mikään muu. Ja sekin, että piti halvalla heidän mielestään antaa maansa.
Olihan sellaisiakin, jotka antoivat tinkimättä eivätkä liikaa
hintaakaan vaatineet. Mutta niitä oli kovin vähän.
Eipä hänkään sattunut semmoisen isännän maalle, niinkuin nyt
Petäjäniemen Anttikin on. On se onnettomuutensa muutamilla, minkä
hänelläkin.
Otto oli jo vihannutkin nurinkurista yhteiskuntaa, joka ei antanut
jokaiselle rehelliselle työläiselle riittäviä elämänehtoja, mutta
huomannut, ettei sekään auttaisi mitään. Valtion työmaalla kiroiltiin
ja puhuttiin uudesta vallankumouksesta, joka olisi tehtävä. Mikä
apu heille siitä lähti? Kyllähän joskus hänenkin luontonsa kapinoi,
varsinkin silloin kun puutteet tulivat oikein huutaviksi ja akka
vaikersi ja valitti. Kiroilemaan pani silloin.
Taival työmaalta kotimökille oli pitkä, ja Ottoa alkoi jo väsyttää.
Ilta oli jo hämärtynyt, ja kuu hopeoi hankia. Otto istui kaatuneen puun
rungolle ja laski kontin viereensä. Siellä kolisi leivänpala, jota hän
oli järsinyt työmaalla, meluisessa miesjoukossa, kylmän metsäkämpän
lavitsalla.
Siellä olikin, metsäkämpässä, lukuisasti mäkituvan miehiä syömässä
kylmää, särpimetöntä ateriaansa. Tyhjänpäiväinen maatilkku ei kyennyt
heille antamaan elämisen apua, ja palkat eivät suuren perheen kanssa
riittäneet edes välttämättömiin tarpeisiin.
Siellä puhuttiin maan saannista. Useimmat heistä olisivat mieluimmin
kotitöitä tehneet, jos olisi ollut tilaisuutta siihen, mutta uusi
torpparilaki oli tehnyt heidän toiveensa turhiksi siinä suhteessa. Nyt
suunniteltiin maan saantia anarkian keinoilla. Ja kyllä hänkin uskoi,
että kerran olot korjautuvat ja kaikki halulliset saavat maata, mutta
keinoista hän ei ollut selvillä, eikä siitä, mitä tietä muutokset
tulevat. Mistäpä hän sitä... tällainen tietomies... kirveen ja lapion
varassa kiikkunut ikänsä. Ei ollut aikaa hänellä tutkia aviiseja eikä
muita. Jäseneksi oli liittynyt yhdistykseen, jos häntä vielä sieltä
kautta apu odottaisi. Oli sekin niin epävarmaa.
Oo-ho, jos sitä taas yrittäisi taipaleelle, kuulemaan akan iänikuista
valitusta ja pentujen parkumista.
Päästyään kotipihalleen seisahtaa Otto ja jää katselemaan kuun
valaisemaa tienoota. Kovinpa se nyt olikin kaunista. Äsken satanut lumi
oli kuin pehmoista pumpulia. Teki mielen melkein keveäksi.
Olisipa tuossa lumen alla lepäävä maa omaa ja pelloksi raivattua.
Ei olisi puutetta. Saisi syödä niinkuin rikkaatkin, ja Riikka olisi
tyytyväinen, eikä aina niin jumalattomasti poraisi.
Jopahan taas riipaisi niihin turhiin kuvitelmiin, pakana. Ne olivat
niitä tuulentupia, joita vanha mies saisi lakata hautomasta.
Tuvasta kuului Riikan poraaminen ja ärhentely lapsille, ja sepä oli
todellisuutta. Mitäpä muuta enää tarvitsi toivoakaan.
Riikka on taas valitellut Otolle puutteista, ja Otto istua murjottaa
alakuloisena penkillä.
— Kaikki paikat tässä käy näkymään, ei auta mikään, sanoo Riikka.
— Ann' näkyä! Vahinkopa sitten, jos pelottoman häntä näkyy, kivahtaa
Otto. Ykskaikkista hänelle sen puolesta, kun kerran ei ole muitakaan
elämänehtoja riittävästi.
— Mitähän siitä kylällä sanoisivat, naurahtaa jo Riikkakin.
— Laittakoot vaatteita, jos eivät kehtaa katsella... tällä köyhän
elämällä mitään väliä, olipa miten tahansa.
Lampusta on öljy loppunut, eikä sitä ole koko mökissä. Kuu kurkistaa
sisään ikkunasta ja lainaa valoaan köyhän mökin asukkaille, jotka
ääneti miettivät alituista köyhyyttään.
16.
Sunnuntaiaamu. Petäjäniemessä miehet istuivat paitahihasillaan pirtin
penkillä ja odottelivat aamiaista. Lampusta oli jo tuli sammutettu, ja
ulkona sinersi päivä.
Isäntä souteli hiljalleen keinutuolissa ja puhalteli savukiemuroita
piipustaan. Mietti yhtä ja toista. Viimeksi mökkiläisiään, jotka nyt
olivat isäntinä omilla palstoillaan.
Se olikin käynyt vaivattomasti ja viivyttelemättä. Tulivat heinänteon
jälkeen ja alkoivat puhua asiasta. — Mikäpä siinä on, katsellaan vain
rajoja, sanoo hän niille ja näkee, että hyvälle mielelle tulevat.
Joku kysyy hinnastakin. — Kyllähän tuon kerkiää kuulla, sanoo hän
niille ja itsekseen hymyilee: luulevat minun siitä mahdottomia vaativan.
Niin se asia vain valmistui, eikä riitaista sanaa sanottu, ja hyvä on
nyt olla kumpaistenkin, niin heidän kuin minunkin.
Miehet kuuluivat penkillä puhuvan Savuniemeläisestä ja Arvolaisesta
ja naureksivan. Ne miehet olivatkin ihan höperönä. Toinen kävi joka
päivä mökkiläistensä palstoja mittaamassa ja toinen ajeli kaupungissa
neuvoja kyselemässä. Aatamikin, uskovainen mies mukamas, ja semmoista
peliä rupeaa pitämään. Samoin kuin sekin Hentu hyväkäs. Mokomakin
maanviljelijä itkee maansa menetystä, vaikka puolet on liikaa, niin
metsää kuin peltoakin. Mutta kunhan saa reistata. Pitäisi olla laki
semmoinen, että niskoittelijoilta otettaisiin maata enemmän kuin
vapaaehtoisesti antavilta.
Taisi sekin laki olla puutteellinen monessa suhteessa, kun saavat
tilaisuutta valittaa ja retkuilla. Kun kerran lautakuntakin pitää
olla sovittelemassa, niin pitäisi jo tyytyä siihen. On sitä rahaa
Hentullakin valituksiin, mutta kun tulee palkanmaksu kysymykseen, niin
soikeaksi viruu penni kynsissä.
Jos kävisi heille puhumassa, niin Hentulle kuin Aatamillekin, ja
suostuttelemassa sovintoon. Saisihan kuulla mitä sanovat ja tilaisuuden
sanoa niille suoria sanoja.
Antti lähtikin aamiaisen jälkeen Savuniemeen.
Kulki Jänkän kautta ja ihmetteli Simon syksyn kuluessa suorittamia
töitä. Paljon oli mies saanut aikaan. Hyvä työmies oli ennenkin, mutta
nyt kun sai omaa maata, ennätti vielä enemmän.
Niin se olisi monen muunkin, kun saisi kokonaan omalla turpeella
työskennellä. Ja kun ei tulisi suuri velkataakka painamaan.
Monetkin olivat olleet liian hätäisiä ja ostaneet maansa kovin
korkealla hinnalla. Nyt jo katuivat, kun näkivät, että jotkut saavat
helpommallakin, ja korkojen maksu alkoi peloittaa.
Sekalaista oli se uuden yhteiskunnan syntyminen. Mikä teki mitenkin,
kun lakia sai tulkita monella tavalla ja maanomistajat eivät olleet
kaikki yhtä oikeudenmukaisia.
Savuniemessä oli vain Hentu Leenansa kanssa kotona. Miehet olivat
sunnuntaipäivän joutilasta aikaa tappaakseen menneet kylään.
Hentu oli nukkunut koko päivän. Ulkona sateli lunta, ja ilma
oli raskasta. Se kai se niin painosti. Leena pyyteli lähtemään
hevoskyydillä kylään, mutta eihän Hentu semmoisella ilmalla...
— Vai vielä hevosella... pääsee sitä jalkaisinkin... enkä minä viitsi,
mutisi Hentu sängystään.
— Kas kun viitsit syömään nousta, sanoi Leena.
— Kyllähän sitä nyt syömään... laiskempikin...
Tuli vieras, ja Hentun piti vääntäytyä istumaan sängyssään.
Mitähän tuo Antti nyt tuollaisella ilmalla lähti? Olisiko tuo lainojaan
perimässä? Saahan ne, on sitä aina toki sen verran...
— Sieltäkö se Antti...?
Kuultuaan, että kotoaan tuli Antti, kallistui Hentu sängyn toiseen
päähän nojalleen, kun ei mitenkään jaksanut istua.
Peeveliäköhän tuo nyt lähti, kesken makeinta unta piti nousta?
— Ei ole naapuria nukuttanut, vaikka on näin sekava ilma ja joutilas
päivä, sanoi Hentu ja haeskeli toisesta taskusta piippuaan.
— Ei nukuta vielä minun iälläni, naurahti Antti.
Hentu ei löytänyt piippua taskustaan eikä viitsinyt nousta toisesta
taskusta koettamaan. Olisihan se sieltä tuntunut, jos olisi ollut.
Olkoon... häntä viitsi haeskella. Toisi Antti tuolta valmiin sikarin,
koskapa näkyy olevan.
Oli niin autuaallisen ihana loikoa siinä sängyssä, kun oli rauhallinen
päivä ja Leenakaan ei ollut hoputtamassa. Tuvassa oli herttainen
lämmin, ja uunista tuoksui herkullinen silava. Sitä saisi syödä
päivälliseksi. Olisi vain saanut valmiiksi ladatun piipun hampaisiinsa.
Velkaansa se on Antti tullut perimään, koskapa kuului minua moittineen
siitä, että en ole maitani sovinnolla jakanut mökkiläisille. Se on sitä
Antin tapaista. Suuttuu, kun ei olla tässä hänelle mieliksi.
Onkopahan pakko olla. Antaa Antille satasen kouraan ja käskee loppua
odottamaan. Kyllä se odottaa, semmoinen hyvänahkainen mies. Antaa
maansakin ilmaiseksi.
Kun viitsisi nousta, niin saisi siltä sikarin. Parasta se on niin;
pääsee Antti kotiinsa ja sitten saa taas rauhassa nukahtaa.
Hentu nousi, haukotteli pariin kertaan ja siirtyi penkille Antin
viereen.
— Sinulla on oikein sikaritupakat.
— Näin kylän kunniaksi tuli mukaan.
Hentu sai sikarin savuamaan ja tuntui virkistyvän. Puheli lumen tulosta
ja muusta. Tuskastuneena istumiseen kysyi:
— Taisit lähteä siitä saatavastasi kuuloille? Olisi tuolla joku satanen.
Antti naurahti. Ei arvannut naapuri hänen asiaansa. Tiesi kai sen jo
edeltäkäsin, ettei Hentun mieli puhumisesta muutu, mutta puhuu nyt
kuitenkin.
— Mitäpä minä rahoilla... kyllä ne joutavat olemaan. Tulin vain
kuulemaan, vieläkö vain riitelet mökkiläistesi kanssa.
Jopahan Hentukin teristyi.
Vai sitä läksit. No samapa se jos et olisi lähtenytkään. Kyllä minä
asiani tiedän.
— Mitäs naapuri sitten aikoisi, jos riitelisinkin? kysyi Hentu.
Antti hymähti. Sitä hän jo odottikin. Hentu oli häikäilemätön
naapureilleenkin, sen hän tiesi.
— Mitäs minulla siinä asiassa on tekemistä, mutta tuntuu naapureista,
muistakin ei vain minusta, pahalta juonitteleminen.
— Ja missä minä sitten olen juonitellut?
Hentun kasvolihakset alkoivat jo pingoittua, eikä ollut enää jälkeäkään
hänessä äskeistä nautinnon tuntua.
— Tiedäthän sen itsekin, sanoi Antti. — Sinulla on maata enemmän
kuin meillä naapureillasi, Arvolaista lukuunottamatta, ja vähemmän
alustalaisia, ja silti sinä kehtaat kieroilla heidän kanssaan.
— Enhän minä kierollekaan, puolusteli Hentu. — Kai sitä on jokaisella
oikeus omaisuuttaan puolustaa.
— Vai et kieroile. Mitä se muuta on, kun valittaa lautakunnan
päätöksestä. Eikä se mitään omaisuuden puolustusta semmoinen. Kyllä
niitä valituksia olisi karttunut jokaiselta samojen syiden nojalla, jos
tässä olisi ruvettu valittamaan. Mutta on annettu vapaaehtoisesti mitä
on pitänyt antaa.
— No kun olet antanut, niin anna. Minä en anna ilmaiseksi maitani ennen
kuin viimeisellä pakolla. Kun väkipakolla vievät, niin viekööt. Ja
eivätkö niin tehnekin.
— Eivät ne ilmaiseksi mene, vaikka ei penniäkään tulisi, sanoi Antti.
— Kun otetaan huomioon, mitä torpparit vuosikymmenien aikana ovat
veroina maksaneet tiluksistaan, kannattaa maat antaa aivan ilmaiseksi,
ja ainoastaan metsästä kohtuullinen korvaus talolle. Näin olen omasta
kohdastani tehnytkin ja olen kuullut, että ovat muutkin niin tehneet.
Hentu naurahteli halveksivasti.
— Ja eivätkö sitten torpparit ole veropäivistään saaneet korvausta
viljellessään talon maita? kysyi hän.
— Eivät täysin määrin. Useimmista työverotorpista on karttunut
vuotuinen veromäärä rahaksi laskettuna viiteenkin sataan markkaan
vuodessa. Etkö luule siitä jo jääneen maankin hinnaksi?
Ei Hentu kehdannut sen mokoman kanssa väitellä. Meni sänkyyn ja
kallistui lepäämään.
Väitelköön nyt siinä itsekseen, niin kauan kuin kehtaa. Lähtee se
siitä, kun nälkä tulee. Vielä niiden puolesta puhumaan... tappelijain,
niinkuin tämänkin Aapon. Pitäisi kysyä siltä, saako mökkiläinen pidellä
pahoin isäntäänsä metsässä.
Antti siirtyi lähemmäksi ja jatkoi vielä:
— Sinäkin kuulut oikeudelta apua hakevan siirtääksesi Harjamaan Aapon
pois entisiltä tiluksiltaan. Onko sekin mielestäsi oikein?
— Kyllä semmoinen mies joutaa, sanoi Hentu.
Se on Aapo varmaan pyytänyt tämän Antin puhumaan puolestaan. Pelkää
paholainen, miten käy käräjissä. Toivoisi vielä sovintoa, kun ensin
tappelee.
Hentu päätti, ettei sano enää sanaakaan Antille, puhukoon mitä lystää.
Ja oikaisi sänkyyn mukavammin ja painoi silmänsä kiinni. Alkaisi vain
nyt jo kävellä siitä.
Antti naurahteli ja nousi lähteäkseen. Hentulle sanoi vielä ovella
mennessään:
— Kovin se naapuria nukuttaa. Taitaa olla miehellä hyvä omatunto.
Lempojako se kenenkään omastatunnosta, mietti Hentu Antin mentyä.
Itsekullakin on omansa, semmoinen kuin on. Eikä sillä omallatunnolla
taida kenenkään leipä lisääntyä. Koreilevat vain sillä ilman aikojaan.
Hyvä se ainakin hänellä oli, koskapa uni tuntui tulevan taas niin
houkuttelevana ja makeana.
17.
Kylläpä joulukuu olikin luminen. Satoi lakkaamatta joka päivä ja
tukkesi tiet jo metsissäkin.
Ei ollutkaan enää kuin pari viikkoa jouluun. Aapo oli odottanut tietoja
Askolta, miten menisi palsta-asia oikeudessa. Ei vaan kuulunut mitään,
ja Aapo ei malttanut enää odottaa.
Kun oli sunnuntai, niin lähti käymään Askon luona. Vaikka ei olisi
tullut vielä päätöstäkään, niin saisi kuulla mitä Asko odotti hänen
asiastaan.
Menneen viikon kuluessa olivat hänen ajatuksensa olleet entistä
painavammat. Kun punnitsi mielessään maa-asiaakin, tuntui hänen
voittonsa melkein mahdottomalle. Hentulla on rahaa ja asiamies, jolla
on lain kaikki kohdat selvillä. Hän ei voinut tehdä omaksi hyväkseen
mitään.
Muutetaan sitten korpeen, jos niiksi tulee. Voimia ei häneltä voi
kukaan riistää, ja vielä hän yhden talon saa kokoon, vaikkapa kylmään
korpeenkin.
Parempi vain, kun olisi saanut aivan tyhjin käsin aloittaa, ei olisi
torppaa eikä tanhuaa. Se kaiveli eniten, että sille roistolle piti
kaikki valmistamansa jättää.
Ehkäpä korpea raivatessa ei johtuisi Liinakaan niin usein mieleen kuin
täällä teki.
Työ olikin viime viikkoina ollut paras apu painavissa ajatuksissa. Hän
uurastikin kuin kahden edestä. Laittaessaan uusia tunkionpohjia oli
melkein unohtanut, että oli vaatimus muuttoon ja että Liina oli heidän
yhteiset tulevaisuussuunnitelmansa katkaissut.
Työ oli hänen paras ystävänsä. Naapureihin ei voinut mennä sen jälkeen
kuin oli Hentun kanssa metsässä sanaillut. Hentu oli toitottanut pitkin
kyliä, miten Aapo häntä metsässä piteli ja uhkaili, ja hän oli kuullut
mielipiteitten kallistuvan Hentun puolelle.
Voisi siitäkin metsäkohtauksesta koitua hänelle ikävät seuraukset.
Todistajia ei ollut, mutta niitähän Hentu sai rahalla. Muuan kulku-ukko
oli kertonut tulevansa todistajaksi asiaan. Tämä oli siis jo
ensimmäinen rahalla ostettu todistaja.
Kyllä kai hänelläkin olisi yhtä ja toista Hentulle raskauttavaa, jos
rupeaisi niitä kaivelemaan ja käräjöimään.
Ei haluttanut. Ja mitäpä hänenlaistensa käräjöimisestä, jos olisi
haluakin ollut.
Hän sitävastoin oli nyt sen konnan kynsissä täydellisesti.
* * * * *
Kovinpa Asko näytti tulevan alakuloiseksi hänen tultuaan. Vei kamariin
ja tarjosi tupakat ja alkoi kaikista muista asioista haastaa, mutta ei
sanaakaan siitä, josta hän tietoja odotti.
Aapon täytyi jo kysyä, kuuluiko asiasta mitään vai pitäisikö yhä
odottaa.
— Jo siitä tuli päätös, sanoi Asko. — Huonosti siinä kävi. Se
kieräilijä voitti sittenkin, vaikka en olisi mitenkään edeltäpäin
uskonut.
Aapon silmissä pimeni. Tuli painostava hiljaisuus. Vihdoin kysyi Aapo
ääni vapisten:
— Minkälainen tuli tuomio?
— Semmoinen, että toisesta paikasta pitäisi meidän määrätä sinulle
palsta ja kahta hehtaaria vähemmän kuin alkujaan oli. Ja uudesta
palstasta menee sama hinta, jota muuttokustannuksetkaan eivät
sanottavasti pienennä.
Aapo ei osannut sanoa mitään. Hänelle olisi pitänyt se olla selvää jo
kuulemattakin. Oli kuitenkin toivonut, että oikeus antaisi hänen asua
omilla perkkioillaan, jotka eivät taloa missään suhteessa haitanneet.
Kelpasi Hentun nyt rehennellä. Aapo oli melkein kuulevinaan hänen
ilkeän naurunsa ja näkevittään pirullisen katseen.
Näki siirtyvän viljelystensä sen konnan kynsiin. Niitä kai se oli
toivonutkin.
— Miten ihmeen tavalla voidaan ryöstää näin toiselta omansa, ja vielä
lain avulla? sanoi Aapo.
— Näkyy voitavan. Se laki on niin sekava ja monimutkainen, sanoi Asko.
— Sattui se talon niitty siihen.
— Eihän sen olisi pitänyt vaikuttaa asiaan.
— Niin minäkin luulin ja oikeudelle antamassani lausunnossa koetin
selvittää, sanoi Asko. — Minun mielestäni koko laki olisi pitänyt tehdä
suoremmaksi ja selvemmäksi.
— Siihen päätökseen sitä kai sitten on tyydyttävä, sanoi Aapo
alakuloisesti.
— Voisihan siitä vielä valittaa korkeimpaan oikeuteen, mutta luulen,
ettei siitä tulisi apua, arveli Asko.
— Tuskinpa tulisi. Parasta kai se on antaa vain perkkionsa Hentulle.
Asko saatteli Aapoa pihatielle.
— Kyllä surettaa sinunkin kohtasi, kun saat nyt kaikki aivan kuin
alusta aloittaa. Olet vielä kaikki laittanut hyvään kuntoon siinä
mökissäsi.
— Saahan siitä nyt Savuniemeläinen hyviä heinäpeltoja.
Metsässä oli jo hämärä, kun Aapo palasi. Lunta oli polulla niin että
sai kahlaten kulkea. Jalat tuntevatkin raskailta. Oli kuin lyijypainoja
olisi laahannut. Sydänkin hakkasi kuin haljetakseen.
Niin se meni hänen lapsuuskotinsa. Seinät olivat siinä hänen, ei muuta.
Ja kun hän oli jo kuvitellut metsääkin omakseen ja suunnitellut sen
vastaista käyttöä.
Hän oli nyt melkein kuin tyhjä mies. Käsivarsissa vain tuntui olevan
voimaa niinkuin ennenkin. Viha antaisi sitä vielä lisää, sillä kaipa
hänen piti vihata sitä yhteiskuntaa, jossa muutamien ihmisten oikeuksia
voitiin niin verisesti loukata.
Parasta olikin, kun sai muuttaa korpeen ja olla siellä koskemattoman
luonnon kanssa tekemisissä.
Kotona oli äiti heti kysymässä, oliko hän saanut mitään tietoja.
— Olisi pitänyt jäädä vain torppariksi, sanoi äiti, kun kuuli miten oli
käynyt.
— Ja sille perkeleelle vielä veroa tekemään! Ei ikinä! Vaikka kerjuulla
kuljettaisiin!
— Vaikea on niin, vaikea näin, sanoi äiti.
Aapon isäkin sai tietää hänen tappionsa ja alkoi valitella:
— Jo se sen unessa näytti... sanoin sen jo silloin, kun puhuttiin
ja puuhattiin. Olisi pitänyt tyytyä entisiin oloihin eikä vaatia
muutoksia. Pitää minunkin vanhoillani joutua vaikka mihin kurjuuteen.
— Ette edes valittaisi. Ei se kurisemalla parane.
Äiti nyökytteli penkillä masentuneena.
— Ei parane, ei...
Aapo meni ulos. Ei jaksanut katsella vanhusten murheellisia kasvoja.
Kun olisi voinut mennä edes Liinan luokse, mutta ei antanut luonto
myöten. Tulkoon tyttö tänne, jos hänestä välittää. Hän ei rukoile
ketään.
Aapo meni talliin, liinakkonsa luokse. Taputteli kaulalle ja puheli
työtoverilleen:
— Muutetaankin korpeen... siellä saadaan yhdessä oikein ponnistella.
Kovin se kaivelikin sisuksia. Niinkuin kairalla olisi nakertanut. Jos
olisi ollut voittaja parempi mies, mutta kun se oli Hentu!
Aapo seisoi pimeällä pihalla ja kiroili. Ei voinut muuta.
18.
Täysinaamainen kuu kurkistaa Savuniemen tuvan ikkunasta ja tapaa Hentun
istumasta sänkynsä laidalla, verkalleen piippuaan latailemassa.
Hentua ei nyt makea uni viettele niinkuin sunnuntaina ja muinakin
päivinä. On mieleistä ajateltavaa, ja se vie unen.
Hentu tietää voittaneensa oikeudessa, ja ihan kuin uudelta tuntuu koko
elämä.
Makuullemenoon asti on Leena taas sitä suutaan soittanut, ja nyt vasta
on Hentu päässyt rauhaan omine mietteineen. Leena makaa sängyssään
sääret paljaina, ja kuun valossa huomaa Hentu, että sillä on taas
lantavesitahroja säärissään.
Jokohan oli taas lehmää auttanut ylös navetan sillan alta? Puut, joita
Hentu kaatoi Aapoa härnätäkseen, olivat jääneet ajamatta ja silta
korjaamatta. Siitä se oli taas koko päivän jauhanut.
Hentu täyttää huolella piippunsa. Ei ole kiirettä mihinkään, kun on
öinen aika ja kuukin paistaa koreasti. Mukava on siinä istuksia ja
kuunnella nukkuvien hengitystä ja kuorsahtelua. Saa rauhassa miettiä
omia mietteitään.
Hentu pistäytyy ulos, ja pakkanen puraisee liinaisen alta ihoa. Se
virkistää, ja Hentu käy hakemassa tuvan naulasta turkin ja lakin
ja menee talliin. Pistäytyy vielä riihessäkin, jonka oviaukosta
pullahtelee höyry pakkasilmaan.
Vitilunta seuloo hiljalleen pihamaalle, kartanopuut ovat vahvassa
huurteessa.
Onpa korea ilma. Sopisi vaikka kirkkoon lähteä. Oikein hyvälle tuntuu
ruumiissa.
Palattuaan tupaan ei Hentu henno vielä kallistua sänkyyn. Saattaa uni
pettää ja jää mukavat ajatukset semmoisekseen.
Pannaan piippuun ja mietitään, katsellaan kuuta ja nuorekasta Leenaa,
joka siinä vetää unia.
Mitähän siellä Aapo nyt miettinee? Ei mies uskonut, että niin menee
kuin sanoin. Kun on kerran laki olemassa, niin totta kai sitä silloin
lain mukaan... Tietty se on, että ei sitä lakia saa vain niin polkea
kuin kukin lystää.
Ja mitäs näillä juristeilla sitten, jos eivät voittaisi asiassa. Hän
ottikin oikean juristin asialleen ja tekihän se poika selvää jälkeä. Ei
mennyt tuhatlappunen hukkaan.
No mikä se nyt tuhat, jos menikin. Monin verroin se tulee korvatuksi,
kun saa sen häikköläisen siitä takalistolle. Jää hyvät heinämaat, kun
kylvää pellot heinälle.
Ja entäpä se kaksi hehtaaria maata, joka nyt jää talolle. Suotta tuli
juristia moitituksi. Kova niillä on työ, pitää sitä saadakin.
Ja eikä muuten ole laissakaan moittimista. Onhan ne jokaisessa
asetuksessa aina huonotkin puolensa. Ei sitä lakia voi tehdä joka
miehen mieleiseksi.
Kun nyt Aapo keväällä muuttaa, niin saa laittaa pellot heinälle
Karjamaassa, ja kun pitää ojat avonaisina, saa siitä joku pojista hyvän
talonpaikan.
— Nouse, Leena, hakemaan piimää. Suuta rupesi kuivaamaan.
Hentu töni Leenaa kylkeen, ja Leena kääntyi vihaisesti toiselle
kyljelleen.
— Ka, kun ei ole kuulevinaan... he... muka nukkuvinaan... hae piimää!
— Hae itse, piimäratti! Kerkiät sitä päivälläkin ahtaa sisuksiisi. Mikä
sillä nyt on, kun ei makaa?
— Akka... nouse nyt hyvällä hakemaan!
— Siell' on sängyn alla tuoppi, ryystä siitä!
Hentu kopeloi sängynalustaa ja sai sieltä jonkun astian käsiinsä.
— Pottipa täällä vain on.
Hentun itsensä täytyi lähteä hakemaan sintua ja nautittuaan sitä pisti
hän tuopin sänkynsä alle.
— Elä vain Leena koske minun astiaani.
Nytpä sitä taas jaksoi miettiä. Kuukin oli kääntynyt katselemaan
piikojen sänkyä, ja siellä se tapasi puhtaampaa ihoa kuin emännän
sängyssä. Hentukin katseli sinne päin ja hymähti. Kuumassa pirtissä
kuorivat itsensä, herjakaiset.
Aamulla pitääkin mennä käymään Harjamaassa. Näkee mitä siellä Aapo
sanoo. Tahi parempi on, että antaa sen tulla tänne. Tulee se kuitenkin
sovinnoille siitä pahoinpitelystään... hänen kanssaan kehtaa riidellä,
kun kerran isommat asiat oikein menivät.
Nythän ne ovat kaikki asiat oikein eikä ole muuta taas kuin kellottaa.
Huomenna pitää korjata navetan silta, että Leena rauhoittuu eikä
tarvitse sotkea siellä ravassa sääriään.
Pirtinkello löi kaksi, ja Hentu kallistui sänkyynsä ja nukkui kohta
rauhallisesti.
19.
Arvolaan on tullut mittari lautakunnan miesten kanssa, ja pikkutilojen
järjestely on aloitettu. Aatami on kokenut kulkea miesten mukana
lumisessa metsässä, mutta on väsynyt jo ensimmäisenä päivänä ja
suuttuneena sanonut emännälle:
— Piruko siellä jaksaa juosta heidän jälessään pitkin metsiä. Tehkööt
voitaviaan. En kajoa enää sormellanikaan koko puuhaan.
— Ei kai ne sinua siellä kaipaakaan, mitäs menit, sanoo emäntä. — On
meillä nuorempiakin miehiä, joille asia oikeastaan kuuluukin. Kyllä
pojat asioista huolta pitävät.
— Kyl-lä. Viinaputeli se oli taas Oskarillakin pieksun varressa, kun
metsässä oli. Näkyi mittarillekin tarjoavan. Siitä ne kyllä osaavat
huolta pitää, että rukiit keitetään viinaksi, mutta ei muusta.
— Noo, on niitä rukiita, jos lääkkeeseen laittavatkin, puolusteli
emäntä, vaikka tavallisesti olikin vihainen pojille viinapuuhista. —
Oskarikin on semmoinen kipeäsisuksinen.
Aatami aikoi sanoa tiukan sanan emännälle, mutta nyökytteli vain
halveksivasti päätään.
Kiusalla kai se mokoma tynnyri puhuu ja on poikia puoltavinaan. Eikä
Aatami, joka itsekin toisinaan otti naukun heidän varastoistaan, voinut
sanoa, että pojat olisivat yhtämittaa sitä pahettaan harjoittaneet.
Joskus vain riivasi, ja silloin lähti toinen kylille, toisen jäädessä
töitä valvomaan.
Ja palatessa oli puteli taskussa.
Niin, surullista se oli.