Kaupungin kirkonkello kumahteli halki talviaamun pimeyden omituisin
pikku nykäyksin ja pysähdyksin, Ihan kuin Rellu-Wully Oliver,
kellonsoittaja, olisi pitänyt hauskaa edellisenä iltana. Hilpeä
uudenvuoden kellonsoitto; lystikäs, kupsahtava, virmapäinen
kellonsoitto; se ei kumissut minään kaameana hälyytyksenä, ei minään
juhlallisina muistutuksina, joita kellotapuleista tavallisesti
kajahtelee, saaden huviveikot alakuloisina ajattelemaan täyttämättömiä
tehtäviä, päivien ja vuosien lyhyyttä ja hauskan seuran hajaantumista,
vaan iloisena laulunpätkänä — »pium, paum, pim-ja-pom, pimu, paum pim,
hik, pim-pom», tartuttaen jokaiseen kuulijaan jonkinlaisen hupsun
iloisuuden. Pikkukaupunki kääntyi pieluksillaan, veti jalkansa pois
vuodepullojen välistä, jotka illalla olivat olleet kuumat, mutta
nyt muuttuneet kylmiksi kiviksi, hieroi silmiään ja oivalsi tuosta
kellonsoitosta, että nyt oli alkanut kaikkein hupsuin käsissä olevista
hupsun iloisista päivistä. Se kietoi koko kaupunkiyhteiskunnan ilon
lumoukseen; se kutkutteli heitä jo heidän mukavissa vuoteissaan.
»Rellu-Wully on lavalla!» sanoivat ihmiset ja nousivat joutuisasti
ylös, juosten vetämään syrjään ikkunaverhoja ja varjostimia katsoakseen
ulos pimeään, mistä he näkivät vain paksun lumen peitossa olevat
ikkunalaudat. Lapset kyyristyivät peittojansa alle ja puhelivat
toisilleen kuiskaten, ettei nyt ollutkaan puuroaamu, ei, eikä
sunnuntaikaan, vaan oli aamiaiseksi murokaakkua, liikkiötä ja munia;
ja katso! kaunis, raikuva rummutus, suruton kuin tulisten, rajujen
nuorukaisten herätyssoitto, alkoi kajahdella etäiseltä sivukadulta.
Asianajaja Dycen talon takana puhkesi kukko, joka varmaankin oli nuori
ja innokas, kiekumaan ihan haljetakseen; ja postitalon tallin luona
lauloi mies, joka toimitti hevosiansa suojaan tuotuaan aamupostin
myrskyistä yötä myöten kaukaiselta rautatieasemalta, näin kuuluvaa
laulua:
»Yks' neitonen kaunis seisoi
kotiporttinsa pielessä;
tulo uljaiden husaareiden
oli neidolla mielessä.
Ne saapuivat korskuvin ratsuin
ja valjahin välkkyvin,
ja neitosen armas sulho
oli joukosta uljahin.»
»Siunatkoon, kello on jo kuusi!» huudahti neiti Dyce, hypäten
säikähtyneenä keskeltä uniaan makuukamarinsa lattialle. »Kello kuusi
uudenvuoden aamuna, ja olen varma, että Kate-heiskale vetelee vielä
sikeitä unia», sanoi hän, pukeutui nopeasti ja mennen porrasaukon
yläpäähän huusi: »Kate! Kate! oletko jo ylhäällä, Kate? Kuuletko sinä,
Kate MacNeill?»
Alakerroksen luolamaisesta pimeydestä ei tullut mitään vastausta.
Hän seisoi omituinen, kierteinen kynttiläjalka kädessään keskellä
taloa, joka oli äänetön kuin hauta ja pimeä kuin säkki ja tuoksui
ihanasti syötäville aineille. Hänkään, joka oli ollut valmistamassa
useimpia niistä edellisenä päivänä ja jolla, Jumalan armosta, oli vielä
suuressa määrin jäljellä lapsen ruokahalu, ei voinut olla nuuskimatta
lapsellisella tyydytyksellä tuota taivaallisen herkkuvaraston ilmaa
— joka kertoi luumuvanukkaista ja rusinakaakuista, omenoista ja
appelsiineista, virkistysjuomista ja mausteista, nekuista ja siitä
ihanasta siirappimaisesta mehusta, jota kutsutaan Mustaksi-mieheksi
— kasvot hohtaen ruusunpunertavina matalalla olevan kynttilän
valaisemina; hän oli lyhyt, pehmoinen ja mehukas nainen, jolla oli
mitä vallattomin punertava tukka ja jäsenissään reippaus, jossa ei
vielä ilmennyt mitään merkkiä hänen saavuttamistaan ikävuosista.
Montako niitä oli, sitä en ikinä tule teille sanomaan; mutta sen vain
sanon, että vaikka niitä olisi ollut kahdeksankymmentä, niin hän
olisi voinut iloisesti tanssia katrillia. Tuo lystikäs kellonsoitto,
joka niin selvästi kertoi Rellu-Wully Olverin hauskasta tuulesta,
tarttui häneenkin; hän hymyili itsekseen siten kuin hänellä oli
tapana muistaessaan jotakin hassunkurista tai yksistään pelkästä
hyväntuulisuudesta, ja joka vain näki Bell Dycen hymyilevän itsekseen,
hänellä ei ollut sen jälkeen vähintäkään epäilystä siitä, että hän
oli kullanmuru. Kaupungin talojen yli helkkyi vallattomasti yhä
edelleen kellonsoitto, ja sen hikottelun kaltaisten pysähdysten aikana
kajahteli omituisesti toinen ääni, suunnattoman erilainen hengeltään
ja herättämiltään mielikuvilta — villihanhien kaakotus, koirashanhien
»kook», »kook» ja naarasten vastaushuudot, niiden lentäessä lumimyrskyn
ajamina purevasta pohjoisesta.
Mutta palvelustytöltä keittiöstä ei tullut vastausta. Hän oli
pyörähtänyt tavallista ketterämmin peitteensä alta kuullessaan kuuden
soiton, ja avatussa keittiön ikkunassa pursusivat jo hänen runsaat
muotonsa molempien työntökehien ylitse, jotka olivat aina niin mukavan
matalat ja soveliaat jutteluun katukäytävän ystävällisten ohikulkujain
kanssa. Hän veti sisäänsä puhdasta, kylmää aamupimeän ilmaa, joka
oli juovuttavaa kuin Tom Watsonin syksyolut, täynnä hupsujen päivien
tunnelmaa. Hän kallisti korvaansa kuullakseen postikuskln laulun
sävelen, joka nyt kantautui pehmeänä tallinparsien lukinverkkoisesta
hämärästä, ja tehden lumipallon ikkunalaudalle kinostaneesta lumesta
hän viskasi sen, nais-tapaan, umpimähkään kadulle, kuin otellakseen
muka. Lumen kylmyys pisti suloisesti hänen kuumaan kämmeneensä, sillä
hän oli nuori ja voimakas.
»Kate, sinä kunnoton!» huusi ääni hänen takanaan. Hän vetäisi sisään
päänsä ja näki emäntänsä keittiössä kynttiläjalka kädessään.
»Oh, emäntä», huudahti tyttö lainkaan hämmentymättä, paukauttaen
ikkunan ylös ja rusentaen kiireesti uhkuvimmat muotonsa aamunuttunsa
viimeisten hakasten ja silmukkain alle — »oh, emäntä, kuinka te minut
säikäytitte! Minä sain Ihan ty-ty-tykytyksen. Olin juuri haukkaamassa
hiukan ilmaa ja ajattelemassa tuossa itsekseni gaelin kielellä, että
oli aika minun tulla sisään ja nousta oikein ylös.»
»Onnellista uutta vuotta, Kate MacNeill», sanoi emäntä, ottaen häntä
kädestä.
»Alvan niin, aivan niin! ja samaa teillekin, neiti Dyce. Minun on niin
suloinen olla; minä olen niin iloinen kaikesta», sanoi palvelustyttö,
hiukan hämmennyksissään tästä harvinaisesta suhteesta emäntäänsä. Hän
pudisti tarjottua kättä nopeasti kahden puolen, ikäänkuin se olisi
ollut munavispilä.
»Ja katso nyt, että tulet tulevat joutuin sytytetyiksi, niin olet
kelpo tyttö. Ei mitenkään kelpaisi aloittaa uutta vuotta myöhään — se
olisi huono-onnista. Minä huusin sinua tuolta portaiden yläpäästä ja
ihmettelin, olitko sinä sairas, kun et vastannut minulle niin pian kuin
tavallisesti.»
»Sairasko, neiti Dyce!», huudahti tyttö hämmästyneenä. »Luuletteko
minua niin hupsuksi, että sairastuisin uuden vuoden päivänä?»
»Kaiken — kaiken sen muroleivän jälkeen, mitä söit eilisiltana, en
olisi paljon ihmetellyt, jos olisit sairastunutkin», sanoi neiti
Dyce pudistaen juhlallisesti päätään. »En suinkaan moiti, mutta,
armahtakoon! se oli kauhea möhkäle; ja ajattelin, että jopa olisikin
somaa, jos ensi-kävijämme uudenvuoden päivänä tulisi olemaan tohtori.»
»Tohtori! Totta totisesti, en ole ikinä tarvinnut tohtoria sittenkuin
tohtori Macphee Colonsayssa pani minut kuntoon öljyllä ja sen
sellaisilla, sen jälkeen kuin olin ollut tuhkarokossa», huudahti tyttö,
ikäänkuin ihmiset olisivat heilurikellojen kaltaisia, joiden voitiin
taata käyvän oikein vuosikausia, jos vain puhalsi niiden läpi palkeilla
tai pyyhkäisi niiden sisuksia öljytyllä sulalla.
»Älkäämme nyt huoliko tuhkurista tällä kertaa, Kate», sanoi neiti Dyce,
katsahtaen tarkoittavasti sammuneeseen lieteen.
»Enhän minä siitä huolinutkaan, emäntä — en välitä siitä tämän
taivaallista; siitä on niin kauan, etten tuntisi sitä, vaikka vastaan
tulisi; aioin vain —»
»Mutta sytytähän tulesi. Tiedäthän, että meillä on aika lailla tehtävää
tänään, jotta saisimme kaikki siistiksi ja valmiiksi sisarenpoikaani
varten, joka tulee Amerikasta kello neljän kyytivaunuissa.»
»Amerikasta!» huudahti tyttö, pudottaen kasarin kannen lattialle
hämmästyksissään. »Hyväillen aika! Ja minä kun luulin hänen tulevan
Chikaguusta.»
»Ja Chicago on Amerikassa, Kate», sanoi emäntä.
»Onko? Vai niin? Herra nähköön, mistäpäs Kate sen olisi tiennyt? Minun
koulunkäyntini jäi kesken — siihen kohti, missä pannaan yksi muistiin
ja lisätään kymmenen. Amerikassa! No voi merkillistä, ajatelkaahan!
Juuri siitä paikasta, johon minä niin halusta tahtoisin mennä. Jos
minulla olisi rahaa ja pääsisin Amerikkaan —»
Tämä oli tuttu Ailie; Kate ei ollut ehtinyt kunnolla alkuunkaan,
ennenkuin hänen emäntänsä pakeni keittiöstä ja alkoi ripeästi hääriä
aamuaskareissaan.
Ja vähitellen asianajaja Dycen huonekunta heräsi täydelleen
tavallisuudesta poikkeavan hiljaisuuden ja hälinän täyttämään
päivään, sillä lumi oli kaduilla korkeina kinoksina vaimentaen
rattaiden, kavioiden ja kenkien kolinan, mutta muutoin oli aamu täynnä
uudenvuodenpäivän iloista hälinää. Sillä Rellu-Wullyn kellonsoitto oli
tuskin loppunut, häipynyt jonkinlaiseen malmiseen naurunkuherrukseen,
ja villihanhien raakunta kiitänyt etelään päin yli puutarhojen ja
takakujien — omituisena, hurjana pohjolan soitantona, kaukaasaapuneena
ja epäkotoisena — kun pillisoittokunta kulki kaupungin läpi piipittäen
kimakasti jotakin reipasta, tutunomaista säveltä. Oh, ne olivat
ylpeitä miehiä nuo, päät hiukan sekavina ilosta ja edellisen illan
viinimaljoista, astunta uljas. John Taggart löi rumpua — mainio
rumpali niin päissään kuin selvänäkin, joka rakasti soitintaan niin
suuresti, että meni toisinaan nukkumaankin rumpu kaulaan ripustettuna,
ja paukutti tänään kuin Banagher, joka paukutti hurjasti, piittaamatta
liikoja sävelestä, mutta onnellisena saadessaan aikaan kylliksi
jymyä. Ja pian sen jälkeen kuin pillinsoittajat olivat menneet
kaupungin läpi, kaikki väärää jalkaa paitsi Johnny Vicar, kuten hänen
äitinsä arveli, tallaantui lumi leikkivien lasten jalkojen alla, ja
naiset juoksivat taloistaan toiselle puolen katua, jotkut heistä,
uskokaa pois, suudellakseen toisiaan, sillä tuo varsin sievä tapa
oli hiljan päässyt muotiin ja tullut ihmeen yleiseksi Skotlannissa.
Pitkin keskikaupunkia kulki vanha katukaupustelija Divine, kaksi
pientä lippua hatussaan ja rautatammenlehvä takkinsa rintapielessä,
kuljettaen suurta kullankeltaista kantamusta ja huudellen: »Hienoja
Venetsian appelsiineja! kuka ostaa oivallisia Venetsian appelsiineja?
Ei mitään ulkolaista moskaa. Appelsiineja! Appelsiineja! — oikeita
uudenvuoden-appeisiineja, kolme kappaletta pennyllä; veriappelsiineja,
puoli pennyä kappale!»
Puodit avautuivat tunnin ajaksi siltä varalta, että joku sattuisi
tarvitsemaan jotakin, ja moni tarvitsikin, siitä voitte olla varmat,
sillä he olivat syöneet ja juoneet kaikkityyni, mitä edellisenä
iltana oli varattu, ja nyt oli ostettava rusinakaakkuja ja makeita
korppuja; muroleivoksia, sokeria ja sitruunia, inkiväärijuomaa
pojille ja tytöille ja kirkkoneuvoston jäsenille, keitettyä liikkiötä
maalaisserkuille, joita saattoi tulla odottamatta, ja P. & A.
MacGlashan'in kolmenpennyn lampaanlihapiirakoita (kaksi pennyä, jos
tarjotin tuotiin takaisin), joita tavallisesti oli saatavana vain
markkinapäivinä ja lauantaisin ja jotka olivat laajalti maineessa.
Neiti Minton Naisten Vaatetustarve- ja Kappa-varaston huomattiin
yön aikana saaneen taikavoimalla oviensa ja ikkunoittensa ympärille
kuusenhavu- ja rautatammiköynnöksiä ja kiehkuroita, joissa valkoinen
ruusu kukki lumen keskellä; ja neiti Minto itse seisoi loistavaan
karmosiininpunaiseen, kantapäihin asti ulottuvaan viittaan puettuna,
posket punaisina kuin kirsikat, käsissään puolihansikkaat ja kaikki
viisi sormusta sormissaan, keskiovella, lausuen kauniilla, sievällä
englanninkielellä: »Onnellista uutta vuotta» jokaiselle ohikulkevalle
— vieläpä yhteiselle lehmipaimenelle George Jordonillekin, joka oli
aina ollut hiukan kupsahtava älyrakenteensa puolesta ja joka, kun hänen
housunlahkeensa olivat suusta leveät, niin että jalat peittyivät niiden
alle, ei voinut koskaan muistaa, oliko hän työhönsä menossa vai työstä
palaamassa, jollei hän käynyt kysymässä koulumestarilta, »Samaa teille,
suokaa anteeksi käteni», sanoi George-rukka, koskettaen nipin napin
hänen sormenpäitään. Sitten, koska hän oli seisahtunut ja kääntynyt
hiukan kulkusuunnastaan, hän lähti takaisin samaa tietä kuin oli
tullutkin.
Liian myöhään nousi punanaamainen aurinko, liian myöhään nauraakseen
Rellu-Wullyn lystikkäälle kellonsoitolle, liian myöhään kuullakseen
Taggartin mahtavaa rummunlyöntiä, mutta iloinen talviaurinko — sepä
juuri vain tarvittiinkin savupiippujen joukkoon, jotta päivä olisi
täydellinen.
Kaikkein varhaisin ylösnousija Dycen talossa, emännän ja palvelustytön
jälkeen, oli itse isäntä, Daniel Dyce.
Ja nyt minä kuvaan teille tyhjentävästi Daniel Dycen: se merkitsee
sitä, että hänet takanapäin tunnettiin Hauskan Danin nimellä.
»Kylpysi on valmis, Dan», oli hänen sisarensa huutanut, ja hän nousi
ylös ja meni hampaat kalisten kylpyammeen luo, katsoi siihen hetkisen
ja pisti kätensä veteen. Se oli kylmää kuin jää, koska tuo vesi, jota
juomalla ihmiset eivät koskaan vanhene, tulee korkeista vuorilammista.
»Tuosta sulle tänäpäivänä!» sanoi hän kylpyammeelle näpsäyttäen
sormiaan. »Mene niin pitkälle kuin tietä piisaa!» Ja tyytyi tavallista
vähäisempään pesuun sekä parranajoon. Partaa ajaessaan hän hyräili koko
ajan, kuten hänen tapansa oli, vanhaa poikuutensa aikuista laulelmaa;
tänään se oli
»Vaeltajalle väsyneelle,
tähti rauhan, loistaos»,
hyrälltynä tosin vähemmän soinnukkaasti, mutta suurella
vakaumuksella. Hän oli pitkä, laiha, kasvoiltaan sileäksi ajeltu,
yli viisikymmenvuotias mies, jolla oli hienopiirteinen, pitkä nenä,
punoittavat posket, terävät, harmaat silmät ja runsaasti väljyyttä
vaatteissaan, taskut niin avarat ja avoimet, ettei ollut suinkaan ihme,
että niin monet ihmiset koettivat, niin sanoakseni, pistää kouransa
niihin. Ja pukeuduttuaan hän teki lystikkään teon, vetäen esiin
eräästä taskustaan kapineen, jota meidän paikkakunnallamme sanotaan
karutsapyssyksi, ja ummistettuaan toisen silmänsä ja tähdättyään
aseella ja näpsäytettyään kumia useaan kertaan hämmästyttävän vakavasti
hän meni portaita ylös ullakkokamariin ja laski sen ikkunan edessä
olevalle pöydälle, pannen mukaan tekstatun paperilapun, johon hän
kirjoitti:
»UUDENVUODEN-LAHJAKSI.
KILTILLE POJALLE
SEDÄLTÄ,
JOKA EI PIDÄ KISSOISTA.»
Hän katseli ympäri pientä huonetta, joka näytti hyvin valoisalta ja
iloiselta, sillä sen ikkuna antoi itäpuolella olevaan puutarhaan
sekä laaksoon päin, missä valtamaantie suikerteli. »Ihmeellistä!
ihmeellistä!» sanoi hän itsekseen. »He ovat ottaneet tehdäkseen
tästä jotakin vallan erikoista. Hyvin sievää kylläkin, mutta pikku
hiukkasen neitimäistä. Eloisa poika soisi mieluummin vähemmän rimpsuja
ympärilleen.»
Ei todellakaan ollut juuri mitään eloisasta pojasta muistuttavaa
tuossa ullakkokamarissa verhoreunaisine, sinipunervakukkaisine
pukeutumispöytineen, musliinihuntuisine, punasolmukkeisine
peileineen, lintuhäkkiä muistuttavine, katoksella ja vihreillä
harsopalttinauutimilla varusteltuine vuoteineen, kainoille potpourri-
ja lavendelituoksuineen. Tummanpunaisella villalangalla kirjailtu,
kehystetty raamatunlause, Bell Dycen käsialaa niiltä ajoilta, jolloin
hän oli ollut neiti Mushet'in alkeiskoulussa, riippui uuninreunuksen
yläpuolella, esittäen kaikille katselijoille kehoituksen:
»VALVOKAA JA RUKOILKAA.»
Herra Dyce työnsi molemmat kätensä housuntaskuihin, taivuttautui
hiukan ja pullistui jonkinlaisesta hiljaisesta naurusta. »Ihmisen
koko velvollisuus, Bell Dycen mukaan», sanoi hän, »'Valvokaa ja
rukoilkaa'; mutta eivät ne siellä Chicagossa ainakaan tarvitse tuota
läksyä alinomaa silmäinsä edessä, sen takaan. Siellä juuri sitä oikein
valvotaankin, kertomuksista päättäen, kuinka lieneekin rukoilemisen
laita. 'Valvokaa ja rukoilkaa' — hm! Sen pitäisi kuulua: 'Valvokaa
tai rukoilkaa' — onhan selvää, etteivät molemmat sovi yht'aikaa
sellaisena kuin maailma nyt on; yhtä hyvin voisi vaatia ihmistä syömään
hernerokkaa ja viheltämään polskaa samalla kertaa.»
Hän hyräili »Rauhan tähteä» — sillä se sävelmä, jolla hän
aloitti aamun, kesti hänellä tavallisesti koko sen päivän — ja
seisoi keskilattialla katsellen huvitettuna Chicagosta tulevalle
veljenpojalleen valmistetun huoneen neitimäistä koristelua, kun ullakon
portaille astuttiin kevyesti ja naisen ääni huusi: »Dan! Dan Dyce!
Halloo!» Hän ei vastannut.
Huutaja uudisti huutonsa noustuaan vielä pari askelmaa ylemmäksi, mutta
sittenkään hän ei vastannut. Hän pujahti vuoteen toisen uudinpuoliskon
taakse.