siitä sanoisi? Välittäisikö enää uutismökin rakentajasta? Sekin unelma
siirtyisi ehkä tuntemattomaan tulevaisuuteen.
Vihainen pohjatuuli lennätti kuolleita lehtiä ja taivutteli
puunrunkoja. Oli jo ilta, ja kuu kohosi myrskyn kourissa huojahtelevan
metsän takaa.
Olisi pitänyt mennä Liinan luokse apeata mieltään keventämään, mutta
mikäpä tiesi, ymmärsikö tyttö semmoisia suruja.
Aapo oli jo seisahtanut Puromäen tienhaarassa, mutta kääntyi
kotitielleen. Parasta kun kantoi itse valittelematta huolensa.
9.
Mies puski kuin veturi, kaivaessaan uutta ojaa. Routa lohkeili ja
suuret mutapallit lentelivät kauas saroille. Tuli puu eteen ja kohta
suistui juurineen maasta ja lensi samaa tietä kuin mutalohkareetkin.
Simo se näin möyri oman maansa kimpussa ja raivasi lisää peltomaata.
Syksy oli jo kulunut pitkälle siinä työssä, mutta sileitä peltosarkoja
siinteli jo useita Jänkän entisten peltojen alla.
Siinä olikin ollut hallan pesäpaikka, josta huokui pitkin kesää
kylmyyttä, mutta nyt sen valta oli jo voitettu. Vielä yksi oja ja
siellä peltosarka, ja iäksi olisi silloin hallan käsi niiltä paikoilta
katkaistu.
Simo katseli työtään ja istui kaatuneen juurikon nenään levähtämään.
Syvä tyytyväisyys ilmeni hänen kasvoillaan. Keväällä saisi kylvää
uudissarkoihin puolikymmentä hehtoa kauraa, ja kun maa antaa varmasti
täyden sadon, saa siitä ensi syksynä sievät rahat.
Ja sitten vielä toinen hyöty, kun saa olla hallan käynniltä turvattu.
Naapurikyliin asti kuroitteli halla siitä pesästään, mutta nyt siltä
on selkä poikki, eikä se nosta enää päätään. Likimmäiset naapurit
ihailivatkin Simon jättiläistyötä ja olisivat mielellään antaneet
apuaankin, jos Simo sitä olisi tarvinnut.
Mutta moni ei kyennytkään raatamaan uudismaallaan niinkuin hän.
Pakkaset tulivat aikaiseen, ja maa alkoi jäätyä, mutta sitä uhemmin
kävi Simo lopun nevan kimppuun. Jo aamupimeällä oli hän routaa
särkemässä, ja kuutamoisina iltoina uurasti hän vielä ojamaallaan, kun
jo toisissa taloissa nukuttiin.
Hänen työvoimansa oli viime aikoina lisääntynyt. Se oli kai osaltaan
senkin ansio, että maa, jota hän viljeli, oli hänen omaansa. Kun sai
entiset peltonsa ja niittynsä aivan omikseen, tuli kuin uusi kiintymys
niihin. Tunsi todellakin rakastavansa maata, ja jokainen koura multaa
oli kuin pala elävää elämää.
Ja metsä, hänen oma rakas metsänsä. Hän oli ennenkin suojellut metsää,
mutta nyt se oli tullut hänelle kuin ystäväksi, jonka kanssa saattoi
seurustella loppumattomiin. Jokaista puuta hän silmäili erikseen ja
jokaista vesaakin tahtoi hän säästää.
Mikä suuri kansallinen säästö olisi koitunutkaan siitä, jos jokainen
mäkituvan omistajakin olisi saanut oman metsäpalstansa, jota olisi
säästäen hoitanut, mietti Simo. Mutta nyt he saivat omikseen vain, jos
halusivat, pienet peltoaitauksensa ja pihapuunsa, kun useimmilla heistä
oli tiluksensa niin pienet, ettei kyennyt muuta saamaan. Mökinmiehiä
ei uusi laki hyödyttänyt juuri nimeksikään. Uutta aikaa oli heidän
odotettava.
Ahtaalle rajoitetut parannukset heidän oloissaan valmistivat heissä
vain maaperää bolshevistisille mielipiteille. Niinpä heistä vain harvat
anoivat maapalaa itselleen.
Simon ajatukset askaroivat yhtämittaisesti näissä kysymyksissä, olipa
hän kotona tahi työmaalla. Vaimolleenkin hän niistä puhui, mutta tämä
naurahti vain:
— En minä yhteiskuntapoliitikasta piittaa. Tahdon vain olla ahkera ja
säästäväinen emäntä pikku talossasi.
He olivatkin onnellisia. Oman maansaanti lisäsi vain heidän onneaan.
Maan saannista johtunut velkakin oli niin pieni, ettei sekään
peloittanut. Kaksi poikaa heillä oli, ja näistä kasvatettaisiin
uutteria työmiehiä, opetettaisiin rakastamaan maata.
* * * * *
Simo nousi lepopaikaltaan, johon oli unohtunut miettimään. Jälleen
alkoivat routapalat sinkoilla ja lihava muta nousta ojan pohjista
saroille.
Kohta oli hän syventynyt niin työhönsä, ettei huomannut tulijaa ja
hänen tervehdystään.
Harjamaan Aapo oli lähtenyt naapurinsa rehkimistä katsomaan.
— Sinähän möyrit aivan peloittavasti, sanoi Aapo. — Ja hyväpä onkin,
kun on omaa maata. Minä siihen en taida päästä käsiksi.
— Hentu on kiero mies, virkkoi Simo. — Muuta ei tarvitseisi sellainen
maanjussi kuin selkäänsä, niin että tulisi puolivaivaiseksi. Toisille
torppareilleen ei mahtanut mitään, niin sinua piti ryhtyä vainoamaan.
— Luuletkohan Savuniemeläisen voittavan asiassaan? kysäisi Aapo.
— Mistäpä sen tietää. On se uusi laki niin kovin monimutkainen ja
sekava. Hyvä sitä on juristien käännellä mielensä mukaan. Onhan sillä
Hentulla se niittynsä sinun maasi takana, ja sen nojalla se kuuluu
voittoa toivovan.
— Olet siis sinäkin kuullut, että vaatii palstaa ja kartanoa takamaalle
muutettavaksi?
— Olen kuullut, ja säälittää, kun kohtaasi ajattelen.
— Mitäpä se säälistä paranee, sanoi Aapo katkerasti.
Miehet olivat hetkisen ääneti.
— Jättäisit koko roskan Hentulle, jos voittaa, ja vaatisit vain
korvausta. Onhan sulia tyttö tiedossasi, ja melkein jo kuin omasi,
jolla on maata. Ota Puromäestä palsta, kehoitteli Simo.
— Ei sekään vetele. Sekin olisi niin kuin toisen armoille
heittäytymistä. Ja enhän minä pysty talolta korvausta vaatimaan siinä
tapauksessa, etten maata vastaanottaisi.
— Se on totta. En sitä muistanut, sanoi Simo.
— Siinäkin on laki hieman kiero.
— Niin minustakin. Jos kerran ei talon sovi antaa torpparilleen entisiä
tiluksiaan, jotka hän on perkannut, ja torppari ei halua raivaamatonta
maata ottaa, niin selvintä olisi talon maksaa korvaus kaikesta.
Silloinhan pääsisi pahasta eroon kokonaan.
— Samaa mieltä olen minäkin, vaikka turhaa siitä on meidän puhua.
Toiset meistä nyt saavat kärsiä, mutta kyllä tulevaisuudessa vielä
kaikki muuttuu.
Simo alkoi heitellä mutapalloja, ja Aapokin jatkoi matkaansa.
— Noin minäkin saisin ponnistaa kaikki voimani maani hyväksi, niinkuin
sinäkin, jos olisin sitä saanut, mietti hän. Nyt tuntui kuin voimat
olisivat vuotaneet kaikki pois. Sanomaton ahdistus vain painosti mieltä.
10.
Rinteen Otto oli herännyt horrostilastaan nähdessään, että muutamat
maattomista saivat omaa maata. Jo pitemmän aikaa uinuksissa ollut maan
kaipuu heräsi uudelleen hänessä. Hän tunsi olevansa niinkuin koira,
joka näkee toisten saaneen lihapalansa ja rientävän sitä nauttimaan.
Hän tunsi veristä nälkää. Maan nälkää.
Otto oli käynyt kysymässä, minkä verran hän saisi maata, jos sitä
anoisi. Lain mukaan tulisi sitä vain kaksi hehtaaria, ja sitä hän
ei sanonut ottavansa. Parempi oli olla maattomana kuin omistaa
tyhjänveroista tilkkua. Mistä hän metsää saisi?
Rinteen Otossa oli tapahtunut syksyn kuluessa omituinen sielullinen
muutos. Kesällä, veroaikana, oli hän tylsä ja välinpitämätön. Entiset
unelmat omasta maasta tuntuivat kuin toisen uneksimilta. — Toinen kai
se oli, ei hän, joka oli ikävöinyt omaa maata ja nähnyt sen turhaksi.
Jättäytynyt sitten irtolaiseksi, jätkämieheksi, joka juntan narussa
kiikkuen elätti perhettään, lypsi kuin yläilmoista toimeentulonsa.
Kun ympäristössä alkoivat maattomat saada vuokratiluksiaan omikseen,
huomasi Otto, että hän se oli sittenkin, joka oli ikänsä odottanut omaa
maapalaa. Siitä lähtien, kun Riikka oli nuori, pyöreäjäseninen piika ja
hän sen kuljetti salomökkiin. Ensin joutohetkien haaveina ja myöhemmin
todellisena kaipuuna.
Ja nyt se taas vaivasi häntä. Tuli kuin kiusanhenki eikä antanut
rauhaa. Päässä takoi aina sama ajatus: — Olisi isäntä täyttänyt
lupauksensa ja antanut torpanpaikan. Nyt saisi sen omakseen. Pojat
saisivat ehkä kerran elää oman peltonsa leivästä.
Se ajatus kiusasi, eikä sitä saanut eroamaan aivojensa sopukoista.
Siitä kehkeytyi viimein viha yhteiskuntaa kohtaan, jossa toiset saivat
parannuksia oloihinsa ja toiset jäivät niistä osattomiksi.
Hän epäili kaikkea eikä uskonut enää mihinkään.
* * * * *
Otto on palannut iltamyöhällä työmaaltaan ja paikkailee vuotavia
kenkiään kitupiikin hämärässä valossa. Silmät ovat käyneet vetisiksi
ja ennen aikojaan hämärtäviksi, niin ettei niillä enää kunnolla näe.
Pikilanka katkeaa, ja Otto kiroaa karkeasti. Nuorimmat lapset väistyvät
pelokkaina nurkkaan.
— ... tämä köyhän elämä yhtä helvettiä aamusta iltaan, jyrisee Otto ja
heittää kengän nurkkaan. — Olisi pitänyt lähteä silloin kapina-aikana
punakaartiin, että olisi päässyt hirteen tätä kurjuutta näkemästä.
— Elä hyvä ihminen..., rauhoittelee Riikka. — Onhan tuota menty
sotavuosinakin eteenpäin. Voihan ne olot vielä korjautua.
— Milloin? Sanohan se, ja minä odotan. Jos leipään hädin tuskin ansiot
riittää, niin muusta ei puhettakaan. Jos saisi maata, niinkuin muutamat
näkyvät saavan, niin koettaisi kitua ja tehdä joskus omaa työtään.
Kyllähän se kerran vaivat maksaisi. Mutta nyt ei ole mistään mitään
toivoa. Tänäänkin poistettiin yksi valtion työstä vanhuutensa takia.
Vaivaistaloon sanoi lähtevänsä vaimoineen, ja lapsistaan täytyy silloin
erota. Mutta sinne _minä_ en mene, ennen vaikka tapan itseni!
— Voi hyvä jumala! siunaa Riikka hellan ääressä, ja vedet kihoavat
hänen silmiinsä. Hetki sen perästä hän vielä jatkaa:
— Varmaankaan köyhillä, sellaisilla kuin mekin, ei ole Jumalaa. Eihän
se kuitenkaan antaisi tällaiseen ahdinkoon joutua.
— Vai Jumala! Rikkailla se on, mutt'ei tällaisilla.
Mökissä tulee hetkisen kestävä hiljaisuus, ja Otto istuu vaiti kuin
kuunnellen omien sanojensa kaikua. Muutakin on mielessä. Huomenna
pitäisi eukon mennä kauppiaalta hakemaan suoloja, nahkaa, kaikkea
mitä joka päivä tarvitaan, eikä ole rahaa muuta kuin jokunen markka,
likaisia paperinpalasia. Mistäs otti lainaa ja millä sen sitten maksoi?
Oli jo tullut tehdyksi ennenkin velkaa, jota ei kai saanut maksetuksi
milloinkaan.
Väkisinkin tässä täytyi lyöttäytyä polsevikiksi ja kommuniksi, miksi
vain, kunhan apu tulisi. Sillä eihän mitään hyötynyt, jos maaliittoakin
kannatti. Se ei antanut maata. Helvettiäkö siis siihen semmoiseen
liittoon tarvitsi kuulua!
Viimeisen ajatuksensa Otto sanoi huomaamattaan ääneen, ja Riikka kysyi:
— Mihin liittoon?
— Semmoiseen, jossa on vuohia ja lampaita.
Ka, akka, mitä ällistelet. Siihen maaliittoonpa, jossa on isäntiä,
huonoja jos hyviäkin.
— Onko siihen sitten kuuluttu? kysyy Riikka.
— Sitähän tuota lienee kannatettu, mutta maattomaksi jätti sekin.
Ja Otto alkaa jälleen miettiä, että _jos_ olisi maata, niin mikä olisi
vielä aloittaessa elämää. Alkaisi todellakin kuin alusta. Näkisi vaikka
nälkääkin, kun tietäisi kerran pääsevänsä helpommille päiville. Saisi
näyttää, että vielä tässä turve kääntyy niinkuin nuoremmiltakin.
— Mutta ne ovat niitä turhia haaveita, sanoo Otto tuikeasti ja nousee
karistamaan repaleisia vaatteitaan, makuulle mennäkseen.
— Mitkä niin?
— Nepä, että kerran vielä tämänkin talon joutilaat maat leipää
kasvavat. Ja mitä sinä turhaa tikajat, akka, käy maata siitä. Unta sitä
on maattomallakin.
— Liian vähän on sitäkin, valittaa Riikka.
Asetutaan sänkyyn, joka on kahdelle liian ahdas. Otto ei saa kipeää
ruumistaan kyllin mukavasti sijoitetuksi vuoteelle, ja sänkyrenkkana
natisee ja valittaa hänen allaan. Lutikoitakin on niin, että suuhun
tuppaavat, ja kiroten ajelee Otto niitä pois kaulaltaan.
— Mitä sinä siinä... kun peppuroi kuin sika pehkuissa, ärähtää Riikka.
— Noita pirun elukoita... ähkää Otto—... kalvavat kuin tulella.
Riikka naurahtaa.
— Onpa sitä köyhälläkin elukkaa omasta takaa, minkä russakat ja lutikat.
— Hävittäisit.
— Ei ne häviä. Se on russakka ja lutikka niinkuin kirppukin
katoomatonta tavaraa.
— Jos ei muuten... niin höyräyttää tuleen. Mutta kun on niin laiska,
että antaa elikkojen kaivella rauhassa.
Se on syytös Riikalle, ja hänpä aikookin nyt puolustautua. Nousee
istumaan sängyssä, ja sanat rätisevät kuin raketit.
— Pirunko ma heille taian... laittaisit väljempää, niin kai tässä
minäkin jotain... kun on sänkykin kuin sian kaukalo, ja lapset saavat
rypeä pehkuissa kuin porsaat. Olisit aikoinasi laittanut torpan, niin
nyt olisi siitä hyvä hypähtää talolliseksi. Juutas... tässä minua
syyttämään...
— Vai talolliseksi... taija heistä kunnon talollisia vääntyä.
Nurkkapehkuissa on syntynyt myöskin liikettä. Barbaara on sysännyt
Iidaa, joka on ruvennut itkemään. Juhana, nuorin lapsista, möllöttää
mukana. Reettu, vanhin parvesta, uhkaa antaa toisia koniin häiritystä
rauhasta.
— Otakin isän vyöhihna ja vetele pakaroille, kehoittelee Otto
poikaansa. — Kakaroihen pitää vaieta seurakunnassa, muuten heitä tässä
pintaan, että paukahtaa.
Lapset tukkivat suunsa, peläten isän uhkausta, ja vähitellen tulee
hiljaista pirtissä. Kuuluu vain vuorottaista kuorsausta, ja ilma
sakenee. Oton hankkeet ne näin haihtuvat, myrkyttäen yhteisen
sylimittaisen makuuhuoneen ilman..
Mistäpä köyhällä varaa suurempaan.
11.
Aapo katseli metsäänsä, jonka olisi pitänyt jo olla kokonaan hänen,
mutta ei ollut vielä kuitenkaan. Jos maanjako-oikeus tekee päätöksensä
Hentun hyväksi, ei lautakunnan päätös silloin ole minkään arvoinen,
eikä siis metsäkään hänen, vaikka hän on sitä jo vuosia säästänyt ja
hoitanut kuin omaansa.
Hohtavan valkoinen ensi lumi kimalteli puitten oksilla. Talvi teki
tuloaan. Ennen hän oli tuntenut melkein poikamaista iloa ensi
lumesta ja talven tulosta; nyt olivat ne ainaiset samat mietteet ja
epätietoisuus kiusaamassa.
Eikö häneltä vaadittu minkäänlaista lausuntoa asiassa, ennenkuin
siitä päätös tehtiin? Saihan muussa oikeudessa puolustaa itseään ja
oikeuttaan, miksi ei sitä tässä sallittu? Voitaisiinko todellakin tehdä
päätös häntä kuulematta?
Aapo huomasi, että lautakunnan pöytäkirjakin oli ollut puutteellinen
ja ylimalkainen. Se olisi pitänyt laatia selvä ja yksityiskohtainen,
kun kerran oli semmoinen mies kuin Hentu asianosaisena. Pöytäkirjassa
ei mainittu muuta kuin tilan suuruus ja hinta ja että hänellä oli oma
rakentamansa kartano, johon puut oli ostanut toisen talon maalta.
Lieneekö sitäkään tullut mainituksi, ettei talo ole rakennuspuita
antanut. Sellaisenko pöytäkirjan nojalla voitaisiin tehdä päätös?
Aapo kokoili maassa olevia puita talven varaksi. Kasvumetsää ei
hän hennonut ottaa muuta kuin välttämättömiin tarpeisiinsa. Tuntui
rikokselta kaataa puita, joita ei välttämättömästi! tarvinnut.
Kun työ ei enää huvittanut, löi Aapo kirveensä kantoon ja päätti
käväistä Liinan luona Puromäessä. Hän ei ollut tyttöä tavannutkaan
viime päivinä. Olipa taitanut jo viikkojakin vierähtää siitä, kun hän
oli talossa käynyt. Tyttö voisi luulla, ettei hän välittänyt enää
muusta kuin palstastaan ja metsästään, joka oli hänelle tuleva, ja
menetti kokonaan miehuutensa ja tulevaisuuden uskonsa riita-asiansa
vuoksi. Oli vähällä näin käydäkin. Hän kaipasi Liinan nuorekasta
olentoa ja kirkasta naurua, mutta ei halunnut mennä häntä tapaamaan,
kun kerran oli epäselvää, missä voisi hänelle kodin tarjota.
Aapo oli luonteeltaan juro, ja rakkaus maahan oli melkeinpä hänen
suurin intohimonsa. Hän olikin pojasta polvenkorkuisesta askarrellut
maan kimpussa, ja nyt oli hänen kaipuunsa omaan maahan viritetty
korkeimmilleen lautakunnan toimenpiteillä ja nyt hänen täytyi sitä
saada. Tosin häneltä ei voitu maata kieltääkään, omaa kontua vain.
Mutta sehän oikeastaan olikin hänen omaa maataan, kun oli sitä
varhaisista poikavuosista asti perkannut ja viljellyt.
* * * * *
— Vielähän muistit jälkesi, sanoi Puromäen isäntä Aapolle, kun tämä
astui tupaan. — Mikä sinua niin kiinnittää sinne kotiisi, kun et muista
kylässä käydä?
— Ei ole ollut erikoista asiatakaan, koetti Aapo puolustautua.
— No hitto! Vai pitäisi olla asiat vielä erikoisempia, kun on kerran
miehellä morsian talossa, sanoi isäntä totuttuun tapaansa.
Liina oli karsinapuolella tupaa askareissaan, mutta ei tullut
tervehtimään Aapoa.
Leikkisä isäntä iski Aapolle silmää ja naureksien virkkoi:
— Siitä sen näet, että suuttuvat, kun heitä ei katsomassa käydä.
Liina meni pää pystyssä ulos tuvasta ja heitti vihaisen silmäyksen
Aapoon. Tyttö oli äsken täyttänyt kaksikymmentä vuottaan ja oli
oikullinen luonteeltaan. Monasti oli jo Aapo saanut sitä kokea. Nytkin
hän vain naurahteli, ja isäntä veisteli hänelle edelleen:
— Älä naura, leikki siitä on pois, ala vain mennä lepyttelemään.
Isäntä muutti keskustelun aihetta ja kysyi Aapolta:
— Ei kai siitä Hentun valituksesta ole vielä päätöstä tullut?
— Eihän siitä näin pian... Eivätkä ole minulta mitään lausuntoa
pyytäneet; sitä vaatimattako sitten tuomion tehnevät?
— Taitaa olla sekin oikeudenkäynti niissä asioissa hyvin sotkuista,
sanoi isäntä. — Jättäisitkin sille retkulle maansa ja torppansa.
Olisihan Puromäessä maata sinullekin. Joutaisin tästä minäkin jo
eläkevaariksi kohtapuoleen.
— Ei sekään vetele. Tulisi kovin suuri lahja Hentulle, jos siihen
heittäisi, sanoi Aapo.
— Niin tietysti. Tarkoitin vain, että ottaisit rahana korvauksen
Hentulta.
— Mistäs kirkonrotta maksaa. Hyvä, kun saa velkojansa piha-aitojen
ulkopuolella pysymään.
* * * * *
Liina seisoi kamarinsa ikkunassa ulos katsellen, kun Aapo avasi hiljaa
oven ja astui sisään.
— Taidetaan olla niinkuin vihoissa? naurahti Aapo.
Tytön runsassuortuvainen pää liikahti uhkaavasti, ja silmät välähtivät.
Ei vielä virkkanut mitään. Aapo alkoi käydä jo neuvottomaksi.
Katsohan tytön turilasta. Mikä sen on niin myrryttänyt? Ihan kuin eroa
jauhaisi.
Aapo istahti sängyn laidalle ja silmäili syrjästä tyttöä. Outo ikävä
hiipaisi mieltä.
— Liina! Mistä sinä olet niin vihainen?
— Vielä kysyt! kivahti tyttö. — Tulisit vielä harvemmin käymään.
— Siitäkö sinä niin...
Aapo naurahti ja läheni tyttöä hyväilyn aikeissa.
— Älä koske!... Möyri vaan niitä peltojasi ja hyväile hevostasi, josta
sinä kuitenkin enemmän välität kuin minusta.
Aaposta oli tytön kiukku niin lapsekasta, ettei hän voinut muuta kuin
nauraa.
Siitä tyttö suuttui yhä enemmän ja nopealla liikkeellä kiskaisi
sormestaan Aapon antaman muistosormuksen ja heitti sen nurkkaan.
Kääntyi ja sanoi vielä ovella mennessään:
— Mokomakin hiton karilas... maamyyrä...
Ovi paukahti kiinni.
Aapo istui typertyneenä sängyn laidalla, osaamatta heti poistua.
Tyttö oli sittenkin ollut todella suuttunut. Maamyyrä... se kai oli jo
herjausta.
Taisi nyt siis tämäkin satu olla niinkuin lopussa. Minkä hän sille, jos
oli jäykkä ja harvasanainen, työn kovettama peltomyyrä eikä joutanut
joka toinen päivä tytön luona käymään. Hänellä oli ollut kotikonnustaan
omat surunsa, joita ei tahtonut tulla tytölle heti haastamaan, kun
ei tietänyt, olisiko tämä sellaisesta välittänyt tai sitä edes
ymmärtänytkään.
Aapo nousi raskaasti ja poistui hiljaa. Talon peltoveräjälle päästyä
tuli ahdistava ikävä. Näinkö se kaikki hajosi? Sillä tytöllä oli niin
runsaat suortuvat ja kirkkaat silmät ja voimakas, notkea vartalo. Tyttö
oli ollut hyvin usein hänen mielessään työtä tehdessä.
Mutta jos hajosi niin hajosi. Ehkäpä pitikin hänen kohtalonsa kiertyä
näin joka puolelta.
Ettäkö suremaan? Eikö helvettiä. Vaikka veisivät häneltä maat ja
mannut, jos meni ainoa ystävä, niin hartiain ja käsivarsien voima oli
vielä hänen omaisuuttaan, ja sepä se taisi ollakin sitä pysyvintä
pääomaa.
Tytön luokse hän ei menisi tätä sovintoon pyytämään. Jouti tulla
hänen luokseen jos tahtoi. Ellei, niin koettaisipa hänet maan kanssa
askarrellessa unohtaa.
Aapo harppaili metsätietä pitkin askelin. Siinä oli jo hänen palstansa,
hänen metsänsä, jos sekään oli enää hänen. Mutta olihan hänellä
kuitenkin oleva maata muualla, jos ei entisillä olinpaikoilla, ja
silloin ei ollut vielä kaikki menetetty.
Aapoa ei haluttanut tällä kertaa mennä kotiin. Naapuritalon maalla oli
muuan torppa, jossa oli Vikki, hänen poikavuosien toverinsa, äsken
lohkaistun palstatilan isäntänä. Vikki oli usein pyytänyt häntä käymään
katsomassa, mutta töiltään ei hän ollut katsonut joutavansa. Nyt ei
haluttanut työhön, ja sopisi käydä kuulemassa, oliko Vikki tyytyväinen
uuteen taloonsa.
Pian oli puolisenkymmentä kilometriä taivallettu. Kuu oli noussut ja
valaisi metsää ja sen kohdussa luikertavaa polkua.
Siinä oli jo Vikin metsää. Komeata oli ja pitkävartista. Aapo seisahti
katsomaan rajalinjaa, joka suorana nauhana pohotti järven rantaan
saakka.
Jos metsä oli komeata, niin mahtoi se myöskin maksaa. Miten paljon
lienee rungolta maksanutkaan. Velkaa siinä on täytynyt Vikille karttua
hyvä summa. Mistä Vikki ottaa rahat korkoihin?
Vikki oli hyvillään Aapon tulosta.
— Olipa hyvä, että tulit. Puhetoveria olen tässä kaivannutkin. On tässä
vähän niinkuin huonosti asiat.
— Miten niin? Olethan sinä nyt talon mies, itsenäinen isäntä, sanoi
Aapo.
— Siinäpä se onkin. Tämän palstan takia sotkeuduin niin suuriin
velkoihin, etten ikinä siitä pyykistä selviä.
Vikillä oli laajat viljelykset, ja maata hän oli saanut
kolmisenkymmentä hehtaaria, ja kun oli palstalla puumetsää, jota talo
ei suostunut ottamaan itselleen, nousi maan hinta puineen tuhanteen
markkaan hehtaaria kohti.
— Semmoinen velka rätkähti, sanoi Vikin vaimokin. — Ei siitä notkosta
ukko nouse. Paha olisi ollut jäädä torppariksi, mutta nyt on vielä
pahempi suuren velkakuorman alla...
— Eihän sinulla hätää... myyt metsää tukkiyhtiölle, sanoi Aapo.
— Ei kelpaa yhtiölle niin pienet puut, virkkoi Vikki. — Olen sitä jo
kysynytkin yhtiön herroilta. Halkopuiksi ostaisivat, mutta sekään ei
käy päinsä. Mistä minä rahat sieppaan korkoihin joka vuosi, sanohan,
naapuri?
Aapo ei osannut sanoa mitään. Yhtäältä ja toisaalta kuului valitusta,
vaikka itsenäistyttäminen oli vasta alussa. Lakia huudettiin ja
hoilattiin hyväksi, mutta pian alkoi näkyä sen monipuolinen hyvyys.
Yleensäkin noudatettiin korkeita hintoja palstoituksessa, niin että
velkaa tuli jokaiselle korvia myöten. Sen alta olisi sitten pitänyt
suuriperheistenkin jaksaa ponnistautua puutteettomaan, itsenäiseen
toimintaan. Ja sitten metsäpalstat nousivat vielä huimaavampiin
hintoihin. Jos et ottanut, olit ilman, jos otit, niin velkataakka alkoi
kalvaa niinkuin Vikkiäkin nyt tuossa. Sanottiin, että hyvähän oli nyt
maksaa palstoja, kun maataloustuotteet olivat hyvissä hinnoissa, mutta
mistä suuriperheinen torpanmies mitään möi, kun hädin tuskin riitti
omiksikaan tarpeiksi.
— Niin ottaa tiukalle väliin, että unen vie, valitti Vikki. — Ja jos
ei tässä mitään keinoa keksi, niin maantielle on lähdettävä muutaman
vuoden kuluttua. Herrat huutaa, että laita maasi voimaperäiseen kuntoon
ja jalosta karjasi. Kyllä minä sen olen tietänyt jo aiemminkin, mutta
ennenkuin nuo tenavat saa miehiksi, niin liiat jalostamiset jää
varmasti. Ja tuleehan sitä meillä mikä muuallakin, mutta nyt kun pitää
pari tuhatta maksaa vuosittain lisämenoja, niin ei riitä. Velka kasvaa,
jos häntä velkaa saakaan.
Vikillä oli kahdeksan lasta ja siihen lisäksi vanhukset hoidettavana.
Vaimo oli kivulloinen, ja palvelijata täytyi pitää hänen apunaan ja
väliin maatyömiestäkin.
Vikki istui Aapon viereen penkille ja virkkoi:
— Niin huonosti ovat asiat. Sanoppa, tahtoisitko olla minun housuissani?
— En. Vaikka on tuota omissakin housuissani tarpeeksi kantamista.
— Olen siitä kuullut. Sinunkin olosi sattui kieron miehen alueelle.
Vaikka hätäkös sinulla, kun on rikas morsian, jatkoi Vikki naurahtaen.
— Otat maata Puromäestä.
Tummat veret läikähtivät Aapon kulmille. Vai sanottiin jo kylällä
Puromäen tyttöä hänen morsiamekseen. Olivatpa olleet asianomaisista
edellä. Sehän oli nyt jo niinkuin ollutta ja mennyttä.
— Mitäs niistä toisten maista... omansa se olisi rakas itsekullekin,
sanoi Aapo.
— Niin kai. Sinulle ei suuria velkoja tulisikaan, jos lautakunnan
päätöksen mukaan menisi, sanoi Vikki.