»Olen epäillytkin tuota herra Molyneux'tä ihan alunpitäen», sanoi Ailie,
valahtaen valkeaksi kuin liina. »Kaikista hänen postikorteistaan
päättäen hän otti asiat selvästikin liian huolettomalta kannalta.
Herkeä, Bell-kultaseni — ole järkevä; onhan lapsi kristityssä maassa ja
jonkun sellaisen huostassa, joka on arvattavasti luotettavampi kuin tuo
ihastuttava Molyneux.»
Herra Dyce otti esiin vanhan, paksun, hopeisen taskukellonsa. »Kello on
yhdeksän», sanoi hän katsahtaen sen kellertävään tauluun. »Molyneux'n
lähetys tekee ensimmäistä tuttavuutta skotlantilaisten maisemien
kanssa ja on toivoakseni huvitettu Edinburghin murteesta. Hän saapuu
Maryfieldiin — pikku poloinen! — kello kolme; jos lähden sinne
hevosella kello kaksitoista, ehdin ajoissa häntä vastaan. Joutavia,
Bell, älä ole milläsikään; onhan hän kymmenvuotias ja lisäksi Dyce — ei
tarvitse vähintäkään pelätä hänen tähtensä.»
S
»Kymmenvuotias, ja vieraassa maassa — jos Skotlantia voi sanoa vieraaksi
maaksi», huudahti neiti Dyce, nyyhkyttäen yhä suuttumuksesta ja
mielipahasta. »Oh, tuota kavalaa kettua, tuota Molyneux'tä — jospa
saisin hänet käsiini!»
Ruokasalin ovi avautui päästäen sisään haukottelevan, näöltään mitä
plebeijimäisimmän koiran, talon unikeon, kadun hälinän ja paistuvan
läskin kärinän, ja viimeiseksi Katen juhlallisen olemuksen arvokkaan
liukuvin liikkein, koska hänellä oli yllään uusi kankea sinipunerva
karttuunipuku, joka pantiin ylle aamiaisajaksi ainoastaan sunnuntaina
ja juhlapäivinä. »Taisitte luulla, etten tule milloinkaan», sanoi
hän hyväntuulisesti ja hymyili leveästi laskiessaan tarjottimen
sivupöydälle. Pelkään, että tämä esittämäni talous on kovin
viheliäinen, mielettömän vapaa muodollisuuksista. Herra Dyce katsoi
Ailie-sisareensa ja hymyili; Ailie katsoi Bell-sisareensa ja hymyili.
Bell otti pari hiusneulaa paikoiltaan ja näytti pistävän niillä itseään
kiukkuisesti niskaan eikä hymyillyt ollenkaan, ei myös virkkanut
mitään, sillä hän oli raivoissaan Molyneux'lle, jonka hän saattoi
nähdä sielunsa silmillä — ruman, juopottelevan, rähjäisen näköisen
olennon huonosti kiilloitetuin kengin, kuva, joka olisi suuresti
huvittanut rouva Molyneux'tä, joka, eikä aiheettakaan, piti Jimiänsä
miesten kauneimpana ja parhaiten puettuna kaikkien chicagolaisten
ammattitoveriensa joukossa.
»Minun tuloni viipyy kuin Kaarle-prinssin», jatkoi Kate ojentaessaan
vateja neiti Dycelle, »mutta, oi kuitenkin! uudenvuodenpäivä täällä ei
ole sellainen kuin uudenvuodenpäivä rakkaalla Colonsayn saarella.»
Herra Dyce luki rukouksen ja hajamielisenä otti vuorotellen uuden
jauhotetun voipötkyn kummastakin päästä. »Dan-kulta, älä ota voita
molemmista päistä — se pilaa näön», sanoi Bell. »Joutavia!» sanoi Dan
Dyce. »Mitä erotusta siinä on? Ei siinä näy kumpaakaan päätä sittenkuin
olemme lopettaneet. Olen täydellisesti välinpitämätön sopusuhtaisesta
ja kauniista tänä aamuna. Olen ihan vimmoissani, kun ajattelen tuota
Molyneux-otusta. Jollen olisi rauhan mies, niin tekisi mieleni vääntää
herra Molyneux'ltä niskat nurin», ja hän väänsi ammusämpylänsä kahtia
ahnain käsin.
»Dan!» sanoi Ailie kauhistuen. »En ole vielä koskaan eläessäni kuullut
sinun sanovan mitään noin verenhimoista. En olisi uskonut sinusta
sellaista.»
»Ehkä et», sanoi hänen veljensä. »Minussa on paljon sellaista,
mitä sinä et ole koskaan aavistanutkaan. Teillä naisilla on aina
harhakuvitelmia niistä miehistä — niistä miehistä — no, olkoon! niistä
miehistä, joista te pidätte. Minä tunnen itseni niin hyvin, ettei ole
ainoatakaan syntiä, paria vähemmän tärkeää lukuunottamatta, johon en
voi katsoa kykeneväni. Luulen, että voisin yltyä ryöstämään kirkon,
jollei minulla olisi yhtään rahaa ja jos olisin yhtä nälissäni kuin
olin tänä aamuna ennenkuin tuo postikortti tuli ja turmeli erittäin
oivallisen uudenvuodenpäivä-ruokahalun, tai vieläpä murhaamaankin
tuon Molyneux'n kaltaisen miehen, joka on unohtanut yksinkertaisimmat
velvollisuudet, joita ei kukaan ihminen saisi laiminlyödä.»
»Minä toivon ja luotan», sanoi Bell, vieläkin hermostuneena, »että hän
on viisas poika ja oikein kasvatettu, joka ei pelkää matkustamista
eikä erehdy junista. Jos hän olisi skotlantilainen poika ja Jumalan
pelkoon kasvatettu, en olisi rahtuakaan huolissani hänen tähtensä,
sillä silloin hän varmasti kyselisi kyselemistään, ja jos häntä alkaisi
peloittaa, niin hän ottaisi ja rupeisi syömään jotakin, kuten kristitty
ihminen ainakin. Mutta tällä poikarukallahan ei ole sitä etua — hänhän
on vain amerikkalainen!»
Ailie istui takakenossa tuolillaan, teekuppi kädessään, ja nauroi,
ja Katekin naureskeli — vaikka hän ei voinut nähdä, missä asian
lystillisyys oli, ja koira nauroi myös — ainakin se heilutti häntäänsä
ja kiemurteli ruumistaan ja päästeli sellaisia omituisia ääniä
kurkustaan, että saattoi sanoa sen nauravan.
»Joutavia! sinäpä olet lystikäs ihminen, Bell», sanoi Dan Dyce, iskien
hänelle silmää. »Sinulla on mitä hassuimmat käsitykset joistakin
asioista. Siihen katsoen, että olet ollut niin pitkän ajan neiti
Mushetin koulussa ja luet niin paljon sanomalehtiä, minä ihmettelen
sinua.»
»Olihan hänen isänsä kylläkin skotlantilainen, se nyt on armo», lisäsi
Bell, panematta vähääkään pahakseen hänen hurskaitten mielipiteittensä
kohtaamaa vastaanottoa.
»Onhan siinäkin jotakin, millä alkuun pääsee», sanoi Dan Dyce
ilvehtien. »Toivottavasti hän käyttää parhaalla tavalla hyväkseen tuota
suurta alkupääomaa onnen ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi. Se on yhtä
hyvä kuin rahaa taskussa.»
Bell kohotti pikku kätösensä ja työnsi vallattoman kiharan (sillä
hänellä oli kapinallinen hiuksisto) korvansa taakse ja hymyili
huolimatta levottomuudestaan tulossa olevaan veljenpoikaansa nähden.
»Naura vain, jos tahdot, Dan», sanoi hän painokkaasti, nytkäyttäen
päätään pöydän yli häneen päin, »minä kuitenkin olen ylpeä, ylpeä,
YLPEÄ siitä, että olen skotlantilainen.» (»En niinäkään sitä anteeksi
pyytele», sanoi hänen veljensä hiljaa.) »Ja tiedäthän, millaisia nuo
amerikkalaiset ovat! Epäkelpoja ihmisiä, jotka antavat miestensä
harjata omat kenkänsä ja saavat maksaa ihan synnillisiä palkkoja
palvelustytöille ja sittenkin syövät ostopiirakkaa.»
»Hyvä Jumala! onko se totta, vai oletko lukenut sen sanomalehdestä?»
sanoi hänen veljensä. »Minä alan tulla levottomaksi itsekin tuon
nuoren herran mahdollisuuksista, joka nyt on matkalla pohjoista kohti
herra Molyneux'n täydellä luottamuksella, joka varmaankin pitää häntä
hyvin älykkäänä. Hän tulee ihmelasten maasta; kymmenvuotiaanakin
hänessä voi olla enemmän tähtiä ja juovia kuin me voimme kitkeä
pois puuroravinnolla ja Vähän Katekismuksen oppimäärällä ja Jane
Porterin 'Skotlantilaisilla klaanipäälliköillä'. Toden totta, olin
itse ihastunut Janeen lukiessani hänen kirjaansa ensi kertaa: se oli
hauska ja verinen. Iso pehmeä hattu päässä, liehunauhoilla koristettu,
kukaties; mahtipontinen, nenä-ääninen puhetapa, 'minä arvaan ja
olettelen' aina silloin tällöin; tapa pitää tupakkaa suussaan» (»Me
tarvitsemme sylkilaatikon», sanoi Ailie hillityllä äänellä); »ja
revolveri pienoisessa takataskussaan. Oh, se kullanmuru! Voin nähdä
hänet selvästi silmäini edessä.»
»Herra varjelkoon!» huusi Kate, palvelustyttö, ja pakeni huoneesta
vavistuksen vallassa revolveria ajatellessaan.
»Voit sanoa mitä tahdot, mutta minä en voi päästä sen seikan yli, että
hän on amerikkalainen», sanoi Bell juhlallisesti. »Dollari on kaikki
kaikessa Amerikassa, ja he ovat niin itsenäisiä!»
»Hirveätä, hirveätä!» sanoi hänen veljensä ivallisesti, rikkoen toisen
munan rajulla veitsen iskulla, ikäänkuin olisi lyönyt päätä poikki
yhdysvaltain presidentiltä.
Ailie nauroi jälleen. »Rakas Bell-kulta!» sanoi hän. »Sehän kajahtaa
aivan skotlantilaiselta. Dollarin kunnioittaminen on hyvä ja terve
pohja skotlantilaiselle luonteelle. Muista, että dollarissa on lähes
sata puolpennyä: ajattelehan vain dollaria puolpennysinä, niin et
kummastele, että amerikkalaiset antavat sille niin suuren arvon.»
»Luopio!» sanoi Bell, pudistaen hänelle lusikkaa.
»Nurkkakuntalainen!» sinkautti Ailie vastaan, pudistaen Bellille
kahvelia.
Vaeltajalle väsyneelle,
tähti rauhan, loistaos —
Lapset, olkaa hiljaa», sanoi puoleksi laulaen, puoleksi puhuen heidän
veljensä. »Bell, sinä olet suunsoittaja; Ailie, sinä olet kosmopoliitti
ja sellaisena kirouksen alainen. Siihen ovat Edinburgh ja Bryssel
ja oma liian rohkea pääsi sinut vieneet. Palautahan itsesi meidän
poloiselle nurkkakuntalaisnäkökannallemme ja sanokaa minulle, te
molemmat, mitä aiotte tehdä tälle chicagolaiselle nuorelle herralle,
kun saatte hänet käsiinne.»
»Muuttaa hänen sukkansa ja antaa hänelle hyvää teetä ja voileipää»,
sanoi Bell siekailematta, ikäänkuin olisi suunnitellut sitä
viikkokaudet. »Hän on varmasti ihan menehtymäisillään nälkään ja
kosteana lumesta.»
»Kunnon miehen luomiseksi vaaditaan muutakin kuin kuivia sukkia ja
maukkaita voileipiä», sanoi hänen veljensä. »Et voi pitkittää tuon
saman kaavan mukaan vuosikymmentä.»
»Oh, sinä tarkoitat kasvatusta!» sanoi Bell masentuen. »Se ei kuulu
ollenkaan minun alaani.»
Ailie lausui julki näkökantansa tyynesti ja hiljaisen harkitsevasti,
ikäänkuin hänkään ei olisi viikkokausiin ajatellut mitään muuta, mikä
osittain olikin totta. »Mielestäni», sanoi hän, »on hänen mentävä
latinakouluun saadakseen hyvän perustuksen klassilliseen suuntaan,
ja sitten yliopistoon. Minä olen mitä hartaimmalla halulla auttava
häntä, niin kauan kuin hän on latinakoulussa. Juuri opettaja minusta
olisi tullutkin, Dan, jos olisit sallinut minun noudattaa mieltäni.
Toivottavasti hän on teräväpäinen poika, sillä minä suorastaan en voi
sietää sellaisia, joita Bell kutsuu — kutsuu —»
»Pöhköiksi», ehdotti Bell.
»Pöhköiksi; niin, minä en voi sietää pöhköjä. Koska hän on toiseksi
puoleksi Dyce, en juuri voi uskoa, että hän on pöhkö. Jos hän tulee
vähänkään isäänsä, voi hän ehkä olla hiukan raju aluksi, mutta
ainakin hän tulee olemaan hyvä seuratoveri, mikä korvaa jo paljon, ja
hyväsydäminen, nopeakäsityksinen peloton ja —»
»Ja hirmuisen hauska», vihjaisi Bell, säteillen mielihyvästä
kerratessaan mielessään vanhoja, helliä, iloisia muistoja veljestään,
joka nyt lepäsi kuolleena näyttelijätär-vaimonsa vieressä kaukana
Chicagossa.
»Peloton ja hyvin hauska», jatkoi Ailie. »Oi, Will-kulta, millainen
iloinen sielu hän oli! Niin, lapsi ei voi olla hölmö, jos hän tulee
isäänsä. Amerikkalainen itsenäisyys, olkoon sitä hänessä vaikka
— vaikka kokkareittain, ei pilaa häntä ollenkaan. Minä rakastan
amerikkalaisia — kuuletko, Bell Dyce? — siksi että he voittivat
typerän, vanhan Yrjö-kuninkaan ja ovat olleet urheita metsissä ja
viisaita aavikoilla, kohdanneet pelottomina silmä silmää vasten kenen
hyvänsä ja nauraneet kruunupäille. Minä rakastan heitä, koska he ovat
antaneet minulle Emersonin ja Whitmanin ja Thoreaun ja koska yksi
heistä meni naimisiin William-veljeni kanssa ja oli hänen lapsensa
äiti.»
Dan Dyce nyökäytti; hän ei koskaan ilvehtinyt Ailie-sisarelleen
silloinkuin tämän sydän puhui ja silmät säikkyivät.
»Ensimmäinen asia, mikä sinun pitäisi opettaa hänelle», sanoi Bell, »on
'God Save the Queen'. Se on mainio laulu kerrassaan; joka kerta kuin
kuulen sen kokouksessa, olen iloinen siitä, että olen kuningaskunnasta,
sillä siinä on kaikki, mitä on jäljellä niistä muinaisista asioista,
joiden puolesta Dycet kuolivat nuorina tai menettivät rahansa. Sinun
pitää opettaa hänelle se, Ailie, tai muuten olen sinulle hyvin
vihainen. Minä laitan lihaa hänen luittensa päälle keittotaidollani,
jos sinä istutat hänen sisäänsä gentlemannin ominaisuudet.»
Bellin käsitys oli sellainen, että gentlemanni puhui hyvin hienolla
englantilaisella ääntämistavalla kuten Ailie, liikkui uljasryhtisenä
kuten Ailie ja puheli viisaasti ja älykkäästi sekä rikkaille että
köyhille kuten Ailie.
»En ole oikein varma tuosta yliopistosta», jatkoi hän. »Sieltä tulee
toisinaan sellaisia honostoopeleita; katsokaahan tuotakin pastori
Macleaniä! Sanotaan, että hän osaisi puhua hepreaa, jos saisi jonkun,
joka puhuisi sitä hänelle vastaan hitaasti, mutta ajatelkaahan,
millä tavoin hän pukeutuu! Ja hänen vaimonsa hoitaa hänet aika hyvin
leveällä Skotlannin murteella. Mielestäni me emme voisi tehdä paremmin
kuin antaa pojan lukea lakimieheksi ja ruveta asianajajaksi; se on
arvossapidetty ammatti ja tuottaa rahaa, vaikka itse puolestani en
ole koskaan käsittänyt lakimiesten tarpeellisuutta, jos ihmiset vain
eläisivät sovinnossa. Hän voisi mennä Danin toimistoon tultuaan siihen
ikään.»
»Asianajajaksi!» huudahti hänen veljensä. »Onhan toki ensiksi
katsottava, ettei hän vain ole aasi.»
»Ja mitäs erotusta se tekisi asianajajalle?» sanoi Bell ripeästi,
katsoa näpsäyttäen veljeensä, jota hän rehellisesti puhuen piti
Skotlannin viisaampana miehenä.
»Bell», sanoi Dan Dyce, »kuten jo äsken sanoin, sinä olet suunpieksäjä
— etkä mitään muuta, vaikka myönnänkin, että leipomasi teekakut eivät
ole niinkään huonoja. Ja mitä tulee sinun, Ailie, aloitat sinä, kuten
useimmat naiset, väärästä päästä. Ensimmäinen tehtävä veljenpoikasi
suhteen on opettaa hänet olemaan onnellinen, sillä se on tottumus, joka
on hankittava varhain, samoinkuin hernehutusta pitäminen.»
»Sinä itse aloitit kylläkin varhain», sanoi Bell. »Äiti sanoi usein,
että hän kutkutti aina sinun jalkojasi niin kauan kunnes nauroit,
silloinkuin olit pikkulapsi. Ajattelen toisinaan, ettei hän lopettanut
sitä tarpeeksi pian.»
»Jos minun olisi käytävä koulukasvatukseni läpi uudestaan eikä olisi
pakkoa pitää huolta toimeentulosta, jättäisin pois hyvän joukon siitä,
mitä vanha koulumestari piti tarpeellisena. Mikä kamala aine se taas
olikaan? — mittausoppi. Nukkua hyvin ja syödä kaikkea, katsoa silmiin
kaikkia ihmisiä pelkäämättä ja ujostelematta, pitää tanssista ja
pystyä laulamaan hyvin bassoa tai tenoria — siinä on jo mukiinmenevä
alku elämäntaitoon. Kirkkokuorossa on eräs Brodie-niminen mies, joka
näyttää minusta onnellisemmalta kuin kuningas, kun hän saa jymisyttää
mahtavasti bassoa psalmeihin; hän saa minun hartauteni Herran päivänä
kokonaan häiriytymään, kun kadehdin hänen taitoaan.»
»Mitä! kateuskin!» sanoi Ailie. »Murha, varkaus ja kateus — millainen
veli!»
»Niin, kateuskin, synneistämme yleisin ja rumin», sanoi Dan Dyce. »En
ole koskaan tavannut ainoatakaan ihmistä, joka olisi ollut sitä vailla,
vaikka monet eivät tiedäkään heillä sitä olevan. Toivon, että tärkeintä
on hävetä tuntiessaan sitä itsessään, sillä siinä on kaikki niistä
minä voin kerskua. Poikana koulussa ollessani oli siellä eräs toinen
poika, minun hyvä ystäväni, joka valittiin kilpailemaan palkinnosta,
minkä voittamiseen minun ei katsottu kykenevän, jonka vuoksi en
päässyt luetteloon. Minä kadehdin häntä miltei vihaten; ja lukiessani
iltasiunauspätkiäni rukoilin, että hän voittaisi. Häpesin kateuttani ja
panin paremman Daniel Dycen ottelemaan sen Daniel Dycen kanssa, joka
ei ollut varsin niin kehuttava. Se oli tuima taistelu, uskokaa pois.
Huomasin rukoukseni sanojen ja oman toivomukseni olevan melko lailla
ristiriidassa —»
»Kuten minä ja 'Tapahtukoon sinun tahtosi', silloinkuin saimme sanoman
Williamista», sanoi Bell.
»Mutta ystäväni — vie sun mokomasi! — sai palkinnon. Otaksun, että
Jumala tähysteli alas sinä iltana ja näki, kuinka parempi Dan Dyce
koetti parhaansa sitä toista paholaisen-Dania vastaan, joka mumisi
rukouksensa siinä toivossa, ettei Hän sattuisi kiinnittämään siihen
huomiotaan. Millään muulla tavalla sitä ei voi selittää, sillä tuo
riivatun poika sai palkinnon, vaikkei hän ollut puoleksikaan niin etevä
kuin minä, ja se oli Alick Maitland. Älä puhu mitään kateudesta, Ailie;
pelkään, että meillä on sitä jokaisella jonkunverran, kunnes ehkä
olemme ehtineet hyvin korkeaan ikään ja ymmärrämme, että kateutemme
esineiden ja oman osamme välillä ei ole niin paljon eroa, että
kannattaisi valikoida. Jos minä itse saisin kaikki mitä mieleni tekee,
niin pitäisi maailmaa paljon suurentaa. Se ei ole kuivan lehdenkään
arvoinen. No niin, kuten olin sanomassa silloinkuin oppinut ystäväni
keskeytti minut, tahtoisin tuosta nuoresta miehestä tulevan terveen ja
onnellisen ja kaikesta huvitetun. Olen nähnyt ihmisiä, jotka kulkisivat
nurpalla nenin ja kyllästyneinä keskellä maalaismarkkinoita — Jumala
heitä auttakoon! Minun haluttaisi pistellä heitä neuloilla toisinaan
ja saada heidät hypähtämään. Heillä on elämää kohtaan yhtä vähän
mielenkiintoa kuin jos he olisivat hautausurakoitsijoita.»
»Kaikkia! ei kukaan voisi ikävystyä ainakaan tässä kaupungissa»,
sanoi Bell reippaasti. »Katsokaahan, millaista elämää ja iloa siinä
on. Puhutaan muka Lontoosta! Usein voin tuskin saada nukutuksi
öisin liikenteeltä. Ja kuinka paljon asioita täällä aina tapahtuu —
syntymisiä ja naimisia, kihlauksia ja teekutsuja, uusia malleja neiti
Mintolla, kaksi kyytivuoroa päivässä, ja toisinaan tekee joku jotakin
typerää, jolla saa nauraa puoli viikkoa.»
»Mutta aivan niin vilkasta kuin Chicagossa ei täällä kuitenkaan ole»,
sanoi Dan Dyce. »Ei ole ammuttu ainoatakaan ihmistä näillä seuduin
sen jälkeen kuin kattilanpaikkaaja tavallaan tappoi (kuten viskaali
sanoo) vaimonsa pistoolilla. Olette kai kuulleet hänestä? Kun mies
vietiin mestauslavalle sen takia ja pappi kysyi, oliko hänellä jotakin
sanottavaa ennenkuin kärsisi lain ankarimman rangaistuksen, vastasi hän
itkuun pillahtaen: 'Ei mitään muuta kuin että tämä on minulle kauhea
opetus.'»
»Tuo on sinun vanhoja juttujasi», sanoi Bell; mutta vanhakin juttu oli
tervetullut Dycen talossa uudenvuodenpäivänä, ja he nauroivat kaskulle
kaikki kolme, ikäänkuin se olisi vastikään tullut Lontoosta Ailien
kallisarvoisessa _Punchissa_. Koirakin joutui iloisuuden kouristuksiin,
ikäänkuin sisäisten naurunkikatusten kiduttamana — omituisin koira
mitä konsaan on ollut, ei rottakoira eikä mäyräkoira, vaan pelkästään
koira — tumma pitkäkarvainen takaa, ruskea lyhytkarvainen edestä,
töpöhäntä, naama niin karvatupsujen peitossa, ettei sen silmiä näkynyt
muulloin kuin tuulella. Dan Dyce kurotti kätensä alas ja raappi sitä
korvan takaa. »Älä naura, Tellu», sanoi hän. »Minä en nauraisi sinun
sijassasi, Tellu — sehän on vain niitä vanhoja. Olet kuullut sen jo
ennenkin monet kerrat, sinä veitikka. Voisi luulla, että haluat lainata
rahaa.» Jos olisitte voinut kuulla Dan Dycen puhelevan koiralleen,
olisitte heti tuntenut hänet vanhaksipojaksi: ainoastaan vanhatpojat ja
lapsettomat miehet tuntevat koiria.
»Toivon ja luotan, että hänellä on säädylliset vaatteet eikä mitään
amerikkalaista roskaa», puhkesi Bell puhumaan, palaten jälleen
veljenpoikaansa. »Liehunauhainen hattu on tietysti tyhjää hupsutusta;
mutta eihän voi koskaan tietää, millä tavoin amerikkalainen
teatterinäyttelijä pukee lapsen: varmaankin hänen ulkoasussaan on
jotakin hupsua — tähtiliivit tai säärykset — ja meidän on tehtävä hänet
säädylliseksi puvultaan kuten paikkakunnan muutkin pojat.»
»Minä kannattaisin norfolkilaispukuja, samanlaisia kuin pankinjohtajan
pojilla on», ehdotti Ailie. »Minusta pankinjohtajan pojat ovat aina
niin hienon ja siistin näköisiä.»
»Mitä hyvänsä, missä on paljon taskuja», sanoi Dan Dyce.
»Kymmenvuotiaana haluaisi poika mieluimmin koko pukunsa olevan pelkkiä
taskuja. Peijakas! kokonainen puku pelkkiä taskuja, joka taskussa uusi
pennynraha onnenmerkiksi, se olisi mainio lahja», ja häntä nauratti
tuo ajatus, jonka hän painoi mieleensä vast'edes sattuvan tilaisuuden
varalta.
»Pötyä ja hölynpölyä!» huusi Bell painokkaasti, sillä tässä hän oli
omalla alallaan. »Pojasta pitää tulla skotlantilainen poika. Minä
tahdon hänen ylleen kilt'in, tai sitten ei mitään.»
»Kiltin!» sanoi Dan Dyce.
»Kiltin!» huusi Ailie.
Kop-kop-kop-kop-kop-kop!
Pääovelle kolkutettiin kovasti. He lakkasivat puhumasta kuulostaakseen,
ja he kuulivat palvelustytön menevän eteisen poikki keittiöstä päin.
Kun hän avasi oven, tulvahti siitä sisään kadun iloinen sorina, rummun
paukutus, yhä kimottava pillien soitto, appelsiinikaupustelijan huuto,
mutta kaiken ylinnä he kuulivat palvelustytön lausuvan tavallisen
vieraille osoitetun kysymyksensä, jonka hän teki välittämättä heidän
asemastaan tai hienoudestaan.
»No, mikäs on asia?» kysyi hän, ja vaikkeivät he voineet nähdä
häntä, tiesivät he, että hän piti ovea vain raollaan, painaen
olkapäänsä sitä vasten, ikäänkuin torjuakseen jonkun taloon ryntäävän
hurjan klaanipäällikön. Sitten he kuulivat hänen huutavan: »Herra
armahtakoon!» ja hänen askeleensa riensivät arkihuoneen ovea kohti. Hän
tempasi sen auki ja seisoi oviaukossa, joku toinen takanaan.
»Tiedättekö, täällä on veli Williamin lapsi!» huudahti hän yhdellä
henkäyksellä.
»Hyvä Jumala! Missä hän on?» huusi Bell, joka ensiksi sai puhekykynsä.
»Eihän pojalle vain ole mitään vahinkoa tapahtunut, mitä?»
»Ei se ole mikään poika — se on tyttö!» kirkaisi Kate, heittäen
käsivartensa ylös hämmästyksissään, ja astuen sivulle hän päästi sisään
pienen tytön.