Alison Dyce nousi keveästi ylös loput portaista, viheltäen hilpeästi,
huolimatta siitä Bell-sisarensa vanhasta mielipiteestä, että viheltävät
naiset ja kiekuvat kanat eivät koskaan ole miellyttäviä. Hän lehahti
huoneeseen. Kaupunkilaiset — joilla oli saksanhirvien asustama metsä
kaupunkinsa takana — sanoivat, että hänellä oli nuoren metsäkauriin
astunta ja ryhti, ja voin vakuuttaa teille, että hänen kanssaan kelpasi
kävellä ulkona talvipäivänä! Hänellä oli kädessään runokirja nimeltä
_Kulta-Aarre_ [The Golden Treasury] sekä kimppu »rehellisyys»-kukkaa,
joka viihtyy köyhien ihmisten puutarhoissa. Asetettuaan ne pöydälle
huomaamatta veljensä erikoislaatuista lahjaa hyvälle pojalle hän
kääntyi ja hypisteli esineitä. Hän silitti vuodevaatteita ikäänkuin
ne olisivat olleet lapsen peittona, taputti tuolinselustoja siunaavin
ilmein, kohotti tyynyjä rintaansa vasten ikäänkuin hyväilläkseen
niitä, ja kun hän kosketti uuninreunustalla olevia koruja, eivät ne
voineet olla puhkeamatta kilahtelemaan. Oli aina ilo nähdä Alison Dyce
järjestelemässä, vaikka hän olikin talousaskareissa, kuten ompelussa,
kudonnassa ja keittotaidossa, vain vaatimattoman keskinkertainen
Bell-sisarensa rinnalla. Hän koetti velvollisuuden tunnosta pitää
noista askareista, mutta Herra paratkoon! se meni yli hänen voimiensa;
mitä hän lienee oppinutkin käydessään kouluja Edinburghissa ja
Brysselissä, niin sukkienparsintaa ja raparperitorttujen täyttämistä
hän ainakaan ei ollut oppinut.
Hänen lahjansa olivat järjestelijän, sanoi Bell.
Sipsutellessaan ympäri pientä ullakkokamaria hän lähestyi vähitellen
uudelleen ikkunan edustalla olevaa pöytää luodakseen vielä viimeisen
vilkaisun _Kulta-Aarteen_ sisäpuolelle, johon hän itse oli ihastunut
ja jonka hän otaksui merkitsevän onnenhetkiä myöskin ihannepojalle, ja
hänen katseensa osui ensi kerran kumilinkoon ja sen vieressä olevaan
paperilappuun.
Hän luki sen ja nauroi, ja uskokaa minun sanaani, jos sellaista naurua
kuin Ailie Dycellä oli, voitaisiin ostaa revitetyissä rullissa, niin ei
enää ollenkaan kysyttäisi Chopinia ja Schumannia pianolaa varten. Se
oli naurua, jota ei edes hänen veljensä voinut vastustaa: yskänpuuska
pärskähti uutimien takaa, ja Daniel Dyce tuli esiin sisarensa viereen
nauraa luikertaen.
»En ottanut lukuun yskääni», sanoi hän huohottaen.
»Olin varma, että olit yläkerrassa», sanoi Alison. »Sinä hupakko! Totta
tosiaan! Missä on arvokkuutenne, herra Dyce?»
Dan Dyce seisoi sekunnin verran hiukkasen hämillään, hieroen leukaansa
ja räpyttäen silmiään, ikäänkuin niiden hauskuutta olisi pitänyt
estää pursuamasta ylitse. »Minä olen suuri velikulta», sanoi hän.
»Jos arvokkuutta haet, niin katso samettitakkiani!» ja näin sanoen
hän tarttui sormillaan takinliepeittensä neniin, piteli niitä kauas
ojennettuina ja kääntyi ympäri ikäänkuin olisi ollut räätälinsä luona
puvunkoetuksella, nauraen kunnes hänen yskänsä kohtasi hänet uudelleen.
»Arvokkuutta, muka, katsohan samettitakkiani!»
»Dan! Dan! etkö sinä koskaan viisastu?» sanoi Ailie Dyce, joka itsekin
oli humoristinen neitokainen, jos tahdotte minua uskoa.
»En, jos vain terveenä pysyn», vastasi Dan Dyce. »Te olette tehneet
oivallisen nähtävyyden vanhasta ullakkokamaristamme, te kaksi. Se on
yhtä sievä ja soma kuin tyttö ensimmäisissä tanssiaisissaan.»
»Minusta se on oikein sievä; ainakin se voisi olla huonompikin»,
keskeytti Alison puolustavasti, silmäillen ympärilleen tyytyväisenä ja
arvostellen katseellaan »Valvokaa ja rukoilkaa»-taulun kehyksen asennon
suoruutta. Bellin villakirjailut eivät olleet koskaan hänen mielensä
mukaisia, mutta koska hän tiesi, etteivät hänen torttunsa olleet
koskaan Bellin mielen mukaisia, pysyttäytyi hän tässä suhteessa aina
hienotunteisesti vaiti.
»Pikku Chicago-parka!» sanoi hänen veljensä. »Minun tulee surku
tuota miehenalkua. Kukikkaita karttuuneja tai mitä ne lienevät;
merkkausliinan raamatunlauseita ja hajuvesiä ja runokirjoja — mitä
ihmettä jää pojalle järjestettäväksi?»
»Oh, siitä puolesta olet sinä pitänyt huolen, Dan!» sanoi Ailie, ottaen
kumilingon jälleen käteensä. »'Uudenvuoden lahjaksi kiltille pojalle
sedältä, joka ei pidä kissoista.' Toden totta, se on ihastuttava tapa
saada lapsukainen tuntemaan olonsa heti kodikkaaksi.»
»Pyh! Sehän on vain huvin vuoksi. Minä tiedän, että hän ilostuu
ihmeellisesti huomatessaan heti alussa, että vaikkei talossa
olekaan nuorta väkeä, niin on täällä sentään jonkunverran ikuista
leikin henkeä. Otaksun että Chicagossakin on kissoja. Eihän hän voi
vaatia meitä hankkimaan hänelle possuja, jotka kai ovat tavallisia
seuraeläimiä siellä, mikäli luulen. Anna kumilinkoni vain olla
rauhassa, Ailie; saat nähdä, että se miellyttää häntä enemmän kuin
kaikki runous ja ruusunpunaiset solmukkeet. Olen ollut itsekin kerran
poika, joten tiedän.»
»Et ole koskaan ollutkaan muuta», sanoi Alison — »etkä tule koskaan
olemaankaan muuta. On surkeaa antaa lapsen heti alussa nähdä, millainen
edesvastuuton henkilö hänen setänsä on; ja sitäpaitsi on julmaa
heitellä kissoja kivillä.»
»Ei ollenkaan, ei ollenkaan!» sanoi hänen veljensä vilkkaasti, pää
lystikkäästi hiukan kallellaan, samaan tapaan kuin hänen väitellessään
oikeudessa. »Olen jo kaksikymmentä vuotta heitellyt kivillä noita
Rodgerin kissoja, jotka asuvat meidän puutarhassamme, enkä ole koskaan
vielä osannut yhteenkään. Ne ovat kaikki noin kuusi tuumaa liian
lyhyitä kunnolliseen urheiluun. Jos kissat olisivat mäyräkoiria ja
jos minä en pitäisi niin kovasti koirista, niin olisin tuhoisa. Mutta
minun kissapuuhani on juuri yksi noita vanhoja miehekkäitä brittiläisiä
urheiluja, samoinkuin taimenenpyynti ja jääkiekon pelaaminen. Hauskuus
tulee ennakkotunteesta, ja ainoa erotus on siinä, ettei tarvitse
koskaan kuljettaa pulloa mukanaan. En kuitenkaan ole toivomatta, että
chicagolainen veljenpoikani olisi tarkempi tähtäämään kuin minä.»
»Sinä olet vanha — vanha hanhi, Dan Dyce, ja onnellista uutta vuotta
sinulle!» sanoi hänen sisarensa, kietoen äkkiä käsivartensa hänen
kaulaansa ja suudellen häntä.
»Joutavia! tuon lapsen tulo on pannut pääsi pyörälle», sanoi veli
punastuen, sillä sisaret eivät koskaan suutele omia veljiään
meidän paikkakunnallamme — se on niin hentomielistä, se on niin
nurkkaromaanien tapaista. »Hyvää uutta vuotta sinullekin, Ailie», ja:
»Joutavia!» sanoi hän jälleen, ollen vallan hämmentyneen näköinen,
kunnes Ailie nauroi ja pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja veti
hänet alakertaan aamiaiselle, jolle hän oli tullut häntä kutsumaan.
Itsekseen jätettynä tuo chicagolais-lapsen makuuhuone, hiukan kylmähkö
kuten Ylämaan ilma, mutta rehellinen ja puhdas, näytti yhäkin
enemmän lintuhäkiltä; aamuaurinko, kurkistaessaan puutarhan puiden
ja syrjäkaupungin savupiippujen ylitse, tuijotti erikoisesti sille
pöydälle, jolla kumilinko ja runokirja yhdessä lepäsivät.
Ja nyt oli kaupungilla sellainen väentungos kuin markkinapäivänä,
ja niin mieltäkiihoittavia seikkoja tapahtui kadulla joka hetki,
että Kate-palvelijalla oli lakkaamatta pää ulkona ikkunasta, »ajan
kuluttamiseksi», selitti hän tiedustelevalle ohikulkijalle, »kunnes
emäntä olisi valmis aamiaiselle». Sellainen oli Kate — hän oli tullut
saarelta, missä otettiin mitä tarkimmin talteen kaikki mikä saattoi
käydä uutisista, vaikkapa kysymys olisi ollut vain papin vanukkaan
konjakkikastikkeesta; eikä neiti Dyce voinut ryhtyä leikkaamaan uutta
hameenmiehustaa tai ompelemaan nappia veljensä housuihin, ilman ettei
Kate kurkottanut ulos ikkunankehykseltä kertomaan uutista ensimmäiselle
omaan sukupuoleensa kuuluvalle ohikulkijalle.
Tallatulla lumihangella hän näki maalta tulleiden ihmisten
tungeskelevan pyhävaatteissaan saapuneina sangen varhaiseen aikaan
päivästä huvin etsintään, kaikilla hajuvettä nenäliinoissaan (mikä
on juhlapäivien tuoksu sadan mailin laajuudelta pikkukaupunkien
ympärillä); ja kaupunkilaisia vähemmin loistavissa asuissa, kuten
ainakin ihmiset, jotka tietävät erotuksen juhlapäivän ja sabatin
välillä ja jättävät jumaliset kovat hattunsa kotiin uudenvuodenpäivänä;
lapsia myöskin, jo kylläisinä pannukakusta ja yltänsä mehussa Divinen
appelsiineista. Hän kuuli kellon alkavan jälleen soittaa, sillä Wully
Oliver — hyi sitä Wully Oliveria! — oli tavannut joitakin poikia,
jotka olivat sanoneet hänelle, ettei kello kuuden soittoa ollut vielä
soitettu, ja lähettäneet hänet uudestaan toimittamaan tehtävää,
jonka hän oli täyttänyt jo tuntikausia sitten. Hän meni kellonsa luo
epäröiden, tuntien siinä huimaavassa tyhjyydessä, jota hän sanoi
mielekseen, jonkinlaista puolittaista vakuutusta siitä, että hän oli jo
soittanut sitä.
»Annahan kun pysähdyn ja mietin», sanoi hän kerran tai pari, kun häntä
yllytettiin tarttumaan kellonköyteen, raappien korviensa taustoja
molemmin käsin, kuten hän teki harkitessaan. »Eikös täällä ollu lapsi
— sellainen vanhanaikainen lapsi — joka auttoi soittamaan kelloa jo
äsken ja tahtoi antaa minulle rahaa, jotta saisi sen tehdä? Minun
mielessäni pyörii, että täällä oli lapsi ja että hän pani vielä meidät
kei-keittämään munia, mutta ehkäpä minä olen väärässä, sillä minä
myönnän, että otin ryypyn pari ja jouduin pois jalalta. Minä en usko
ryy-ryy-ryyppäämiseen, mutta sanon aina, että jos otat ryypyn, niin
ota se aamulla, niin saat nauttia sen hyödystä koko päivän. Sen niksin
minä opin Krimillä.» Mutta viimein he saivat hänet vakuutetuksi, että
lapsi oli pelkkää mielikuvitusta, ja Rellu-Wully Oliver sylkäisi
kouriinsa ja tarttui köyteen, ja niin tapahtui, että aamusoitto sinä
uudenvuodenpäivänä, josta kertomukseni alkaa, soitettiin kahdesti.
Dycen palvelustyttö kuuli soiton kumahtelun riippuessaan
ikkunakehyksellä myssy nurinpäin päässään. Hän kuuli joka taholta
— sivukaduilta, pihoilta, kapakkahuoneista, ullakkokamareista ja
takapihoilta — pillien soittoa; oli ikäänkuin hän olisi nojautunut
yli suuren taikaluolan, jossa joukko suuria lintuja lauloi kukin
omaa lauluaan; ne olivat soittajia, jotka harjottelivat niitä jaloja
sävelmiä, joissa soittokunnan johtaja vaati jonkinlaista täydellisyyttä
soittajiltaan, ennenkuin he keskipäivällä lähtivät jälleen marssimaan
kaupungille. »Sillä», sanoi hän usein yhteisharjoituksissa, »mikä
hyvänsä sävelen tapainen kelpaa pimeässä, poikaseni, mutta silloinkuin
ihmisten silmät meitä vartioivat, täytyy esityksen olla taidon huippu,
ilman mitään sorasointuja. Vielä kertaalleen tämä viimeinen laulu,
poikaseni, sitten käymme tuon minun oman säveltämäni laulun kimppuun.»
Paitsi kellojen kajahtelua ja yleistä pillien harjoittelua kuului
Risteyksestä kovaäänistä laulua ja kadulta sellainen nauru, että Kate
tuli ihan haltioihinsa. Jopa hän kerran, kohoten kaiken kotoisen
säädyllisyyden yläpuolelle, sonnusti hameensa ja otti muutaman
hyppytanssin askeleen keittiönsä yksinäisyydessä.
»Se on hauskaa, tuo melu!» huudahti hän ihastuksissaan
kirjeenkantajalle, joka tuli ikkunan luo tuoden aamupostin kirjeet.
»Oh, minun on ihana olla! Se on — se on — se on ihan niinkuin olisi
suuren säkkipillin sisällä.»
Kirjeenkantaja oli mies, joka puhui karjumalla, koska hän oli tottunut
hoilaamaan ylös vuokratalojen pitkiä yhteisportaita pitkin, jotta
ihmiset tietäisivät tulla alas portaiden juurelle noutamaan kirjeitään
— mies, jonka toinen veitikkamainen silmä katsoi tyttöön ja toinen
umpimähkään jonnekin muualle. Ojentaen kirjeet yksitellen hän virkkoi
äänellä, joka hiljaisempana päivänä olisi kuulunut puolen kadun
pituuden päähän: »Ei mitään sinulle itsellesi persoonallisesti, Kate,
mutta ehkäpä tulee huomenna. Kolme isoa sinistä ja seitsemän pientä
itse asianajajalle, kaksi Ailie-neidille (hän se vasta on erinomainen
kirjeenkirjoittaja!) ja neiti Dycelle yksi, tuoksuvalle hajuvedelle
haiseva — se on varmaan neiti Birdsiltä Edinburghista. Ja olinpa aivan
unohtaa — tässä on postikortti neiti Dycelle; kuulehan mitä siinä sanoo:
»'Lapsi saapunut Liverpooliin ellen; lähtenyt tänä aamuna matkalle
Skotlantiin. Matkustaa aivan turvallisesti yksinään, konduktöörin
huostassa. Pip, pip! Molyneux'.»
»Mistä lapsesta siinä puhutaan, Kate?»
»'Pip, pip!' Mitä kummaa merkitsee 'Pip, pip'? Lapsi on veli Williamin
lapsi, varmaankin», sanoi Kate, joka aina puhui Dycen sukulaisista
ikäänkuin ne olisivat olleet hänen omiaan. »Olette kai kuullut veli
Williamista?»
»Hänestäkö, joka meni naimisiin teatterinäyttelijän kanssa eikä ole
koskaan kirjoittanut kotiin?» huusi postimies. »Hän meni pois ennen
minun aikaani. Anna kuulla; pian, sillä minulla on kamalan kiire tänä
aamuna.»
»No, hän kuoli ulkomailla Chikaguussa — Herra olkoon hänelle
armollinen, kun piti kuolla niin kaukana kotoa, ja ilman yhtään
gaelin-sanaa kuolinvuoteellaan! — ja muudan hänen isänsä tuttava tuo
pojan kotiin tätiensä luo.»
»Missä maailmassa on Chikaguu?» mylvi postimies.
»Amerikassa tietysti — missäpäs se muualla olisi kuin Amerikassa?»
sanoi Kate halveksivasti. »Missä teidän koulunkäyntinne on, kun ette
tiedä, että Chikaguu on Amerikassa, missä palvelustytöt saavat palkkaa
punnan viikolta ja opettelevat pianonsoittoa ja voivat päästä naimisiin
milloin mieli tekee ihan helposti?»
»No johan nyt jotakin! Niinkö tosiaan?» huusi postimies
hämmästyksissään eikä ihan ilman kateutta.
»Niin tosiaan!» sanoi Kate siihen tiuskivaan sävyyn, jota hän usein
käytti kirjeenkantajaa kohtaan. »Ja lapsi tulee juuri tänä päivänä
kyytivaunuilla Maryfieldin rautatieasemalta — oh, noita junia, noita
junia onnettomuuksineen! sydämeni nousee kurkkuun, kun ajattelen
lasta istumassa niissä. Ettekö tule nyt pistäytymään tänne pihan
puolelle maistamaan emännän uudenvuoden-ryyppyä? Hän aikoo antaa
uudenvuoden-ryypyn jokaiselle miehelle, joka käy talossa asialla tänä
päivänä. Mutta minä en päästä teitä sisään, sillä minulla on semmoinen
arvelu, että te ette olisi hyväonninen ensivieras.»
»Kiitän kohteliaisuudesta», sanoi postimies, »mutta ei sinun tarvitse
pelätä. Minun ei ole lupa ryypiskellä virkatoimessa ollessani. Se on
virallinen määräys, enkä minä voi sille mitään. Jos ei olisi sellaista
virallista määräystä, niin eipä ole monta kirjeenkantajaa, jotka eivät
häätyisi vyöttämään päätään rautavanteilla, jotteivät ne halkeisi
seuraavana päivänä uudenvuodenpäivän jälkeen.»
Kate kuuli äänen takaansa, vetäisi kiiruusti päänsä sisään hengähtäen
ja huudahti: »Varjelkoon, kuinka säikähdin!» samalla kuin postimies
riensi jatkamaan kiertokulkuaan. Neiti Dyce seisoi keittiössä
suuttuneena.
»Sinä olet oikea murheen kappale, Kate», sanoi emäntä. »Olen soittanut
aamiaista sisään jo kahdesti, etkä sinä kuule, kun palpatat siinä
kadulla postinkantajan kanssa. Vahinko, ettet voi mennä naimisiin tuon
Hauska-Heikin kanssa, joksi herra Dyce häntä kutsuu, jotta siitä tulisi
loppu.»
»Minäkö naimisiin hänen kanssaan!» huudahti tyttö harmistuneena. »Vai
että minä menisin naimisiin tuollaisen miehen kanssa, jonka silmätkin
ovat eri paria.»
»Se on pikkuseikka miehessä, jos vain hänen sydämensä on hyvä;
postinkantajan silmät ehkä ovat — ovat vähän kierot, mutta se ei ole
kummakaan, kun ottaa huomioon, kuinka hänen täytyy olla varuillaan
tähyillen joka puolelle, säilyäkseen joutumasta jokaisen kaupungin
homssun kynsiin, joka haluaa naida hänet.»
Ja jättäen Katen sanattomaksi tuon syytöksen edessä otti talon emäntä
kirjeet hänen käsistään ja meni aamiaispöytään niiden kanssa.
Hän oli lukenut postikortin sisällön, ennenkuin ehti arkihuoneeseen;
sen tuoma viesti sai hänet kauhistuksiinsa.
»Kuvitelkaahan!» sanoi hän. »Nyt se lapsi on tulossa Liverpoolista
ypöyksinään, eikä ristinsielua mukanaan!»
»Mitä! Mitä!» huudahti herra Dyce, joka oli ollut silmät ummessa
pöytärukousta lukien. »Eikö se näyttelijä, Molyneux, tulekaan hänen
mukanaan, kuten lupasi?»
Neiti Dyce vaipui tuoliin ja puhkesi kyyneliin, rutistaen postikortin
kourassaan.
»Mitä hän sanoo?» kysyi hänen veljensä.
»Hän sanoo — hän sanoo — oh, hyvä Jumala! — hän sanoo: 'Pip, pip!'»
voihki itkevä sisar.