»Minä olen kuullut teistä ja Bell-tädistä ja Dan-sedästä pap— isältä»,
sanoi Nuppu heidän kävellessään takaisin kotia kohti. Hän oli oppinut
jo esimerkistä, kuinka paljon lämpimämmältä »isä» kajahti kuin se sana,
jota hän oli Amerikassa käyttänyt. »Hän istui niin mielellään ylhäällä
iltaisin ja puheli teistä kaikista. Mutta Katelle en oikein löydä
sijaa: hän ei koskaan maininnut Katea.»
»Oh, hän on uusi tulokas», selitti Ailie. »Kate on palvelustyttö,
tiedäthän, hän tuli meille kauan sen jälkeen kuin isä lähti kotoa,
mutta hän on ollut meillä nyt viisi vuotta, ja se aika on kyllä
riittävä tekemään hänet perheen jäseneksi.»
»Hyvä isä! Viisi vuotta! Eipä hän sitten ole mikään muuttohullu, vai
mitä? Olette varmaan kiinnittäneet hänet nupinauloilla», sanoi Nuppu.
»Chicagossa ei saadakaan palvelijoita pysymään vanhoissa rakkaissa
paikoissaan sillä tavalla; ne juoksevat ihan hikipäässä talosta
toiseen, ihan kuin palloleikissä. Mutta hänhän onkin melko — melko
leveä tyttö, eikö totta? Hän ei voisi juosta kovin kovaa; siksi hän
pysyy paikoillaan.»
Ailie hymyili. »Vai niin, vai sellaista siellä Chicagossakin on?
Olet varmaankin ollut monta kertaa arkihuoneessa iltapäiväteellä,
kun sinulla on tilanne selvillä jo noin hyvin. Nuo Chicagon
rouvat taisivat, luulen ma, jäähdyttää teetään itkemällä siihen
palvelija-surkeuttaan? Siinäkin on yksi anglosaksilainen yhdysside.»
»Rouva Jim sanoi, että järkevät tytöt, jotka voivat pysyä paikoillaan
tarpeeksi kauan jäähtyäkseen viime muuton palavasta, alkoivat käydä
niin harvinaisiksi, että niitä sai pyydystää pyssy kourassa. Ei
tietystikään todella, ymmärrättehän; se oli vain rouva Jimin sanantapa.»
»Ymmärrän», sanoi Alison, kykenemättä peittämään iloisuuttaan. »Sinä
näytät itsekin omaksuneen sellaisen sanantavan.»
»Puhunko minä katukieltä?» kysyi lapsi, vilkaisten nopeasti ylös ja
punastuen. »Isä teroitti, etten minä saisi puhua katukieltä enkä
pitää purukumia suussani; hän sanoi, että niitä kumpaakaan ei kukaan
oikea lady tekisi vanhassa maassa ja että minusta piti tulla arvokas
ja moitteeton englantilainen. Te olette varmaan hyvin pahastunut,
Ailie-täti?»
»Oh, en», sanoi Ailie iloisesti; »en ole koskaan eläessäni
ollut pahastunut, vaikka minua itseäni sanotaan usein
pahennusta-herättäväksi. Olen vain vähäisen hämmästyksissäni
englanninkielen mahdollisuuksista. Olen tuskin kuullut sinun käyttävän
vielä ainoatakaan katukielen sanaa, ja kuitenkaan sinä et juuri sano
lausettakaan, jossa ei olisi jotakin uutuutta. Se muistuttaa Katen
ensimmäistä lampaanpäälientä: kaikki sen ainekset olivat meille
entisestään tutut, paitsi sarvet, ja ne me tunsimme muualta.»
»Sitten ei ole mitään hätää», sanoi Nuppu rauhoittuneena. »Mutta
rouva Jimillä oli lystikkäitä sanontatapoja, ja minuun on varmaan
tarttunut niitä hänestä. Minä en voi sille mitään — minuun tarttuu
kaikki helposti. Minullahan on ollut tulirokkokin kaksi kertaa! Ja
minuun on tarttunut hänen liioittelutapansa: usein minä liioittelen
hirveästi ja sanon kirjoittaneeni kaikki Shakespearen teokset, vaikka
en todellisuudessa olekaan niitä kirjoittanut, ymmärrättehän. Rouva
Jim ei tarkoittanut, että hänen täytyi pyydystää palvelustyttöä pyssy
kourassa; hän tarkoitti vain, että niitä oli yhä vaikeampi saada ja
kaikkein vaikeinta pitää sittenkuin oli saanut.»
»Tiedän», sanoi Alison. »Se on vanha brittiläinen tarina; saat kuulla
sen moneen kertaan vierailtamme, jos elät ja terveenä olet. Mutta
meillä on hyvä onni Katemme suhteen; me näytämme tyydyttävän häntä
täydellisesti, tai ainakin hän tulee aikaan meidän kanssamme. Kun hän
tuntee, ettei hän voi enää kauempaa tulla aikaan meidän kanssamme,
käy hän aamulehden kimppuun etsiäkseen ilmoituksia, joissa halutaan
palvelukseen slsäkköjä ja taloudenhoitajia 50 punnan vuosipalkalla, ja
päättää lähettää hakemuksen heti paikalla, muttei voi koskaan löytää
sopivaa kynänterää, ennenkuin saamme hänet nauramaan. Se palvelija
Dycen talossa, joka nauraa, on mennyttä kalua. Sinä tulet pitämään
Katestä, Nuppu. Mekin pidämme hänestä; ja olen pannut merkille, että
jos pidät ihmisistä, niin he tavallisesti pitävät vuorostaan sinusta.»
»Siitäpä olen iloinen!» sanoi Nuppu ihastuksissaan. »Jos minä mitään
olen tässä matoisessa maailmassa, niin olen pitäjä.»
He olivat saapuneet kotiovelle näkemättä pienintäkään merkkiä siltä,
että kaupunki tunsi heitä kohtaan mielenkiintoa, mutta niin pian
kuin he olivat sisällä, olivat sadat kielet liikkeessä pohtien pikku
amerikkalaisen ulkonäköä? Ailie riisui Nupun palttoon ja hilkan ja
työnsi hänet keittiöön, kuiskaten hänelle, että hänen oli tehtävä
tuttavuutta Katen kanssa eikä unohdettava kehua hänen kaakkujaan,
ja juoksi sitten yläkertaan mieluisin tuntein, ikäänkuin hänelle
henkilökohtaisesti olisi tapahtunut jokin hyvä asia. Oli niin suloista
tietää, että veli Williamin lapsi oli kaikkea muuta kuin pöhkö.
Nuppu seisoi hetkisen keittiössä kainostellen, sillä ei pidä otaksua,
että häneltä olisi puuttunut lapsellista ujoutta. Kate, joka paahtoi
leipää lieden ääressä, kääntyi ympäri ja tunsi hänkin itsensä vähän
hämmentyneeksi, mutta hymyili hänelle sellaista herttaisen leveää
hymyä, että se vastustamatta karkoitti lapsesta kaiken vierauden
tunteen. »Tule vain sisään, kultaseni, ja haukkaa maistinpalaa», sanoi
Kate. Sillä tavalla tervehtivät vierastaan Colonsayn saarelaiset — nuo
koruttomat ihmiset!
Ilta hämärtyi, untuvaisten lumihöytyjen alkaessa jälleen tanssinsa.
Rellu-Wully sytytteli katulyhtyjä. Hän kulki tikapuut kainalossaan
lyhdyltä lyhdylle, perässään lapsia, jotka lauloivat:
»Lamppuvaari, länkisääri!
Lamppuvaari, länkisääri!»
mihin Rellu-Wully jankkasi vastaan: »Kyllä tunnen teidät hyvinkin, koko
roikan; ainakin tunnen pojat. Odottakaahan, kunnes tapaan äitinne!»
Neiti Minton myymälä oli auki, ja häpeilevän näköisiä nuorukaisia meni
sisään ostamaan valkoisia naisten hansikkaita, sillä hansikkailla
nuoret miehet täällä kutsuivat parinsa uudenvuoden-tanssiaisiin, ja
tänä iltana vinkui Samsonin viulu kapakkatuvassa. Pitkät vuokratalot,
jotka olivat laakeita ja korkeita kuin kalliontöyryt ja rakennetut
kestämään ikuisiin aikoihin, ruhottivat ensin hämärässä tummanharmaina
ja alkoivat sitten loistaa kaikin ikkunoin, ja porraskäytävistä ja
porttiholveista virtaili ylen iloisia ääniä. Vastasytytetyt puu-
ja hiilivalkeat tupruttivat pilven näiden asumusten yläpuolelle,
teekattilat tanssivat ja lauloivat. Tuhansia seikkoja tapahtui kadulla,
mutta kerrankin hillitsi Colonsayn tyttö mielenkiintonsa ikkunaan.
»Sanopas, minkä sinä sanoitkaan nimesi olevan?» kysyi hän.
»Minä olen neiti Lennox Brenton Dyce», sanoi Nuppu sirosti, »mutta
neidillä ei ole paljon merkitystä ennenkuin tulen niin vanhaksi että
saan kammata tukkani ylös.»
»Olet varmaankin väsyksissä matkustettuasi niin pitkälti. Koko matkan
Chikaguusta tänne!»
»Chicagosta», huomautti Nuppu kohteliaasti.
»Aivan niin! Chicago tai Chikaguu, se riippuu siitä miten sen tavaa»,
sanoi Kate kerkeästi. »Minut on opetettu sanomaan sitä Chikaguuksi. On
siinä matkaa tultavaksi uudenvuodenpäivänä! Eikö sinua peloittanut?
Otapas yksi näitä ruskeita korppuja. Ja kuinkas Amerikassa jaksetaan?»
Hän teki tämän kysymyksen niin hellän huolekkaasti, ettei Nuppu nähnyt
siinä mitään hullunkurista, vaan vastasi vakavasti:
»Kiitos, hyvin vain. Oletteko ollut siellä?»
»Minäkö?» huusi Kate, povensa kohoillessa jo pelkästä ajatuksestakin.
Sitten hänen ylämaalainen turhamaisuutensa tuli hänen avukseen. »En»,
sanoi hän, »en ole ollut varsinaisesti noin sanoakseni kokonaan siellä,
mutta minulla oli serkku, joka lähti matkalle, aikoen Austraaliaan ja
pääsi Paisley'iin saakka. Se taitaa olla iso paikka, se Amerikka? Pane
voita sen päälle.»
»Amerikan Yhdysvallat rajoittuivat idässä Atlantin valtamereen,
lännessä Tyyneen mereen, etelässä Meksikoon ja Meksikonlahteen ja
pohjoisessa mielivaltaiseen rajaviivaan, jota kutsutaan Kanadaksi.
New Yorkin valtio yksinään on yhtä iso kuin Englanti», lateli Nuppu
liukkaasti, tuttua läksyä toistaen.
»Onpas se iso!» huusi Kate. »Ota toinenkin ruskea korppu. Ei
Skotlantikaan ole pienuudella pilattu; siellä on Glasgow ja Oban, ja
Colonsay ja Stornoway. Ei taida Amerikassa olla mäkiä?»
»Ei ole mäkiä, vuoria vain», sanoi Nuppu. »Päävuoristot ovat
Kalliovuoret ja Alleghanyt. Ne ovat miltei maailman suurimmat
vuoristot.»
»Koska tässä tuli suurista puhe, niin katsopas, kuinka suuren
kannullisen maitoa me saamme täällä yhdellä pennyllä», sanoi Kate,
näyttäen kannua — se oli hänen kansallisylpeytensä viimeinen varustus.
Lapsi katsoi kannua ja loi sitten silmänsä ovelasti tyttöön.
»Ei siinä ole yhden pennyn edestä», sanoi hän terävästi, »siinä on
kahden pennyn edestä.»
»Varjelkoon! kuinka sinä sen tiesit?» sanoi Kate ylen ällistyneenä.
»Koska sinä kerskaat. Luuletko, etten tiedä, milloin joku kerskaa?»
sanoi Nuppu. »Ja kun kerskataan jostakin paikasta tai mistä hyvänsä,
niin liioitellaan kaikki noin kahdenkertaiseksi.»
»Sinä et ole miellyttävä», sanoi Kate, työntäen maitokannun kiiruusti
takaisin keittiö pöydälle. »Pane vain säästämättä voita korpullesi.
Amerikassa sanotaan olevan kovasti rahaa. Lienee kai siinä perää, vai
mitä?»
»Jo toki, jokaisella on siellä rahaa vaikka viskellä sillä varpusia»,
sanoi Nuppu, matkien hiukan Jim Molyneux'n äänenpainoa samalla kuin
käytti hänen mielilausettaan.
»Niillä on liian vähän tekemistä; sitäpaitsi se on julmaa. Mutta tiedä,
että täälläkin on kovasti rahaa; sedälläsi on sitä vaikka kuinka
paljon. Hän tahtoi lähteä Amerikkaan noutamaan sinua kotiin, kun hän
kuuli — kun hän kuuli —. Eikö sinun haluttaisi ottaa vielä yksi korppu?
Ei se tee sinulle mitään pahaa.»
»Kyllä tiedän», sanoi Nuppu vakavana — »kun hän kuuli isäni kuolleen.»
»Me colonsaylaiset voimme toisinaan olla hyvin tyhmiä», sanoi Kate
katuvaisesti. »Minun olisi pitänyt pysyä vaiti isästäsi. Ota kaksi
korppua, kultaseni; tai ehkä haluat mieluummin muroleivosta. Niin, hän
aikoi lähteä siinä paikassa — vaikka se olisi maksanut punnan, niin
uskon — mutta muutti mielensä, kun kuuli sen Molyneux'n tuovan sinut.»
Tellu kyyhötti lapsen helmassa, sai osansa korpuista ja haukkui lisää:
»Sä Tellu oot niin lämmin,
mä rakastan sua,
ja jos en sua härnää,
et pure sä mua»,
sanoi Nuppu, upottaen päänsä Tellun harjavilloihin.
»Herra hallitkoon! teitkö itse tuon, vai oliko se sinulla vain
ulkomuistissa?»
»Tein sen juuri nyt», sanoi Nuppu kylmäverisesti. »Etkö tiennyt että
minä osaan runoilla? Voi, sinä kurja, katoava sieluparka, minä olen
oikea pikku — pikku lirkkunen runoilemaan! Pääni hölskyy täynnä runoja,
ja minä pudottelen niitä kuin laudalta. Kuulehan tätäkin:
»'Suurten miesten työt ja toimet
meille esikuvan antaa,
kuinka kautta aikain voimme
jäljet jättää ajan santaan.'
»Minä pyöräyttelen niitä noin vain. Luulen, että minun täytyy nousta
huomenna ylös virkkuna ja varhain viimeistelemään tätä hieman.
Tavallisesti niistä ei tule hyviä ensi yrityksellä, ja silloin ei auta
muu kuin käydä ne läpi uudestaan alusta alkaen ja lisätä hyvä sinne ja
tänne. Se on taidetta, sanoo Jim. Hän tunsi taiteilijan, joka saatuaan
taulun valmiiksi, niin että kaikki tyyni oli siitä ihan selvänä, sanoi:
'Nyt taiteen puolta!' ja suttasi sen yltäpäältä kovalla pensselillä.»
»Hyvä ihme, mitä kaikkea sinä tiedät!» huudahti Kate. »Sinä olet etevä
— kamalan etevä! Kuinka vanha olet?»
»Minä synnyin suunnilleen yksitoista vuotta sitten», sanoi Nuppu,
ikäänkuin olisi ollut satavuotias.
Asia on nyt niin, ettei ole viisasta sanoa Lennox Dycen laiselle
lapselle, että hän on etevä, vaikka ei juuri sovikaan odottaa
colonsaylaisen tytön sitä tietävän. Britannian mantereelle astumiseensa
saakka ei Nupulla ollut mitään aihetta luulla itseään miksikään
tavallisuudesta poikkeavaksi. Jim Molyneux ja hänen vaimonsa, joilla
ei ollut omia lapsia eikä lapsituntemusta, paitsi niitä pikkuvanhoja,
jotka näyttelevät teattereissa, olivat kohdelleet häntä vain hiukan
heitä itseään nuorempana henkilönä eivätkä olleet nähneet mitään
ihmeellistä hänen terävä-älyisyydessään, joka on varsin tavallista
Amerikan nuoressa polvessa. Mutta nyt oli Nuppu ollut Maryfieldin
asemalta setänsä ovelle asti »varoitus» vilpittömästi ihailevalle
postikuskille, jonkunlainen satuprinsessa Rellu-Wully Oliverille ja
hänen vaimolleen, tätien hämmästys oli ollut vain puoleksi peiteltyä,
ja tässä näyttäytyi nyt palvelustyttö julki-ihastuksen vallassa!
Kymmenvuotiaan turhamaisuus heräsi; ensi kerran eläessään hän tunsi
ehdotonta ylemmyyden tunnetta.
»Minä olin hyvin urhoollinen, kun tulin koko tämän matkan laivassa
kymmenen vuoden vanhana», aloitti hän.
»Minäkin tulin kerran Obaniin höyrylaivassa», sanoi Kate, »mutta eihän
se ollut mitään, kun minä tunsin suuren joukon toisista matkustajista.
Ajatella, että sinä tulit Amerikasta asti! Etkö tuntenut itseäsi
yksinäiseksi?»
»Tunsin itseni hirveän yksinäiseksi», sanoi Nuppu, joka itse asiassa
ei ollut kokenut ainoatakaan ikävää hetkeä koko Atlantin-matkalla.
»Minähän jätin syntymämaani, saamatta kukaties koskaan enää nähdä
sen rantoja silmilläni, ja olin matkalla kaukaiseen maahan, josta
en tiennyt yhtään mitään. Jätin kaikki rakkaat nuoret ystäväni ja
kauniin rouva Molyneux'n ja hänen uskollisen Dodo-koiransa ja —» Tässä
hän puristi kyyneleen silmistään ja pysähtyi miettimään vieläkin
liikuttavampia seikkoja.
»Pikku tipu-poloiseni!» sanoi Kate huolestuneena. »Älä itke, niin ostan
sinulle jotakin.»
»Enkä minä tiennyt millainen setä ja millaisia tätejä täällä oli —
olivatko he julmia ja häijyjä vai eivätkö, tai huolisivatko he minusta
vai eivätkö? Pikku tytöillä on melkein aina julmia setiä ja tätejä —
sen voit nähdä kirjoista.»
»Siinä kohdassa sinä olit hirmuisen typerä», sanoi Kate painokkaasti.
»Varmasti olisi kuka hyvänsä tiennyt kertoa sinulle, millaisia herra
Dyce ja hänen sisarensa ovat.»
»Ja sitten oli niin myrskyistä», jatkoi Nuppu joutuisasti, etsien
liikuttavampia asianhaaroja. »Minä tein runon siitäkin — pyöräytin yks
kaks; ensimmäinen värssy kuului näin:
'Ylös pärskyen lainehet lakkapäät
löi kolkkoon kalliorantaan —'
mutta minä olen unohtanut loput paitsi:
'— he saapuvat sinne kuolemaan
pois lauhoilta lapsuusmailtaan.'