kangella tervaskantoa, joka itsepäisesti aikoi pysyä paikoillaan. »No
se nyt on ihme, ettet sinä...» Kannon käkkyräkourat rutisivat, ja mies
kellahti kankineen kumoon. Mutta jopa kaatui kantokin.
Aapo heitti kangen juuriläjää vasten ja pyyhkäisi paitansa hihalla
kasvojaan. Saa nyt jäädä. Onkin juhannusaatto, ja päivä kiertää jo
pohjoiselle. Pihasta kuuluu karjan kotiinhuuto. Liina siellä huhusi
hoidokkejaan ja laitteli saunaa lämpiämään.
Aukio korven laidassa oli vasta alussa. Uuden kodin rakennus oli vienyt
Aapolta aikaa, vaikka rakentamassa olikin kokonaan vierasta voimaa.
Nyt se oli jo siellä metsän rinnassa valmiina, ja hän saisi kokonaan
antautua pellon raivaukseen.
Aapo katseli valmiita peltosarkoja. Maa oli lihavaa, savipohjaista.
Kyllä se raivaajansa vaivat maksaa, kun sen ensin saisi kasvukuntoon.
Vaikeata se oli, äärettömiä ponnistuksia kysyvää, ja illoin hän olikin
niin väsynyt, palattuaan raiviolta, että ei jaksanut montakaan sanaa
vaihtaa nuoren vaimonsa kanssa.
Hän näki, että Liina kärsi siitä. Mutta olihan pelto raivattava, elämä
saatava alkuun.
Moni joutuikin tässä uudessa palstajärjestelyssä näin raivaamaan
tiluksensa koskemattomaan metsään, kuinka moni sen sitten jaksaisi
tehdä lopullisesti, velkahuolien painamana.
Eihän käynyt kieltäminen, että monelle tuli velkataakka, jonka
painavuutta ei ollut osannut edeltäpäin kuvitellakaan. Ja velka
oli aina velkaa, varsinkin kun korkomenot yht'äkkiä nousivat
moninkertaisiksi.
Voimakkaat jaksaisivat siinä taistelussa, mutta miten kävisi
heikommille? Vikkikin oli sanonut pian jättävänsä koko hoidon silleen.
Se oli surullista, että asiat olivat näin, kun vasta oltiin uudistusten
alussa. Kaikki eivät edes olleet ehtineet saada palstojaan erotetuksi.
Mutta vaikka oli näin, ei silti pitäisi heittäytyä rennoksi, vaan iskeä
kyntensä yhä lujemmin maahan. Aikahan voi kaikki puutteellisuudet
korjata, mutta hukkaan menetettyä työaikaa ei mikään.
— Hei, Aapo. Tule jo pian sieltä! huusi Liina pihasta.
Aapo olikin jo kävellyt puolitiehen peltoa, mutta jäänyt vielä
tarkastamaan perunan taimistoa, joka näytti uudismaassa lupaavalta.
Peltopalan hän oli raivannut aikaiseen keväällä ja kuokkinut valoisina
öinäkin, rakennusmiesten nukkuessa.
Aapon kasvoilla kuvasteli tyytyväisyys. Ensi kesänä lainehtii jo
ruislaiho korpiaukeamassa, ja uusia sarkoja ilmestyy yhä lisää
peltoaitaukseen.
Pihapolulla tuli Liina häntä vastaan. Mielihyvällä katseli Aapo hänen
nuorekasta olentoaan. Avojaloin, lyhyessä hameessaan tepasteli Liina
siinä tanssiaskelin ja pyysi häntä hakemaan koivuja ja pihlajia tupaan.
— Onhan nyt juhannus, sinä työmyyrä, ja pitäähän meidän hieman
koristella uutta kotiamme. Minä tuon lehdosta kieloja. No, mene nyt.
Mutta Aapo ei sanonut lähtevänsä, ennenkuin saisi tytöltään, joksi
häntä nimitti, yhden pikkuisen. Nuorikko olikin kovin viekoitteleva
siinä pihakivellä seistessään.
— Saat vaikka viisi, mutta tuokin sitten oikein paljon pihlajankukkia.
Työmyyrä hullautui nuorikkoonsa, niin että tämän piti riistäytyä irti
ja juosta karkuun, kuitenkin vain muutaman askelen päähän. Aapon
apumies, vanha Joel, näkee kohtauksen ja hyvätuulisesti jurahtaa:
— Kovinpa sitä nyt pussataan, ihan mieltä rupeaa kääntämään...
nuoleminen.
Liina nauraa niin, että pihamaa kajahtaa.
— Eikö sitten Joel ole nuorena eukkoaan suudellut? kysyy hän.
— Tuskinpahan... ei ollut meidän huulet oikein yhtä paria eukon
kanssa... semmoinen suurisuinen... toista se onkin napsutella
tuommoista mansikkasuuta.
Joel myhähteli ja katseli kirvestä lastukasasta pihamaalta.
— Mutta Joelhan taisi olla nätti nuorena, virkkoi vielä Liina
leikittelyä jatkaakseen, ja hänen iloinen naurunsa huvitti toisia.
— Olipa niinkin... älä sinä naura siinä... ei se suu ollut silloin
mällivesissä. No, Aapo, mennäänpä sitten koivuja noutamaan.
Miehet hävisivät karjapolulle pellon aidan taakse. Metsää katsellen
ja sen hoitamisesta keskustellen he painuivat korven kohtuun. Tuoksui
suopursuilta ja kämmeköiltä, ja hyttyset pelasivat häätanssiaan.
Tynnyrilintu lensi puulta puulle miesten edellä ja tiputteli
yksitoikkoista säveltään.
— Tilt, talt, talt, tilt, matki Joel lintua ja ruiskautti pitkän
mällisyljen tien viereen. — Eipä täällä näy juhannuskoivuja,
pitkävartisia roikaleita kaikki. Siellä sun entisellä kotipaikallasi
niitä ei tarvinnut haeskella.
Aapo tunsi kuin kosketuksen sisimmässään. Mies oli maininnut entisestä
kodista, ja nyt tuli Harjamaa kesäisessä komeudessaan siihen hänen
silmiensä eteen. Siellä humisivat suuret pihakoivut asumusten
raunioilla, ja peltorinne oli kirjavanaan kurjenpolvia ja leinikköjä.
Pihlajien oksat nuokkuivat raskaina kukkien painosta.
Aapo ei ollut käynyt koko keväänä kuin kerran Karjamaassa, ikäviä
mietteitä peläten. Nyt veti kiihkeä kaipuu häntä sinne.
— Vaikka eipä sillä, ettei täällä olisi kaikkea, mitä tarvitsee, jatkoi
Joel äskeistä puhettaan kuin katuen sitä, että tuli turhanpäiten
toisessa herättäneeksi ehkä katkeriakin muistoja. — Harvoin tällaista
asuinpaikkaa saakaan. Ja mikäpä on aloittaessa, kun maan hinnan saat
kerta kaikkiaan maksetuksi.
Taisipahan Joelkin miettiä maakysymystä ja kaivata omaa maata, vaikka
mäkitupalaisena oli kieltäytynyt ottamasta pientä maapalaa itselleen.
Miks'eipä ne voisi hänenkin ajatuksensa askarrella oman maan saannissa,
vaikka tilaisuutta siihen ei näyttänyt olevan hänellä.
— No Joel se ei ottanut mäkitupatilkkua omakseen, sanoi Aapo
tunnustellakseen miehen mielialoja.
Joel ruiskautti tupakkasyljen äkäisesti tiepuoleen.
— Piruako mä semmoisella tilkulla... kun ajavat pois tönöstä, niin
ajakoot. Tulee se kerran vielä sellainenkin laki, että kaikki
halulliset saavat maata riittävästi, kun siitä kuitenkaan ei ole
puutetta. Jos siihen mennessä tulen itse jo vanhaksi, niin onhan
poika... Sillä tuntuukin olevan halu maahan.
— Niinkö Joel luulee?
— Niin. Muuten ei tule hyvää tästä yhteiskunnasta.
Miehet seisahtivat, Ilmassa tuntui väkevää tervassavua. Aapo katsahti
kysyvästi Joeliin, ja tämä naurahti, tunnustellen, mistäpäin savu tuli
tielle.
— Mennäänpä katsomaan, joko tuolla olisi valmista, sanoi Joel ja lähti
menemään metsään.
— Ettäkö olisi juhannusviinat siellä tulossa?
— Ka, tulehan perässä, mutta hiljaa.
Eikös ollutkin siellä pata kuusen juurella, hiljainen tervastuli alla.
Laitos oli äsken pantu käyntiin, mutta valmistaja oli livahtanut
tiehensä. Täysinäinen rankkiamme oli toisen puun juurella, ja Joel
hämmenteli sitä muhoillen.
— Tulehan pois kokki sieltä! hoilasi Joel metsään, jossa tiesi
keittäjän varmasti piilottelevan. — Annat hieman tihuntia meillekin,
niin ei puhuta mitään.
— Kenen luulet olevan tämän laitoksen? kysyi Aapo melkein hämillään.
Olihan se hänen maallaan. Kuka vietävä oli ollut niin rohkea, että
uskalsi tulla hänen alueelleen?
— Tunnen minä tämän tiinun, ei se kaukaisia ole, naurahteli Joel. —
Tulehan katsomaan.
Joel osoitteli kirveensä varrella nimimerkkiä tiinun laidassa. Mitä?
Eikö hän ollut tuota samaa astiaa nähnyt joskus Savuniemessä?
— Hentun laitoksia tämä on, vahvisti Joel.
— Ja että se piru uskalsi tulla!
Aapo löi vanteet poikki kirveellään, ja tahmea neste levisi maahan.
— Älä hitossa! Sehän olisi pitänyt antaa lehmille... jumalan viljaa...
voi turkanen!
Vihan vimmassa silpoi Aapo laudatkin kappaleiksi ja potkaisi padan
kumoon. Kirkas neste oli jo alkanut valua torvesta.
— Ka... nyt teit tyhmyyden. Olisi viety pata ja sammio Hentulle
itselleen, sanoi Joel. — Se olisi ollut sille kova paikka.
— Siitä se vähät olisi välittänyt.
Aapo kolhi vielä padankin pieniksi kappaleiksi kirvespohjalla.
Miehet poistuivat, Aapolla kainalossaan lauta, jossa oli Hentun
nimimerkki. Siinä se oli. Irtolaisia ja yhteiskunnan hylkiöitä
syytettiin tästäkin paheesta, ja kuitenkin olivat viljojen kasvattajat
ja parempiosaiset pääsyyllisiä. Aapo tuli tästä sanoneeksi Joelillekin.
— Kukapa heistä, hylkymiehistä, tehtävään rupeaisi, jos sillä ei olisi
isoisten kannatusta, virkkoi hänkin. — Irtolaisten syynä se on saanut
mennä tähän asti, vaikka tietensä ovat viljat antaneet ja tuotteet
käyttäneet. Siinäkin on yksi vikasolmu tässä yhteiskunnassa. Kunhan
tulee vielä toinen aika...
Joel keskeytti ja jäi miettimään.
— Niin mitä? kysyi Aapo.
— Sitä vain tässä, että kyllä se tuokin konsti niiltä loppuu, kun maat
tulevat tiheämmin asutuiksi. Kukapa sitä sitten enää antaa maallaan
valmistaa.
— Taidat olla oikeassa, myönsi Aapokin. — Mutta siihen on vielä aikaa.
Miehet kävelivät metsässä ääneti. Äsken näkemänsä oli vienyt Aapon
mielen tasapainosta, johon hän oli jo tuntenut pääsevänsä. Vasta kun
hän pääsi kotipihalleen koivukuormineen ja näki vaimonsa iloisena
häärivän tuvan ja aittojen välillä, kykeni hän karistamaan pois
painavat mietteensä.
Mitäpä auttoi mietiskellä epäkohtia. Kaikesta huolimatta oli kuitenkin
yhteiskunta kulkemassa valoisampaa tulevaisuutta kohti.
— Missä pihlajankukat? kysäisi Liina heidän pihaan tultuaan.
— Eihän niitä täällä... jos mentäisiin illallisen jälkeen Harjamaasta
noutamaan?
Aapo katsoi kysyvästi vaimoonsa, joka näytti miettivän.
— Niin, en tiedä, mutta voimmehan mennäkin, sanoi Liina hieman
epäröiden ja pyörähti tupaan illallista valmistamaan. Miehet kävivät
saunaan.
Takaliston uudistalossa on juhannusaaton ehtoo erilainen kuin
talossa, jossa ympäristö ja viljelykset ovat vuosikymmenien, jopa
satojenkin ajalla rehevöittyneet. Aapo tunsi sen, istuessaan saunan
jälkeen puhtoisissaan pihamaan kivellä. Talon ympärillä metsissä ja
pellon pientareilla olivat metsän villit kukat auenneet ja täyttivät
huumaavalla tuoksullaan pihamaan. Korvesta tuli monenlaista ääntä, jota
turhaan sai odottaa kuulevansa vanhan talon pihamaalle. Siellä soitteli
satakieli, ja rastaan laulu tuli monista pienistä suista yhtenä
sävelhurmina. — Kahdella eri haaralla kukahteli käki. Silloin tällöin
vihelteli kuovi rämeessä.
Aapo istuu yhä paikallaan kukkasmeren ja luonnonäänien ympäröimänä,
hengittäen voimakkaita tuoksuja. Joel kähmii aittansa ovella ja menee
sitten pirttiin ja sanoo jotakin Aapolle mennessään. Liina menee
saunaan äsken taittamansa vasta kainalossa.
— Miks'et mene syömään? Vai odotatko minua... minäkään en ole vielä
syönyt, sanoo hän Aapolle mennessään.
— Minä odotan tässä sinua.
Liina alkaa riisuutua saunan edessä sileällä nurmella. Aapo on
hyvillään, että saunan edessä on niin sileä kaunis nurmi, jossa on
nuoren naisen hyvä riisua vaatteensa. Koivu on vielä saunan nurkalla,
ja sen riippuvat lehvät melkein hipovat Liinan hiuksia.
Liina heittää hameensa reippaalla liikkeellä menemään. Paidan olkanapit
aukenevat, ja pyöreät olkapäät paljastuvat. Niitä muistaa Aapo joskus
suudelleensa pyhän riemun vallassa. Paita putoaa kokonaan nurmelle,
ja Liina seisoo siinä nuoressa kauneudessaan. Kuulakka valo väreilee
hänen punertavalla ihollaan, ja Aapo tuntee, ettei sillä hetkellä voisi
häneen kädelläänkään koskea. Täällä korvessa on kaikki samaa luontoa.
Riisutaan pihamaalla ja juostaan saunaan alasti. Kun Liina tekee sen,
on siinä kuin jotain pyhää, sykäyttävää riemua, ja tuntee miten suuri
voima kohottaa rintaa.
— Siinähän sinä vielä istut. Tule nyt pian aterialle, sitten mennään
Harjamaahan.
Liinan posket ja täyteläiset käsivarret ovat tulleet saunassa vielä
kauniimmin punertaviksi, ja Aapo sivelee kädellään hänen kimmoista
ihoaan.
— Sinä olet... niin...
Aapo koettaa etsiä sanoja, mutta ei löydä. Liina vain hymyilee kaunista
hymyään.
* * * * *
Pienissä tuvissa tien varrella jo nukuttiin, kun Aapo vaimonsa kanssa
vaelteli Harjamaahan.
Siinä oli Tiensivu, jossa oli kuusihenkisen perheen isänä vanha
päivätyöläinen kylästä. Hän oli ottanut mäkituvan palstan,
kivikkorinnettä, johon oli koetettu kuokkia peltoa pieniä kaistaleita.
Talo ei kuitenkaan antanut puumetsää eikä laidunta, ja nyt katui mies
niin, että arveltiin hänen päänsä pettävän. Pojat varastelivat puita
toisten talojen mailta ja omansakin, ja eukko kantoi lehmälle heinää,
jota riipi talojen niityistä.
Ja tuossa asusti Sumpun Eero. Tuvan vieressä oli kamarin salvos, joka
joskus oli tullut siihen rakennetuksi isännän hyvän tahdon puuskan
kannustamana, mutta jäänyt keskeneräiseksi. Eerollakin oli suuri
perhe, ja uloskäsky odotti häntä, kun ei suostunut maapalaa ottamaan.
Miestä sanottiin polsevikiksi, ja yhteiskunta teki hänenkin suhteensa
uutta rakennustyötä. Hänenkin varalleen saataisiin varata kunnan
köyhäinhoitolaan yksi koppi.
— Ja tuossa, osoitti Aapo sormellaan. — Kyllähän sinä Liina tiedät
tuonkin perheen historian. Sekin on liian surullinen ajateltavaksi
juhannusyönä.
— Kyllä. Vein sinne monta kertaa leipää, kun ei heillä riittänyt.
— Ja katsohan tuota laajaa ahoa tuossa. Siinä on maata yhteensä kolme
hehtaaria. Mitattiin kerta huvin vuoksi se pala mökin miehen kanssa.
Mies on himoinnut sitä ikänsä peltomaakseen, mutta se on siinä vain. Ei
kasva puuta eikä heinää, kun karja tallaa sitä joka päivä. Multa siinä
on kuin kahvijauhoa, ja se elättäisi suuremmankin perheen.
— Poiketaan tuolle metsätielle, pyysi Liina. — Minä en jaksa enää
katsella tällä kertaa noiden mökkitönöjen surkeutta.
— Mennäänpä Jänkän kautta. Nähdään, mitä Simo on siellä puuhannut.
Kuljettiin ahojen ja lepikkölehtojen poikki. Karjan kellot
kalahtelivat, ja jostakin kaukaa kuului harmonikan säveliä. Siellä
tanssittiin. Järveltä, joka oli metsän takana, kuului airojen loisketta.
— Katsohan sinä näitä ahoja ja väkevämultaisia lepikoita, sanoi Aapo
Liinalle. — Näihin voisi vielä entisten tupien lisäksi rakentaa uusia,
ja kaikille olisi maata riittävästi. Nyt ne ovat muka karjan laitumena,
ja kuitenkaan ei niistä karja mitään hyödy.
— Mutta minäpä luulen, että nämä ahot saavat vielä kerran asukkaansa,
sanoi Liina.
— Se on varma se. Silloin uhoo viljavuutta tämä karu maa, ja metsät
ovat kuin hyvin hoidettuja puistoja.
Jänkän uudistalon aita tuli näkyviin. Aitaan nojaten katselivat he
viljelyksiä, jotka olivat kuin hyvin hoidettua puutarhaa. Ruislaiho,
joka oli lähinnä aitaa, kohotti jo tähkiään aidan tasalle, ja suvitouko
oli niin täyteläistä, ettei yhtään aukkoa huomannut saroilla.
— Kas kun Simo on ehtinyt jo rakentaa uuden aittarivinkin muiden
töittensä ohella. Sanoppa, Liina, mistä luulet hänen sellaista työintoa
saaneen, että aivan ihmeitä saa aikaan?
— Oma maa kai sitä on hänelle antanut.
— Niin, ja kun se on saatu kohtuullisella hinnalla, ettei velka vie
omistajan tarmoa.
Kun he lähenivät Harjamaan pellon aitaa, hävisi Aapon reipas tuuli.
Mitä? Eikö hänen kätensä vapissut porttia avatessa?
Siinä se oli siis entinen koti raunioina. Pihapuut olivat
lehdittyneet tuuheiksi niinkuin aina ennenkin, ja koko tienoo tuoksui
pihlajankukilta.
Aapo istui ääneti pihakivelle. Häneltä ei nyt riittänyt huomiota edes
rakastamalleen vaimolle. Liina vaistosi tulleensa syrjäytetyksi ja
antoi Aapon olla rauhassa. Kadutti, että oli luvannut lähteä tänne,
jossa Aapolla oli kaikki Huoruutensa muistot.
Aapo käveli hitaasti rantatielle ja katseli rikkaruohon peittämiä
peltosarkoja. Hän ei ollut tahtonut niitä enää kylvää, kun kerran ne
oli häneltä riistetty, ja Hentu ei ollut myöskään niihin kajonnut.
Heinäpelto näytti lupaavalta. Jättäisikö hän kauniin kukkivan apilan
siihen korjaamatta? Ehkäpä Hentu jo katseli sitä ahnain silmin.
Sydäntä katkeroi niin sanomattomasti kaikkea katsellessa.
Jääköön siihen heinäpeltokin, kun on jäänyt kaikki muukin. Hän ei
kajoa enää sormellaankaan. Korjatkoon korkea oikeus Hentun kanssa
heinät ja muut. Hän kyllä voi elää korvessaan, johon on ajettu. Tälle
kiihtyneelle mielelleen hän tiesi saavansa Liinalta kannatusta. Liina
tulikin häntä vastaan rantatiellä ja katsoi arasti silmiin.
— Et usko, miltä minusta tuntuu, kun katselen kaikkea tätä häviötä,
sanoi Aapo tarttuen vaimonsa käteen, kuin voimaa hakien.
— Kyllä minä sen hyvin ymmärrän... niin kaunista kuin täällä aina oli.
— Ja on vieläkin. Katsohan noita pihapuita ja pihlajia. Näyttää
niinkuin nekin surisivat. Katso tuota haapaa, jonka lehtiä yön henki
liikuttaa.
Liinakin näytti kärsivän miehensä kärsimyksistä.
— Eikö mennä jo kotiin? virkkoi hän.
— Kotonahan minä olenkin, sanoi Aapo kolkosti. — Voi mennä pitkä aika,
ennenkuin tunnen sinne korpeen kotiutuvani. Niin, minunhan piti kysyä
sinulta, mitä tehdään näille Harjamaan heinävainioille. Annetaanko
Hentulle ja hänen korkeille apulaisineen vaivojensa palkkioksi?
Hän tunsi herjaavansa, mutta se teki hyvää hänen kipeälle mielelleen.
Liinan silmiin syttyi uhman ilme, ja pieni pää nousi jäykästi pystyyn.
— Antaa heidän pitää vain kaikki, sanoi hän.— Kyllä me tulemme
omillamme toimeen. Mitä emme saa vielä uudismaasta, sitä on kyllä
meille riittävästi Puromäessä. Luulen isänkin pitävän siitä, ettei
oteta korttakaan.
Vaikealta tuntui Aaposta lähtö paluumatkalle, mutta Liina veti häntä
kädestä, kainalossaan kimppu pihlajan kukkivia oksia.
— Minunkin pitäisi ottaa niitä.
Hellävaroen taitteli Aapo muutamia oksia pihlajista ja painoi sitten
päättävästi hatun silmilleen.
— Tule, mennään. Kohta nousee aurinko ja minä ajattelin olla sen nousua
katsomassa sen korpiasunnon rannalla sinun kanssasi.
— Älä sano asunnon, vaan kodin, sillä se siitä täytyy tulla meille
varmasti, sanoi Liina.
— Niin, sinun avullasi, ei muuten.
Kun he pääsivät kotipihaansa, nousi aurinko.
— Nyt emme ennättäneetkään rannalle, sanoi Aapo.
— Kaunistahan on tässäkin, katso vain ympärillesi.
Tuhansien lintujen viserrys helisi heidän ympärillään. Aapo tunsi
povestaan häviävän kaiken jäykän ja jäätävän. Liinan avulla hän
todellakin tahtoi tehdä tästä kukoistavan kodin. Olihan se vielä kerran
niin monen muun tehtävä koskemattomaan metsään, kun maat vapautuisivat
viljelykselle.
Liina hymyili jo siinä pihlajankukkiensa ympäröimänä ja kurotti
huulensa suudeltaviksi. Aapo kiersi kätensä hänen ympärilleen ja tunsi
surujensa haihtuvan nuoren onnensa täyteläisyyteen.
* * * * *
Suvituuli heräsi lehdossa ja lähti kulkemaan yli soiden ja asumattomain
ahojen, jotka odottivat vapauttajiaan.