Daniel Dycen toimisto oli Risteykselle antavassa tuulisessa
kadunkulmauksessa, ja siinä oli kaksi kirjuria ynnä poika, joka
järjesti kirjeitä ja juoksi asioita. Ennen vanhaan oli siinä ollut
toinenkin osakas — Cleland & Dyce oli ollut liikkeen toiminimi — mutta
Cleland oli hiljainen ja raskasmielinen mies, jonka ainoat avoimet
ja iloiset hetket olivat silloin kuin hän oli nauttinut kohtuuttoman
määrän ryyppyjä. Oli päivänselvää kaikille, kuinka hän joutui
tottumuksensa valtaan, mutta kukaan ei siitä maininnut muuten kuin
kuiskaamalla, toisinaan ikäänkuin pienenä vahinkona, sillä kaikessa
muussa hän oli mallikelpoinen herrasmies, ja meidän puolessa ei olla
koskaan halukkaita näkemään säätyläistä rappiolla. Kaikki pitivät
Colin Clelandista, ja oli monta, jotka ottivat osaa hänen iloisiin
hetkiinsä, vaikka antoivatkin lakiasiansa muiden kuin Cleland &.
Dycen ajattaviksi. Sehän onkin yleisenä tapana maailmassa; useimmat
ihmiset pitävät hauskuttelurahansa eri taskussa kuin varsinaisen
käteiskassansa. Tuli aika, jolloin herra Clelandin sopi vetäytyä
syrjään. Ne, jotka tunsivat olosuhteita, sanoivat Dan Dycen maksaneen
jokseenkin kalliin hinnan tuosta syrjäänvetäytymisestä, ja niin
saattoi tosiaan ollakin, jos asiaa katsoi puhtaasti kaupalliselta
kannalta, mutta tuo lakimies oli kristitty, joka ei ripustanut
omaatuntoaan »hurskauskaappiin» pyhävaatteidensa kanssa. Hän antoi
liikekumppanilleen hyvän joukon enemmän kuin tämä pyysi.
»Toivon, että poikkeat joskus taloon minuakin katsomaan iltasella ja
ryyppäämään totilasin seurakseni», sanoi herra Cleland.
»Kyllä varmasti tulen sinua katsomaan», sanoi Dan Dyce. Ja sitten
hän pisti käsivartensa tuttavallisesti entisen liikekumppaninsa
kainaloon ja lisäsi: »Minä — minä tulisin varovaiseksi todin
suhteen, Colin», päällystäen pillerin lempeään ja hyväntahtoiseen
skotlantilaismurteeseen. »Jumalan kiitos, meillä on paikkakunnallamme
kaksi kieltä ja me voimme lausua karvaan totuuden sanoilla, jotka
ilmaisevat vaatimattomuutta ja rakkautta eikä vanhurskauden tuntoa ja
ojennushalua.»
»Hoo! Mitä varten?» sanoi herra Cleland, turhamaisuus heti vastarintaan
valmiina.
Dan Dyce katsoi hänen levottomiin ja rauhattomiin silmiinsä hetken
verran ja ajatteli: »Mitä se hyödyttää? Hän tietää sen itsekin, ne
tietävät sen aina!»
»Muuten vain — lihomisen pelosta», sanoi hän naurahtaen ja taputtaen
sormellaan entisen liikekumppaninsa avartuvaa liiviä. »Sinussa on
esiinpistävän profiilin oireita, Colin. Jos jatkat nykyiseen tapaan,
tulee se sinulle kamalan kalliiksi kellonvitjoissa.»
Colin Cleland tuli heti jälleen levolliseksi ja hymyili. »Lihomista,
sanot! ei se ole lihavuutta», sanoi hän taputtaen liiviään, »se on
arvokkuutta. Tiedätkö, Dan, luulin äsken hetken verran, että aioit olla
töykeä, ja olisi hiton epätavallista, jos sinä olisit töykeä. Luulin
sinun tarkoittavan jotakin muuta. Halpamaisen epäluulon henkäys on
maininnut juonnista.»
»Sepä on ikävää, se!» sanoi Dan Dyce, »sillä ei kokonainen
tynnyrillinen neilikoita voi peittää epäluulon henkäystä.»
Siitä oli nyt viisi vuotta, kun Colin Cleland oli vetäytynyt
totilasiensa pariin, ja jos tämä olisi mielikuvitustarina, niin minä
kertoisin teille, kuinka hän vaipui vaipumistaan yhä syvemmälle,
mutta totuus — miltei surkeata sanoa — on se, että tuo vanha veitikka
menestyi erinomaisesti joutilaisuuden ja mehukkaitten illanviettojen
vaikutuksesta miesten parissa, jotka nyt olivat varsin alttiit antamaan
asiansa Daniel Dycen lakiasiaintoimiston hoidettavaksi, katsoen siihen,
että Colin Cleland oli nyt kokonaan heidän hallussaan ja valvonnassaan.
Kaikilta piirikunnan kulmilta tuli nyt huolto- ja luottamustoimia
torinkulmassa olevaan asianajotoimistoon. Kristitty lakimies, jolla oli
huumorin tajua, tahraton nimi maailman silmissä ja sentään voittoisan
asianajajan maine, oli juuri sellainen mies, jota kreivikunnassa oli
kauan kaivattu. Ja Daniel Dyce rikastui. »Minä rikastun niin nopeasti»,
sanoi hän eräänä päivänä sisarilleen (se tapahtui ennen Nupun tuloa),
»että ihmettelen usein, kutka ihmispoloiset saavat siitä kärsiä.»
Bell virkkoi: »Siitä taakasta voit helposti päästä. Me voimme nyt
laittaa uudet verhot perimmäiseen makuuhuoneeseen.»
»Uudet verhot!» sanoi hänen veljensä, hymyillen Ailielle. »Kyllä,
vaikka kahdetkymmenet, jos tarvitaan, ja vaikka muodissa olisivat
Valenciennes-pitsit. Sinun käsityksesi rikkaudesta, Bell, on vanhan
Malabar-ukon: 'Kaksi pennyä vielä, ja aasi on minun!' Tiedä, ihminen,
että minä suorastaan piehtaroin rahoissa.»
Hän sanoi tämän jonkinlaisella riemulla, mikä sai hänen sisarensa
kasvoille pelästyneen ja paheksuvan ilmeen. »Älä, Dan», huudahti hän
— »älä kersku maailman kuonasta; se ei ole sinun kaltaistasi. 'Joka
kiirehtii rikkaaksi tullakseen, ei ole pysyvä viattomana', sanotaan
Sananlaskuissa. Sinä tarvitset varmaan lääkettä. Meidän pitäisi olla
nöyräsydämisiä. Kuinka monet ylpeät ovatkaan langenneet!»
»Pelkäätkö, että Jumala kuulee mitä sanoin ja katuu anteliaisuuttaan?»
sanoi veli kuiskaten. »Enhän minä kersku; minä vain kerron sinulle.»
»Toivon, ettet sinä ahnehdi», jatkoi Bell-neiti. »Se ei olisi
viisasta —»
»Eikä Dycen-tapaistakaan», sanoi Ailie neiti.
»On monta ihmispoloista tässä kaupungissa tänäkin talvena, jotka ovat
tarpeessa.»
»Kyllä kai», sanoi Daniel Dyce kylmästi. »'Vaivaiset ovat aina meidän
tykönämme.' Olen kuullut sanottavan, että Kaitselmus on sen niin
säätänyt.»
»Mutta Kaitselmus ei aina valvo», sanoi Bell. »Jos sitä pelkäät, niin
tahdon minä ruveta almunjakajaksesi.»
»Heidän oma syynsä on, jos he ovat köyhiä, siitä saat olla varma.
Huolettomuus ja — ja juoppous. Menenpä vaikka takuuseen, että he
juovat oluttuoppinsa joka lauantai. Mitä on olut? Onko siinä jotakin
siveellisestä kohottavaa? Sen ravintoarvo on luullakseni vähäisempi
kuin kymmenesosa pennyn leipää.»
»Ah, kuinka köyhiä nuo poloiset sentään ovat!» huokasi Bell-neiti.
»Mahdollisesti», sanoi Dan Dyce, »mutta jokaisen ihmisen täytyy pitää
huolta itsestään; ja, kuten sanoit, moni hyvinkin toimeentuleva
on joutunut häviöön tässä maailmassa. Meidän ei pidä panna mitään
alttiiksi. Leipuri Black tuli eilen luokseni pyytämään 20 punnan
lainaa selvitäkseen joistakin vaikeuksista jauhokauppiaansa kanssa ja
maksaakseen jonkun laskun neiti Mintolle.»
»Kunnollinen mies, jolla on vaimo ja seitsemän lasta», sanoi Bell.
»Kunnollinen tahi kunnoton, ei hän ainakaan ensi kiireessä tule
uudestaan minulta lainaamaan. Sanoin hänelle muutamia muistiinpainuvia
sanoja laittaessani hänet lähtemään.»
»Emme me tarvitsekaan verhoja», sanoi Bell kiireesti; »entiset ovat
ihan erinomaiset.»
Dan lopetti aamiaisensa sinä päivänä hymysuussa, sipaisi muruset pois
liiviltään, vilkaisi hiukan rauhattomana Ailie'iin ja lähti työhönsä
hyräillen: »On onnellinen maa.»
»Oi sentään, minä pelkään, että hänestä tulee oikea saituri», vaikeroi
Bell kuullessaan oven sulkeutuvan hänen jälkeensä. »Ei hän ollut
tuollainen nuorempana ja köyhempänä ollessaan. Rahat ovat niinkuin
hammastauti, ne eivät jätä sijaa muille ajatuksille.»
Ailie hymyili. »Jos liikkuisit kaupungilla niin paljon kuin minä,
Bell», sanoi hän, »niin et antaisi Danin teeskentelyn johtaa itseäsi
harhaan. Ja mitä leipuri Blackiin tulee, näin eilen hänen vaimonsa
neiti Mintolla ostamassa kenkiä lapsilleen ja hattua itselleen. Hän
puhutteli minua Ailie-neidiksi, mikä kunnia tuli hänen puoleltaan
osakseni ensi kerran eläessäni.»
»Luuletko — luuletko hänen antaneen Blackille tuon summan?» kysyi Bell
kiihkeästi ja hyvillään.
»Tietysti hän antoi. Danin tapa on antaa rahaa joillekin ihmisille
vastahakoisuutta teeskennellen, sillä jollei hän murisisi, eivät ne
olisi koskaan poissa hänen silmiltään! Hän kertoi meille tuosta rahoja
seuranneesta läksytyksestä naisellisuutemme lohdutukseksi. Tiedäthän,
että naiset ovat hyvin huonoja lainaamaan eivätkä katso suopein silmin
miehiään ja veljiään, jos näillä on tapana sitä tehdä.»
»Ei ainakaan kukaan minun tuntemistani naisista», väitti Bell. »He ovat
ihan yhtä auliita kuin miehetkin, jos heillä vain olisi mitä antaa.
Toivottavasti Dan sai hyvän vakuuden», lisäsi hän huolestuneesti.
»Olikohan se kalliskin hattu, jonka rouva Black osti?»
Ailie nauroi — kummallinen sisar tuo; hän vain nauroi.
Kuusi kertaa jokaisena arkipäivänä kulki Daniel Dyce talonsa ja
Risteykselle antavassa avokulmassa sijaitsevan toimistonsa väliä,
päivän liiketunnit kun olivat, postinkulkuihin soveltuakseen, jaetut
kahteen osaan, neljä tuntia väliä. Kaupunkilaisista oli mieluista nähdä
hänen kulkevan ohi; hän antoi kadulle toimeliaisuuden ja iloisuuden
leiman, ikäänkuin joku huviretkikunta olisi juuri-ikään saapunut
torvisoittokunnan räikyttäessä viimeisintä laulunpätkää. Mennen
tai tullen oli hänen tapanaan hyräillä itsekseen jotakin sävelmää
harppoessaan eteenpäin kädet ulkotaskuissaan, ja ainoastaan harvoina
päivinä sattui, ettei hän pysähtynyt katsomaan sisään jonkun myymälän
tai parinkin ikkunasta, vaikkei niiden näössä tapahtunut vähintäkään
muutosta edes kerran kuukaudessa. Niille myymälöille, joita hän siten
kunnioitti, se oli melkein yhtä hyvä asia kuin suuri päivämyynti.
Hänen edellään kulki hänen koiransa mutkia nakellen ja haukahdellen,
antaen hyvissä ajoin kirjureille varoituksen pysäyttää pelinsä ja
kastaa kynänsä. Vain harvat menivät hänen ohitseen lausumatta jotakin
tervehdyssanaa.
Hän oli tulossa toimistostaan sen loppiaismaanantain iltapuolella,
jona Nupun oli aloitettava koulunkäyntinsä Kyyhkysten alkeiskoulussa,
kun hän tapasi vanhan sairaanhoitajattaren, Betty Baxter'in, kori
käsivarrella. Eukko laski sen maahan jalkainsa juureen ja niiata
näpsäytti, mitä nykypäivinä harvoin nähdään Skotlannissa.
»Joutavia, hyvä ihminen!» sanoi Dan Dyce hänelle, nostaen korin maasta
ja pannen sen hänen käteensä. »Mitä varten teidän tarvitsee tuollaista
vaivaa nähdä? Vieläkö nyt niiailemaan! Sehän on poissa muodista, neiti
Baxter, poissa muodista, samoinkuin ne säädylliset miehet, jotka sen
ansaitsivat kauan sitten, ennen minun aikojani.»
»Ei, se ei ole poissa muodista, herra Dyce», sanoi eukko, »kyllä minä
aina senverran äitini muistoa pidän; se maksetaan takaisin vielä
kerran.»
»Joutavia!» sanoi Daniel Dyce toistamiseen maltittomasti. »Te olette
kauhea lörpöttelijä; kuinkas potilaanne, Duncan Gill, jaksaa?»
»Sitkeä kuin paholainen, sir», sanoi hoitajatar. »Yhä vain elää
sinnittelee.»
»Miesparka! miesparka!» sanoi herra Dyce. »Hänen tulee vain panna
luottamuksensa Jumalaan.»
»Oh, ei hän sentään vielä niin pitkällä ole», sanoi Betty Baxter. »Hän
voi vielä syödä puurotilkkansa istualtaan. Sanotaan, että olette saanut
ihmeellisen veljentyttären, herra Dyce, aina Amerikasta asti. Mikä
siunattu asia hänelle! Mutta en ole vielä nähnyt häntä vilaukseltakaan.
Minulla on niin kiire, etten joutanut seisomaan porttikujassa toisten
kanssa katsomassa; minkä näköinen hän on?»
»Aivan kuin Jean Macrae», sanoi herra Dyce, valmistuen jatkamaan
matkaansa.
»Ja minkäs näköinen Jean Macrae oli?»
»Oh, aivan kuin muutkin ihmiset», sanoi herra Dyce ja lähti menemään
edelleen hiljaa naureskellen, törmätäkseen melkein yhteen kapteeni
Tärkeyden kanssa.
»Oletteko kuullut viimeisiä?» sanoi kapteeni Tärkeys, laskien
nahkahansikkaisen kätensä asianajajan olalle, josta se tuntui kuin
jäämöhkäleeltä, sillä hän ei erikoisemmin pitänyt tuosta miehestä,
jonka sikarien haju, kuten hän sanoi ennenkuin tiesi niiden olevan
peräisin Hurskaan lesken puodista, todisti hänen kohonneen riveistä.
»En, kapteeni Brodie», sanoi hän kylmästi. »Kukas se nyt on konna
tai narri tällä kertaa?» mutta kapteeni oli liian hidasälyinen tätä
käsittääkseen. Hän tuijotti ymmällään.
»Puhutaan», sanoi hän, »että tohtori on ahtaissa asioissa.»
»Vai niin — vai on?» sanoi Dan Dyce. »Siinähän on hänen ystävilleen
tilaisuus auttaa häntä.»
»Pitäköön hyvänään!» sanoi kapteeni Tärkeys puhkuen. »Eikös hän sanonut
minulle kerran: 'Luoja tietää kuinka te elätte.'»
»Kyllä kai se lieneekin Luoja yksinään, sillä kaikki me muut
ihmettelemme sitä», sanoi Dan Dyce ja jätti miehen sulattamaan sitä.
Katua pitkin tulivat molemmat neiti Duffit, jotka pitivät alkeiskoulua,
ja hän näki epäröintiä heidän käytöksessään, kun he oivalsivat, että
kohtaus oli välttämätön. Jos he olisivat olleet hänelle jotakin velkaa,
ei hän olisi heidän käytöksestään päättäen kummastellut, vaikka he
olisivat koonneet helmansa ja lähteneet juosta pötkimään pitkin
sivukatua. He olivat kaksoset — pienen pieni pari, tuskin nuoria enää,
aina puettuina huomaamattomaan, kauankestävään ruskeaan, kävelyssään
ja värissään jotakin, mikä sai heidät muistuttamaan kyyhkysiä ja oli
jo ammoin hankkinut heille tämän nimen Daniel Dycen perhekunnassa. He
kohtasivat hänet hänen oman ovensa edustalla ja näyttivät haluavan
mennä hätäisen kiireesti ohitse.
Hän nosti heille hattuaan ja jäi seisomaan, täynnä uteliaisuutta
Lennoxiin nähden.
»Kuinka suloinen talvipäivä!» sanoi neiti Jean rukoilevan näköisenä,
ikäänkuin hänen henkensä olisi riippunut Dan Dycen myönnytyksestä.
»Eikö se ole kerrassaan ihana!» sanoi neiti Amelia, jolla oli tapana
ottaa sisarensa lauseiden paljaat tosiseikat ja lisätä niihin hiukan
tyylikkäitä koristuksia.
»Ei pahakaan», sanoi herra Dyce, katsoen heihin silmiään räpytellen ja
ihmetellen, mikä kullanmuruja tänään vaivasi. He vilkuivat levottomina
ympärilleen etsien pakotietä; hän melkein saattoi kuulla heidän
sydämiensä tykytyksen, hän huomasi heidän vaikean hengityksensä.
Neiti Jeanin silmät kiintyivät pankinjohtajan puutarhan muurien yli
kohoaviin puunlatvoihin; Dan Dycestä tuntui, että seuraavassa hetkessä
säikähtynyt kyyhkynen levittäisi siipensä ja lehahtaisi lentoon. »Te
olette avanneet jälleen koulun», sanoi hän yksinkertaisesti.
»Aloitimme jälleen tänään», kuhersi neiti Jean.
»Niin, ryhdyimme jälleen toimintaamme», sanoi neiti Amelia. »Tuttuun
uurastukseen, arki-aherrukseen. Ja, oi! herra Dyce —»
Hän pysähtyi äkisti sisaren kyynärpään painaltaessa hänen omaansa
ja loi alas silmänsä, joissa sekunnin ajan oli näkynyt peloittavan
laajalti valkuaista. Oli selvää, että he olivat lähtemäisillään
lentoon. Dan Dycen teki mieli sanoa: »Tipu, tipu!» ja pidättää heitä
hiukan vielä.
»Teillähän on tänään luonanne veljentyttärenikin?» huomautti hän. »Mitä
arvelette hänestä?»
Kauhistunut katse, jonka kyyhkyset vaihtoivat keskenään, jäi häneltä
huomaamatta.
»Hän — hän on ihmeellinen lapsi», sanoi neiti Jean, hermostuneesti
punoen käsilaukkunsa nauhoja.
»Erikoisen mielenkiintoinen ja — ja arvaamaton olento», sanoi neiti
Amelia.
»Jokseenkin älykäs, vai mitä?» sanoi Dan Dyce.
»Oh, älykäs!» toisti neiti Jean. »Älykäs ei ole sattuva sana tässä —
vai miten, Amelia?»
»Minä sanoisin mieluummin nerokas», sanoi Amelia yskien ja ottaen
nenäliinan taskustaan hengittääkseen sen tuoksua ja karkoittaakseen
uhkaavan pyörtymyksen. »Toivon — toivomme molemmat, herra Dyce, että
hän saa elää tuottaakseen teille kunniaa. Eihän sitä voi koskaan
tietää?»
»Siinäpä se juuri on», myönsi Dan Dyce iloisesti. »Jotkut tytöt
kasvavat ja tuottavat kunniaa vanhemmilleen ja holhoojilleen, toisista
tulee ulkolukijoita, jotka pilaavat monta hauskaa seuraa lausumalla
iäti samoja runon-rallatuksia.»
»Toivottavasti ei», sanoi neiti Jean, tuskin ymmärtäen tarkoitusta;
kiusallinen mahdollisuus näytti olevan liian paljon neiti Amelialle,
hän ei sanonut mitään, vaan kiinnitti katseensa etäisiin puunlatvoihin
ja räpytti hiukan hartiakappansa siipiä.
»Tipu, tipu!» jupisi Dan Dyce tietämättään, koettaen pidättää heitä
kauemmin saadakseen puhua veljentyttärestään.
»Anteeksi, mitä sanoitte?» huudahti neiti Jean, ja asianajaja punastui
kovasti.
»Toivon ainakin, että tulette pitämään Nupusta», sanoi hän. »Hän on
omituinen, mutta — mutta —» hän pysähtyi etsien sanaa.
»— vilpitön», ehdotti neiti Jean.
»Niin, sanoisinko vilpitön — tai ehkä suorasukainen sopisi paremmin»,
sanoi neiti Amelia.
»Ja niin teräväpäinenkin», lisäsi neiti Jean.
»Yliluonnollisen!» kuhersi neiti Amelia.
»Niin miellyttävä ääntämistapa», sanoi neiti Jean.
»Kuin sointuketju soljuvainen», lausuili neiti Amelia.
»Mutta —» epäröi neiti Jean.
»Kuitenkin —» yritti vielä epäröivämmin hänen sisarensa, ja sitten
syntyi pitkä vaitiolo.
»Oh, pahus olkoon!» sanoi Dan Dyce itsekseen, nosti sitten hattuaan
uudelleen, sanoi: »Hyvästi siis!» ja kääntyi oveaan kohti.
Ailie tuli häntä vastaan eteisessä; hän oli ikkunasta nähnyt hänen
puhelevan Duffien kanssa. »Mitä he sanoivat sinulle?» kysyi hän,
enemmän uteliaisuutta esiintymisessään kuin tavallisesti.
»Ei niin mitään», sanoi Dan Dyce. »Seisoivat vain ja kuhersivat. En ole
varma, onko kyyhkyskoppi paras paikka missä kasvattaa kotkaa. Kuinka
Nuppu menestyi heidän kanssaan koulussa tänään?»
»Mikäli minä voin saada selvää, ei hän menestynyt lainkaan; hän tuntuu
turmelleen koko koulun kurin ja saattaneen Duffin neidit kauhun
valtaan, ja hän lähti pois omin valloin ja tuli kotiin tuntia ennen
koulun loppua. Ja — ja hän ei aio mennä sinne takaisin!»
Dan Dyce seisoi tuokion ällistyksissään, sitten hykersi käsiään
iloisesti. »Sitähän on hauska kuulla», sanoi hän. »Nuo tipu-raukat
eivät saaneet kahteen mieheen rohkeutta kertoa minulle, millä tolalla
asiat olivat. Olen pahoillani heidän puolestaan; jollei hän mene
takaisin, on meidän lähetettävä heille jokin lahja.»