koroista enemmän kuin tähän asti veroista. Petäjäniemen Antti on
oikeassa, kun sanoo, että maita ei pitäisi niin korkealle hinnoittaa,
kuin näissäkin paikoin on hinnoitettu. »Velan alle vain nääntyvät»,
sanoo. Omilta alustalaisiltaan ei liikoja nylkenytkään.
— Onhan niitä semmoisiakin maanomistajia, jotka todenteolla harrastavat
uuden yhteiskunnan rakentamista. On vain niin harvassa sellaisia. Monet
niistäkin, jotka pitävät itseään näissä asioissa edistysmielisinä,
eksyvät vapaaehtoisissakin kaupoissa vaatimaan liikaa maistaan, jotka
monessa tapauksessa ovat veroilla jo heille täysin maksetut kuluneina
vuosikymmeninä. Ei tästä meidän pikkuviljelijäluokasta näin ollen
mitään tervettä synny.
— Ja lakikin on puutteellinen, eikä sitäkään noudateta, ainakaan mitä
hintaan tulee. Pitäisi useimmissa tapauksissa mennä hintojen alle sadan
markan hehtaarilta, ja lautakunnat hinnoittavat kahteenkin sataan
saakka. Mitenkäs tämän selität?
— Piru häntä ymmärtää. Lautakunnatkin on monenlaisia. Mitään yhteistä
toimintaohjetta ei heillä lienekään, sanoi Vikki.
Aapo nousi lähteäkseen.
— Mitäpä siitä... laki kuin laki... kyllä se siitä vielä saattaa
muuttua hyväksikin.
— Saattaapa saattaa... Ja jos ei me pysytä isäntinä, niin kyllähän
mökkiläisinä, naurahti Vikki. — Saahan meistä valtio lukuisan
aluskunnan, kun ei jakseta sitoumuksia täyttää.
— Reilua se saattaisikin olla valtion mökkiläisenä olo. Ei olisi isäntä
kintuilla kurisemassa, naureskeli Aapokin.
— Joo... tulisihan se uusi yhteiskunta sitten hyvälle pohjalle. Antaa
herrojen leikkiä talosillaoloa, kun eivät ymmärrä mökkiläisten elämästä
enempää kuin sika lusikasta.
— Niinpä niin. Käyhän mökissä, kehoitteli Aapo ovella.
— Käynpähän sitten kun taloksi tulee, virkkoi Vikki. — Sinullahan
sitä on sitten vara auttaa naapuriasikin, kun nait sen rikkaan akan
itsellesi Puromäestä.
— Mikäpä ne naimiset tietää... ja rikkaudet. Jos vain varaa olisi, niin
mielelläni auttaisin, kun kerran olet sellaiseen kiipeliin joutunut.
— Eihän tässä nyt vielä hätää muutamaan vuoteen... mutta sitten se
alkaa... eikä ole varaa peräytyä.
— Elähän sure päätäsi vialle. Ehkäpä se siitä menee vielä hyvinkin,
koetti Aapo rauhoitella. — Tee vain työtä lujasti...
— Hiisiäkös minä nyt päästäni... olipa tämä tällaisten elämä nyt miten
tahansa. Ei se silkinhienoksi tule milloinkaan.
Kulkiessaan kuun valaisemaa metsätietä oli Aapolla uutta ajateltavaa.
Vikki ei ollut ainoa, joka uuden lain nojalla sai raskaan velkataakan
hartioilleen.
12.
Marraskuu on lopuillaan. Arvolassakin ajelevat miehet jo metsätöissä,
ja Aatami katselee eräänä päivänä miestensä puuhailua pihamaalla,
kun ovat metsään lähdössä. Kirkkaassa aamuvalossa hohtavat hanget ja
miesten ripeät liikkeet tekevät Aatamin mielen pakostakin iloiseksi.
Muhoillen hän katselee pirtin ikkunasta pihamaalle.
On jo melkein unohtunut mieliharmi torpparien maakysymyksestä. Tosin
heistä vain muutamat ovat viime viikkoina käyneet verotyössä, mutta
sekään ei ole Aatamia saanut vielä perinpohjin suuttumaan. Rahaa sieltä
tulee veropäivistä, ja rahalla sentään aina näkyy saavan työmiehiä.
Tosin ne nyt paljon vaativat, mutta kun on mistä maksaa, niin saakoot.
Sittenpä ei liene valittamista. Ja alustalaisethan sen maksavat.
Vaikka lakannevatko valittamasta, jos hyvinkin saavat. Jos antaisit
heille talosi, niin samaa virttä veisaisivat. Semmoista se on.
Mitä sitten tullee mökkiläisten oman maan asumisestakaan. Uusi aika
muka vaatii parannuksia ja ne olisi maanomistajan tehtävä. Talollisille
vain lisää kuormaa kuin kamelille ja herroilta pois entinenkin. Maat
pirstotaan ja annetaan huijarien käsiin. Lienee heissä tosin joku
kunnon mieskin, mutta enin osa on lurjuksia, toisen avulla eläviä.
No, jopahan viimeinkin suoriutuvat siitä metsään.
Aatami käveli kamariinsa ja otti kaapista sikarin. Emäntä kuului
liikkuvan keittiössä, mitäs jos menisi kahvia saamaan.
— Yksinkö sinä taas täällä puuhailet? aloitti isäntä hyvätuulisesti.
— Tulen minä tässä aikaan yksinkin, sanoi emäntä tavalliseen
kolkonpuoleiseen tapaansa. Mitä se ukon turilas taas siihen tuli;
varmaankin kurisemaan. Pitääpä sanoa sille, että tänään tulevat ne
maanjakajat, se kun niin sitä suututtaa.
— Menisit vähän itseäsi siistimään sinäkin, kun tulee vieraita, sanoi
emäntä, ja hänen kasvolihaksiaan nyki omituisesti.
— Ketä?
— Sepä maanjakolautakunta. Miten monta miestä lieneekään. Pitääkin
tässä niille jo laittaa kahvia tulemaan.
Aatamin kasvoilta katosi hyvän tuulen kajastus. Hetken perästä hän
kysyi:
— Mistä sinä olet tietävinäsi, että tulevat?
— Miehet tuota sanoivat, ja näkyy se niistäkin papereista, jotka
silloin Sepän käydessä pöydän alle pyyhkäisit. Tuolla ne ovat kaapissa.
Vähään hetkeen ei Aatami sanonut mitään. Rummutteli vain pöytää
sormillaan, ja uurre otsassa syveni syvenemistään.
Hän oli ennenkin ihmetellyt, miksi ei Loviisa, hänen vaimonsa, ollut
yhtä mieltä hänen kanssaan alustalaisten vapautumisasiassa, ja sitä
piti taaskin miettiä. Nytkin tuossa ihan kuin kiusalla puhuu.
— Sinulla näyttää olevan hyvä mieli, kun talon maat repostellaan
piloille, sanoi Aatami. — Mikä sinulla on siinä oikein tarkoituksena?
— Se mikä muillakin! Kun kerran laki kuuluu olevan nyt semmoinen ja
naapuritkin antavat maata mökkiläisilleen, niin mitä se auttaa sinun
ryhtyä vastaan harikoimaan. Sepä se niin vihaksi pistääkin, kun sinä
olet niin itsepäinen ja pöllö, että vastaan hankaat. Tulee tässä ihan
naurunalaiseksi naapurien silmissä. Monet heistä sopivat mökkiläistensä
kanssa ilman lautakuntien ja virkamiesten apua, niin sinä tässä vain
vanhoissa nahkoissasi...
Aatami rykäisi ja nousi. Ei akan kanssa maksanut kiistellä. Se piti
aina puolensa, ja sehän se tässä talossa olikin isännöinyt jo vuosia.
Hänellä ei ollut muuta kuin koreasti taipua vain.
Kyllä hän sen akan mahdin jo tunsi. Ei ollut hyvä sen kanssa kauan
riitaa haastaa. Kerrankin oli hän vastustanut lehmän myymistä, ja
akka oli ollut vähällä tappaa hänet. Oltiin jo vuoteessa ja puhuttiin
lehmäkaupasta, jonka hän uhkasi purkaa, niin silloinkos tämä tynnöri
suuttuu ja alkaa pahoinpidellä häntä. Oli läkähtyä sen painon alla.
Aatami huokasi. Se on ristinsä itsekullakin ja niinpä hänelläkin. Oli
laittanut hänelle ristin akasta.
Aatami käveli pihamaalla ja korjaili työaseita renkien jäljiltä. Ei
oikein osannut ryhtyä mihinkään, kun akka taas oli hävittänyt hänen
hyvän tuulensa.
Tuolta niitä jo tulikin miehiä tien täydeltä. Senkö täytistä ne aina
täällä hyppäävät. Ja ketä kaikkia heidän mukanaan oli niin paljon?
Ketäs muita kuin mökkiläisiä. Nyt niillä on hätä ja hyvä mieli.
Aatami meni kamariinsa. Olisi pitänytkin lähteä kylään tahi metsään.
Nyt se oli jo myöhäistä. Ja eihän heistä kuitenkaan pääse rauhaan.
* * * * *
Lautakunta oli pitänyt kokouksen, ja viimeinen toimitus, palstojen
lohkominen, jäi nyt mittarin tehtäväksi. Aatami oli koko ajan istunut
puheisiin puuttumatta. Hädin tuskin vastasi, kun jotakin häneltä
kysyttiin.
Seppä muhoili ja meni istumaan isännän viereen.
— Nythän se alkaa meidän puolestamme olla valmista. Mittari tekee
lopusta selvän, sanoi hän ja hetken perästä jatkoi:
— Kyllä jää vielä maata Arvolaan, vaikka alustalaisetkin saavat osansa.
Ja mitäpä maallisista tavaroista, jatkoi Seppä iskien Tanelille silmää.
— Paremmat tavarathan ne meillä siellä taivaassa on tallennettuna.
Aatami katsahti vihaisesti Seppään.
— Älä sinä pilkkaa niitä asioita. Tuskinpa sinulla on mitään tallella
niissä paikoissa.
— No pääsen minä ainakin sinne, sanoi Seppä.
— Vai eikö muka samasta portista naapurin kanssa sovittaisi
menemäänkään?
— En minä viitsi sinun kanssasi kiistellä, sanoi Aatami ja poistui
tuvasta.
Miehet hymähtelivät poistuessaan.
13.
Savuniemen Hentulla oli kaksi taloa, joista toiseen kuului maata
kaksisataaviisikymmentä hehtaaria. Tämän päätilan maalla oli yksi
torppa kaksi mäkitupaa. Sivutalon maalla, joka oli pienempi, oli sama
määrä alustalaisia.
Heikki itse hoiti leväperäisesti talouttaan. Veropäiviä tekevät
mökkiläiset suorittivat suurimmalta osalta talon työt, ja kun
laajat vainiot olisivat vaatineet palkkatyöväkeä, ei sitä Heikki
raskinut pitää, varsinkin kun viime aikoina palkat olivat kohonneet
tuntuvasti. Muutamilla peltolohkoilla olivat ojat jo menneet umpeen, ja
metsäviljelyksien ojanvarret kasvoivat pajukkoa.
Menihän sitä silti eteenpäin ja rahaakin säästyi jo muutamina vuosina,
kun karjantuotteilla sai hyvää hintaa eikä tulopuolta käytetty maan
parannukseen.
Vaikka Hentu oli vielä verrattain nuori, vasta äsken neljäkymmentä
täyttänyt, ei hän käynyt itse työmailla, vielä vähemmin otti osaa
töihin. Kesäisinä päivinä raukaisi lämmin ilma, ja talvella oli
parempi makailla lämpimässä kamarissa. Niinpä Hentun vaimo, ankara
emäntä-Leena, sai hoitaa yksin koko talouden ja suoriutuikin siitä
suuremmitta kommelluksitta.
Kun oli paljon työtä emäntäparalla, tuli siinä aina sanoneeksi milloin
mitäkin. Ja kenellepä sitä muille olisi sanonut kuin Hentulle ja
palvelijoille.
Aamusta myöhään iltaan kuuluikin Leenan tuikea ääni vuoroin kartanolta
ja tuvasta.
Tietää sen, kun sai vielä muun työn lisäksi karjaa hoitaa palvelijain
avuksi.
Kyläkunnalla oli henkisenä ravintona juoruaminen, ja useimmiten
puhuttiin savuniemeläisistä. Olihan sitä puhumista milloin mistäkin. Ja
jos ei ollut, niin tekaistiin lisää. Olihan niin mukava puhua laiskasta
isännästä, joka ei tehnyt muuta kuin makasi ja kävi välttämättömillä
asioilla, ja emännästä, joka pauhasi aamusta iltaan.
Alustalaisten kanssa olivat välit heillä aina kireät. Hentu oli kova
vaatimaan työtä paljon toisilta, vaikka ei itse sitä tehnyt. Emäntä
kohteli kylmästi verotyöläisiä ja sai näin heidät niskoittelemaan.
Kapina-aika meni menojaan ilman mitään hankausta kumpaiseltakaan
puolelta, mutta kun torpparilaki astui päiväjärjestykseen, kiristyivät
välit. Alustalaiset alkoivat puhua vapautuksestaan, ja vaikka isäntä
oli lakia valmistettaessa sitä kehuskellut, ei hän nyt enää tahtonut
kuulla puhuttavan koko laista.
Tästä tekivät edistysmielisemmät naapurit sen johtopäätöksen, että
Hentu olikin vain makeillakseen puhunut siten ja ajatellut toisin. Joku
heistä koetti puhua järkeä Hentulle, mutta jätti sen pian, kun näki,
ettei siitä ollut hyötyä.
Hentu, samoin kuin moni muu, ei käsittänyt ajan vaatimuksia.
* * * * *
Oli muuan sovinnollisempi hetki Savuniemessä. Leena ei porannut,
ja Hentu sai rauhassa oikoa jäseniään pirtin sängyssä. Ulkona
satoikin lumiräntää. Eihän Leena voinut ajaa Hentua edes navettaan
lammaskarsinan korjuuseen, johon oli häntä edellisenä päivänä
luudanvartta heilutellen ajellut.
Hentu käryytteli piippuaan ja hautoi Harjamaan Aapon palsta-asiaa.
Miten kävisi jutun oikeudessa? Saisiko Aapon siirtymään takamaalle, vai
jäisikö paikoilleen?
— Joko harjamaalaiset ovat maksaneet ne suola- ja villavelkansa? kysyi
Hentu. Ei ollut muistanutkaan sitä kysyä ennemmin Leenalta.
Leenasta oli vastaaminen vaikeata, kun oli asiasta pitänyt niin suurta
melua.
— Jo maksoivat, akka kävi tuomassa. Pian ne taas tulevat jotain
pyytämään.
Siihen ei Hentu sanonut mitään. Olisi kuitenkin tehnyt mieli puhua
harjamaalaisista. Sisuksia kaiveli yhtämittaa se lautakunnan päätös
Aapon palsta-asiassa. Ei tuntunut hyvältä maansa menettäminen
toisillekaan mökkiläisille, mutta Aapolle ei sitä olisi antanut mistään
hinnasta. Ei vaikka olisi maksanut kaksituhatta hehtaarilta. Täytyihän
pakolla antaa vaikka ilmaiseksi, niinkuin se nyt meneekin, kun ei edes
kahtasataa hehtaarilta tulisi saamaan. Asianajaja oli näet sanonut,
ettei hintaa saanut ainakaan kovin paljoa nousemaan, niillä kun on se
lakinsa, johon vetoavat.
Laki sitten muka. Otetaan kuin ryöväämällä maat ja vielä perintömaat.
Nytkin menisi hyvää metsää Aapolle, jos valitus ei auttaisi.
Ja sitten oli Aapo siinä talon lähellä torppineen aina silmän
kaihteena. Hyvin se pakana oli hyötynyt ja vaurastunut. Mikäpäs on
toisen maalla... Olikin semmoinen työhurja ja maantonkija. Saisi sen
nyt siitä siirtymään, niin jäisi hyvä talonpaikka pojille, kun kerran
eroilevat ja jakavat keskenään loput Savuniemen maat.
— Mitä sinä siinä miettiä toljotat, kun et puhu mitään? sanoi Leena. —
Makaat niin paljon, että pääsi mätänee. Tokko lienee siellä enää yhtään
tolkullista ajatusta.
— Onhan sitä sinulla siihen sijaan viisautta, tokaisi Hentu.
Nousipa mies jo istumaan sängyssä ja latasi uudelleen piippunsa.
Karautti pariin kertaan kurkkuaan ja nielaisi vahvan limasyljen.
Se oli merkkinä toimintahalun heräämisestä Hentussa. Hän aikoikin
lähteä taas mittaamaan Aapon palstan rajoja, päästäkseen selvyyteen,
miten paljon häneltä menisi maata siihen kahteenkymmeneen hehtaariin.
Kahteen eri kertaan oli hän jo maata mitannut, pääsemättä täyteen
selvyyteen asiasta.
Hentu oli kuullut, että Aapokin oli mitannut palstansa rajat ja kun
oli selvillä maanmittauksesta, sanonut saaneensa varman selon, mistä
paaluttamaton raja tulisi kulkemaan.
Hentu oli sitä jo kerran häneltä kysynyt, mutta Aapo ei ollut ryhtynyt
sitä selostelemaan. »Tottapahan sitten näet, kun mittari tulee», oli
vain sanonut.
Pisteli vihaksi, kun ei saanut selvää siitä asiasta. Alituiseen vaivasi
mieltä sekin, että jos vielä menee kovin laaja alue maata Aapolle, eikä
valitus auta, niin tulee talolle iso vahinko. Helvetti. Kaikkeen sitä
joutuukin.
Hentu nousi sängystä ja katseli hattuaan ja kintaitaan.
— Mihin sinä sitten menet? kysyi Leena.
Hentu murahti jotain maan mittauksesta ja katseli ulos ikkunasta.
Siellä alkoikin jo ilma seestyä. Sopi hyvin lähteä liikkeelle.
— Sinne taas aikaasi viettämään ja vielä renkien kanssa, aloitteli
Leena. — Olet jo siellä monen miehen kanssa aikaa hukannut ja pitää
vielä lähteä pöllöttelemään. Mittari tässä sitten mukamas... mittaa
vain ruokaa mahaasi ja unta päälle, mokomakin mittari!
Leena nauroi asialle. Kun mokomakin tolho rupeaa kaikkea kuvattelemaan.
Eihän voinut nauramattakaan olla semmoiselle, vaikka vihaksikin pisteli.
Hentu näytti myrtyneeltä ja kiiruhti ulos.
Otti ohjakset tallin naulasta ja käski rengin mukaansa.
— Joko sitä taas mennään mittaamaan Harjamaan Aapolle maata? pistätteli
poika. — Pitäisi ottaa vesuri matkaan, että saataisiin rajat aukaista.
— Pitelehän, poika, leukojasi, sanoi Hentu.
Kaikki tässä, kun yksin rengitkin isäntäänsä vastaan...
Päivä olikin jo kulunut iltapuolelle, ja metsässä tuli pian pimeä.
Mittaaminen oli taaskin jätettävä kesken.
— Lähtään pois, ei nyt näe enää, sanoi isäntä rengilleen.
— Ei näe. Tämä mittarin työ kun on semmoista tarkkaa työtä, sanoi poika
ja naurahteli.
... Kovinpa olet suustasi... mietti Hentu, mutta ei huolinut sanoa
mitään.
14.
Savuniemeläinen oli lähtenyt kaupunkiin kuulemaan, milloin saisi
odottaa päätöstä riita-asiasta.
Hentu istui asianajajan luona ja kuunteli tämän sulavia puheita. Tuli
ihan hyvälle tuulelle sitä kuunnellessa. Sanoi vielä tilanomistajaksi,
ja Hentu tiesi, että se oli kaikkein kunnioittavin nimitys
maanomistajista.
Hentu oli saanut hyvän sikarin ja veteli sitä hattu polven nenässä.
— ... voitetaan siinä asiassa?
— No sen nyt pitäisi olla päivänselvää, että voitto tulee, sanoi
juristi. — Sellaiset paperit on ainakin tehty, että varma minä olen
voitosta.
Hyvälle tuntui Hentusta. Olisi vain pitänyt kysyä sen palkkaa,
jos rahoista sattui jäämään, kun kaksisataa oli antanut papereita
jättäessään.
— Mitenkäs ne tuomarin palkat?
Juristi elostui huomattavasti.
— Niin, se sattui mukavasti nyt, kun tilanomistaja on itse täällä. Ei
tarvitse postissa lähettää.
Hentu höristi korviaan. Mitä se puhui lähettämisestä? No, voihan siitä
mennä vielä muutamia kymppejä.
— Eihän sitä paljoa palkoista... vaikka pitäähän sitä vähän...
kyllä kai sitä niillä maatiloilla menee nyt rahoja palkkoihin... on
pitänyt meidänkin korottaa... Se olisi sitten vielä kahdeksansataa.
Kaksisatanen meni papereista, eikä riittänytkään, ja nyt menee vielä
asiamiehelle.
Hentun korvalliset olivat käyneet kauniin punertaviksi. Kaiveli
lompakkoaan. Eihän siellä kuin satanen ja joku kymppi päälle. Olisi
pitänyt ostaa vielä apteekista tippoja kotimatkalle.
— ... jään nyt velkaa tuomarille. Ei sattunut mukaan.
— Noo, isäntä saa lähettää sitten loput postissa. Kyllähän se käy.
Hentu kirosi ulos päästyään. Kokonaista tuhat markkaa Aapon takia! Ja
jos vielä menee koko juttu penkin alle. Helvetti!
Kotiin päästyä oli tehtävä tili matkasta Leenalle. Oli vielä jäänyt sen
ostokset tekemättä, kun rahat meni juristille.
Hentu kynsi korvallistaan. Olisi saanut edes kunnollisen unirauhan
ensiksi.
— Nyt sinä sen syöttiläs valehtelet, että tuhat markkaa! kivahti Leena.
— Olet taas ostanut korpirojua ja juonut, häikköläinen... että voi hyvä
Jumala sinua!
* * * * *
Leenan hameet oli kurottu vyötäryksille, ja jaloissa läiski väljät
lipokkaat. Hihat oli kääräisty ylös, ja paljaissa käsivarsissa ja
säärissä oli lantavesitahroja. Oli taas pitänyt auttaa lehmää navetan
sillan alta, johon se oli pudonnut, kun silta oli mädäntynyt. Sanat
tulivat hänen nuorekkaasta suustaan yhtenä ryöppynä.
Hentu oli kallistunut tuvan sänkyyn ja kuunteli Leenan ehtymätöntä
sanatulvaa.
On sillä akalla supliikkia, mietti hän. Pelastusarmeijaan olisi
puhujaksi omiaan.
— Tokko sinun suustasi lähtee yhtään sanaa! kiljui Leena viimeiseksi.
— Eihän tässä saa suunvuoroa, sanoi Hentu ja nauroi. Eihän itkemäänkään
osannut räähkälle ruveta.
* * * * *
Hentun oli pitänyt kesken uniensa lähteä metsään navetan siltapuita
kaatamaan. Eihän voinut akan suunsiivoa enää kuunnella.
Olipa siinä kaunista metsää. Voi häikköläinen, kun olikin pitkävartisia
ja oksattomia mäntyjä. Kun ei vain se Aapon raja sattuisi näitä
seutuja hipomaan, jos niinkuin tappiokin sattuisi tulemaan. Mitä? Eikö
siinä ollutkin jo niinkuin linjakeppejä pystyssä? Olipa niinkin. Päät
valkoisiksi vuoltuja ja linjaan lyöty läpi metsän.
Hentu kirosi. Aapo on ne siihen lyönyt. On mitannut palstan ja
merkinnyt siihen muka tulevan rajan. Mutta ei tule tähän rajaa kuuna
päivänä.
Hentun sisässä kiehui niin, että piti ihan karkeasti kiroilla. Koko
saatana se mies, kun kehtaa noin kepitellä toisen maata!
Näytetään sille, kenen maata tämä on.
Ja Hentu alkoi kaataa puita suunnitellun rajalinjan
Harjamaan-puoleiselta suunnalta. Menipä vielä syvemmälle metsään,
melkein Aapon metsäpellon aitovarteen, ja valikoi parhaimmat puut
kaataakseen.
Pian oli Hentu kaatanut kymmenisen puuta ja tunsi vahingoniloa
teostaan. Olisihan joutanut odottamaankin päätöstä, mutta kun se kerran
niin mahtailee, niin sille on näytettävä, kuka on isäntä maallaan.
Tosin ei Aapo ollut kaatanut kepittämältään seudulta yhtään puuta
ja oli jo edellisinäkin vuosina ottanut polttopuunsa peltojensa
aitavieruksilta. Tuntui hieman pahalta sitä ajatellessa, kun oli näin
tullut tunkeutuneeksi Aapon alueelle, kun tämäkään ei ollut sitä tehnyt
aikaisempina vuosinakaan.
Aapon alue! Olihan juristi sanonut varmasti voittavansa, eihän se
tuhatmarkkanen helvettiin, jos sillä ei kerran asiat muutu. Ja
olivathan puut lain mukaan hänelle kuuluvia.
Tosin Aapo oli ilmoittanut ne lunastavansa ja maksavansa niistä lain
säätämän hinnan, ja se oli kai tullut sinne pöytäkirjaankin, mutta
asiahan ei ollut vielä sillä päätetty. Antaa vain kirveen heilua.
Aapo oli kuullut metsästä hakkaamista ja tuli paikalle.
Eikö ollutkin se Hiljainen piru tullut kaatamaan hänen metsäänsä. Hän
oli sitä jo pelännytkin, ja nyt se tuossa liehui kuin tulipalossa.
Aapo puri hammasta ja kirosi.
— Kuulehan, mies, eikö sinulla ollut metsää muualla, kun piti tähän
tullaksesi? sanoi hän Hentulle.
Hentu ei ollut kuulevinaan ja hakkasi edelleen.
Aapo koetti hillitä kiukkuaan. Kun puu kaatui ja Hentu löi kirveensä
kantoon, sanoi hän niin rauhallisesti kuin voi:
— Sinulla ei ole mitään oikeutta tulla tästä puita kaatamaan, ennenkuin
asia on päättynyt. Eikö sinulla hyvä mies ollut enää metsää muualla?
— Eihän tämä ole vielä sinun maatasi, eikä taida tulla olemaankaan.
Kyllä minä omasta metsästäni saan kaataa mistä haluan.
— Se on helvetin valhe! kivahti jo Aapokin suuttuneena. — Minä olen
palstan mitannut ja rajan merkinnyt, ja se ei tule siitä muuttumaan,
ja niin kauan kuin sinulla ei ole oikeuden siirtopäätöstä, jolla saat
palstani toiseen paikkaan, ei tule sinulle myöskään tästä metsästä
yhtään puuta.
Hentu naurahteli vahingoniloisesti.
— Talon puitahan nämä on lain mukaan, sanoi.
— Mutta minä olen ilmoittanut haluavani ne ostaa ja se on merkitty
pöytäkirjaan.
— Semmoisella pöytäkirjalla saa pyyhkäistä... sanonko ma mitä.
— Sano vain, ja laille saa tehdä saman tempun, niinkö?
— Kyllä hyvinkin semmoiselle laille, sanoi Hentu ja katseli jo uutta
puuta kaataakseen.
— Kylläpä mies kunnioittaa lakia, jota omat edustajansa ovat olleet
tekemässä, sanoi Aapo. — Eikö yhtään hävetä?
— Ei! huusi Hentu.
Ja alkoi hakata puuta enää Aapoa kuuntelematta.
Aapo ei jaksanut enää hillitä kiukkuaan. Meni ja tempasi kirveen
Hentulta ja heitti sen metsään.
— Et jukoliste kaada enää yhtään puuta, ennenkuin asia on päättynyt.
Helvetin roisto!
Hentu kävi kiinni Aapoon, mutta oli heikompi, ja Aapo heitti hänet
maahan niinkuin märän kintaan.
Taisi hieman sattuakin, koskapa nousi vaivalloisesti jälleen
jaloilleen. Oli sattunut kanto hartiain alle.
— Nyt sinä parhaan tempun teit, sanoi Hentu surkealla äänellä ja
kyyrysillään kävellen. — Jos miesmurhan teit, niin...
Aapo ei voinut olla enää nauramatta. Hentuun lienee sattunut vain
sen verran, että kipeätä teki, mutta sitä piti kyyrysillään kävellen
näytellä suuremmaksi.
— Miksi et uskonut mitä sanoin, virkkoi Aapo.
— Kun kerran valituksen teit, niin jaksat kyllä odottaa ratkaisua. En
minäkään mene metsää kaatamaan, ennenkuin asia on selvä.
— Nyt tästä vasta oikeusjuttu nousee, sanoi Hentu poistuessaan. —
Linnassa istuu Harjamaan Aapo tästä asiasta.
— Vaikka ikäni istun, mutta minun alueeltani et metsää raiskaa,
ennenkuin oikeus sitä minulle toisesta paikasta määrää, huusi Aapo
vielä hänen jälkeensä.
15.
Joulukuu jo tuprutteli lumiaan. Kivet ja kannot peittyivät
lumilakanoihin, ja metsissä oksaholvien alla luikertelivat mökkieläjäin
polkemat pahaiset tieurat. Mäkituvissa taisteltiin kylmää ja nälkää
vastaan.
Rinteen Ottokin palailee koskemattomien korpien kautta tallaamaansa
oikopolkua mökilleen ja miettii omia raskaita mietteitään. Valtion
työssä ovat hänen palkkaansa alentaneet, ja kova talvi on edessä. Joulu
lähenee, ja pitäisi saada akalle ja kakaroille lämpimämpiä vaatteita,
eikä pahaa tekisi, jos saisi silloin hieman parempaa ruokaakin, suu ja
vatsa kun pyrkii vielä muistelemaan niitä vanhoja hyviä aikoja.
Niin, vanhoja aikoja, jolloin sai kuitenkin vatsansa täyteen.
Oli juhlinakin vehnäskahvia ja ruokaa kylliksi. Sepä se olikin
merkillisintä tämän uuden ja sen vanhan ajan välillä.
Otto oli sitä miettinyt monasti ja koettanut etsiä ratkaisua, mutta se
oli kuin sotkuinen vyyhti, josta ei saanut tekemälläkään selvää.
Mitäpä hänen olisi tarvinnut miettiä koko yhteiskunnallista
kysymystä, jos olisi ollut omaa maata, jota viljellen olisi saanut
riittävän toimeentulon perheelleen. Ei hän olisi silloin välittänyt
sosialisteista eikä porvareista. Olisivat joutaneet reistailla
keskenään, ja hän olisi elänyt omaa hiljaista elämäänsä salomökissään.
Laittanut peltonsa sellaiseen kuntoon, että olisi touko kasvanut
kuin seinää. Lehmiä olisi saanut pitää ja elää rasvaisesta niinkuin
rikkaatkin.
Sepä se oli, kun ei ollut maata, ei edes torppapahaista. Jos se olisi
hänellä ollutkin, saisi hän nyt omaa maata niinkuin muutkin torpparit.
Ei olisi tarvinnut vanhoilla päivillään lähteä valtion työhön, eläisi
niinkuin muutkin omastaan.
Miksi ei annettu mäkitupalaisille samoja mahdollisuuksia kuin
torppareillekin?