Hänelle sattui hyvä onni, tälle meidän tyttöselle, kun hän saapui
kotiin isänsä Skotlantiin tuona uudenvuodenpäivänä, sillä ei
käy kieltäminen, ettei ole aina iloista Skotlannissa, tuossa
vastahakoisessa maassa, joka, olimmepa syvällä maailman sydämessä ja
kaukana siitä tai sen rinnoilla leväten, kahlehtii meidät itseensä
rautaisilla ja kultaisilla silmukoilla — ankarilla töillä ja
onnekkailla muistoilla, muinaisilla tarinoillaan, karuudellaan ja
vapaudellaan, kankaidensa ja rotkojensa kolkolla säällä, lämpimillä
liesillä ja palavilla sydämillä. Hän olisi voinut nähdä tämän kaupungin
ensi kerran sen juhlallisessa vakavuudessa jonakin talvisena päivänä,
jolloin se värjyy ja itkee vanhojen muistomerkkiensä keskellä ja
villihanhet raakkuvat herkeämättömämmin sen kattojen, lionneiden
puutarhojen, kujien, solien ja kaivojen yllä vanhojen, kuolleiden ja
kuopattujen kaupunkilaisten kirkuvina henkinä, jotka kummittelevat
mielettömyyksiensä ja mieluisuuksiensa, naurettavien ihanteittensa,
haarhaantuneiden halajointiensa, särkyneiden suunnitelmiensa
kotipaikalla. Voi, villihanhet! villihanhet! vanhat henget, jotka
panitte tänä yönä asuntoni yläpuolella, minä tunnen — tunnen ja
tiedän! Hän olisi voinut tulla, tuo lapsonen, paaston aikaan,
synkkien, tummien sarkavaatteiden, rämeiden, epäsointuisten, keskenään
kiistelevien patakellojen keskelle, tai pilaantuneiden satojen,
ehtyneen kalansaaliin, nälän ja puutteen aikaan. Oli hyvä hänelle, ja
on hyvä aines tarinalleni, ettei hän tullut silloin, vaan yhtä matkaa
puhtaan, valkoisen, iloisen lumen kanssa, soittaakseen kaupungin
kirkonkelloa lapsellisessa vallattomuudessaan, johdattaakseen ilolla
sisään uudenvuoden ja aloittaakseen onnekkaasti uuden elämänsä vanhassa
maailmassa.
Hän heräsi puolenpäivän aikaan tuoksuvien uudinten keskellä, merituulen
valkaisemien liinain välissä, taitekaton alla, josta kaikki lapset
pitävät, koska se muodostaa samanlaisen komeron kuin esi-isäin aikuiset
luolat, ja sateella he voivat kuulla vihollisten jalkain kopisevan
yläpuolellaan. Hän kuuli John Taggartin rummutuksen ja pillien soiton,
ja kääntyessään hän löysi pielukseltaan nukkuvan nuken, joka heräsi
aina kun hän nosti sen ylös ja tuijotti häneen ihmetellen.
»Oi, voi, voi! sinä hellantelttu!» huusi lapsi riemuissaan, painaen sen
poveaan vasten ja peittäen sen suudelmilla. »Olen niin iloinen että.
Näetkö tätä suloista pikku huonetta? Sanonpa sinulle heti paikalla,
mikä sinun niinesi on: se on Alison; ei, Bell se on; se on Alibel sinun
molempien ihan kultaisten, kultaisten tätiesi mukaan.»
Hän nousi ylös, uni tipotiessään, iloisen odotuksen tuntein, pukeutui
vikkelästi ja liukui alas käsinojia myöten pudota kopsahtaakseen
Bell-tädin jalkain juureen eteiseen. »Herra varjelkoon! Sinä taitat
niskasi; loukkasitko itsesi?» huusi Bell-täti. »En minä potki», sanoi
lapsi, ja koira huiskutti hurjasti iloista häntää. Halkoroihu loimusi
ja ratisi ja sihisi arkihuoneessa, ja Dan Dyce koputti sormillaan
tuolinselustaan tahtia sisälliseen virteen.
»Oi sentään! enkö minä ole häijy tyttö, kun nukkua nuuhotan kuin pökkö
kolossaan koko päivän? Teidän kellonne on seisahtunut, Dan-setä.»
Herra Dyce näytti hyvin syylliseltä ja ryki, hieroen leukaansa.
»Sinullapa on huomaava silmä», sanoi hän. »Tosiaankin, se on
seisahtunut. Kappas vain!» ja hänen Bell-sisarensa näkyi selvästi
nauttivan jostakin huvittavasta salaisuudesta.
»Setäsi on aina vähän viiripäinen, kultaseni», sanoi hän.
»Mieluummin olenkin viiripäinen kuin synkkämielinen», tokaisi Dan Dyce
vastaan, pudistaen silmälasejaan.
»On omituinen seikka, että kellot meidän eteisessämme ja
arkihuoneessamme aina seisahtuvat uudenvuodenpäivänä, Lennox.»
»Nuppu, olkaa hyvä ja sanokaa Nuppu», pyysi lapsukainen. »Ei kukaan
kutsu minua koskaan Lennoxiksi, paitsi kun olen tehnyt jotakin pahaa ja
olen meikein saamaisillani vitsaa.»
»Hyvä on, Nuppu siis. Tähän kelloon tulee jokin vika jokaisena
uudenvuodenpäivänä, sillä tämä setäsi tässä haluaa, etteivät vieraat,
jotka silloin meillä käyvät, tietäisi aikaa ja viipyisivät senvuoksi
kauemmin.»
»Loruja!» sanoi Dan-setä, joka oli pitänyt tätä omana erikoisena
hauskuus-reseptinään eikä luullut toisten lainkaan keksineen sitä.
»Sinä olet tullut vieraanvaraiseen kaupunkiin, Nuppu», sanoi Ailie.
»Tuolla kadun toisella puolen on seurailoisia vanhoja herroja, jotka
ovat lähettäneet valtuustolle anomuksen, että ravintola ja kapakka
suljettaisiin iltapäiväksi. He sanovat sen tarkoittavan raittiuden
edistämistä, mutta todellisuudessa he tekevät sen pakottaakseen
seurailoiset tuttavansa tulemaan heidän luokseen.»
»Minäkin allekirjoitin sen», tunnusti herra Dyce, »ja olen kuitenkin
vain puolittain seurailoinen. Minä en kersku; voisin olla enemmänkin
seurailoinen, jollen saisi siitä niin helposti päänsärkyä. Mikäpä on
hauskempaa kuin talo täynnä väkeä ja hulinaa? Oiva roihuvalkea, hyvä
valaistus ja tuttuja loppumattomiin! Onnellisin aika, mikä minulla on
eläessäni ollut, oli silloin kuin taitoin sääreni; niin paljon ihmisiä
kävi meillä, että oli ihan kuin kokonainen kuukausi uudenvuodenpäiviä.
Minulla on synnynnäinen seurankaipuu. Äidillä oli sellainen taikausko,
että jos veitsi tai lusikka putosi lattialle pöydältä, niin se merkitsi
vierasta, ja minulla oli tapana pudotella niitä tusinoittain. Mutta
hyväinen aika! siinähän on lapsi nukke sylissä, ja mistä ihmeestä hän
on sen saanut?»
Nukke toisessa ja koira toisessa kainalossa Nuppu nauroi vasten hänen
naamaansa ujon ovelasti.
»Oh, te lystikäs mies!» huudahti hän. »Taidattepa hyvinkin tietää, kuka
pani Alibelin pielukselleni. Olisinhan voinut sanoa jo edeltäpäin, että
te olette nukkemies; huomasin teidän hypistelevän kolikoita housujenne
taskussa samalla tavoin kuin papalla oli tapana, kun hän näki sellaisen
kiltin sievän pikku tytön kuin minä esimerkiksi, ja hän oli nukkisin
mies koko Chicagossa. Oh, oli kassapäiviä, jolloin suorastaan satoi
nukkia.»
»Se oli William, aivan varmaan», sanoi herra Dyce. »Ei ole tarpeen
sinun näyttää meille syntymämerkkiäsi. Se oli varmasti William. Jospa
se olisikin jäänyt vain nukkiin!»
»Hänen nimensä on Alibel, molempien tätiensä mukaan», sanoi lapsi.
»Kas vain!» sanoi herra Dyce. »Jos olisin arvannut, että aioit
kunnioittaa heitä sillä tavalla, olisin tehnyt siitä kaksoset. Mutta
katsos, minä en tiennyt; se oli arkaluontoinen asia jo sellaisenaankin.
En ollut oikein varma, nukkeko vai — vai — säiliökynä olisi soveliaampi
lahja kymmenvuotiaalle chicagolaiselle veljentyttärelle, ja minä päätin
yrittää nukella. Toivon, että se sopii.»
»Niinkuin sädekehä! Se on kerrassaan suloinen!» sanoi haltioitunut
neitonen, pelastaen yhden sen raajan Tellun kidasta.
Kaupungille levisi tieto, että Dycein taloon oli tullut ihmeellinen
amerikkalainen lapsi, joka puhui kuin pappi; uutinen oli osaksi
postinkuljettajan ja Wully Oliverin, mutta suurimmalta osaltaan Katen
levittämä, joka siitä hetkestä asti kuin Lennox oli viety pois hänen
läheisyydestään ja pantu nukkumaan, oli asustanut ikkunakehyksellä,
antamatta kenenkään kulkea ohi siltä puolen katua ilmoittamatta tälle
tapahtumasta.
»Oletteko koskaan kuullut mokomaa! Ei enemmän kuin parin vaaksan
mittainen, ja tullut koko matkan ypö yksinään kyytivaunuilla
Chikaguusta — se on Amerikassa. Kyllä tässä talossa nyt tulee ahtaammat
ajat, sen minä sanon, kun on tuo veli Williamin lapsi.»
Mikäli aamupäivä kului pitemmälle, sikäli muuttuivat Katen uutiset
hämmästyttävämmiksi: tulokkaalle kuvattiin suuri joukko piirteitä,
joiden mokomaa ei kaupungissa ollut ikinä ennen nähty. Esimerkiksi
(niin vakuutti Kate) hän osasi matkia Wully Oliveria niin, että
melkein näki partaa hänen poskillaan ja tunsi viinan hajua. Häntä
luultiin alussa pojaksi, mutta se oli vain niitten chikaguulaisten
tietämättömyyttä, sillä tyttö oli todella tyttö, ja hänellä oli
arkuittain tytönvaattelta tulossa kyytivaunuissa.
Dycein ulkomaalainen oli niin suuri hälynumero, että se häiritsi
soittokunnan iltapäiväparaatin loistoa, vaikka John Taggart oli
erinomaisen uljas, kävellen ihan korkojensa takasyrjillä, nenä
taivaalla ja rumpupalikat huitoen ja piirrellen ilmaa yläpuolella
pään, niin että katsojia alkoi huimata. Sen sijaan että olisivat
seuranneet soittokuntaa siihen saakka, kunnes sen ohjelmisto äkkiä
loppui viittä minuuttia vailla kaksitoista Maggie Whiten, viini-
ja väkijuomakauppiaan, ovella, vetelehtivät monet kadulla toivossa
saada nähdä amerikkalaista. He luulivat voivansa tuntea hänet heti
ihonväristä, jonka jotkut sanoivat olevan keltaisen, toisten taas
väittäessä sitä ruskeaksi. Muutamat maltittomammat ja etuoikeutetummat
pistäytyivät rohkeasti Dycen taloon lausumaan uudenvuodenonnittelujaan
ja katsomaan ihmeolentoa oikein omasta takaa.
Amerikkalainen tarkkasi heitä.
Hän tarkkasi tuomarinrouvaa, joka oli niin päättäväisen ystävällinen,
niin ihastunut kaikkeen, mitä Dyceläiset vain sanoivat, tekivät tai
omistivat, ja ainoastaan viisi kertaa rohkeni vihjata, että muitakin
oli olemassa, mainitsemalla »lady Anne-kultaa, joka on niin kiltti,
niin yksinkertainen, niin koruton, niin rakastettava».
Neiti Mintoa karmosiininpunaisine viittoineen, joka syrjäytti sisaret
ja suuntasi huomionsa heidän veljeensä, nauraen sydämellisesti
kaikille hänen pienille leikinlaskuilleen jo ennenkuin ne olivat
puolivalmiitkaan, tai katsoen häneen suurin, lempein, sulavin silmin ja
huulet raollaan, minkä hänen peilinsä oli ilmoittanut hänelle hurmaavan
näköiseksi. Sisaret hymyilivät toisilleen hänen mentyään ja katsoivat
koomillisesti Daniin, mutta tuo miesparka ei nähnyt mitään, paitsi että
Mary Minto oli hyvän joukon lihavampi kuin ennen.
Tohtorin kahta sisarta, jotka hiljan maalta tulleina esiintyivät
ihmeen luontevasti niin kauan kuin keskustelu liikkui naapureissa,
mutta joutuivat äänettömän kauhun valtaan sen kohotessa henkilöistä
aatteisiin, kuten se kerran oli tehnyt, kun lady Anne oli kysynyt
heiltä, mitä he pitivät opettavasta runoudesta, ja toinen heistä sanoi
olevansa siihen erittäin ihastunut ja sitten menetti tajuntansa.
Pankkimiestä, kassanhoitajaa, joka oli toivottomasti rakastunut
Ailie'iin, kuten saattoi selvästi nähdä siitä, kuinka hartaasti hän
omisti huomionsa Bellille.
Herra Dycen entistä syrjäänvetäytynyttä liikekumppania herra Clelandia,
joka haisi ryytineilikalta eikä huolinut teestä.
P. & A. MacGlashania, joka oli poikennut taloon nimenomaan saadakseen
tietää, tunsiko vierasmaalainen hänen Albert-veljeään, joka, kuten hän
sanoi, oli »Jossakin-villessä Manitobassa».
Pormestaria ja hänen rouvaansa, jotka olivat hyvin vanhoja ja
taputtivat toisiaan silloinkuin luulivat, ettei kukaan heitä huomannut.
Lempeitä, ystävällisiä, yksinkertaisia, tyytyväisiä ja onnellisia
äskennaineita rouvia.
Toisia naisia, jotka halasivat sellaisiksi tulla.
Niin, Nuppu tarkkasi heitä kaikkia. He eivät arvanneet aavistaakaan,
kuinka suuresti he häntä huvittivat ryyppiessään sirosti teetään tai
viiniään tai inkiväärijuomaansa — naiset nimittäin — tai rykivät vähän
liian keinotekoisesti maistellessaan uudenvuoden-maljojaan — miehet
nimittäin.
»Pikku tuhma typykkä hän on — sellainen vain pikku tuhma typykkä!»
sanoi pormestari ulos päästyään, ja toistaiseksi siihen sisältyi kaikki
tyyni.
Rouvat eivät voineet rientää kotiin kyllin joutuin katsoakseen, eikö
heillä ollut jotakin vaatteen jäännöstä, josta olisi voinut tehdä
jollekin heidän omalle lapselleen samanlaisen sievän puvun kuin Dycen
veljentyttärellä oli. »Pankaa merkille minun sanani» sanoivat he;
»tuo lapsi joutuu heillä turmioon. Hän on isänsä kuva, ja hän meni ja
nai köyhän teatterinäyttelijän ja oli toistakymmentä vuotta poissa
Skotlannista eikä kertaakaan kirjoittanut kotiin riviäkään.»
Niin monet ihmiset tulivat käymään talossa, selvästi ilman muuta syytä
kuin saadakseen nähdä uuden tulokkaan, että Ailie vihdoin päätti,
tyydyttää kaikki viemällä hänet ulos kävelemään. Omituista oli, että
ihmiset kadulla osoittivat välinpitämättömyyttä tai sokeutta. Nuppu
ei olisi nähnyt heissä mitään sen suurempaa mielenkiinnon merkkiä
häntä kohtaan kuin ohikulkijan kiireisen vilkaisun; ei yksikään
astunta hidastunut osoitukseksi siitä, että tilaisuus olisi käytetty
hyväksi mahdollisimman tarkoin. Joitakin naisia oli ollut ikkunoissa
kun hän tuli ulos talosta astellen rohkeasti Ailie-tädin rinnalla
kädet muhvissaan ja valppaat mustat silmät pilkistellen hilkan
turkisreunuksen alta; mutta nuo naiset vetivät heti kiireesti päänsä
sisään. Ailie, joka tunsi kotikaupunkinsa, tiesi, että ikkunaverhojen
takaa heitä tähysteltiin tiukasti. Hän hymyili itsekseen kävellessään
kainosti katua pitkin.
»Tunnetko mitään, Nuppu?» kysyi hän.
Nuppu ei luonnollisesti käsittänyt kysymystä.
»Sinun pitäisi tuntea jotakin selässäsi; minun selkäpiitäni kutkuttaa
satojen silmien tähystely.»
»Kyllä tiedän», sanoi hämmästyttävä lapsi. »He luulevat, ettemme me
huomaa, mutta kyllä kai Jumala näkee heidät», ja kuitenkaan ei hän
ilmeisesti ollut itse kertaakaan vilkaissut ikkunoihin eikä katsahtanut
taakseen nähdäkseen ohikulkijoin tuijottavan olkapäittensä yli hänen
tätiinsä ja häneen.
Hetken verran Ailie tunsi pelkoa. Hän rakasti suuresti nopeaa
huomiokykyä, mutta hän tunsi, että se oli luonnonlahja, joka
veljentyttäressä saattoi ilmetä liian varhain.
»Kuinka ihmeessä sinä sen tiesit, Nuppu?» kysyi hän.
»Minä vain arvasin, että he tekevät niin», sanoi Nuppu, »koska minäkin
tekisin juuri samoin, jos näkisin pienen skotlantilaistytön kävelemässä
Chicagon Rantakatua pitkin. Onko se hirveän sivistymätöntä, Ailie-täti?»
»Niin sanotaan, niin sanotaan», sanoi täti, katsoen suoraan eteenpäin
olkapäät taaksevedettyinä ja silmät kiinteästi yhteen pisteeseen
suunnattuina, ohimot punoittaen. »Mutta pelkään, ettemme voi sitä
auttaa. Se on sopimatonta — silloin kuin toinen näkee sen. Minä näen,
että sinä olet oikea Dyce, Nuppu. Muut ihmiset, jotka eivät ole Dycejä,
jäävät vaille paljoa hauskaa. He ovat varmaan hyvin kyllästyneitä
toisiinsa. Tiedätkö, lapsi, minä luulen, että sinusta ja minusta
tulee oikein hyvät ystävät — sinusta ja minusta ja Bell-tädistä ja
Dan-sedästä.»
»Ja mosaiikkikoirasta», lisäsi Nuppu lämpimästi. »Minä rakastan tuota
koirakultaa niin kovasti, että — että voisin syödä sen. Se on mitä
somin koira! Kas, siinähän se onkin!» Ja tosiaankin se oli Tellu, joka
heittelehti heitä kohti ihastuksissaan, pelkkänä myttynä takkuista
villaa ja kiihkeää haukuntaa, karattuaan vankeudesta Katen keittiöstä
kiipeämällä hänen hartioillensa ja hyppäämällä ulos ikkunakehyksen yli.