Jos näyttelijä Molyneux teki väärin lähettäessään tämän kymmenvuotiaan
lapsen Skotlannin-matkalleen ilman saattajaa, niin kuinka paljon
pahemmin hän rikkoikaan siinä, ettei lähettänyt minkäänlaista vihjausta
hänen luonteenlaadustaan Dycen perheelle? Lapsi oli kuin se nimetön
matkalaukku, jonka George Jordon löysi eräänä päivänä majatalon ovelta,
ja sanoen: »Ei mikään vedä perheessä vertoja säästäväisyydelle», vei
sen heti kotiinsa, vaikeroidakseen sitten yli viikon ajan, ettei
hänellä ollut avainta, millä saada se auki. Lennox Brenton Dyce
olisi myöskin tarvinnut avaimen, mutta Molyneux, postikorttien ja
yleensä lyhyiden ja arvoituksentapaisten viestien mies, ei ollut
lainkaan ajatellut sitä, joten niiltä ihmisiltä, joiden joukkoon
lapsonen joutui, meni muutama päivä lukon auki rassaamiseen. Tuolla
toimituksella oli kieltämättä hauskuutensa, mutta se johtui siitä, että
Dycet olivat Dycejä; jos he olisivat olleet monia muita ihmisiä, olisi
lapsi pysynyt salaisuutena vuosikaudet ja ajan mittaan tullut kokonaan
pilatuksi. Hänen äitinsä oli aikoinaan ollut tuhansina eri naisina
— sankarittarina, hyvinä ja pahoina, keijukaisina, ruhtinattarina,
kerjäläisinä, neitoina, äiteinä, ujoina ja rohkeina, rumina tai
kauniina, nuorina tai vanhoina, aina sen mukaan kuin viikon kappale
vaati — sanalla sanoen näyttelijätär. Ja nyt hän oli kuollut ja
kuopattu, kirkkaan ramppivalon hohde ei enää heijastunut hänen ylleen,
musiikki ja hyvähuudot olivat vaienneet. Mutta ei kuitenkaan kaikki
ollut kuollut ja kuopattu, sillä osa hänestä eli hänen lapsessaan.
Nuppu oli synnynnäinen matkija. Sanon teille tämän heti, koska hänessä
tulee ilmenemään niin monia epäjohdonmukaisuuksia, että tulisin muuten
näyttämään järjettömältä esittäessäni hänen olemustaan kappaleena
todellista elämää. Hän ei jäljitellyt yksistään ihmisten ääntä ja
esiintymistä, vaan heidän ajatustapojaankin, niin että hän pitkän aikaa
— aina siihen käännekohtaan saakka, jolloin hän muuttui löytäessään
itsensä — oli sen henkilön kaikua ja heijastusta, jonka kanssa hän
viimeksi oli puhunut. Hän lainasi ajatustapoja ja eleitä, kuten hän
myöhemmin lainasi Buntain-mummon pitsiliinaa ja myssyä. Hän saattoi
esittää kaikkia ihmisiä, paitsi suoranaisesti tylsiä ja pahoja — mutta
vain vähän aikaa kerrallaan kussakin tapauksessa; jonkun ajan kuluttua
hän oli jälleen oma itsensä.
Ja niin sattui, että hän esiintyi päivän tai pari käyttäen Rellu-Wully
Oliverin lauseparsia ja puhetapaa tai hämmästytti tätejään
jäljittelemällä tiedottomasti Katen ylämaalaismurretta, hänen »Hyväinen
aikaansa» ja »Armahtakoon» ja »Voi pikku tipuseni!»
Riehakkaat uudenvuodenpäivät menivät ohi — nuo huolettoman ilottelun
päivät, jotka olivat ainoastaan alkuna Nupun iloisille päiville, jotka
kestävät meille kaikillekin vuosia, jos hyvä onni sattuu. Kaupunki
asettui tavalliseen uomaansa; koulut avautuivat loppiaismaanantaina,
ja Nupun piti mennä — ei latinakouluun lopultakaan, vaan Kyyhkysten
alkeiskouluun. Malttakaa vähän, niin koht'ikään kerron teille
Kyyhkysistä.
Bell oli kauhistunut huomatessaan, että tuon kymmenvuotiaan lapsen
tietopuolinen kasvatus oli nähtävästi aivan uskomattomassa määrässä
laiminlyöty.
»Tottakai sinä kävit jonkinlaista koulua siellä Amerikassa?» oli hän
sanonut jo sangen pian, toivomatta suuriakaan, mutta valmiina kuulemaan
jostakin nurkkakoulusta, huolimatta kaikesta mitä sanomalehdissä
puhuttiin Yalen ja Harvardin yliopistoista ja sen sellaisista.
»En, en ole koskaan ollut koulussa; minun piti juuri mennä, kun
isä kuoli», sanoi Nuppu, istuen sohvalla Ailien viitat kiedottuna
hartioilleen, tuntien itsensä erinomaisen suureksi ja kauniiksi ja
vanhaksi.
»Mitä! Sanotko todellakin, ettei sinua ole pantu kouluun?» huudahti
täti niin tyrmistyneenä, että lapsi aivan ihastui ällistyttämis- ja
hämmästyttämisvoimaansa. »Siinä sinun Amerikkasi! Kymmenen vuoden
vanha eikä vielä aapinen selvillä! — no, eipä voi odottaakaan
parempaa neekerien, lynkkaajien ja presidenttien pakanallisesta
maasta. Minä olin paras ompelija ja tavaaja neiti Mushet'in koulussa
paljon ennen kuin olin täyttänyt kymmenen vuotta. Tyttöseni, tiedä
nyt, että olet tullut siihen maahan, jossa sinä saat kasvatuksen!
Me tahdomme, että sinä saat sen kaikkein parasta lajia, ranskat ja
saksat, ja käsiala kuin kuparipiirros; on ihan nautinto nähdä häntä
vanhan kirjoituspulpetin ääressä kyhäämässä kirjoitelmia, aivan kuin
jokapäiväistä asiaa. Se käy häneltä kuin siivillä pyyhkien! Uskallanpa
sanoa, että jos Dan-sedästä aika jättäisi, niin Ailie voisi jatkaa
liikettä, paitsi elatus- ja takavarikkojuttuja. Eipä mokomampaa!
Kymmenen vuoden vanha eikä tunne aakkosia!»
»Mutta tunnenhan minä», sanoi Nuppu vilkkaasti. »Opettelin aakkoset
teatteri-ilmoituksista. Ja sitten rouva Molyneux antoi minun koettaa
lukea Jimin sanomalehtiarvosteluja. Hän luki ne ensimmäiseksi joka
aamu sängyssä istuallaan aamiaista syödessään ja sanoi: 'Ajatteles!
eikös hän ollut mainio?' ja sitten hän itki pikkuisen siksi, etteivät
johtajat tehneet koskaan oikeutta Jimille, he kun olivat kaikki
halpamaisia ja kateellisia hänelle. Sitten hän pirskutti hajuvettä
kasvoilleen ja söi korpun. Ja maan parhaat sanomalehdet sanoivat, että
kellarimestarin osan toisessa näytöksessä esitti onnistuneesti hra Jim
Molyneux; tai muiden muassa olivat hienoja tyyppejä J. Molyneux, Ralph
Devereux ja O.G. Tarpoll.»
»En tiedä, mistä sinä puhut, pikku lirkku-raukkani; mutta se on kaikki
tyhjää lorua», sanoi Bell-täti. »Osaatko tavata?»
»Jolleivät sanat ole liian pitkiä tai sellaisia typeriä, joissa on 'ei'
tai 'ie' ja niistä pitää arvata», sanoi Nuppu.
»Tavaa _cat_.»
Nuppu töllötti häneen epäuskoisena.
»Tavaa cat», toisti täti.
»K-a-t-t», sanoi Nuppu (oh, häijy Nuppu!).
»Armahtakoon!» huusi Bell, kohottaen kauhistuneena kätensä ilmaan.
»Mars huomenna alkeiskouluun. Enpä ihmettelisi, vaikket osaisi
sanaakaan Lyhyestä katkismuksesta. Ehkä siellä ei olekaan mitään
sellaista siinä kauheassa pakanamaassa, josta olet tullut?»
Nuppu saattoi rehellisesti sanoa, ettei ollut ikinä kuullutkaan
Lyhyestä katkismuksesta.
»Voi laiminlyöty lapsiparkani», sanoi täti surkutellen, »siinä sinä
istut pimeydessä ilman mitään synnintuntoa ja mielenvaivaa, ja voisit
kuolla vaikka huomispäivänä! Pane mieleesi, että 'Ihmisen päätarkoitus
on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä iankaikkisesti'. Sano se.»
»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä
iankaikkisesti», toisti Nuppu kuuliaisesti, samalla nuotilla ja yhtä
juhlallisen näköisenä kuin tätinsäkin.
»Oletko koskaan kuullut Robert Brucesta, hänestä, joka katseli
hämähäkkejä?»
Tästäkin tuo häijy Nuppu väitti olevansa tietämätön.
»Hän oli tämän maan pelastaja», sanoi Bell. »Muista se!»
»Mutta täti, minä luulin, että se oli Yrjö Washington», sanoi Nuppu
hämmästyneenä. »Luulen, että jos etsitte oikeaa pientä tyhmeliiniä,
niin se taidan olla minä.»
»Me puhumme Skotlannista», sanoi Bell ankarasti. »Hän pelasti
Skotlannin. Se maksoi kyllä vaivani Osaatko laskentoa?»
»En osaa», sanoi Nuppu pontevasti. »Minä vihaan sitä.»
Bell-täti ei virkkanut sanaakaan enempää; hän oli liian huolissaan
noin peittelemättömästä tietämättömyydestä ja meni ulos arkihuoneesta
Ailie'a etsimään. Nuppu unohti olevansa kaunis ja pitkä ja vanha Ailien
viitassa; hän toisteli itsekseen »Ihmisen päätarkoitusta» Bell-tädin
juhlallisella nuotilla ja painoi lujasti muistiinsa sen tosiasian,
että Robert Bruce eikä Yrjö Washington oli maansa pelastaja ja katseli
hämähäkkejä.
Ailie oli ulkona, joten hänen sisarensa ei löytänyt korvaa, mihin
vuodattaa vaikerruksiaan lapsen laiminlyödystä kasvatuksesta, ennenkuin
Dan Dyce tuli sisään hyräillen päivän sävelmää — »Ilta ihanainen» —
vaihtaakseen hattunsa toiseen, joka paremmin soveltui piirioikeuden
istuntoon. Hän oli etsimässä parasta hattuaan vaatesäiliöstä, jota
hänen oli tapana kutsua »hurskauskaapiksi», koska siinä olivat
ripustettuina hänen sunnuntaivaatteensa, kun Bell huolestuneena
ilmoitti hänelle, ettei lapsi osannut edes tavata yksinkertaisinta
sanaa.
»Pötyä! Sitä minä en usko», sanoi Dan Dyce. »Se olisi kovin vähän
meidän Williamimme kaltaista.»
»Se on totta — minä tutkin häntä itse!» sanoi Bell. »Hän ei ole koskaan
ollut koulussa; eikö se ole kerrassaan surkeaa?»
»Hm!» sanoi Dan Dyce; »se riippuu siitä, millä tavalla asiaa katsoo,
Bell.»
»Hän ei osaa sanaakaan katkismuksesta eikä tunne Robert Brucen nimeä ja
sanoo vihaavansa laskentoa.»
»Vihaavansa laskentoa!» toisti Dan Dyce, merkillisesti ilahtuen; »sehän
kuulostaa toivorikkaalta; se muistuttaa minua itseäni. Sitäpaitsi se
on ihan veli Williamin kaltaista. Hänen laskutapansa oli tällainen:
'Yksi punta ja kymmenen shillinkiä taskussani, kaksi puntaa, jotka olen
velkaa jollekin, ja kymmenen shillinkiä, jotka saan huomenna — siis
on minulla yhteensä viisi puntaa; mitä ostaisin nyt sinulle? Pahinta
on laskennossa se, ettei se jätä mitään mielikuvitukselle. Kaksi ynnä
kaksi on neljä, ja sillä hyvä; ei ole mitään tilaa hauskuudelle eikä
mielikuvitukselle, niinkuin olisi, jos kaksi ynnä kaksi kulkisivat
kuherrellen pimeässä ja vaihtaisivat parinsa tapaturmassa.»
»Tahtoisin, että menisit sisään ja puhuisit hänelle», sanoi Bell, yhä
huolissaan, »ja sanoisit hänelle, kuinka paljon hänellä on opittavaa.»
»Kuinka, minäkö!» huusi Dan-setä nauraen. »Se on huonosti soveltuva
tehtävä minun laiselleni ihmiselle, jonka kaikki tiedot ovat pikku
paikkulolssa. Minulla on itsellänikin paljon opittavaa, Bell; minun on
ponnisteltava yhtä mittaa estääkseni tapaamiani ihmisiä saamasta ilmi
sitä.»
Mutta hän meni sentään sisään hyräillen, Bell perässään, ja tapasi
lapsen yhä opettelemassa »Ihmisen päätarkoitusta», niin uppoutuneena
tehtäväänsä, ettei edes kuullut hänen tuloaan. Hän hiipi hänen taakseen
ja pani kätensä hänen silmilleen.
»Arvaa kuka», sanoi hän kimeällä falsettiäänellä.
»Se on Robert Bruce», sanoi Nuppu liikahtamatta.
»Ei — väärin — väärin! — arvaa uudestaan», sanoi setä, möristen kuin
Bumburrifex-jättiläinen.
»En mainitse mitään nimiä», sanoi Nuppu, »mutta se muistuttaa mitä
suurimmassa määrin Dan-setää.»
Dan Dyce asettui seisomaan hänen eteensä ja otti vakavan naaman. »Mitä
minä kuulen, neiti Lennox Dyce», sanoi hän, »pienestä tytöstä, joka
ei tiedä isoa joukkoa asioita, jotka kilttien pikku tyttöjen pitäisi
tietää?»
»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä
iankaikkisesti», toisti Nuppu miettivästi. »Olen oppinut sen aivan
hyvin, mutta mitä se merkitsee?»
»Mitäkö se merkitsee?» sanoi Dan Dyce hieman hölmistyen. »Sano sinä se
hänelle, Bell; mitä se merkitsee? Minun ei sovi myöhästyä oikeudesta.»
»Sinä olet paljon etevämpi kuin minä», sanoi Bell. »Sano se hänelle
itse.»
»Se merkitsee», sanoi asianajaja Dan Dyce, istahtaen sohvaan
veljentyttärensä viereen, »että ihminen on itsessään varsin viheliäinen
olento, ei puupenninkään arvoinen, vaikka hän on taipuvainen luulemaan,
että koko maailma on luotu hänen mielinouteikseen. Parhaimmillaankin
hän on vain soitin — tuhatkielinen kannel, jonka sointuja Jumala
kallistuu kuuntelemaan joutohetkinään. Hän loi tuon kanteleen —
ihmisen sydämen ja mielen — eräänä onnellisena hetkenään. Siinä on
kieliä kaikenlaisia, eheitä ja katkenneita, hölliä ja kireitä; paras,
mitä voimme tehdä, on pitää ne hyvin viritettyinä ja väräjävinä
iloksi Jumalalle, joka rakastaa kaunista soitantoa ja on pannut
itse tähdetkin laulamaan siitä päivästä alkaen, jolloin hän pani ne
hyrräämään avaruuteen. Kunnioittaminen on ihmettelemistä ja ihailua,
ja joka säilyttää sydämensä ihmettelevänä ja nöyränä ja silmänsä
ihailevana, se ihminen on erinomaisen mieluisa Jumalalle. Laula,
tyttöseni, laula, laula, laula sisässäsi, vaikka olisit tyhjä kuin
tynnyri. Jumala tietää, ettei minulla ole paljon ääntä, mutta minä olen
täynnä kauniimpia lauluja kuin mitä koskaan on ruostuneesta kurkustani
kuuluville tullut. Olla aina kiitollinen ja iloinen siitä, etteivät
asiat ole pahemmin, on hyvä laulu aamun alkajaisiksi.»
»Ah, mutta synti, Dan, synti!» sanoi Bell huoaten, sillä häntä peloitti
aina oma hilpeämielisyytensä. »Me voimme tulla liian iloisiksi.»
»Niinkö sanot?» huudahti Dan, kääntyen sisareensa päin liekehtivin
kasvoin. »Kautta korkean taivaan, ei! Synti olisi voinut olla ikuinen;
jokainen inhoittava ajatus olisi voinut pysyä mielessämme alati yöt
ja päivät siitä hetkestä lähtien, jolloin se siinä syntyi; tekemämme
varkaus voisi pitää ikuisesti kätemme naapurimme arkussa niinkuin
loukussa; puukko, jolla iskemme, olisi voinut pitää meidät iskemässä
iankaikkisesti. Mutta ei — Jumala on hyvä! tulee uni ja puhdas aamu, ja
aamu on Kristus, ja jokainen ajan tuokio on uusi parannuksen tilaisuus.
Synti ei ole ikuinen, vaan ikuisia ovat vanhurskaus ja rauha. Iloisia!
Me emme voi olla liian iloisia, silloinkuin meillä on perintömme.»
Hän pysähtyi äkkiä sisarensa vilkaisun varoittamana ja kääntyi
katsomaan veljentyttärensä kasvoihin, huomaten niillä hämmennystä. Tuo
mielentila, joka ei usein ilmennyt Dan Dycessä, jätti hänet yhdessä
välähdyksessä, ja hän nauroi ja pani käsivartensa hänen ympärilleen.
»Toivon, että olet koko joukon viisastunut saarnastani, Nuppu», sanoi
hän. »Voin nähdä, että sinulla on ämmänneuloja pahemmin kuin pastori
Fraserin saarnan aikana Rantapuiston varrella. Mikä on amerikkalainen
sana lorulle — tyhmille puheille?»
»Kuumaa ilmaa», sanoi Nuppu siekailematta.
»Hyvä!» sanoi Dan Dyce, hykertäen kämmeniään. »Se mitä olen tässä
sanonut, voi sinusta tuntua vain kuumalta ilmalta, mutta minä tarkoitan
täyttä totta. Sinä et osaa Lyhyttä katkismusta; samantekevää;
pelkään, että siinä on koko joukko, jota en osaa itsekään; mutta
se sisältyy kaikki tyyni tuohon ensimmäiseen vastaukseen 'Ihmisen
päätarkoituksesta'. Lukeminen ja kirjoittaminen ja muut sellaiset ovat
vähemmän tärkeitä, mutta en tahdo kieltää, etteivät ne olisi näppäriä
ja käteviä. Et ole Dyce, jollet opi niitä varsin huokeasti.»
Hän suuteli lasta ja nousi iloisena lähteäkseen. »No niin», sanoi hän,
»nyt on lain vuoro, koska olemme suoriutuneet evankeliumista. Minä olen
omaisuudensiirtoja suorittava lakimies — vaikket sinä tiedä, mitä se
merkitsee — joten pyydän sinua muistamaan minua rukoillessasi.»
Bell meni eteiseen hänen perässään, jättäen Nupun omituiseen
mielentilaan, sillä »Ihmisen päätarkoitus» ja Brucen hämähäkki ja sana
»iloisuus» myllersivät hänen sisässään ylivallasta kiistellen.
»Vähänpä apua minä sain sinulta, Dan!» sanoi Bell veljelleen. »Ethän
edes koettanut kysellä häneltä kertomataulua.»
»Paljonko tekee seitsemän kertaa yhdeksän?» kysyi Dan Dyce häneltä,
sormet ulko-oven kahvalla, silmät pahankurisen ilkamoivina.
Bell punastui ja nauroi ja työnsi häntä olkapäästä. »Mene tiehesi
siitä!» sanoi hän. »Tiedäthän hyvin, etten koskaan ole voinut muistaa
seitsemän-kertoja!»
»Ei yksikään Dyce ole sitä koskaan voinut», sanoi Dan — »paitsi Ailie.
Anna hänen panna toimeen kokeet tuon pikku olennon kanssa. Jos hän ei
kykene tavaamaan yksinkertaisinta sanaa kymmenvuotiaana, tulee hänestä
hämmästyttävä nainen kaksikymmenvuotiaana.»
Jutun loppu oli se, että Ailie-täti kotiin tultuaan ja Bellin
ilmoituksen kuultuaan pistäytyi kadun toiselle puolen Rodgerin puotiin
ja teki ostoksen. Rientäessään takaisin ostoksineen avopäin kylmässä
tihkusateessa, joka sai hänen ihmeellisen tukkansa jalokivillä
välkkymään, tunsi hän tulleensa itsekin ihan kuin lapseksi jälleen.
Pankin kassamies näki hänet asunnostaan, kun hän riensi kadun poikki
säteilevin silmin ja innokkain huulin, ruusut poskillaan, ja oli varma,
tuo narrimainen mies! että hän oli käynyt ostamassa uuden romaanin
tai elikä kaunisteaineen, koska Rodgerin puodissa myydään kirjoja,
hajuvesiä ja voiteita. Hän ihanoitti hiljaisen kadun sekunnin ajaksi
— poloiseksi pikku sekunniksi, ja sitten aurinko laski kassamiehelle.
Kolkuttimen kolahdus oveen, kun Ailie-neiti sulki sen jälkeensä, iski
hänen sydämeensä. Voitte arvata, hyvät naiset, jos mielenne tekee,
että kirjan lopussa pankkimies menee naimisiin Ailien kanssa, mutta
siinä te erehdytte; Ailie ei ajatellut ollenkaan koko miestä — hänellä
oli tärkeämpää tehtävää; hän riensi avaamaan kultaporttia pienelle
veljentyttärelleen.
»Olen tuonut sinulle jotakin ihmeellistä», sanoi hän lapsukaiselle —
»parempaa kuin nuket, parempaa kuin minun viittanikin, parempaa kuin
mikään muu; arvaapas, mitä se on.»
Nuppu rypisti silmäkulmiaan. »Oi sentään!» huokasi hän, »me voimme
olla liian iloisia! Ja minun tulee laulaa, laulaa, laulaa, vaikka
olisin tyhjä kuin tynnyri, ja Robert Bruce on maansa pelastaja.» Hän
asteli lattian poikki laahustaen perässään Allien viittaa, jäljitellen
hassusti Bellin ravakkaa liikehtimistä. Mutta niin innostunut kuin hän
olikin näyttelemiseensä, koetti hän samalla saada vilkaistuksi, mitä
hänen tätinsä piilotti.
»Ei sinun tarvitse koettaa nähdä sitä», sanoi Ailie hymyillen,
salaisuus povellaan. »Sinun pitää arvata rehellisesti.»
»Parempaa kuin nuket ja makeiset; oi, hyväinen aika!» sanoi Nuppu.
»Kunhan se ei vain olisi Lyhyt katkismus», päätteli hän niin vakavan
näköisenä, että hänen tätinsä nauroi.
»Ei se ole katkismus», sanoi Ailie; »koeta uudelleen. Oi, mutta et sinä
voi sitä koskaan arvata! Se on avain.»
»Avain?» toisti Nuppu, selvästi pettyneenä.
»Kultainen avain», sanoi hänen tätinsä.
»Mihin!» kysyi Nuppu.
Ailie istuutui lattialle ja veti lapsen syliinsä. Hän teki sen tavalla,
joka sai hänet näyttämään nuorelta tyttöletukalta; toden totta, olisipa
ollut erinomaista, jos pankkimies vain olisi sen nähnyt! »Kultainen
avain», toisti hän hellästi Nupun korvaan. »Avain puutarhaan —
ihanimpaan puutarhaan, jossa on kukkia, jotka kestävät ympäri vuoden.
Niitä saa poimia poimimasta päästyäänkin, eivätkä ne kuitenkaan yhtään
vähene. Parempia kuin hajuherneet! Mutta siinä ei vielä ole kaikki,
siellä tulee pidettäväksi suuret puutarhajuhlat —»
»Oi! Minä varmaan panen parhaat koreat vaatteet ylleni», sanoi Nuppu.
»Ja sen hatun, jossa on punaiset nauhat.» Sitten hänen kasvonsa
muuttuivat säikähtyneiksi. »Mutta, Ailie-täti, eihän voi pitää
puutarhajuhlaa tähän aikaan vuodesta», ja hän katsoi ikkunaan, jonka
ruutuja pitkin sade valui parhaallaan.
»Tämä puutarhajuhla jatkuu yhtä mittaa», sanoi Ailie. »Kuka välittää
ilmasta? Hyvin vanhat ihmiset vain; emme sinä ja minä. Minä esitän
sinut monille hauskoille ihmisille — Di Vernon'ille ja — oletko ehkä
sattunut kuulemaan Di Vernon-nimisestä naisesta, Nuppu?»
»En tuntisi häntä, vaikka hänet tarjottaisiin minulle lautasella
persiljalla reunustettuna», tokaisi Nuppu.
»— Di Vernon'ille siis, ja Effie Deans'ille ja Pikku Nellille ja
Markiisittarelle; ja Richard Swiveller'ille ja Tom Pinch'ille ja
Cranford'in väelle ja Julia Capulet'ille —»
»Hän kuuluu varmaankin johonkin hienoon sukuun», sanoi Nuppu. »Minusta
tuntuu kuin olisin kuullut hänestä.»
»Ja herra Falstaffille — hän on sellainen paha mies, mutta hauska myös!
Ja Rosalindalle.»
»Rosalindalle!» huusi Nuppu. »Tarkoitatko Rosalindaa näytelmässä 'Miten
haluatte'?»
Ailie tuijotti häneen hämmästyneenä. »Sinä ällistyttävä lapsi!» sanoi
hän, »kuka on kertonut sinulle näytelmästä 'Miten haluatte'?»
»Ei kukaan ole kertonut minulle; minä luin vain hänestä, silloin kuin
Jim opetteli painija Charlesin osaa, jota hän näytteli kuutena iltana
peräkkäin Waldorfissa.»
»Luit!» huudahti hänen tätinsä. »Tarkoitat kai, että hän tahi rouva
Molyneux luki sinulle.»
»Enkä, minä luin itse», sanoi Nuppu.
»'Maanpako-kumppanit ja ystävät,
Tää elämä, kun siihen tottuu, hauskemp'
On loiston kiiltoa. Nää metsät eikö
Vapaammat vaarasta kuin viekas hovi?'»
Hän heitti Ailie-tädin viitan toisen olkapäänsä yli, asetti esiin
naurettavan pikku säären teatterimaiseen tapaan ja teki Jim Molyneux'n
eleitä.
»Minä luulin, ettet sinä osannut lukea», sanoi Ailie. »Sinä pikku
petturi! Sinähän panit Bell-tädin luulemaan, ettet osaisi edes tavata
yksinkertaisinta sanaa.»
»Oi, Saaban kuningatar! Luuliko hän minun olevan tosissani?» huudahti
Nuppu. »Minähän olin vain olevinani. Minulla on taipumus olla hyvin
usein olevinani; Katelle olen uskotellut, että kirjoitan teoksia. Minä
osaan lukea mitä hyvänsä; olen lukenut niin suuria kirjoja, että on
ihan pyörryttänyt. Sinäkin varmaan vain uskottelit tuosta puutarhasta,
eikä sinulla olekaan mitään avainta, mutta samantekevää; en minä potki.»
Ailie pisti kätensä poveensa ja veti esiin kahdenpennyn aapisen, jonka
hän oli ostanut avaimeksi kirjallisuuden ihmetarhaan — pienen, ohuen
harmaapaperikantisen aapisen, jollaisesta hän itse oli saanut ensi
opetuksensa. Hän piti sitä ylhäällä etusormensa ja peukalonsa välissä,
jotta Nuppu saattoi lukea kannesta sen nimen. Nuppu ymmärsi heti ja
nauroi, mutta hiukan hämillään tällä kertaa.
»Olen hirveän pahoillani, Ailie-täti», sanoi hän. »Oli häijyä olla
olevinaan sillä lailla ja tuottaa teille niin paljon vaivaa. Isä ei
olisi pitänyt siitä.»
»Oh, en minä potki», sanoi Ailie, lainaten hänen oman lauseensa
hälventääkseen häneltä kaiken levottomuuden Ailieen. »Olen päinvastoin
hyvin iloinen, ettet ole niin takapajulla kuin Bell-täti kuvitteli.
Siis pidät kirjoista! Suurenmoista! Ja vielä Shakespearestä! No, mistä
sinä kaikkein enimmän pidät?»
»Runoista», sanoi Nuppu. »Varsinkin sellaisista, joita en ymmärrä
kuin vain likimain melkein. En viitsi pysähtyä leikittelemään liian
helppojen runojen kanssa; heti kun joku runo on minulle kokonaan tuttu
eikä siinä ole enää mitään sen enempää miettimistä, niin — niin tekee
mieleni eteenpäin. Minä teen itsekin runoja.»
»Todellako?» sanoi Ailie tuikehtivin silmin.
»Jonkunlaisia runoja», sanoi Nuppu. »Ei niin hyviä kuin 'Miten
haluatte' — ei likimainkaan niin hyviä tietenkään! Minulla on jos
kuinka paljon oikeaa, ihan oikeaa runoutta sisässäni, mutta se takertuu
kiinni käänteissä, ja sitten saan käsiini jonkun toisen tekemiä paloja,
jotka sopivat, ja toivon että olisin ollut näppärä ja sanonut ne
ensiksi. Toisinaan olen todellinen Winifred Wallace.»
»Winifred Wallace?» virkkoi Ailie-täti kysyvästi.
»Winifred Wallace», toisti Nuppu vakavasti. »Se olen minä. Se on minun
— se on minun runoilijanimeni. 'Nuppu Dyce' ei kelpaisi mihinkään
aikakauskirjoissa; se ei ole tarpeeksi kilahtava.»
»Siunatkoon, lapsi, et suinkaan tarkoita sanoa, että kirjoitat runoja
aikakauskirjoihin?» sanoi hämmästynyt täti.
»En», sanoi Nuppu, »mutta on varsin luultavaa, että tulen sen tekemään
sittenkuin olen kyllin vanha pitääkseni rillejä. Siinä tapauksessa
nimittäin, etten mene näyttämölle.»
»Näyttämölle!» huudahti Ailie, hurjan levottomuuden täyttämänä.
»Niin», sanoi lapsi. »Rouva Molyneux sanoi, että minä olen synnynnäinen
näyttelijätär.»
»Niinköhän, niinköhän», sanoi Ailie-täti tuijottaen tyhjyyteen.