niinkään sanomista. Paremmin olisi vain osannut katua lankeemustaan ja
nousta jälleen.
Mutta silkkoja suruttomia olivat pojat, vaikka isä oli koettanut heille
puhua. Naureksivat vain, syöttiläät, ja sanoivat ehtivänsä vanhanakin
uskoa harjoittaa.
Tyttäret olivat äitiinsä. Semmoinen heilakka se oli ollut Loviisakin
nuorena. Ison talon tyttärenä sai olla omia aikojaan ja tuli semmoinen,
mikäpähän lienee tullut. Tuli otetuksi, kun oli rikas. Ja siinähän tuo
on mennyt. Taloutta katsoo niinkuin ainakin omaansa.
Ja sitten tuli tämä uusi aika. Mitä on koonnut, se hajoitetaan. Ei
muuta kun katsoo vain, miten maita ja metsiä pirstotaan.
Hän oli ollut aamupäivällä metsässä ja vastustanut mittaria, joka ajoi
linjansa melkein talon parhaimman heinäpellon poikki niin, että nurkkaa
lohkesi mökkiläiselle.
— Se on talon peltoa, ei sitä saa pirstota, sanoo hän ja vaatii
tekemään mutkaa linjaan.
Ja kun se hyväkäs ei usko, menee hän ja heittää kepit menemään.
Silloinkos tämä heittiö suuttuu ja käskee hänen mennä hiiteen.
— Omalla maallani minä seison, sanoo hän.
— Ei se ole enää omaasi, joka torpparille lohkaistaan. Viekää miehet
tämä äijä kotiin reuhaamasta.
Hän poistui, mutta ei kiusallakaan heti ja sen käskystä. Läksi omia
aikojaan.
Aatami käveli huoneesta huoneeseen. Uusi aika harrastuksineen ja
puuhilleen painosti häntä.
Parasta olisi jättää koko hoito pojille, mutta luonto panee vastaan.
Eläkevaariksi ei tee mieli jättäytyä. Loviisa sitä vaatii, ja kun ei
saa taipumaan, niin heittäytyy hävyttömäksi. Nytkin syöttää ja juottaa
lautakunnan miehiä kuin parhaita pitovieraita. —»Kanna ristisi», sitten
vielä ilkkuu tämä tynnyri.
* * * * *
Miehet ovat palanneet metsästä, ja emäntä saa yksin laittaa ruokaa
heille. Tyttäret ovat menneet iltamatoimikunnan kokoukseen, ja Loviisa
saa siitä aiheen sanoksia taas tyttäristään yhtä ja toista, joka
hyvätuulista insinööriä kovin huvittaa. Hän vielä terästelee emännän
nousevaa luontoa.
— Somapa on, kun jättävät vanhan ihmisen yksinään.
— No mitä ne siitä välittävät, hitsiläiset. Kunhan päästään poikien
kanssa pitkin kylän raittia hönttiämään. Laitetaan iltamia, että
saadaan nähtäviksi uusia poikia, joista sitten puhutaan, niinkuin ei
olisi tässä maailmassa muutakin puhumista kuin poikakyösiköistä...
Lihavia ovat tyttäret meillä, mutta laiskoja. Kyllä jaksettaisiin
työtäkin tehdä semmoisilla ruumiilla.
Emäntä istuu insinöörin viereen karsinapenkille ja kuiskaa korvaan:
— Ovat häikköläiset poikien mieleisiä nämä meidän tyttäret. Tietää
sen kun ovat pulskia ja sitten semmoisia, että ei muuta kuin kaulaan
kiinni, jos kuka vähän kuihkasee. Olinhan tuota minäkin mikä lienen
ollut nuorempana, mutta annoin minä poikien ensin houkutella. Saisin ne
naitetuksi kunnialla, niin kiitteleisinpä kauppojani.
— Entäpä, jos minä tässä rupeankin heitä katselemaan niinkuin sillä
silmällä, sanoi mittari naureksien.
— Pyh! Semmoisista herroille! Kyllähän katsoa saa ja koetellakin, mutta
sen olen sanonut, että ei niitä kukaan kunnon mies nai. Jos heidät
saisi miehelään, kun koreita nallikoita ovat ja rikkautta on höystönä,
niin hyvä olisi.
Emäntä meni askareilleen, ja insinööri nauroi makeasti.
— Onpa emäntä tässä talossa! Hauska olisi hänen kanssaan juttuja
laatia. Mitä sanonee tästä palstoituksesta?
— Kehoittelee antamaan runsaasti maata mökkiläisille, sanoivat miehet.
— Isäntää kuranssaa joka päivä siitä, että tämä koettaa kynsin hampain
pysyä kiinni jokaisessa maatilkussaan.
— Ja köyhille antaa aina ilmaiseksi milloin mitäkin.
— Hyvä emäntä, työmiesten ruuasta pitää yhtä hyvää huolta kuin
omastaankin.
— Sen emännän mahdilla tämä talo on noussutkin, sanoi vielä joku
miehistä.
Pojat eivät olleet väenpirtissä, ja insinööri kyseli, mitä emäntä
pojistaan sanoo.
— Samaa kuin tyttäristäänkin, vaikka ei niin usein.
— Mutta pojathan näyttävät olevan kunnon miehiä, sanoi insinööri. —
Eivät ole valittaneet vielä mistään virantoimituksessakaan.
— Hyviä miehiä, ei luulisi Aatamin pojiksikaan, sanoi joku työmiehistä.
Aatami tuli tupaan, ja insinööri meni hänen viereensä istumaan.
— Vieläkös vaari vain suree maitaan? kysyi.
Aatami ei virkkanut mitään. Johan nyt olisi viitsinyt, semmoiselle
veijarille.
— Kyllä isännälle vielä maata jää, jos alustalaisetkin saavat osansa.
Ainakin kolmesataaviisikymmentä hehtaaria jää taloon, ja se on
mielestäni suuri ala.
— Onhan siinä, murahti Aatami jo hieman lauhtuneemmin. — Menee vain
hyviä metsiä mökkiläisille.
— Mutta eiväthän he metsättä voi taloa pitää. Ja parhaat metsät
jäävät vielä taloon. Poikanne sanoo, että talon metsiin jää ainakin
satatuhatta runkoa tukkipuita. Se on jo kaunis summa.
— Pojat puhuvat mitä sattuu, sanoi Aatami. — Ei niiden puheisiin ole
uskomista.
— Vai semmoisia poikia isännällä on.
— Semmoisia. Ei niitä pidä uskoa.
Miehet myhäilivät. Siinä oli vanha ja uusi aika vastakkain. Toisella
penkin kulmalla istuivat lautakunnan miehet ja insinööri, toisella
Aatami vakavana ja harvasanaisena. Uuden ajan miehet tiesivät
rakentavansa yhteiskuntaa, Aatami uskoi sitä taas hajoitettavan.
Hänen tyytymättömyytensä ei sitä voinut estää, sen hän tiesi
itsekin. Oli tuuminut äsken kamarissa istuessaan, että koettaa olla
ajattelematta koko asiaa, niin ehkä pääsee helpommalla. Ehkäpä hänen
ajakseen jää vielä maallistakin tavaraa. Akka vain saisi olla hänellä
sovinnollisempi eikä aina riitapuheita haastaa.
20.
Savuniemen maasta on lohkaistu palstat Aapolle ja muille mökkiläisille.
Aapo on saanut takamaalta metsää ja lihavamultaisen lehdon peltomaaksi.
Hentu oli vastustellut taaskin lautakuntaa toimituksessaan, mutta
mittari tukki pian hänen suunsa. Lautakunnan miehetkin sanailivat
Hentulle:
— Parasta on, kun et enää nokkaasi roputa. Vai et sinä antaisi Aapolle
muuta kuin aukeita kivikkoahoja. Pitäisi näköjään sinun saada Aapo
aivan puille paljaille.
— Nyt annetaan Aapolle maata mistä halutaan, eikä ole nyt sinulla
tilaisuutta valittamaan.
— Ei täällä isäntää tarvita, menkää vain kotiinne, sanoi mittarikin.
Hentun täytyi vaieta.
Samoin oli toistenkin palstojen laita. Maata meni enemmän kuin hän
oli edeltäpäin suunnitellut. Tämä mittarin pahuskin tuntui olevan
mökkiläisten puolella. Ei tiedä, vaikka olisi antanut liikaa maata.
Helvetti!
Hentun sisuksia karvasteli. Ei saanut rauhaa. Piti lähteä edes Aatamin
puheille Arvolaan. Aatami ymmärtäisi parhaiten hänen suruaan.
* * * * *
Aatami keinahteli verkalleen kiikkutuolissa, ja Hentu istui sängyn
laidalla. Ensimmäiset kahvikupit oli jo ryypätty. Puhuttiin
mökkiläisistä ja heidän maa-asioistaan. Mistäpä muusta kuin siitä, joka
oli sydämellä.
Niistä oli heille kumpaisellekin vastuksen heittänyt. Ei kehdannut
mielialojaan jokaiselle huutaa, mutta kun sattui näin kaksi
kohtalotoveria, niin olipa mukavaa puhua. Se lievitti karvastelevaa
mieltä.
Tuotiin toiset kupit kahvia. Piikatyttö sitä kantoi ja oikein
herrastapaan tarjosi.
— Laskehan tuohon pöydälle, käski Aatami.
Johtui mieleen, että olihan putelissa vielä tilkka korven voimaa, jota
voisi näin ystävälle tarjota. Oli poikien viinakassan tullut taas
keksineeksi ja lääkittyään itseään jättänyt pulloon vielä hiukkasen.
Tyttö laski tarjottimen pöydälle ja jäi odottamaan.
Pulskapa oli piika siinä, mietti Hentu. Voi pakana kun oli punakka
ja muhkealanteinen. Tuommoinen melkein oli Leenakin ollut tyttönä
ollessaan, mutta nyt oli jo alkanut hieman rapistua, vaikk'ei vielä
vanhuus haitannut. Ei se enää kaikistellen jaksanut mieltä puoleensa
vetää.
— No menehän... joutaa kupit olla täällä, sanoi Aatami piialle, ja tämä
poistui nauraa virnotellen.
Aatami toi putelin. Jopa herahti vesi Hentun kielelle.
— Onhan naapurilla vielä kassoja tallella, sanoi hän ja siirtyi
pyytämättä pöydän ääreen.
— Satuin poikien varastoista löytämään... pistähän sokerit sulamaan...
herjakaiset ovat senkin paheen orjia. Otin tietysti lääkkeeksi, ja
tässä on vielä jälellä.
— Hyvää se on lääkkeenä, eikä siitä syntiä tule, jos lääkkeenä käyttää.
Maisteltiin. Hentu maiskutteli suutaan. Ihmeen hieno maku siinä olikin,
vaikka oli kotivalmistetta.
Aatami kuulosteli, miten neste alkoi kiertää suonissa, ja sanoi sitten
harvakseen:
— Syntiä on monenlaista. Mutta jos ei olisi syntiä, niin ei olisi
myöskään anteeksiantoa. Tätä asiata minä en oikein syntinä pidä, jos
joskus lääkkeeksi valmistaisikin, kun kerran ei ahteikkitippojakaan saa.
— Ei saa, ei saa, ja jos saakin, niin maksaa. Ja sitten tämä nykyinen
maailma se on niin kehittynyttä, että jos ryyppäät vettä väkevämpää,
niin ei muuta kuin sakko. Jos joskus omista viljoistasi laittaisit
lääketipan, niin saat sydän vapisten miettiä, miten säilyisit sakosta.
— Semmoista on, vahvisti Aatamikin.
— Maat viedään väkipakolla ja vapaus riistetään kaikin tavoin. Kaipa
meille pian laitetaan karsinat ja sanotaan, että pysy siellä.
— Terästähän kuppiasi. Pistetään ovi lukkoon, ettei pääse sivullisia,
sanoi Aatami. — On niitä vihamiehiä meillä kumpaisellakin, niin että
sakko pois, jos tietää saavat.
— On vihamiehiä, mutta mitäpä saavat, kun omistamme eletään. Ei sitä
vielä olla köyhiä, vaikka maita riistettiin.
Jopa naurattikin. Ei oltu kipeitä eikä köyhiä. Jopa olisi käskenyt,
kun oli käsissä talot ja tavarat ja joskus sai näin maistaakseen näitä
kuusen kyyneleitä.
— Valuta vain siitä putelista, kehoitteli Aatami. — Ei tässä ole
säästelemistä.
— Ja saahan sitä toista, jos loppuu. Pitäisihän tätä saada joulukseen.
Vaiettiin. Oli mukavaa kuunnella, miten veri suonissa rupesi soutamaan
ja mieli nousi pahoista painajaisista.
Ja kun aloitettiin tarinat jälleen, niin turistiin kaikenlaista. Hentu
lohdutteli Aatamia maittensa menetyksestä ja Aatami samoin Hentua.
Eikähän se surulla muuttunut. Tehkööt nyt maailman mieleisekseen.
Katsotaan sitten miten kauan se pystyssä pysyy, kun entiset rengit
rupeavat isänniksi.
Onhan sitä mukava katsoa. Ei ole tietävinäänkään, kun rupeavat nurin
menemään. Apua ne vielä tulevat pyytämään, vaikka nyt ovat niin
helvetin komeita, että pois tieltä. Ei pidä sitten olla tietävinäänkään.
Puhuttiin jo akoistakin. Oli kumpaisellekin sattunut semmoiset
joutavanpuoleiset. Nuristiin päiväkaudet tyhjistä ja pupatettiin
pienimmistäkin asioista.
Aatamin korvallisia kuumensi ja päässä humisi mukavasti. Kun sattui
hyvä ystävä siinä ole maan, niin tuli puhuneeksi salaisimpiakin
asioitaan. Heltyi ja supatteli Hentulle:
— On tämäkin Loviisa paisunut semmoiseksi tynnyriksi. Ei siinä sekään
ruumiillinen puoli oikein tahdo viehättää. En näes ole minäkään vielä
niin vanha veriltäni, ettei joskus sekin johtuisi mieleen. Sinulla se
on eukko vielä nuorteassa kunnossa.
— Onhan tuo... myönsi Hentu. — Sattuu sitä silti väliin eksymään oman
karsinansa ulkopuolelle.
— No minkä sille saa, kun liha on heikko, sanoi Aatami. — Tahto meillä
olisi hyvään, mutta kun lankeemus tulee, niin tulee. Ja katumallahan
siitä pääsee.
Aatami kävi pyytämässä lisää kahvia, ja piikatyttö toi koko pannun.
Emäntä oli pistäytynyt naapuriin, ja miehet saivat olla rauhassa.
— On naapurilla korea piika, sanoi Hentu tytön mentyä. — Meillä ovat
semmoisia sontasääriä ja laihanpuoleisia.
— Näkyvät meillä aina lihovan.
Mikäs oli lihoessa, kun sai pistäytyä ruokakonttoriin silloin kun
halusi. Ja mukava oli katsella semmoisia pyöreitä pallukoita.
— Tuohan Iita sokeria, luikkasi Aatami keittiöön, jossa tyttö kuului
askartelevan. Toiset talon naiset olivat lampaita keritsemässä.
Iita tuli ja pyöritteli taas siinä niitä lanteitaan, mokoma, ihan
miesten nenän alla.
Hentulle tuli ihan paha olo.
Tyttö ei näyttänyt arkailevan isäntäänsä.
Otti kupit ja kaatoi kahvia itselleen.
Aatami sanoi pistäytyvänsä ulkona katsomassa tunkionpohjien laittoa,
kun pojat olivat menneet takamaalle. Pyyteli Hentua vielä istumaan ja
odottamaan, kunnes hän palaisi.
— Joutaahan tässä Iita puhetoveriksi, naurahti ovella mennessään.
Mikäpä kiire Hentulla. Kyllä sitä Leenan turinaa ehtisi vielä
kuunnella. Mukavahan oli Iitan kanssa keskustella, kun näin sattui ja
isäntäkin kehoitteli.
Eikä ollut kiire Iitallakaan. Vasta kun isännän askelet kuuluivat
porstuasta, poistui hän kamarista.
21.
Rinteen Otto ei ole halunnut ottaa mitättömän vähäistä maatilkkua,
varsinkin, kun se olisi tullut hänelle puutonta kivikkoahoa.
Ensi alussa ei isäntä olisi antanutkaan. Selitti Oton olevan loisena
mökissään. Mittari kumosi isännän väitteet, mutta kun Otto itse ei
halunnut palstaa, sai hän jäädä talonkin puolelta silleen.
Aatami oli aikonutkin käskeä Ottoa pois mökistä, mutta se oli vielä
jäänyt tekemättä. Otto ei jaksanut tehdä riittävästi työtä talossa ja
oli saanut jäädä omiin hoteisiinsa. Jotenkuten sattui Otto pääsemään
valtion työhön, ja niin mentiin salomökissä viikosta viikkoon eteenpäin.
Nyt oli Aatami päättänyt käskeä Ottoa muuttamaan pois mökistä. Talossa
ei ollut enää verotyöläisiä, ja se muutos tuntui yhtäkkiä ikävältä.
Miehiä tarvittiin talon töissä, ja nyt olisi tarjolla taas yksi
perheellinen mies, kun saisi hänelle vain asunnon.
Rinteen mökki kyllä joutaa Otolta, päätteli isäntä. Korjailee sitä,
niin siitä saa uusi viikkomies asunnon.
Puuhastaan hän ei katsonut olevan syytä puhua pojille eikä emännälle
mitään.
Olisivat taas siinä silmillä räkyttelemässä. Ja kai hän nyt edes jonkun
asian sai itsekin päättää.
Aatami oli puuhannut lautamiehen ja meni hänen kanssaan Rinteen mökille.
— Eipä tällaisille asioille kehtaisi lähteä, oli lautamies sanonut. —
Ajamaan talven selkään semmoista joukkoa.
— Kyllä valtio saa laittaa asunnot työmiehilleen, sanoi siihen Aatami.
— Huono ja hatara se on Rinteen mökki lapselliselle perheelle. Ruunun
kämpät ovat lämpimämpiä.
— Olisi pitänyt laittaa mökki syksyllä asuttavaan kuntoon, sanoi toinen.
— Hitsikö sitä toisen työmiehelle laittamaan; ja kun ei vielä suostunut
palstaakaan ottamaan. Ja eikä ollut vielä syksyllä tietoa uudesta
asukkaasta. Kaipa sinäkin omille työmiehillesi etupäässä asunnon laitat.
— Onhan se niinkin, myönsi toinen.
* * * * *
Otto oli juuri palannut töistä, kun miehet menivät mökkiin.
Otto hieman hämmästyi lautamiehen ja Aatamin tulosta.
Mitähän sillä nyt on isännällä mielessä, kun lautamiesten kanssa
kuljeksii? Eihän tässä ole varastettu eikä muutakaan pahaa tehty. Ei
ole edes velkaakaan Aatamille.
— Otolla se on pitkä matka kulkea työmaalla, sanoi isäntä. — Käy
vaikeaksi vanhalle miehelle.
— Niinhän tuo... mitäpä niistä tämmöisen ikälopun luukonin vaivoista...
— Pitäisi asua valtion kasarmeissa. Niissähän on lämmintä enemmän kuin
tällaisissa tuvissa, arveli Aatami.
— ... rupea asumaan. Täitäkin siellä harmajana paikat vilajaa. Eihän
ole häävi tämäkään, mutta onhan omansa. Laittaisit akka porovettä
isännille, kehoitteli Otto eukkoaan.
Riikka nakkasi niskojaan. Vai kahvia tässä mokomille pössiköille.
Juokoot vaan omista pannuistaan, läskinaamat.
— Semmoinen meillä oli asia, että kehoittaa Ottoa muuttamaan niihin
valtion suojiin Tapanilta, sanoi Aatami. — Kun kerran on työmaa siellä,
niin vaikea sitä on kulkea pitkää matkaa.
— Vai semmoisilla asioilla ja oikein lautamiesten kanssa, sanoi Otto
hetken kuluttua.
Niin se kävi kuin oli sitä monta kertaa päässään punonut. Vanhoilla
päivillään joutuu kulkusalle ja viimein köyhäintaloon. Oli niin jo
pökelöitynyt, ettei kovin surettanutkaan poiskäsky. Tuntui vain
jotenkin pahalta.
— Olisinhan minä tehnyt töitä taloonkin, mutta en enää kelvannut, sanoo
Otto. — Kyllä minä vielä olisin nuoremmille työssä riittänyt, vaikka
isäntä luuli, etten saisi enää työtä toimeen.
— Niinhän tuo sattui... ne pojatkin niin tahtoivat, virkkoi Aatami.
— Älä sinä ukko haasta valhetta, kuohahti Otto. — Poikiasi syytät,
vaikka ovat kunnon miehiä ja antavat köyhällekin arvonsa.
Aatami kävi hämilleen. Ei oikein osannut suuttuakaan Ottoon, kun
tuntui siltä, että teki hieman väärin laittaessaan vanhan työmiehensä
kulkuriksi asunnostaan.
Sillä voi painaa paremman tuntonsa ääntä, että »onko tämä mikään asunto
perheelliselle. Lapseton joukko tässä menettelee, ei Oton suuri perhe.»
— Kyllä kai se Otto sitten muuttaa Tapanin jälkeen, ettei tarvitse enää
toistamiseen käydä, sanoi Aatami.
Riikka räjähti niinkuin raketti:
— Kyllä, kyllä, hyvä isäntä! Hennoo tämän harakanpesän jättää
paremmille asukkaille. Olen minä aina Otolle sanonut, että milloinkahan
se pössikkä tulee pois ajamaan, mutta tämä ukko ei ole sitä uskonut.
Nyt sen näet, eivätkö rikkaat aja kuutamelle, kun ei jaksa enää heidän
töitään raataa.
Miehet katselevat ovensuuhun poislähdön aikeissa, ja Otto iskee silmää
Riikalle, että sano vain suusi puhtaaksi. Hän itse ei ilkeäisikään.
Ja kyllähän Riikka sanookin. Mikä on sanoessa, kun uskaltaa. Eiväthän
hääviä linnaan vie, jos hänet vievät.
— ... että kyllä pitää ihmisen olla jumalaton, vaikka on jumalinen
olevinaan, kun ajaa toiset talvipakkaseen. Varmaankin sille
piika-Iitalle tähän asuntoa laitetaan, koskapa kuuluu maha täysi olevan.
— No, no, Riikka, koettaa Otto sovittaa. — Elä semmoisista asioista...
—... Ollaan olevinaan uskovaisia, ja kuitenkin sisässä pitää pahahenki
peliään.
Miehet suoriutuivat kiireesti ulos. Eihän semmoista meteliä jaksanut
kauan kuunnella.
— Onpa suuta silläkin akalla, sanoi lautamies.
— Milloinkapa heillä ei sitä liene, arveli Aatami.
— On siitä kokemuksia. Ei niiden suuta tukkea mikään, kun oikeaan
elementtiinsä pääsevät.
Miehet taivalsivat äänettöminä pimeällä metsätiellä. Aatami oli
koettanut aloittaa keskustelua, mutta toinen oli sanonut poikkipuolisia
sanoja Oton häätämisestä ja Aatami siitä kyllästynyt.
Niinkuin ei hänellä olisi oikeus omansa kanssa tehdä mitä halusi,
vaikka sata semmoista herraa kuin lautamiestä olisi vastaan sanomassa.
22.
Osasipa laittaa jouluksi sopivan ilman. Pyrytti lunta ja tuuli vonkui
ja ujelsi nurkissa.
Harjamaan Aapo riisui jo ennen päivällistä hevosensa ja tehtyään
välttämättömät ulkotehtävät vetäytyi suojiin joulusaunaa, odottamaan.
Tuntui muutenkin painostavalta ja ilma sitä vielä lisäsi.
Joulutunnelmiin ei päässyt, vaikka vanha äiti laittoi kaikki jouluksi
niinkuin ennenkin. Olihan tämä viimeinen joulu vanhassa kodissa, jossa
muisti joulujen vieton varhaisesta lapsuudesta asti.
— Ei kai äiti tahdo joulukirkkoon tällaisella ilmalla? kysyi Aapo
äidiltään.
— Tuskinpa haluaisin, vaikka olisi ilmakin. Tämän viimeisen joulun
kotona jaksaa viettää kirkottakin.
Äitiä siis painosti niinkuin häntäkin. Isä ei siitä mitään ilmaissut,
kun oli muutenkin vaitelias ja vähäkuuloinen eikä ottanut osaa
puheisiin.
Aapo oli aina ennen lapsuusjouluja muistellen laittanut kuusen. Nytkin
oli hän tuonut sen metsästä, mutta se oli jäänyt pirtin porrasten
pieleen. Kynttilöitäkin oli hän varannut vanhaan tapaan. Äiti oli
pistänyt niistä muutamia vanhaan kolmihaaraiseen messinkijalkaan ja
asettanut sen Aapon pöydälle.
Ei puhuttu mitään saunasta palattua. Äiti tarjosi kahvia, ja Aapo
sytytti kynttilät. Peittääkseen apeata mieltään koetti kumpainenkin
syventyä lehtiinsä, joita Aapo oli varannut.
Minkälaista lienee ensi jouluna kodissa, jonka hän takamaalle rakentaa?
Se kysymys vei aina Aapon ajatukset. Sitä samaa kai mietti äitikin,
koskapa vain selaili joululehteään, syventymättä siihen.
Portaissa kuului askeleita. Kukahan mahtoi näin myöhällä liikkua ja
vielä tällaisella ilmalla, jouluiltana?
Ovesta astui sisään Liina, lumisena ja arkailevana.
— Hyvää jouluiltaa!
Aapo samoin kuin hänen äitinsäkin hämmästyi sanattomaksi.
Tyttö kopisteli lunta vaatteistaan. Poskilla oli raikas puna, ja vaikka
silmäkulmassa pilkahteli veitikka, ei se kyennyt peittämään hänen
hämilläoloaan.
— Liina! Tällaisella ilmalla!
Tyttö nauroi.
— Siellä on lunta polvea myöten metsäteilläkin... lähdin kävelemään,
kun oli kotonakin ikävää.
Painostava mieli hävisi pirtistä. Äiti kiirehti kahvia, tyttö esteli,
hän muka vain hieman lämmittelee ja sitten lähtee kotiin, pistäytyi
vain katsomaan, oliko kuusi laitettu.
Äidin ja Aapon olisi pitänyt tietää, ettei tyttö olisi lähtenyt niin
vain, ennenkuin olisi lepytellyt pojan, jonka oli luullut itselleen
vihoittelevan.
— Eihän niin kiirettä... Aapo saa sitten viedä hevosella myöhemmin,
puheli äiti hyvillään.
Aapo toi kuusen tupaan ja sulatettuaan siitä lumet vei sen kamariin.
Tyttökin tuli sinne. Poika kiinnitteli kuusta jalkaan, ja tyttö mietti,
että miten tässä aloittaisi. Olipa pitänyt hänen kovin nöyrtyä, kun
pojan jäärä ei ottanut lähenevää askelta.
— Aapo, vieläkö sinä olet vihainen minulle?
Tyttö seisoi siinä Aapon edessä verevänä ja viehättävänä. Silmissä oli
se sama kirkas loiste kuin ennenkin. Sillä oli vielä lunta vaatteissaan.
— Enhän minä ole vihoitellut, sanoi Aapo. — En uskaltanut tulla
luoksesi enää, kun semmoisen ilveesi pidit. Sinulla on vielä lunta
vaatteissasi, annas kun kopistelen...
Tyttö hymyili. Ole sinä vain lunta kopistelevinasi, arkajussi.
Lunta oli auenneissa hiuksissakin ja sitä karistellessa jäivätkin pojan
kädet tytön ympärille.
— Minä sain sinut sittenkin... enkä päästäkään enää karkuun.
— Enhän minä pyrikään... sinä sitävastoin...
Tytön vartalo oli jäntevä, mutta silti siinä oli hivelevää pehmeyttä.
Suu oli tuores ja punainen. Kelpasipa pojan sitä suudella. Siinä työssä
tunsi Aapo unohtavansa kaikki ikävät asiat. Ei mitään väliä, vaikka
olisi muuttanut Lappiin, kun Liina vain oli mukana.
— Ja nyt me laitamme kuusen yhdessä, sanoi Aapo. — Tästä tuli joulu
sittenkin meille.
* * * * *
Kuusessa paloi enää vain muutama kynttilä, ja huoneessa oli lämmin,
pehmoinen hämärä. Aapo seisoi tyttönsä kanssa ikkunassa ulos katsellen.
Siellä oli pyry jo lakannut, ja puolikuu valaisi sinertäviä hankia.
Oli puhuttu tulevaisuudesta. Keväällä Aapo rakentaa takalistolle talon
ja Liina tulee heti, kun tupa on valmis. Aapo raivaa koko kesän peltoa,
ja syksyllä saadaan jo ruista kylvöön uudismaahan. Koetetaan olla
Marjamaata muistamatta.
— Minun pitäisi lähteä kotiin, sanoi Liina.
— Jos jäisitkin minun luokseni, ehdotteli Aapo. — Aamulla kyytisin
sinut Puromäkeen.
— Ja mitä äitisi siitä sanoisi, jos tänne jäisin?
— Mitä se siitä... ei se pahaa ajattele.
Tyttö näytti miettivän. Ei oikein kävisi jääminenkään, mutta ei
hennoisi lähteäkään.
— Jos jään, niin äiti saattaa olla vihainen.
Tytön poskilla hymykuopat kupertuivat ja silmissä välähteli veitikka.
Poika ei vaatinut, odotti vain.
Jos jään, niin nukun vaatteissani sinun vieressäsi. Suostutko siihen?
— Toki minä suostun, kun vain jäät. Mutta sukkasi ja kenkäsi minä
riisun, kun ovat varmaankin kastuneet. Saanko?
Tyttö istui sängyn laidalla, ja poika päästeli hänen sukkiaan. Kylläpä
ne olivatkin märät.
Onpa sinulla iho kuin samettia.
— Älä nyt!
Liinan ääni helähti hellänä ja pehmoisena. Oli somaa nähdä pojan siinä
puuhailevan reippaana ja iloisena. Olipa hyvä, että hän sai voitetuksi
ylpeytensä ja tuli Aapon luokse. Nyt ei saisi enää tulla mitään
sellaista heidän väliinsä.
Tyttö oli väsynyt umpihankea kahlatessaan ja nukkui heti nuoreen
onneensa, pää pojan käsivarrella.
Aapo valvoi. Hän kuuli sydämensä lyönnit tasaisena ja rauhallisena,
eivätkä mitkään ajatukset häntä vaivanneet. Hänellä nyt kuitenkin oli
omaa maata, ja tyttö tuossa oli myöskin hänen, ja jäsenissä tuntui
olevan voimia kaksinverroin rakentamaan uutta sen sijalle, joka
kohtalon oikusta oli tuomittu häviämään.
Huoneessa oli sammutetun kynttilän ja kuusen tuoksua, ja kuu paistoi
sisään ikkunasta. Sen valoläikkä siirtyi permannolta vuoteeseen ja
valaisi jo tytön kasvoja. Valkoinen hammasrivi loisteli punaisten
huulien raosta, ja kihara oli valahtanut kasvolle.
Kohta kuului huoneesta vain kahden nukkuvan luonnonlapsen tasainen
hengitys. Kuun valoläikkä siirtyi verkalleen kuusen oksille. Oli
jouluyö.
23.