jätettävä toiselle. Raskaalta tuntui jättää koti, joka jo vuosikymmeniä
oli ollut kuin oma. Jokainen seinänrakokin sisälsi muistoja menneiltä
päiviltä, ja vaikka niissä oli suurin osa karvaita, ei niitä olisi
hennonut heittää vieraan tallattaviksi ja kulutettaviksi.
Mutta se oli maattoman tuomio. Kun asui toisen maalla, oli niinkuin
lehti tuulessa.
Niin, muutettava on Otonkin eukkoineen. Riikka istuu ryysyläjällä
ja koettaa laitella vaatteita lasten ympärille, kantaakseen heidät
kelkkaan, jolla Otto heidät kiskoo kämpälle.
Riikan sormet sotkeutuvat yhtämittaa, eikä pukeminen edisty. Sydän
tuntuu niin kovin herkältä, se on kuin haavan lehti. Kyynelkin kihoaa
silmäkulmaan.
— Ke, ka, mitä sinä nyt tyhjää... koettaa Otto tyynnyttää.
— Minkä minä sille, että pahalta tuntuu... tässä on oltu nuoresta
asti... puutteet yhdessä kärsitty ja lapset tehty... Ei se ihme, jos
välistä köyhänkin akan sydän kummasti kiertyy.
— Eipä ei. Kiertää se minunkin sisuksiani, niinkuin vuolimella
vetelisi, sanoo Otto. — Olisi kuitenkin pitänyt se maapala ottaa, niin
olisi saanut olla paikoillaan.
— Ja joutua vielä suurempaan ahdinkoon, virkkaa Riikka. — Katuvan ne jo
kuuluvat muutkin Arvolan mäkitupalaiset kauppojaan, kun lehmän laidun
kielletään ja polttopuita ei saa ostamallakaan.
— Sehän se minuakin peloitti.
Otto tuntee vähäistä mielihyvää, ettei ole edes siihen ahdinkoon
joutunut kuin toiset mökinmiehet. On hän siten osoittanut ikäänkuin
etevämmyyttään toisille.
— No, ei itketä, Riikka... piru häntä suremaan... vielä se elämä
muuttuu, kun jaksetaan odottaa. Jos häntä jo ensi kesänä sattuisi
saamaan omituisen olinpaikan.
Otto koettaa teristyä ja liikkua reippaasti, mutta huomaa miten jalkoja
painaa kuin suohon ja kurkussa kuroo katkeruus. Tahtoisi mielellään
kuohahdella vihaa, mutta se ei jaksa nousta. Olisi paljon parempi, kun
saisi purra hammasta ja kirota... kirota niin, että lahoisen mökin
seinät leviäisivät siihen paikoilleen. Ei jaksa.
— Mihin minä nämä ryysyt saan sopimaan? Ja miten sinä jaksat noita
penskoja vetää? kysyy Riikka.
— Pane nyyttiin, minä kannan selässäni, sanoo Otto.
— Höh... vaikka polvesi lokattavat kuin vanhan hevosen. Jaksaisivat nuo
pennut juosta jälessä, edes alkumatkan.
Mitään vastaamatta menee Otto ulos, seisahtaa pihamaalle. Niin,
mitä hänen pitikään? Jaa, Riikka käski äsken housuja saunasta
hakemaan, repaleina riippuvia. Siihen se nyt jää saunakin, ainoa ilo,
kyyhöttämään yksinäisenä ja hylättynä. Kohta särkyy ovi, eikä kestä
kauan kiuaskaan. Tottapa se uusi asukas korjaa.
Otto nostaa lavojen pönkän paikoilleen, heittää kiukaalle pari maahan
pudonnutta kiuaskiveä ja pönkittää sitten oven huolellisesti. Katkera
tunne kasvoi sitä tehdessä, kiersi jo kuin kairalla sydänalaa.
Tuuli lennätteli lumihiuteita, ja pakkanen vihloi kipeitä niveliä. —
Paleltuu ne lapsiparatkin tällaisella vinkalla... ka, navetan ovi on
auki.
Siihen jäi navettakin, pieni ja matala. Lehmä oli pitänyt antaa
pois, kun ei siellä kämpällä suvaittu, eikä ollut pitopaikkojakaan.
Eläkelehmäpä se vain oli, kun oma oli tullut syödyksi sota-aikana.
— Siin' on housut, vedä omiesi lisäksi jalkaasi, ettei reitesi palellu,
kehoittaa Otto ja heittää repaleiset sarkahousut Riikan eteen.
— Pane itse ryysysi, kivahtaa Riikka. Hän on tullut pahalle päälle
kesken lähtöä, kun on huomannut, että kahvipurkki on tyhjä ja
lähtökahvi jää saamatta.
— Ka, enhän minä kun hyvällä... näitä housuja... ne on vielä hyvät
housut, kun vähän paikkaa, toimittaa Otto ja vasten tahtoaankin
naurahtaa.
Riikan muoto ennustaa rajuilmaa, ja Otto istuu penkille odottamaan.
Pitäähän toki Riikan saada lähtörippi pitää.
— ... tuo paljon sureta, vaikka tällaisesta pöksästä lähteekin. Kun
ma otan ja kyöhäytän kokosen tuohon pöydälle, tuliaisiksi uudelle...
pistää niin helvetisti vihaksi, kun ukko on tuommoinen kötys.
— No, no, elähän nyt, Riikka-kulta...
— Vai kulta... sanoisit: piru. Vai semmoisilla minua muka hyvittelet.
Olisit aikoinasi torpan laittanut, niin ei tarttisi nyt kuin
mustalaisten lähteä. Eikä edes kahvia saa tämä kuvatus akalleen
riittämään.
Lapset katselevat ääneti vuoroin isään ja äitiin. Ovat kuin vahanukkia
siinä ryysyissään. Oton käy sääliksi heitä, ja nytpä jo kuohahtaa viha
hänessä, kun akka ilkeää haukkua kahvista, vaikka lapsille ei riitä
edes kunnolliseen ravintoon.
— Kissan... sanonkoma mitä... kuonoosi.
Oton silmät kiiluvat kuin vihaisen eläimen. Riikka hölmistyy ja jää
ihmeissään katsomaan, mistä se semmoisen miinauksen sai, Otto...
— Mitä se tuo nyt on?
— Sitä, että ei lapsilla särvintä... eikä vaatteita... niin tämä
kahvista. Ala joutua siitä!
Vähitellen selviävät Rinteen mökin asukkaat taipaleelle. Lapset
tiirottavat kuin viluiset oravanpojat vakassa, ja Otto vetää selkä
koukussa kelkkaa lumisella metsätiellä. Riikka hynttää jälessä,
olallaan nyytit, joissa on koko perheen talousvarastot. Sänkyrenkkana
ja pöytä on saanut jäädä mökkiin, kun kämpällä on valtion sängyt ja
vehkeet.
Iltapimeällä päästään kämpälle. Otto on väsynyt ja märkä kuin uitettu
koira. Kämpän lavitsoilla loikoo miehiä, joiden joukossa Otto tuntee
muutamia mökkiläisiä, samoin häädettyjä kuin hänkin. Joku heistä alkaa
hänellekin härnäillä:
— No et jäänyt mökkiisi ja ruvennut talolliseksi. Sehän komiata olisi
ollut, perr-setti.
Otto ei puhu sille viisastelijalle mitään. Lähentelee mestaria, jolle
olisi perheen majoituksesta puhuttava.
— Noita lapsia on kovin paljon Otolla, sanoo mestari. — Mihinkä ne
kaikki saa sopimaan?
Oton herkäksi käynyt mieli ärsyttyy nyt vähemmästäkin, saati siitä,
että lapsien paljoudesta sanotaan.
— Kaipa heitä pitää nuijia vähemmäksi, kun ovat liikoja joka paikassa,
ärähtää Otto.
— No, no, eihän niin... enhän minä nyt sitäkään... pitää sovitella.
* * * * *
Otto saa pienen putkan, syltämittaisen asunnokseen. Ahdasta siinä on
lapsien kanssa. Eipä Riikkakaan näyttänyt kotiutuvan.
— Täällä käy semmoinen melu kuin markkinoilla.
Ulkona olivat työt käynnissä. Vintturit ja ranat vinkuivat ja
kivivaunut rämisivät raiteillaan. Kuului huutoja ja kirouksia. Isot
lamput valaisivat työmaata, mutta öinen korpi kohisi oudosti ympärillä.
Otto katseli kämpän ovella työmaata. Riikkakin tuli siihen. Näytti
aralta kuin metsän otus.
— Miltäs tuntuu? kysyi Otto.
— Niinkuin oltaisiin jo likempänä helvetin portteja, sanoo Riikka. —
Ihan henkeä ahdistaa.
— Kyllä siihen tottuu. Ja onhan täällä paljon muitakin.
— Kodittomia niinkuin mekin, sanoo Riikka ja poistuu. Otto jää siihen
tylsästi tuijottamaan ranojen ja vaunujen ympärillä liikkuvia miehiä.
Sysipimeältä taivaalta tuprusi lumia valoisaan aukioon, ja lumen seassa
näyttivät miehet kuin aaveilta. Korpi huokaili raskaasti. Siihen tunsi
Ottokin haikean mielensä sulavan.
24.
Talvi meni ja ilmat keikahtivat keväisiksi, kun päästiin maaliskuuhun.
Mikäpä oli talven mennessä, kun oli kaikenlaista puuhaamista
jokaisella. Uusien pikkutilojen isännät rehkivät työmaillaan, ja
tunkioita ilmestyi heidän peltotilkuilleen kilvan suurtalojen kanssa.
Hyvä oli yrittää omalla turpeella, kun ei ollut verotyökään vastuksina.
Elettiinhän sitä suurissakin taloissa niinkuin ennenkin. Mikä oli
eläessä, kun rahaa oli kaapissa ja hinkaloihin eivät viljat mahtuneet.
— Jopahan nyt on jumalanviljaa, kun ei laareihin mahdu, tuumailivat
isännät. — Loppuu se elon nuusa, kun nämäkin pikkuisännät puskevat jo
kuin turilaat maan kimpussa.
Ei harmittanut enää kovin suuresti maan menetys niitäkään isäntiä,
jotka olivat kitisseet ja vastaan harikoineet vielä syystalvella.
Taisihan tuota päästä eteenpäin, vaikka oli vähemmänkin maata.
Eikä ollut puutetta työmiehistäkään. Oli monellekin tullut maatyö
mieleiseksi, kun olivat maailman turulla nälkiintyneet sotavuosina.
Ne maattomat, jotka eivät olleet vielä päässeet omaan turpeeseen
käsiksi, odottivat. Toiset kiukkuaan pursutellen, toiset hiljaisina
päivätyöläisinä mietiskellen, milloin tulisi heidän vuoronsa. Puuttomat
ahot ja lihavamultaiset suot odottivat heitä, ja ehkäpä ne joskus
vapautuisivat heidän viljeltävikseen.
Vapautuisivatko?
Ei lain avulla, ehei sitä muutettaisi. Ja ihmisyyden apua ei
kannattanut odottaa siellä, missä se ei tähänkään asti ollut tuottanut
mitään näkyvää.
* * * * *
Savuniemen pirtin sängyssä makaili Hentu isäntä niinkuin ennenkin. Oli
koettanut karistaa pois mielestään semmoiset kuin maa-asiat. Olipa
tuota vielä maata siksi, että toimeen tuli. Viljaa oli aitoissa,
monessakin, ja Leena lihotteli sikoja, että sai silavaa suoliinsa.
Uni ei menettänyt myöskään viehätystään, kävi herja vain joka päivä
makeammaksi.
Leena oli muuttanut palvelijoita. Se muuttikin niitä aina. Torasi
heille ja suututti ja sai sitten pestailla keskellä vuotta uusia.
Nyt olikin uudet piiat hyvinvoipia, iloisia ja muutenkin mukavia. Siinä
pirtin sängyssä loikoessa olikin mukava heitä tiirailla, kun lattiata
laastessaan ja astioita huuhtoessaan kuuristelivat ja näyttelivät
paljaita kinttujaan.
Muuten oli Leenalla ne entiset tapansa. Pörisi aina kuin sontiainen
siinä korvan juuressa ja vei väliin unirauhankin Hentulta.
Mitäpä siitä. Kun veti hattureuhkanan korvilleen ja sitten kallistui
sänkyyn, ei tietänyt mitään Leenan törinästä.
* * * * *
Ei surrut enää kovin suuresti Arvolainenkaan maallisen tavaran
katoamista. Eipä kannattanut päätään vaivata tämän nykyisen maailman
tautta. Eläkööt ja rehkikööt miten haluttaa. Jos olisi vastaan
kangertanut, ei se olisi auttanut kuitenkaan. Pojillakin oli jo niin
jäykkä niska, ettei sitä saanut taipumaan. Tekivät kaikessa omin päinsä
ja määräilivät talossa kuin isännät ainakin.
Ja jos olisi ryhtynyt entiseen tapaansa isännöimään, olisi akkakin
alkanut suulastaa vastaan, kun oli aina niiden poikien puolesta. Olihan
niin hyvä katsoakin heidän meininkiään ja olla syrjässä kaikesta. Söi
ja joi ja kellotti kamarin sängyssä ja käveli väliin huvikseen, silloin
kun ei sanaa harjoittanut.
Ja olihan sitä aina kaikenlaista muutakin mukavaa, josta ei hiiskunut
muille, vaan piti omina lystinään ja tietoinaan. Mitäpä niistä,
olisivat vain suutaan soittaneet kylillä.
Loviisa emäntä oli väsynyt yhtämittaiseen temmestämiseen pirtin ja
keittiön välillä. Tyttäret Eeva ja Liisa, olivat ryhtyneet emännöimään.
Koville siinä oli pitänyt emännän heidät panna, mutta kun sai heidät
alkuun, niin ripeästi sujuivat tehtävät. — Kyllä niistä emäntiä tulee,
vaikka isompaankin taloon, sai jo emäntä kehaista.
Pojat olivat pyytäneet entistä Rinteen Ottoa takaisin mökkiinsä, kun
isännän puuhaama asukas ei siihen tullutkaan, mutta Otto ei sanonut
enää tulevansa. Olisi ehkä suostunut poikien pyyntöön, jos olisivat
luvanneet töitä talosta. Pojat vaikenivat, kun hän tunnusteli, vieläkö
olisi kelvannut päiväläiseksi Arvolaan. Mitäpä ne enää hänestä,
vanhasta ja vaivaisesta.
Ja sitten Riikkakin ärhenteli:
— Vai jo nyt mökki joutaisi meille, kun ei siihen muita saatu...
harakanpesään! Antaa vain ponssarien pitää mökkinsä ja tehdä itse
työnsä. Pian se tulee semmoinen aika, että köyhä kansa saa mökit ja
maat ilmaiseksi. Roletaarit ei herkeä huutamasta, ennenkuin uusi
vallankumous tasaa rikkailta tavarat.
Riikka oli valtion kämpässä saanut valistusta toisilta työmiesten
muijilta, ja nyt hän huusi julki mielipiteensä niinkuin toisetkin
muijat.
— Vai pitäisi tässä heidän armopaloilleen... lihapössien... Pannaan
vain vuosia pari kolme ja kyllä se vielä köyhänkin akan maha ihroittuu
ja keikahtaa yhtä pystyyn kuin nykyisten emäntienkin. Se on vissi!
Sitä ennen ei kumarreta rikkaita eikä kaivata heidän kannikoitaan. Ei
täältä, kun ei sieltäkään. Ei tipu!
Jopa Ottokin jauhaa samaa kuin toisetkin miehet:
— Venään malliin se on laitettava täälläkin, ei siitä muuten selvää
tule. Pois porvaliloilta talot ja tavarat yhteiskunnalle. Mikä se on,
että toiset saa paasata lihapatojen ääressä, kun toisten suolet joka
rupeaman väli nälkää huutaa... niillä sitten mukamas uudet torpparilait
ja muut... sekin laki yhtä mutkikas kuin esivallan peräsuoli. Ei siitä
köyhä kostu ei niin pennin vertaa.
— On se tuo Otto...
— On se. Tässä työlästyy, kun on ikänsä odottanut maata kuin lehmä
kesää, eikä sitä saa kuitenkaan.
25.
Aapo oli purkanut Harjamaassa kaikki rakennukset ja ajeli hirsiä
takamaalle, uudelle palstalleen. Kelit olivatkin jo lopussa, ja vähällä
piti, ettei loppuja hirsiä saisi ajaa sulassa maassa.
Ei ollut enää mitään taloutta Harjamaassa. Lehmätkin oli kuljetettu
Jänkän uudistaloon ja siellä olivat vanhukset niitä hoitelemassa.
Oli sanottu, että Aapo saisi muuttaa kiirettä pitämättä ja siirtää
rakennuksensa syyspuolella ja vaikkapa vielä seuraavana talvena, mutta
Aapo ei halunnut olla enää päivääkään entisessä kodissaan, kun se
kerran oli häneltä riistetty.
— Sulassa maassako minä syyspuolella hirsiä ajan, ja seuraavana talvena
minulla on yhtä täysi talous kuin Rentullakin.
Vaikka toiselta puolen paloikin rakennushalu ja oma maa viehätti jo
monella tavalla, tuntui silti haikealta vanhan kodin hävitys.
Liina oli kaikessa hyvänä apuna ja toverina. Pistäytyi vähän väliä, kun
hän oli rakennuksia purkamassa, Harjamaassa ja puhui tulevaisuudesta
niin, että unohtui haikea mieli.
Nytkin tuli tyttö tiellä häntä vastaan ja hyppäsi reippaasti kuormalle.
— Soo, ruuna, koetappas kiirehtiä, että päästäisiin oman tuvan tekoon.
Mitä luimistelet? Osalliseksi minäkin aion tulla.
Oli pitkä myötäle ja tie tiheässä kuusikossa kantavaa. Aapokin nousi
kuormalle Liinan viereen.
— Tulekin katsomaan talon paikkaa, pyysi Aapo.
— Saatan minä tulla, vaikka en joutaisi niin kauan viipymään. Kiire on
minullakin.
— Mitäpä siitä kiireestä... tuskin juhannukseen saan tuvan valmiiksi ja
pitäisi saada kaikki kuntoon, ennenkuin sinä tulet.
Hänellä ei ollut varaa palkata kalliita miehiä, ja yksin ei kovin
paljon kerkiäisi. Muuttokustannuksista tosin kuului saavan korvausta
vähäisen osan, mutta se oli sitten vasta, kun sitä sai. Velkaakaan ei
voisi tehdä.
— Mutta niinhän me suunniteltiin, että sinä tekisit koko kesän peltoja
ja ottaisit miehiä rakennukselle, sanoi Liina.
— Ei ole rahaa, nauroi Aapo.
Tyttö nojasi häneen.
— Kuulehan, minä tiedän neuvoa mistä saat lainan. Ja korkojakaan ei
tarvitse maksaa, eikä liioin pääomallakaan ole kiirettä.
— No missä se semmoinen rahamies on? kysyi Aapo arvaamatta tytön
ajatusta. — Enkä minä kehtaisi velkaa pyytää.
— Jos nyt pyytäisit kuitenkin, naureksi tyttö.
— Voisinhan minä järjestää koko asian.
— Sinä! — Aapo katseli tyttöä. Osasi se olla veikeä ja aina semmoinen,
että toinen tuli hyvälle tuulelle, vaikka olisi ollut alakuloinenkin.
— Niin, niin. Etkö ottaisi minulta, kun oikein kauniisti pyytäisin.
Onhan sinun kuitenkin kerran otettava, ja meillä olisi nyt kotona
rahojakin useita tuhansia, puheli tyttö. Ja kun Aapo näytti, aikovan
estellä, pisti hän kätensä pojan suun eteen ja jatkoi silmät loistavina:
— Ajattele, miten mukavaa olisi, kun saisimme juhannukseen kaikki
valmiiksi. Isäkin sanoo, että turha sinun on muualta velkaa ottaa,
kun kerran meillä on rahaa. Hän näes luulee, että sinä aiot valmistaa
kaikki yhtä menoa.
— Niinkö hän sanoo?
— Niin, ja kyllä se minustakin olisi siten sopivinta.
Aapo näytti miettivän asiaa.
— Jos sitten pitänee sinulta lainata, sanoi hän. — Mieluimmin minä
raivaisinkin korpea kuin rakennuksella näpertelisin. Saisihan noille
näyttää, miten uudismaahan peltoa anotaan.
Tultiin rakennusten paikalle. Sopivasti oli Aapo lautakunnan miesten
kanssa kartanon paikan valinnut. Länteen viettävä sileä rinne ulottui
järven rantaan, ja pohjoispuolella oli suojaava, kaunis metsä. Paikalla
oli joskus ollut ihmisasunto, koskapa siinä kasvoi vahvarunkoisia
pihlajia ja nurmettunut kiviraunio, uunin pohja, oli aukeaman keskellä.
— Mitäs sanot? kysyi Aapo tytöltään, joka siinä tarkasteli ympärilleen.
— Tämä on kaunis paikka, en osaa muuta sanoa.
— Ja sinä tyydyt tällaiseen?
— Vaikka mihin sinun kanssasi. Vai pelkäätkö, että vielä oikuttelisin
sinulle? Opinhan sitä kai minäkin jotain elämästä, naurahti tyttö.
Tätä tunnustusta oli Aapo odottanutkin.
* * * * *
Palattuaan myöhemmin Karjamaahan tapasi Aapo äitinsä siellä. Pihamaa
oli jo melkein sula, ja äiti penkoi jotain aitassa, joka oli vielä
purkamatta.
Aapo riisui hevosen ja kytki sen pihapihlajaan appeelle.
Tuli mieleen kesä ja Harjamaan kukkivat pihlajat. Niiden varjossa oli
hän leikkinyt lapsena ja levännyt miehenä. Nyt ne jäävät siihen.
Aapo istui pihakivelle ja tunsi ikävän kuristavan kurkkuaan. Vanha koti
ei kai niin vähällä unohtuisikaan kuin hän jo oli ollut valmis uskomaan.
Äiti tuli aitasta ja kulki hänen ohitseen. Näki Aapon surulliset kasvot.
— Voi poika poloinen... koettaisit jättää ikävät mietteesi.
— Niin minä jätänkin, sanoi Aapo ja tekeytyen reippaaksi nousi
korjailemaan valjaita.
— Ei se suremalla muutu, sanoi vielä äiti.
— Eipä ei... ja hyvähän on sielläkin, kun pääsee oikein asettumaan.
Onhan meillä nyt kuitenkin omaa maata.
26.
Kevät jo kulkee mailla. Lehti on eräänä lämpimänä yönä puhjennut
puihin, ja ahorinteillä loistavat esikot upeassa väriloistossaan.
Rinteen Otto on ihmetellyt tänä lauantaina, miksi hän on odottanut niin
kiihkeästi iltakellon sointia työpaikalla. Se selviää hänelle, kun
kello on vihdoinkin soinut ja miesjono vaeltaa kivikkopolkua kotiinsa.
Niin ne olivat menneet muinakin lauantaina, kukin kotiinsa, ne, joilla
sellainen oli. Hänen oli vain pitänyt jäädä kämpän kolkkoon ahtauteen,
kuulemaan kirouksia ja näkemään huonoa elämää.
Hän kaipasi entiselle mökilleen, joka vieläkin oli siellä autiona.
Mikä sen ikävän nyt niin polttavana toikin tänä lauantaina? Hän on joka
lauantai miettinyt elämäänsä ja usein viikollakin muistanut entistä
mökkiään, kaivannut saunaa ja lauantaitunnelmaa, johon ei täällä
päässyt milloinkaan, mutta nyt poltti ikävä kuin tulella. Hän taisi
olla sairaskin, koskapa ei ollut ruoka mennyt oikein alas koko viikolla
ja jalatkin tuntuivat aina niin kovin raskailta.
Mutta ilma oli niin kaunis ja tuuli lämmin, että piti lähteä entisiä
olinpaikkoja katsomaan. Riikka sitä panee vastaan, lähtöä, mutta hän
nyt lähtee vaan. Sattuu sairauskin tulemaan, niin sitten jää käynnit
käymättä.
Ei jouda Otto syömäänkään, niin on kiire lähtöön. Haukkaa vähän
mennessään ja sanoo Riikalle:
— Elähän odota illalla kotiin, jos sattuu niinkuin väsyttämään ja pitää
johonkin kylään yöpyä.
Jalka nouseekin kankaan kivikkopolulla keveämmin kuin moneen aikaan.
Ei tunnu väsyttävänkään, vaikka päivällä oli pitänyt istua työpaikalla
moneen kertaan, milloin mestarin silmä sattui välttämään.
Se olikin nyt jo kevät ja se se virvoitti vanhaakin. Siellä entisillä
olinpaikoilla, naapureissa, pääsevät miehet jo kynnökselle. On hupaisaa
aikaa, kun saavat siementä sirotella omaan maahan.
Sitä ajatellessa vääntää kitkerä kipu sydänalaa. Olisi hänkin ollut
torppari, niin olisi nyt saanut perkata omilla peltosaroillaan kauniin
kevään tultua.
Jos häntä enää jaksaisi omaa maata viljellä, kun voimat tuntuivat
joka päivä vain vähenevän. Mutta ne olivatkin häneltä menneet tässä
yhtämittaisessa renttuamisessa, vieraan työssä ja puutteita kärsiessä.
Ja pojat jo auttaisivatkin häntä. Nyt olivat siellä missä isäkin,
kiertolaisen koulussa kaikkea pahuutta oppimassa. Pelaavat jo korttia
ja reuhaavat kuin toisetkin isommat maankiertäjät.
Sitäkin ajatellessa koski kipeästi. Hänenkin pojistaan tuli sellaisia,
vaikka ennen kuvitteli, että kun saa omaa maata, niin opettaa pojat
kunnon työmiehiksi ja ihmisiksi.
Väsyttipä se kävely, vaikka alussa tuntui kepeältä askeleet. Piti istua
lepäämään.
Kylläpä tuuli oli nyt lauhkeaa. Lehtikin kasvoi näkösilmässä, ja mätäs
työnsi nuorta heinää. Kohta saisi laskea lehmän laitumelle, jos olisi
oma mökki ja lehmä.
Rinteen mökki läheni, ja sitä mukaa kuin maat tulivat tutummiksi,
heltyi Otto vanhoihin muistoihin.
Tuota polkua sitä taivallettiin, kun kesäaamuina mentiin taloon työhön.
Silloin ei vanhuus jalkoja painanutkaan, ja kevyesti kääntyi raskas
aura aina vaon päässä. Isäntä kehuikin, että tehkääpä niinkuin näette
Oton tekevän. Sen käsissä liikkuu työkalu eri tavalla.
Siitähän sitä hyvästyikin ja koetti yhä enemmän saada näkyvää. Ja kun
isäntä lupaili vielä torpanmaita, kun ensin muutaman vuoden talon
peltoja aurailisi.
Jäi saamatta torpat ja muut.
Olipahan entisen kotiahon rinteellä lehti isompaa kuin muualla. Niin se
oli aina ennenkin. Noista koivuista sai Riikka aina ensimmäiset uudet
saunavastat.
Siinä oli entinen mökki. Pihapolku näytti ottavan nurmea, ja saraheinää
kasvoi tuvan kynnyksen alla. Saunan ovi oli pudonnut saranoiltaan ja
kiuas särkynyt.
Jopahan pihatuomet tekivät kukkanuppuja ja pihlaja kasvatteli
lehtisilmujaan. Perunamaa oli siinä syksylliseltään.
Tuuli tyyntyy ja lampi kuvastelee rantojaan. Otto muistaa, että
lammessa on haukia ja mustapintaisia ahvenia, joita on muina kesinä
onkinut autereisina iltoina työstä päästyään. Nyt on venhe jo lahonnut
ja tapin reiästä kasvaa heinää. Se jäi jo viime syksynä siihen
huonouttaan.
Kovinpa nyt heikottaakin. Jaksaneeko kylään kävellä yöpymään. Jalat
ovat lyijynraskaat, ja koko ruumiissa on outo raukeus.
Jos jäisikin vielä kerran kotiin yöksi?
Otto laskeutuu pihanurmelle lepäämään. Siinä on hyvä muistella menneitä
ja kuunnella rastaan laulua.
Kovinpa se nyt...
Otto aikoo nousta, mutta voimat ovat häneltä tyyten lopussa. Taisi
tulla hänelle majanmuutto keskellä keväistä iltaa. Ja eipä sillä
väliäkään. Parasta kun vain jäisi tähän entisille piharikoilleen.
Otto tuntee, miten sydän harventaa lyöntejään. Siihen ei ole montakaan
hetkeä, kun se lakkaa kokonaan lyömästä, ja silloin sitä pääsee
kaikesta eroon.
Riikka jää köyhäinhoitoon, mutta ehkäpä lapsensakin auttavat. Olisi
saanut Riikkakin tulla samaan matkaan tänä suvisena lauantaiehtoona.
Jää tässä vihamiehet sovittamatta ja ehtoolliset saamatta... tällaisen
ehtoollisesta taida olla niin väliäkään... maattoman... Ja kun hän
ei ole viime aikoina enää vihannut ketään, niin eipä ole anteeksi
pyytämistäkään. Riikalta olisi, kun niin monta puutteen päivää sai
hänen tähtensä kärsiä. Eihän sekään hänen syynsä... jos olisi ollut
torpanmies, niin... saisivat nyt edes pojat omaa maata.
Samenevilla silmillään Otto näkee saunan mustan oviaukon ja oven,
joka on pudonnut saranoiltaan. Ajatukset ovat sekaisin kuin sotkuinen
vyyhti hänen päässään, ja hän ihmettelee, miksi Riikka ei laita saunaa
lämpiämään, vaikka on lauantai.
Hän onkin jo pikku talon mies ja laskeutunut siihen omalle pihalleen
lepäämään. Pojat ovat kynnöksellä ja Riikka tyttärien kanssa hakee
lehmiä laitumelta. Ne lypsetään tarhassa, ja lehmisavu kiiriskelee
kartanon ja pihamaan yllä ja painuu hienoisena pilvenä lammelle. Onkin
jo heinäaika, ja hän palaa poikien kanssa niittämästä. Laaja ruispelto
lainehtii siinä ja poikien kanssa ihaillaan sen rehevyyttä. Pihaan
tullessa puhuu hän pojille, miten silloin elettiin, kun he olivat
vielä pieniä ja hänen piti käydä valtion työssä, eikä talo tahtonut
antaa omaa maata. Hän neuvoo poikia, miten maata pitää rakastaa ja
kunnioittaa ja säästää jokaista puutakin metsässä. Viikatteet lasketaan
porraspuulle, ja lämminnyt sauna ja puhdas, laaja pirtti odottavat
raatajia.
* * * * *
Laskeva päivä punasi lammen pintaa ja rastas viserteli pihakuusessa.
Otto ei noussut enää siitä entiseltä pihanurmeltaan.
27.