean häntä
koetellakseen kysyi yksinkertaisesti »ihmisen päätarkoitusta», vastasi
hän rohkeasti:
»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä
iankaikkisesti.»
»Hyvä! Oikein hyvä!» sanoi kaksonen rohkaisevasti. Hän oli
siirtymäisillään seuraavaan oppilaaseen, kun Nuppu paukautti esiin omat
erikoiset selityksensä, jotka hän oli lainannut setänsä haltioituneesta
esityksestä.
»Ihminen on kannel», sanoi hän, yhtä juhlallisesti kuin setänsäkin oli
sen lausunut, »tuhatkielinen kannel; ja meidän tulee laulaa, laulaa,
laulaa, vaikka olisimme tyhjät kuin tynnyri, ja olla aina kiitollisia
ja iloisia aamuisin kaikesta.»
Jos viheltävä kyntömies olisi parivaljakkoineen porhaltanut
koulusaliin, ei se olisi ollut suurempi ihme eikä synnyttänyt suurempaa
hämminkiä pienten opettajien rintoihin. He katsoivat häneen ikäänkuin
hän olisi ollut noita. Toiset oppilaat töllöttivät suut auki.
»Mitä sinä sanot, kultaseni?» kysyi neiti Amelia. »Amerikassako sinulle
on tuo opetettu?»
»Ei», sanoi Nuppu, »minä opin sen vain Dan-sedältä.»
»Hiljaa!» huusi neiti Jean, sillä luokka tirskui nyt taaskin. Hän
meni sisarensa kanssa mustan taulun taakse, missä he hermostuneina
neuvottelivat keskenään. Nuppu hymyili suopeasti tovereilleen.
Ihan yhtä suurta hämmennystä aiheutti hänen tiedonnäytteensä
maantiedossa. Jos he olisivat kyselleet hänen tietojaan Yhdysvalloista,
olisi hän voinut selviytyä loistavasti tavalliseen kaavaan; mutta
kovaksi onneksi he näkivät hyväksi kysellä häneltä Skotlannista, ja
siinä oli hänen viimeinen opettajansa ollut Kate.
»Mitkä ovat Skotlannin tärkeimmät kaupungit?» kysyi neiti Jean.
»Oban, Glasgow ja Tornoway», vastasi Nuppu, ylämaalaismurteeseen
vivahtavalla ääntämistavalla; ja väsyneenä istumaan niin kauan samassa
paikassa nousi rauhallisesti ja siirtyi istumaan tyhjälle paikalle
Fauntleroy-pukuisen pojan viereen, jonka tällainen mieltymyksen osoitus
pani kovasti hämilleen.
»Ei sinun pidä siirtyä paikaltasi tuolla tavoin, Lennox», selitti neiti
Amelia, vieden hänet takaisin. »Se ei ole sallittua.»
»Mutta minua ihan ämmänneulat pisteli», sanoi Nuppu ujostelematta, »ja
minä halusin puhua Percylle.»
»Lapsi rakas, hänen nimensä ei ole Percy, eikä koulussa saa puhua»,
huudahti huolestunut Amelia-neiti.
»Eikö puhua! Mutta tehän puhutte yhtenään», sanoi lapsi. »Se ei ole
oikeudenmukaista. Enkö saa käydä puhumassa hyvin, pikku hiukkasen
tuolle sievälle tytölle tuolla toisella puolen?»
Kaksoset katsoivat toisiinsa kauhistuneina: lapsi oli tuhat kertaa
vastuksellisempi kuin mitä he olivat hänen tätinsä puheesta
pahimmassakaan tapauksessa osanneet odottaa. He tunsivat molemmat
äkisti sellaisen epämieluisan vaikutelman, että heidän tavalliset
oppilaansa näyttivät kuin puukuvilta hänen rinnallaan. Mutta heitä
huolestutti kovasti, kun he näkivät noiden piinkovien unohtavan
moitteettoman käytöksensä tämän nuoren tulokkaan turmelevan vaikutuksen
alaisina.
Kerran vielä he pujahtivat luokkataulun taakse neuvottelemaan.
Tällaisia kohtauksia oli päivän kuluessa monta. Nuppu, joka oli kaiken
ikänsä tottunut kysymään selityksiä siihen, mitä ei ymmärtänyt, teki
vähääkään epäröimättä kysymyksiä opettajilleen, jotka hänen mielestään
olivat vain tavallisia naisia, kuten hänen äitinsä ja rouva Molyneux
ja Ailie-tätikin, ainoastaan vähän oikukkaita ja ankaria, jossakin
määrin eriskummallisia hullunkurisen teennäisine käytöksineen ja
nypläyskoukkuineen, joka oli aina heidän käsissään suullisissa
harjoituksissa. Menipä hän vielä pitemmällekin, väittäen heitä vastaan
kahdesti, ei töykeästi, vaan niinkuin vertaiselleen väitetään.
»Puhu sinä hänelle», sanoi neiti Jean luokkataulun takana, johon he
jälleen olivat turvautuneet. »Minä sanon, että minä pyörryn, jos tätä
menoa jatkuu! Onko koskaan kuultu mokomasta olennosta?»
Amelia-neiti miltei itki. Kaikki hänen vakiintuneet käsityksensä
lapsista olivat menneet murskaksi yhdellä iskulla. Tässä oli sellainen,
joka ei vähimmässäkään määrin sopeutunut kyyhkystarhassa käytettyyn
menettelykaavaan. Mutta hän astui esiin hyvin ankaran näköisenä.
»Amerikasta tulleena ja niin edespäin, ja siksi ettet ole koskaan
ennen ollut koulussa, sinä et sitä tiedä», sanoi hän, »mutta minun
täytyy sanoa sinulle, ettet sinä käyttäydy hyvin — et lainkaan niinkuin
kiltin pikku tytön tulee, Lennox. Kiltit pikku koulutytöt tässä maassa
kuuntelevat eivätkä koskaan sano mitään, jollei heiltä kysytä. He
osoittavat kunnioitusta opettajilleen eivätkä koskaan tee kysymyksiä,
ja varsinkaan eivät koskaan väitä heitä vastaan, ja —»
»Mutta suokaa anteeksi, neiti Duff, enhän minä väittänyt vastaan»,
selitti Nuppu hyvin maltillisesti, »ja missä kunnioitusta tarvitaan,
siinä minä olen aina valmis. Te sanoitte että 'honor' kirjoitetaan
u:lla, ja te varmaankin vain erehdytte, niinkuin minäkin saatan
erehtyä, sillä 'honor'issa ei ole u:ta, ei ainakaan Amerikassa.»
»Minä — minä — minä en ole ikinä elämässäni erehtynyt», sanoi
Amelia-neiti henkeään haukkoen.
»Oo, Laura!» oli Nupun koko vastaus, mutta se tuli sellaisella
äänenpainolla ja niin suuriksi levitetyin silmin, että puolet muista
oppilaista alkoivat tirskua.
»Mitä sinä tarkoitat 'Oo Laura'lla?» kysyi Jean-neiti. »Kuka on Laura?»
»Sitä en tiedä aluksikaan», vastasi Nuppu tyynesti. »Jim sanoi usein:
'Oo Laura!' kun hän hämmästyi.»
»Ei ole kaunista sanoa niin», sanoi Jean-neiti. »Se ei ole lainkaan
hienoa eikä sivistynyttä. Se on eräänlaista sadattelua, ja sadattelu on
'Herralle kauhistus'.»
»Mutta se oli niin Jimin kaltaista», sanoi Nuppu nauraa hihittäen
muistellessaan. »Jos se on katukieltä, niin lakkaan sanomasta niin
— ainakin koetan lakata. Minusta pitää tulla arvokas ja moitteeton
englantilainen, nähkääs; pappa — isä on sen määrännyt.»
Koulun henki oli epäilemättä aivan pilalla, sillä nyt seisoivat
kaksoset hermostuneina Nupun edessä, yhdenvertaisina hänen kanssaan
vasten tahtoaankin, ja luokka osoitti peittelemättä mielenkiintoaan ja
hilpeyttään — heidän mielenkiintonsa ja hilpeytensä olivat suuremmat
kuin koskaan ennen minkään tapahtuman johdosta kyyhkystarhassa.
Amelia-neiti se ensimmäisenä älysi, kuinka suuressa määrin hän ja
sisarensa olivat luovuttaneet arvovaltansa linnoitusta tämän pienen
muukalaisen hyökkäyksen edessä. »Järjestys!» huudahti hän. »Nyt
siirrymme runouteen ja lukemiseen.»
Nuppu ilahtui ihmeellisesti kuullessaan puhuttavan runoudesta ja
lukemisesta, mutta voi! hänen ihastuksensa oli lyhytikäinen, sillä
lukukirja, joka annettiin hänen käteensä, oli oppiasteikossa vain
hiukan ylempänä Ailie-tädin kahdenpennyn aapista. Kun tuli hänen
vuoronsa lukea: »Ella-sisarellani on kissa, jonka nimi on Mikki. Se on
musta ja sillä on kaunis valkoinen rinta. Sillä on pitkät viikset ja
tuuhea valkoinen häntä», niin hän luki sen niin huvitetulla äänellä,
että se raivostutti kaksosia, vaikkeivät he osanneet itselleenkään
selittää miksi. Mutta Nupun kapinallisuuden kukkuroitti lopullisesti
kuitenkin runous. »Hätikkö-Liisu» oli sitä lajia runoutta, jonka
hän oli hypännyt yli Chicagossa heittäytyessään suoraa päätä
teatteri-ilmoitteiden ja Shakespearen ihanuuksiin, ja luettuaan että:
»Yks paha oikku useasti
parahimmankin turmeli;
oi' Liisu kiltti laps, mut häntä
yks' paha oikku rumensi»,
hän purskahti nauramaan.
»En voi sille mitään, neiti Duff», sanoi hän, kun kaksoset osoittivat
tuskastumistaan. »Se näyttää kylläkin runolta, kun siinä on epätasaiset
reunat, mutta se ei synnytä mitään sähyä minun sisälläni niinkuin runot
tekevät. Siitä puuttuu heijausta.»
»Mitä on 'sähy' ja 'heijaus'?» kysyi Amelia-neiti.
»Se on — se on ikäänkuin mieltä kutittaisi», sanoi Nuppu. »Minua niin
väsyttää», jatkoi hän, nousten istuimeltaan, »taidan lähteäkin jo
kotiapäin.» Ja ennenkuin kaksoset ehtivät tointua typerryksistään, oli
hän käytävässä pukemassa päällystakkia ja hilkkaa ylleen.
»Annetaan hänen vain mennä», sanoi Jean-neiti sisarelleen. »Jos hän jää
tänne hetkeäkään kauemmaksi, niin minä varmasti pyörryn; minä tunnen
itseni jo ihan voimattomaksi.»
Ja niin Nuppu marssi ulos sangen iloisena ja saapui kotiin tuntia ennen
kuin määrä oli.
Kate oli häntä vastassa ovella. »Varjelkoon! oletko sinä jo kotona?»
huudahti hän, katsoen tornikelloon. »Sinä olet varmaankin etevä
oppimaan, kun sinut päästettiin sieltä kuritushuoneesta näin pian.»
»Ei se ole mikään kuritushuone», sanoi Nuppu, seisoen huolettomana
eteisessä; »lastentarha se vain on.»
Ailie-täti tulla tuprahti häntä vastaan, upottaen hänet hyväilyihin.
»Miksi olet nyt jo kotona, Nuppu?» kysyi hän. »Eihän aika ole vielä,
vai mitä?»
»Ei», sanoi Nuppu, »mutta minä en suorastaan voinut olla siellä
kauempaa. Mieluummin olisin menemättä sinne enää ollenkaan. Ne neidit
eivät rakasta minua. He ovat sellaisia sunnuntaityylin neitejä ja
panevat minut aivan ämmänneuloille. He hymyilevät ja hymyilevät, ihan
kuin hansikkaanpingoittimella kiristettyinä, eivätkä rakasta minua.
He sanoivat minun sapettelevan ja — he eivät rakasta minua sillä
tavalla kuin äiti ja rouva Molyneux ja sinä ja Bell-täti ja Dan-setä
ja Kate ja Tellu rakastavat. He katsoivat minuun silmät pyöreinä, jos
minä mitä vähänkin sanoin. He laittoivat kaikki nuo pienet tenavat
pitkin salia tekemään pikku tehtäviään, ja he panivat minut lukemaan
lastentarharunoja — se meni jo yli äyräitten! Silloin minä nousin ylös
ja lähdin kävelemään.»
Molemmat tädit ja Kate seisoivat hänen ympärillään hetken aikaa
ymmällään.
»Mitäs nyt on tehtävä?» sanoi Ailie-täti.
»Vielä nyt mitä!» sanoi Bell-täti. »Antakaa lapsukaiselle maitolasi ja
vähän voitaleipää.»
Ja niin päättyi Nupun ainoa lukukausi naistenkoulussa.