Kaukaisessa Chicagon kaupungissa kuolleiden William ja Mary Dycen
orpo lapsi astui täysin rauhallisesti hämmästyneen seuran keskuuteen.
Kolme Dyceä oli rivissä hänen edessään, hullunkurinen Tellu-koira
hänen jalkainsa juuressa ja hänen takanaan Kate-palvelija väännellen
esiliinaansa, aivan kuin se olisi vastikään nostettu pesusammiosta,
kohoilevin povin. Kymmenen silmää (jos saattoi ottaa lukuun koirankin
silmät, jotka olivat tuuheiden karvatupsujen peitossa) tuijotti lapseen
tuokion ajan, ja mikä hyvänsä tavallinen lapsi olisi joutunut kovasti
hämilleen; mutta tämä ei ollut mikään tavallinen lapsi, tai tunsi hän
sitten heti ympärillään kodin lämpimän, ystävällisen ilman. Piirrän
hänen kuvansa parilla lauseella. Hän oli mustatukkainen, tumma- ja
vilkassilmäinen, hipiältään ei aivan vaalea, vaan oliivinvärinen,
leuan asento pysty ja ilme ei arka eikä julkea, vaan tyvenen hillitty.
Turkikset hänen kaulassaan ja hilkassaan (Jim Molyneux'n viimeinen
lahja), sekä muhvi, johon hänen kätensä menivät kyynärpäitä myöten,
antoivat hänen ulkonäölleen jonkinlaisen kuvakirjasomuuden, joka kohta
johti palvelustytön mieleen lihakauppiaan joulukalenterin.
Koira toipui ensimmäisenä hämmästyksestään: se mukelsi häntä kohti
päästäen pieniä ystävällisiä urahduksia ja kieritteli selällään hänen
jalkainsa juuressa, meloen ilmaa nelin käpälin, mikä oli sen tapa
ilmaista olevansa lystituulella.
Ilosta huudahtaen viskasi tyttönen muhvinsa lattialle ja kapsahti
koiran viereen, kietoi käsivartensa sen ympäri ja upotti kasvonsa sen
karvatupsuihin. Koiran häntä viuhui iloisesti kuin lippu. »Sessu,
sessu, sinä pidät minusta», sanoi lapsi äänenpainolla, joka oli kaikkea
muuta kuin amerikkalainen. »Annahan kun pysähdyn ja mietin — sinun ei
pidä lähtemän tästä talosta, ennenkuin keitän sinulle munan.»
»Herra siunatkoon, mikä lapsi tämä on?» huudahti Bell, tullen
hätkähtäen tajuihinsa, ja syöksähtäen käsiksi lapseen hän nosti hänet
jaloilleen. Ailie vaipui polvilleen kättensä varaan ja tuijotti tulijan
kasvoihin. »Kilt, tosiaankin!» sanoi Dan Dyce itsekseen. »Tämän täytyy
olla velholapsi, sillä jollei hänen äänensä ja lausetapansa ole
Rellu-Willy Oliverin, niin on järkeni menossa.»
»Sano minulle pian, oletko Lennox Dyce?» sanoi Bell ihan vapisten ja
ahmien pienokaista silmillään.
»No, enköhän taida se olla», vastasi lapsi rauhallisesti, koiran
nuoleskellessa hänen leukaansa. »Kuulkaas, oletteko te Bell-täti?» ja
tällä kertaa ei amerikkalaisesta korostuksesta ollut epäilystäkään. Hän
kohotti tyynesti suunsa heille suudeltavaksi; he eivät hukanneet aikaa,
vaan hyökkäsivät hänen kimppuunsa, Ailie puolittain kyynelet silmissä,
koska hän heti näki lapsekkaan hilkan alla niin paljon veli Williamia.
»Lennox-kultaseni, sinun ei pidä puhua tuolla tavoin; kuka ihmeessä
on opettanut sinut puhumaan tuolla tavoin?» sanoi Bell, riisuen hänen
päällysvaatteitaan.
»Kas, minä luulin että sellainen on täällä aivan oikein», sanoi pikku
vieras. »Kellonsoittaja puhuu sillä tavalla.»
»Siunatkoon! Tunnetko sinä kellonsoittajan?» huudahti Bell Dyce.
»Minä soitin kelloa hänen edestään tänä aamuna — ettekö kuulleet
sitä?» oli yllättävä vastaus. »Hän on kiltti mies; hän piti minusta.
Minäkin olisin pitänyt hänestä, jollei hän olisi ollut niin väsynyt.
Hän oli niin väsynyt, ettei hän voinut puhua järkevästi; hän ei
osannut sanoa muuta kuin: 'Olen poissa jalalta, annahan kun pysähdyn
ja mietin', ja 'Koetapas toista munaa'. Minä sanoin, että antaisin
hänelle neljännesdollarin, jos hän antaisi minun soittaa kelloaan,
ja hän sanoi, että hän sallisi minun tehdä sen ilmaiseksi ja antaisi
vielä lisäksi minulle aamiaisen. 'Sinun ei pidä lähtemän tästä talosta,
ennenkuin keitän sinulle munan' — niin hän sanoi, ja miesparka oli
niin väsynyt! Ja hänen jalkansa olivat hirveän heikot.» Jälleen oli
hänen äänensä Wully Oliverin ääni; tuo lause oli, kuten Dycet tiesivät,
Wully Oliverin vieraanvaraisuuden tunnussana hänen ollessaan hauskalla
tuulella.
»Kilt, tosiaankin!» sanoi Dan Dyce, tuntien olonsa erinomaisen
hullunkuriseksi, ja kävellen heidän ohitseen hän meni yläkertaan ja
pisti kiiruusti kumilingon taskuunsa.
Kun hän tuli alas, oli nuori Amerikka huolettomasti syödä
nopostelemassa toista aamiaistaan Tellu sylissään, täti kummallakin
puolellaan, ja Kate, tarjotin kädessään tekosyynä, ammolla suin
puoleksi sisällä ovesta.
»Niin, kuten sanoin, sai Jim — minun kiltti herra Molyneux'ni
nimittäin — puuhaa poikajoukon kanssa heti kun hän pääsi maihin tuosta
vanhasta laivasta, ja silloin hän sanoi: 'Nuppu, tämä on nyt se —
se — syystä ylistetty Iso-Britannia; tunnen sen näistä pojista; ne
ovat niin hilpeitä sllloinkuin ovat omissa oloissaan. Pelkäsin, että
ehkä olisimme ajaneet harhaan pimeässä, mutta kaikki on hyvin.' Ja
seuraavana päivänä hän osti minulle tämän muhvin ja kaikki nämä ja
pani minut junan vaunuun — voi, millaiset hassut vaunut teillä on!
— ja sanoi: 'Hyvästi, Nuppu; aja vain suoraan Maryfieldiin ja astu
siellä pois. Jos eksyt jossakin tällä saarella, ala vain parkua oikein
lujaa, niin minä kyllä kuulen' Hän oli niinkuin ei muka olisi ollut
millänsäkään, mutta hänen silmiään räpytytti aika lailla, ja minä näin,
ettei hän ollut pahasti iloinen, ja siksi en päästänyt yhtään ilmi,
miltä minusta itsestäni tuntui.»
Hän esitti poissaolevan Molyneux'n äänen ja esiintymistavan niin
sattuvasti, että tämä oli ilmi elävänä heidän edessään. Katen oli sen
eriskummallisuus saada ihan ääneen nauramaan; Ailie ja hänen veljensä
olivat hämmästyksissään tytön etevästä ilmehtimisestä; Bell pusersi
käsiään nyrkkiin ja sanoi jo toisen kerran sinä päivänä: »Oh! tuota
Molyneux'tä, jospa saisin hänet käsiini!»
»Hän on kiltti mies, tuo Jim. En osaa sanoakaan, kuinka kovasti pidän
hänestä — ja hän antoi minulle läjittäin makeisia asemalla», jatkoi
ujostelematon tulokas. »'Muuta junaa Edinburghissa', sanoi hän; 'ehkäpä
ehdit juosta linnaan ja tavata herttuaa; sano hänelle terveiseni,
mutta älä osoitettani. Kun tulet Maryfieldiin, hyppää paukkana alas
ja kysy Dyce-setääsi.' Matka meni aivan hyvin», jatkoi lapsi, »mutta
en minä nähnyt Edinburghin herttuaa; ei ollut aikaa, ja setä ei ollut
Maryfieldissä, mutta muudan mies otti minut postivaunuihinsa ja
kyyditsi minut suoraan tänne. Hän sanoi, että minä olin varoitus. Huh,
kuinka kylmä minulla oli! Kuulkaa, onko täällä aina tällainen ilma?»
»Milloin tällainen, milloin taas ihan tavallinen skotlantilainen ilma»,
sanoi Dan Dyce, katsoa vilkuttaen häneen silmälasiensa läpi.
»Minua nukutti hirveästi postivaunuissa, ja ajuri kietoi minut
peitteeseen, ja kun tulin tähän kaupunkiin pimeässä, sanoi hän:
'Kävele suoraan tuonnepäin ja kolkuta ensimmäiselle ovelle, jossa
näet messinkisen miehen käden kolkuttimena; se on herra Dycen talo.'
Minä kävelin, eikä siinä ollut mitään messinkistä miestä, mutta minä
näin kolkuttimen. En ylettynyt siihen, ja kun sitten näin miehen
menevän kirkkoon lyhty kädessään, menin hänen luokseen ja nykäisin
häntä takinliepeestä. Tiesin, ettei häntä tarvinnut pelätä, koska hän
oli menossa kirkkoon. Hän sanoi olevansa menossa kelloa soittamaan,
ja minä sanoin, että antaisin hänelle neljännesdollarin — oh, senhän
minä olen jo kertonut. Kun soitto oli lopetettu, vei hän minut
kotiinsa onnentuojaksi — niin hän sanoi — ja hän ja hänen vaimonsa
rupesivat heti puuhaan ja keittivät munia. Hekin sanoivat, että minä
olin varoitus, ja keittivät aina vain munia, enkä minä jaksanut syödä
enempää kuin kaksi ja valkuaisen kolmannesta, vaikka koetin niin
että. Luulen, että nukuin hyvän aikaa heidän luonaan; minä olin niin
väsyksissä, ja heitä ei tarvinnut ollenkaan pelätä; he pitivät minusta,
minä näin sen. Ja minäkin pidin heistä jonkunverran, vaikka he varmaan
ovatkin köyhiä, sillä heillä ei ole yhtään lasta. Sitten kellonsoittaja
toi minut tämän talon luo ja kolkutti ovelle ja meni pois varsin
joutuin häneksi, ennenkuin kukaan tuli, koska hän sanoi, että hän oli
pehmytanturainen — mitähän se pehmytanturainen mahtaa olla? — ja ettei
hän ollut onneatuottava ensivieras uudenvuoden aamuna.»
»Ei ikinä mokomampaa, totta tosiaan!» huusi Bell. »Poloinen pikku
lirkkunen! Eikö sinua peloittanut merellä?»
»Lirkkunen, lirkkunen», toisti lapsi itsekseen, ja Ailie tuli sen
huomatessaan iloiseksi, että tämä ei varmastikaan ollut pöhkö. Pöhköt
eivät koskaan tunne mielenkiintoa uusiin sanoihin; pöhköt eivät koskaan
mene itseensä havaittuaan uuden seikan, niinkuin koira menee pöydän
alle saatuaan luun.
»Eikö sinua peloittanut merellä?» toisti Bell.
»Ei», vastasi lapsi siekailematta. »Jimhän oli mukana kaiken aikaa,
nähkääs, ja hän tiesi kaikki. Hän sanoi: 'Luota Kaitselmukseen, ja jos
on _hyvin_ myrskyistä, niin luota Kaitselmukseen ynnä skotlantilaiseen
kapteeniin.'»
»Tosiaankin! tuolla ihmisellä on sentään täytynyt olla jonkunverran
tervettä järkeäkin», sanoi Bell, hiukan leppyneenä tästä
skotlantilaisille merikapteeneille osoitetusta kohteliaisuudesta.
Ja kaikki Dycet ahmivat silmillään tätä ihmeellistä lapsukaista,
joka oli tipahtanut heidän keskelleen. Sinä hetkenä asui onni heidän
parissaan; ikäänkuin ihmeen kautta he olivat siirtyneet takaisin omaan
nuoruuteensa; heidän asumuksensa oli vihdoin viimeinkin sisustettu!
Lapsi oli saavuttanut Tellun suosion ihan kuin olisi ollut sen tuttu
kaiken ikänsä.
»Kuulkaas, setä, tämä on lystikäs koira», oli hänen seuraava
huomautuksensa. »Onko Jumala luonut sen?»
»No niin — kyllä kaiketikin Jumala on sen luonut», sanoi Dan Dyce
hiukan hämillään.
»No, eikös Hän ole eto mestari! Tämä koira on etevämpi kuin rouva
Molyneux'n Dodo, ja Dodo oli kultu. Mitä lajia koiria tämä on?
Skotlantilainen terrierikö?»
»Enimmältä osaltaan ei», sanoi setä nauraa kukertaen. »Se on itse
asiassa skotlantilaisen terrierin parannettu malli. Siinä on
uudempia patentteja, niin sanoaksemme. Se on jonkinlainen mosaiikki;
todellakin, kun tarkemmin ajattelen, voisi sitä kuvata puhdasrotuiseksi
mosailkkikoiraksi.»
»Ehkäpä alan leikkiä sen kanssa sunnuntaisin. Ei ääneensä,
ymmärrättehän, vaan siten vain, että ollaan onnellisia. Minä pidän
onnellisena olemisesta, pidättekö te?»
»Se on ainoa heikkouteni», sanoi Dan Dyce painokkaasti, iskien
silmää lasiensa takaa. »Kaupungin muut toiminnanmiehet eivät hyväksy
minua siinä kohti; he sanovat sitä kevytmielisyydeksi. Mutta se on
minulle niin helppoa, että en koskaan veloita siitä laskuissa, vaikka
huumorin tajun pitäisikin olla arvioituna 12 1/2 shillinkiin hymyltä
palkkiotaksassa. Se säästäisi monta kallista käräjänkäyntiä.»
»Etkö leikkinyt sunnuntaisin Chicagossa?» kysyi Ailie.
»En ääneen. Isä sanoi, että hän tahtoi minun olevan skotlantilainen
ainakin yhdessä kohti, vaikka se kysyisi remmiä. Se oli sen jälkeen
kuin äiti kuoli. Isä vain luki minulle sunnuntaisin, ja me menimme
kirkkoon ja istuimme siellä niin että ämmänneulat pistelivät.
Me käytimme kirkkoherra Ebenezer Paul Fraser'ia, fil.mag.,
presbyteriläisessä kirkossa Rantapuiston varrella. Hän saarnasi ja
saarnasi niin kauan, että ämmänneulat pistelivät meitä joka paikasta.»
»Lennox-parka!» huudahti Ailie tunteikkaasti.
»Oh, ei mitään hätää minulla!» sanoi nuori Amerikka iloisesti. »En minä
potki.»
Dan Dyce kallisti päätään, otti silmälasit nenältään ja hankasi ne
puhtaiksi nenäliinallaan; pani ne sitten jälleen paikalleen, katsoi
niiden läpi veljentyttäreensä ja sitten Ailie'iin, taistellen jotakin
kasvoissaan esiinpyrkivää liikettä vastaan. Ailie tukahdutti hetkeksi
jonkun sisällisen kouristuksen ja käänsi katseensa hämmentyneenä
hänestä Belliin, ja kun Bell huomasi molempien katseet, ei hän voinut
kauempaa pidättää iloisuuttaan. He nauroivat niin kauan että kyyneleet
kihosivat silmiin, ja kaikista sydämellisimmin veli Williamin lapsi.
Hänellä oli niin suloinen nauru, että Dycet pitivät sitä heti paikalla
suloisimpana äänenä, mitä he olivat ikinä kuulleet talossaan. Tädit
olisivat hävittäneet hänet hyväilyillään. Setä seisoi hänen edessään
ja säteili, hykertäen käsiään, odottaen joka hetki uutta ilmausta
omituisimmasta lapsenälystä, mitä hän oli milloinkaan tavannut. Ja
Kate hääri edestakaisin arkihuoneen ja keittiön väliä mitättömillä
tekosyillä, tavallisesti tuodakseen jotakin syötävää lapselle, joka
oli syönyt niin paljon Rellu-Wully Oliverin talossa, että oli ihan
välinpitämätön Bellin taivaallisen herkkukammion harvinaisimmillekin
makupaloille.
»Sinä olet kerrassaan — kerrassaan pikku noita!» sanoi Bell, hyväillen
lapsen tukkaa. »Tiedätkö, tuo Molyneux-ihminen —»
»Jim», huomautti Lennox.
»Kyllä jimittäisin hänet, jos saisin hänet käsiini! Tuo
Molyneux-ihminen ei maininnut ainoassakaan pienessä
kitupiikki-kirjeessään, olitko sinä poika vai tyttö, ja me luulimme
että Lennox oli varmasti poika, ja koko ajan me olemme odottaneet
poikaa.»
»Tosiaan!» sanoi lapsukainen, venyttäen sanaa mitä huvittavimmalla
tavalla, muistona Molyneux'stä. »Minä olen aina ollut tyttö, niin kauas
taaksepäin kuin voin muistaa. Ei kukaan ole antanut minulle koskaan
tilaisuutta olla poika. Luulen, ettei minulla ole ollut vaatteita
siihen osaan, ja siksi minut työnnettiin vain esiin mitenkuten
tytönvaatteissa. Tahtoisitteko mieluummin, että olisin poika?»
»Emme hituakaan! Meillä on jo yksi poika talossa, ja hän on oikea
murheenkappale», sanoi täti, katsahtaen Daniin päin. »Olimme juuri
päättäneet pukea sinut kiltiin, kun kolkutuksesi kuului ovelta. Ainakin
minä olin päättänyt, nuo toiset ovat niin jäykkäniskaisia. Ja Herra
siunatkoon, tyttö! missä sinun matkatavarasi ovat? Et suinkaan ole
tullut koko matkaa Chicagosta tänne ilman muuta kuin mitä ylläsi on?»
»Te tulette kutkumaan kuoliaiksi, kun näette matka-arkkuni!»
sanoi Lennox. »Minulla on vaatteita läjittäin ja kuusi nukkea. Ne
tulevat kaikki tyyni kyytivaunuissa. Tahtoivat minuakin odottamaan
kyytivaunuja, mutta postimies, joka kutsui minua varoitukseksi, sanoi,
että hänen piti saada matkustaja onnentuojaksi uudenvuodenpäivänä, ja
minulla oli kiire päästä kotiin miten vain.»
»Kotiin!» Kun lapsi sanoi tämän, ryöpsähtivät molemmat tädit hänen
kimppuunsa kuin hyökyaalto ja kantoivat hänet koirineen päivineen
yläkertaan hänen huoneeseensa. Hän oli miltei sokeana unen tarpeesta.
He hyörivät hänen ympärillään nopein sormin, virkeinä kuin mehiläiset,
riisuen hänet nukkumaan. Hän polvistui hetkiseksi ja sanoi yhteen
hengenvetoon:
»Jumala-siunatkoon-isää-ja-äitiä-ja-Jimmiä-ja-rouva-Molyneux'tä-ja
-tätejäni-Skotlannissa-ja-Dan-setää-ja-kaikkia-ihmisiä-hyvää-yötä.»
Ja vaipui uneen päivänpaisteisessa huoneessaan niin pian kuin hänen
päänsä oli pieluksella.
»Hän rukoili isänsä ja äitinsä puolesta», kuiskasi Bell, Tellu
sylissään, heidän seisoessaan vuoteen vieressä. »Ei ole — ei ole
aivan presbyteriläistä rukoilla vainajien puolesta; se on hyvin
amerikkalaista, voisipa kerrassaan kutsua sitä paavilliseksi.»
Ailien kasvot kävivät punoittaviksi, mutta hän ei virkkanut mitään.
»Ja tiedätkö mitä?» sanoi Bell häpeillen, »minä teen itsekin niin; usko
pois, minä teen itsekin niin. Minä rukoilen usein isän ja äidin ja
Williamin puolesta.»
»Niin teen minäkin», tunnusti Ailie, selvästi keventyneenä. »Pelkään,
että olen huono presbyteriläinen, sillä en ole koskaan tiennyt, että
siinä olisi mitään väärää.»
Alhaalla arkihuoneessa Dan Dyce seisoi katsellen talviseen puutarhaan,
hyräillen tyytyväisenä:
»Vaeltajalle väsyneelle,
tähti rauhan, loistaos.»