MAATTOMIA
Yhteiskunnallinen maalaisromaani
Kirj.
VEIKKO KORHONEN
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1920.
1.
Savuniemen heinäniityllä oli vilkasta liikettä. Kuivia heiniä oli
päivän kuluessa kasaantunut melkoinen määrä, ja nyt oli ne saatava
ennen sateen tuloa korjuuseen. Työväki hääri vähissä vaatteissa
isäntä-Hentu hoputteli mökkiläisiään, jotka olivat veroa suorittamassa,
kiivaampaan liikkeeseen.
Tämä liiallinen kiirehtiminen näytti miehiä kovin sapettavan. Yksi
ja toinen jo kirosi, mutta koetti vielä hillitä kiukkuaan pahemmin
ilmoille purkautumasta.
Pilvi nousi uhkaavasti, ja useita kasoja oli vielä niityllä. Hevoset
huohottivat ja miesten kasvoilta virtaili hiki. Muutamia pisaroita jo
putoili.
— Heilukaa kiivaammin, kastuu kuivat heinät, helvetti! huusi isäntä.
Mutta silloinpa miesten sisu jo purkautui.
— Heilu itse!
— On tässä jo juostukin tarpeeksi. Kun kastuu, niin kastukoon.
Jo joku vielä lisäsi:
— On tässä taas riehkaistu niinkuin henki olisi kysymyksessä, mutta
viimeistä kertaapa sitä rehkitäänkin verotyössä.
— Viimeistä...? Ala jo kääntää hevosta! hihkaisi Hentu välittämättä
miesten puheista.
— Niin, niin. Etkös muista, että torpparit on jo vapautettu, sanoi
edellinen. — Ei olisi pitänyt enää kiirehtiä, kun näkee, että kaikki
koettavat parhaansa.
— Puhukaa sitten vapaudesta, kun olette sen ensin saaneet, sanoi
isäntä kiukkuisesti kävellen miesten rinnalla, jotka menivät viimeisiä
heinäkasoja noutamaan.
Oli jokaiselle tunnettua, että Savuniemen Hentu ei pitänyt uudesta
torpparilaista.
— Toisen omaisuutta sen lain avulla riistetään, oli usein sanonut sen
jälkeen kuin oli tullut huomaamaan, että hänenkin oli luovutettava
palstat alustalaisilleen. Niin nytkin. Miehet näkivät, että isäntään
oli sattunut heidän huomautuksensa. Silmät paloivat ja suupielet
värähtelivät. Jos ei olisi pitkin päivää kiirehtinyt, ei olisi
heidänkään puoleltaan ruvettu sanailemaan, mutta nyt kiehahteli sisu
molemmin puolin. Sade pieksi heiniä, ja miehet kiirehtivät latoon,
jonne Hentukin tuli viimeisenä.
Oli tuokion kestävä äänettömyys, jolloin jo luultiin äskeisen
sanaharkan unohtuneen. Mutta se alkoi pian uudelleen, kun joku miehistä
virkkoi:
— Paljon tuli tänään heiniä latoon. Hyvillään saa olla isäntäkin.
Hentu muljautti vihaisesti puhujaan.
— Olisi saatu kaikki kuivat heinät latoon, jos olisi liikuttu
ripeämmin, sanoi hän.
Se oli kuin pommi, joka räjähti miesjoukossa.
— Voi helvetti mitä puhuu! Henki tuo oli jo melkein katkeamassa, kun
yhteen menoon juostiin.
— Onhan se vanhastaan tiedetty, ettei tälle isännälle riitä työ, vaikka
sitä tulisi miten paljon tahansa, sanoi toinen, ja kolmas jatkoi:
— Tuleekohan tuota vielä ensi kesänä yhtä paljon. On se nähty, ettei
päiväpalkkalainen tee sitä, minkä verotyöläinen.
— Sitä ensi kesää te nyt odotatte ja toivotte, että talollisten työt
jäisivät tekemättä, kuohahti Hentu. — Kyllä rahalla työt sujuvat.
— Kukapa tuosta iloinnee, jos työt tekemättä jäävät, sanoi Harjamaan
Aapo, Hentun torppari. Siitä taas, että verontekijät pääsevät omalle
palstalleen, ei voine olla kukaan kunnon ihminen iloitsematta.
— Sitten kun pääsee, jurahti Hentu.— Puhukaa sitten vasta, kun olette
isäntiä. Nyt te olette vielä minun alustalaisiani ja teette mitä minä
käsken.
— Niinhän on tehtykin. Mutta kun ei jaksa enempää kuin jaksaa, niin saa
vihoittelut palkakseen.
— No muuta palkkaahan tästä verotyöstä ei tulekaan, naurahti joku.
— Ettekö muka mökkienne maista saa tuloina palkkaa verotyöstä, kivahti
Hentu. Häntä jo sapetti niin, että nousi kiivaasti seisomaan, mutta
löi noustessaan päänsä ladon katto-orteen ja kirosi karkeasti, painuen
jälleen istumaan.
— Kyllä ne mökkien tilukset ovat tulleet jo verotöinä useimmilta
maksetuiksi, ja vielähän niistä maksetaan lisääkin, sanoi Harjamaan
Aapo.
— Ottakaa ilmaiseksi! kiukkuili isäntä. — Eihän siinä muuta kuin
aloitatte taas kapinan ja julistatte maat yhteiskunnan omiksi, pisteli
hän.
— Eikä oteta. Ei ole tässä joukossa yhtään miestä, joka olisi sitä
tietä aikonut ottaa ennenkään. Mutta lain myöntämillä keinoilla
otetaan, jos ei kerran vapaaehtoisesti anneta, jatkoi Aapo.
— Ei anneta! jyrähti Hentu.
— Antavatpahan monet muut.
— Antakoot! Min' en anna muutoin kuin pakolla!
Joku joukosta sanoi tähän:
— On siinä mies, kun puhuu omaa tekemäänsä lakia vastaan.
— Ei ole minun tekemäni, sanoi Hentu.
— Edustajiesi tekemä ainakin, virkkoi joku vanhempi mies. — Olithan
tuota samaisen lain syntyä huutamassa joka päivä, mutta nyt kun tuli
aika panna lakia käytäntöön, onkin toinen ääni kellossa.
— Semmoinen siin' on mies, jurautti muuan vanha mäkitupalainen ja
purautti suustaan vahvan purusyljen, joka meni isännän kengän kärjelle.
— Elä sylje varpaille, kiukkusi Hentu.
— Vahingossa se... Minullekin tämä lupasi aina antaa torpan maat,
jatkoi mies, — mutta kun tulin pyytämään, niin toiseen kertaan aina
jäi, ja nyt olen jo vanha mies enkä kykene torppaa rakentamaan.
Pojatkin ovat menneet maailmalle, kun ei ollut omaa kontua. Semmoista
se on. Vielä häntä sitten puhuu ja pulittaa.
Naurettiin. Ukko sylkäisi uuden syljen, kuin kaikkea katoovaista
halveksien, ja kellistyi heiniin kyljelleen.
Hentu koetti pitää puoliaan, mutta huomattuaan jokaisen mielipiteiden
olevan häntä vastaan, vaikeni kokonaan ja katsella murjaili ladon
suulta sateiselle niitylle. Hittojako heidän kanssaan rähisemään,
mietti hän. Ovat nyt niin peevelin komeita, kun päästään muka
isänniksi. Jos sitten heistä kykenee yksikään isäntänä olemaan ja omaa
maata hoitamaan. Siihen työvoimaansa muka luottavat. Sattuu sairaus
tai muu tulemaan, niin silloin meni palsta vieraalle. Mutta ottakoot
ja koettakoot. Sittenhän sen tietävät. Vieväthän ne häneltäkin maita,
mutta viekööt. Loppuu kerran jurnuttaminen ja niskoittelu.
Hentu nousi ja mitään virkkamatta lähti astumaan pois niityltä.
Miehet naurahtelivat.
— Jopa Henterin niska nyt punoitti, virkkoi joku miehistä.
— Sai kerrankin kuulla totuuden, sanoi toinen. — Jos olisivat kaikki
maanomistajat tuonlaisia, ei uuden lain käytäntöönpanosta tulisi
mitään. Riitaa ja rähinää olisi maailma täysi.
— Paljon on tällaisiakin isäntämiehiä, arveli joku.
— Se on tietty. Enin osa heistä kuitenkin mukisematta tyytyy lain
määräyksiin.
— Samaa maata se on Arvolan Aatamikin kuin tämä, sanoi joku. — Kuuluu
pihisevän ja puhisevan, kun on monta torpparia ja mäkitupaa ja menee
paljon maata heille.
— Niinkuin muka liian vähän itselleen jäisi. Melkein kokonainen
manttaali miehellä.
Sade rapisi kattoon ja oli oikein mukava jutella ja levähtää
tuoksuvissa heinissä. Väsyneimmät olivat kellistyneet heinille ja
kuorsasivat äänekkäästi. Alkoikin olla jo ilta käsissä. Ennen neljää
oli aamulla tultu töihin ja aherrettu lepäämättä koko päivä.
Monellekin miehistä oli vielä riittävästi verotyötä, vaikka omatkin
työt olisivat tekijätä kaivanneet. Mutta kangastelihan tulevaisuus
lupaavana. Ensi suvena saisi jo tehdä omaa työtään. Vastenmieliseksi
käynyt verotyö loppuisi vihdoinkin.
2.
Rinteen Otto palaa myöhäisenä heinäkuun iltana verotyöstä. Arvolan
hovitilan niityllä on tänään ollut raskas päivä, ja Otto laahustaa
kumaraisena ja väsyneenä kotimökilleen. Ilta on lämmin ja autereinen,
ja metsän salaperäiset tuoksut ympäröivät kulkijaa, mutta Otto ei sitä
huomaa. Hänen aistimensa on raskas työ tylsistänyt. Nenä tuntee vain
piimäleilistä tulevan kirpeän hajun, kun leili siinä hänen selässään
heiluu kepin nenässä. Yksi ajatus vain takoo miehen päässä: — Pääsee
kohta kotiin ja Riikka ammentaa puuroa kuppiin ja käskee syömään.
Saunarenkkana on ehkä lämmitetty... saa hautoa noita raajoja. Kova
päivä niityllä... kotona puuro ja sauna... saattaa olla kahvikin.
Joku uusikin ajatussarja koettaa päästä eloon, mutta se painuu
voimatonna takaisin, ja taas tulee se entinen.
Rinteen Otto on iältään vähän yli viidenkymmenen. Pitkä, laiha ruumis
huojahtelee kävellessä, ja kasvot ovat kuopalla. Silmät ovat nuorempana
saattaneet olla siniset ja virkeät, mutta nyt niissä on ainaisen
arkipäivän eloton harmaus.
Kohta kolmekymmentä vuotta on hän ollut mäkitupamökissään Arvolan
takamaalla. Renkinä oli ensin talossaan ja siitä nai piian ja tuli sen
kanssa takaliston mäkituvassa lapsia siittäneeksi niin, että viisi
vanhinta on maailmalla ja neljä vielä kotona leipää huutamassa ja
yhteistä toimeentuloa niukentamassa.
Kuluneet sotavuodet ja kapina-ajat olivat köyristäneet Oton selkää,
joka siihen asti raskaasta raadannasta huolimatta oli koettanut
pysyä jotenkin suorana. Pitivät vähän aikaa vankina, ja leipäkin oli
vähissä perheeltä, ja se miestä vanhensi. Aatami-isäntä oli joka vuosi
lupaillut torpan maita Otolle, ja siinä toivossa oli koettanut kaikin
voimin raataa talon laajoilla vainioilla. Kaksikymmentä vuotta oli sen
lupauksen täyttäminen jäänyt vuodesta vuoteen, ja nyt se tuntui jo
häipyvän olemattomiin. Vuosi sitten oli Otto kerran vielä kysäissyt
isännältä:
— Tuleekohan siitä torpan saannista mitään?
Siihen oli isäntä vain naurahtanut:
— Mitä sinä vanha mies enää torpalla... toisten hyväksi sitä
perkkaamaan ja rakentamaan.
Siihen se jäi, ja silloin Otto tiesi sen toiveensa jättää kokonaan.
Kapina-aikana temokraatit saivat uskotelluksi maanjaollaan, ja silloin
kituvat toiveet oman maan saannista näyttivät toteutuvan, mutta
ainoastaan hetkiseksi. Nyt ei enää tehnyt mieli ajatella koko asiaa.
Otto on päässyt jo kotiveräjälleen. Siinä ovat vastassa nuorimmat
lapset, risaisina ja likaisina. Ei ole Riikalla aikaa pestä pyykkiä, ja
hajoisivat vain pahemmin mukuloiden ryysytkin pestessä.
— Menkäähän tuosta... hosii Otto lapsia, jotka ovat siinä jalkoihin
sotkeutua.
— Onko äitinne keittänyt puuron ja lämmittänyt saunan? kysyy Otto.
— Ei oo puuroa, mut sauna on.
— Ka, miks'ei puuroa?
— Kun ei oo jauhoja.
— Joko ne perhanat on taas lopussa, kivahtaa mökinmies kärsimättömänä
ja astuu tupaan.
Riikka, Oton vaimo, on ainaisen köyhyyden kynimä, elämäänsä
kyllääntynyt olento. Nytkin hän kähnii siinä hellan ääressä ja
korvallistaan raapien kohentelee tulta kahvipannun alle.
— Toitko sinä jauhoja? kysyy Riikka.
Ottoa sapettaa se kyseleminen. Syövät täällä laiskana, akka ja lapset,
ja hänen pitää kulkea työssä.
— Helvetistäkö niitä aina piisaa, jurahtaa hän ja kaivaa piipun, ainoan
ystävänsä, housujensa taskusta.
Akka vaikenee. Ei halua tällä kertaa riitaa rakentaa, kun niin
muutoinkin laiskottaa. Helteinen ilma on koko päivän raukaissut. Maha
kyllä mouruaa ja vaatii vahvempaa ruokaa kuin kuivunutta leipää, mutta
tuleepa yö ja saa unta, joka on kaikesta parhainta.
Otto vetelee savuja ja Riikkaa katsellen miettii omia mietteitään.
Ne ovat muuttaneet äskeistä suuntaa ja kiertelevät nyt laihan ja
unisen avion lähettyvillä. — Ihme, miten rumaksi tuo akka on käynyt,
on Otto aikeissa sanoa ihan ääneen, mutta huomaa, että se saattaisi
loukata akkaa, eikä sanokaan mitään. Ajattelee vain. — Oli ennen
lihava ja punakka ja nyt on tuommoiseksi käynyt. Lapsenteossa ja
muussa puutteellisessa elämässä lienee surkastunut. Sitä ennen halasi
mielellään, ja siksihän noita lienee tullut niin paljon lapsiakin.
Otto naurahtaa mietteilleen, ja Riikka kivahtaa:
— Mitä sinä naurat? Sitäkö että jauhot loppuivat?
— Mitäs minä siitä... tuli tuossa vain vanhat ajat mieleen. Kun olit
komea ja lihava.
— Hyh... vieläkö sinullakin pitäisi olla korea akka mukamas. Nälkä se
on minutkin ruotinut.
Riikan uneliaisuus on hävinnyt, ja hän aloittaa tavanmukaisen
valitusvirtensä ja haukkuu lopuksi miehensä, joka ei ole kyennyt
enempää hankkimaan.
Otto menee ulos ja pihakivellä istuen odottelee saunaan menoa.
Jotenkuten joutuu siinä maattomuus mieleen. — Olisi minullakin
torppa ja oma hevonen ja neljä lehmää. Hätäkö olisi silloin perhettä
elättäessä. Arvolan maillakin on puuttomia ahoja ja soita, jotka
eivät tuota mitään ja joutaisivat maattomille, minullekin, mutta ukko
ei anna. Ei sano antavansa palstoja torppareilleenkaan, vaikka laki
kuuluisi semmoinen olevan. Tokko heille sitten lakikaan enää voinee
mitään, maanjusseille. Semmoisiksi ovat paisuneet.
Omituisen tylsänä istuu Otto siinä pihakivellä. Lämmin tuulen henkäily
hivelee ruumista avonaisesta paidan aukosta ja puistelee mennessään
pihahaavan lehdet liikkeeseen. Otto kuulee jossain lehtien liikkuvan,
mutta väsynyt ruumis ei tunne enää tuulen hyväilyä. Lyhyt ajatuksen
tynkä on vain elossa. — Kuuluvat saavan torpparit omaa maata, jos
saavat. Mäkituvat ei saa, en usko. Ja mitä sillä tyhjällä. Saakoot.
Menen tästä ruunun töihin. Talo ei huoli enää vanhasta ja vaivaisesta.
Siihen se katkeaa ja tapailee taas samoja asioita. Nukuttaakin jo.
Otto herää siihen, että ulapan äärellä jyrähtää tärisyttävä ukkonen ja
salama leimahtaa yli taivaan. Vilunväreitä tuntien juoksee hän saunaan.
Löyly virkistää hetkeksi mieltä, ja kohta hän jo haastaa Riikalle:
— Olisi meilläkin torppa, niin olisi riittävästi leipääkin. Nyt
saataisiin ehkä omaa maatakin.
— Elä horise. Eivät rikkaat sulle maitaan anna, kivahtaa Riikka.
Ja siihen se katkeaa. Ei puhu Ottokaan enää mitään. Kiuas vain hiljaa
pihisee ja sade rapisee saunan kattoon.
3.
Elokuu on jo menossa. Harjamaan Aapo odottaa vuokralautakuntaa, jonka
pitäisi hänen torppansa erottaa emätalosta. Savuniemeläinen ei ole
suostunut vapaaehtoisesti maata luovuttamaan Aapolle. Lautamiehen on
vaatinut papereitakin antamaan.
Savuniemen rintamailla ei ollut muita torppia kuin Honkamaa, toiset
mökit olivat takamaalla. Vain muutamat talolliset olivat pitäjässä
itse tarjonneet torppareilleen maitaan lunastettavaksi ja sovussa oli
rajat aukaistu ja hinnoista sovittu. Muutamassa talossa oli lautakunta
käynyt vain sovittelemassa, kun isäntä ja mökkiläinen olivat yhteisesti
pyytäneet. Riitaa ei sielläkään haastettu.
Savuniemen Hentu oli toista maata. Uhkasi mäkitupalaisensakin ajaa
pois, jos aikoivat maata ryhtyä vaatimaan. Sanoi heidän loisia olevan.
Aapo käveli pihamaalla ja tarkasteli, eikö jo miehiä näkyisi. Olihan
isäntä uhannut vastustaa palstan luovutusta. Eihän tietänyt, mitä
keinoja oli sillä mielessä. Saattoivat auttaa häntä lakimiehetkin,
niinkuin oli kehunut.
Hänen palstansaantinsa piti olla yhtä suora ja selvä kuin toistenkin.
Uutta lakia ei hän tosin tuntenut. Olisi pitänyt lukea se ja tutkia
kaikin puolin.
Aapo oli vielä nuori mies, iältään vähän vailla kolmekymmentä.
Isältään oli hän saanut torpan, jossa ei muuta perhettä ollut kuin
hänen isänsä ja äitinsä. Isä oli heikko ja sairaalloinen, mutta äiti
kykeni vielä hoitamaan torpan pienen karjan ja muutakin taloutta. Aapo
oli paikkakunnan tunnetuimpia työmiehiä, ja jo senkin vuoksi olisi
Savuniemeläinen pitänyt hänet edelleen veroatekevänä torpparinaan. Aapo
taas ei mitään niin kiihkeästi toivonut kuin että pääsisi vapaaksi
verotyöstä ja saisi kontunsa omakseen. Ensimmäisten joukossa oli hän
palstoitusta pyytämässä.
* * * * *
Lautakunnan miehet saapuivat, ja Aapo vei vieraansa tupaan.
Isäntää ei kuulunut, vaikka määrätty tunti oli jo ohi kulunut.
— Jokohan jättäysi tulematta, virkkoi Asko, lautakunnan puheenjohtaja,
muuan nuori torpanmies.
— Mennään tästä hakemaan, jos ei muuten tule.
— Tehdään Hentulle iso huutosakko. Opetetaan miestä potkimaan lakia
vastaan.
Miehet naureksivat ja laskettelivat pilojaan. Toisina lautakunnan
jäseninä oli Seppä, parrakas ja pyöreä palstatilallinen, ja Taneli,
talonpoika, jolla oli valtavassa ruumiissaan perin hyvä tahto
saada syntymään pikkutiloja niin paljon kuin mahdollista. Omille
alustalaisilleen hän oli jo jakanut palstat ja hinnoittanut ne
alhaisempaan kuin yksikään vapaaehtoisista maanantajista. Miehet saivat
olla yhtämittaa liikkeessä. Anomuksia tuli torppareilta joka päivä, ja
homma oli vaikeata ja kaikin puolin vaivalloista, missä ei maanomistaja
itse helpottanut lautakunnan työtä.
Kun lautakunnalla oli tiedossa, että sovintoa ei tulisi syntymään
Harjamaassa, lähtivät miehet mittaamaan Aapon viljelyksiä Hentua
odotellessaan.
Aapo ei osannut ryhtyä mihinkään toimeen. Hänen tarjoamaansa apua
eivät miehet sanoneet tarvitsevansa, ja Aapo sai kävellä tyhjin toimin
kartanolla.
Aapon isä, puolisokea ja -kuuro ukko, tuli kartanolle ja puheli
puoliääneen itsekseen:
— Vähäinenkin sopu se särkyy niitä rajoja aukaistessa, semmoisen
unen näytti. Eikö saane poika siirtää tästä asumasijojaankin toiseen
paikkaan. Sinnepäin se uni vähän viittailee.
— Että mitä? huutaa Aapo isälleen, jonka on kuullut taas itsekseen
puhelevan.
— Sitä vain tässä, että outoa unta näytti viime yönä. Olisit tyytynyt
torpparina olemaan, niin olisit saanut pitää entiset asumasijasi, isäsi
rakentamat. Ei tule tähän taloa sinulle.
— Mihin sitten? naurahti Aapo, vaikka tunsi käyvänsä totiseksi.
— Ei sanottu sitä unessa, virkkoi ukko ja meni tupaan, puuttumatta sen
pitempiin puheisiin poikansa kanssa.
Taitaa ukko turhia höristä, mietti Aapo, mutta ei jaksanut sitä heti
pois mielestään jättää.
Isäntäkin tuli, ja lautakunnan miehet tavalliseen tapaansa kävivät
leikittelemään:
— Pitäisi tässä tehdä Aaposta isäntä. Mitä siihen entinen isäntä sanoo?
— Pitänee tälle Aapolle antaa nyt maata oikein pitkällä mitalla, hyvä
työmies kun kerran on.
Hentu kuunteli miesten puheita ja jurahti viimein:
— Ei taida olla maanomistajalla tässä asiassa mitään sanan valtaa.
— No eipä sitä paljoa ole, virnaili Seppä. — Otetaan pakolla, jos ei
mielisuosiolla anneta.
— Polsevikkilakihan siitä torpparilaista tuli. Maat riistetään
väkipakolla pois, juritti Hentu.
— Kyllä sitä vielä jää sinulle samoin kuin muillekin, vaikka
mökkiläisillekin annetaan osansa, sanoi Taneli. — Ja helpompihan
sinunkin on tästäpuolin olla heinäniityllä. Ei tarvitse laiskojen
verotyöläisten kanssa kinata, jatkoi hän.
Se jo suututti Hentua, joka istui polvet pystyssä pihakivellä,
piippuaan imeksien.
— Mitä se sinua liikuttaa, jos minä omien työmiesten! kanssa riitelen.
Kaikkia sitä, minkä sinutkin, pannaan tällaisiin toimiin. On mies
sitten vielä maanomistajien puolesta lautakunnassa.
Taneli naurahti suopeasti ja kertoi miten oli omia maitaan antanut
alustalaisilleen.
— Niinhän hullu tekee. Minä olenkin viisaampi.
— Päinvastoin, naapuri. Sinä vastustat lakia, joka on yhteisesti
laadittu. Ei kukaan tässäkään kylässä...
— Ei Arvolainenkaan tunnusta tätä lakia muuksi kuin miksi sitä äsken
sanoin, keskeytti Hentu. — Olisihan valtio saanut ostaa maita ja jakaa
tilattomille.
— Ja sinä luulet, että torpparit olisivat jättäneet kotinsa ja entiset
olinpaikkansa ja lähteneet sitä valtion ostamaa raivaamatonta maata
anelemaan, sanoi Taneli.
Miehet näyttivät jo kiihtyvän molemmin puolin.
— Jos kaikki maanomistajat olisivat samaa mieltä sinun kanssasi, ei
palstoittamisesta tulisi mitään, kivahti jo rauhalliselta näyttävä
Askokin. — Muutamat maanomistajat sopivat vapaaehtoisesti ja ilman
riitaa luovutettavista alueista.
— Tällä Hentu-poloisella kun on niin vähän maata, niin ei raskisi
antaa, pilaili Seppä.
— Kahden talon maat, eikä yhtään voimaperäisesti viljeltyä lohkoa,
sanoo Taneli. — Sen sijaan ihmisviljelyksessä tämä Hentu pitää
puolensa. Monesko se jo onkaan sinulla, Hentu, niitä perillisiä?
Keskustelu meni asiattomaksi, ja kohta haukuskeltiin molemmin puolin.
Taneli leikillään, Hentu punaisena naamaltaan, syljeksien ja kiroillen.
— Mitä tässä sen kanssa riitelemään ja hosaamaan, mennään katsomaan ja
suunnittelemaan rajoja.
— Sopikaa edes rajoista vapaaehtoisesti, kehoitettiin.
— En kajoa mihinkään. Tehkää vain rajanne ja antakaa minulle
pöytäkirjasta valitusosoitus, sanoi Hentu ja nousi kotiinsa lähteäkseen.
— Ei vielä saa mennä, esteli Seppä.
— Sinäkö minua kiellät menemästä? sanoi Hentu pihaveräjällä.
— Minä. Pysy vain nyt paikoillasi.
Hentu jäi seisomaan veräjän pieleen, kun toiset lähtivät
suunnittelemaan tulevan talon rajoja.
— Pysähtyipäs, hymähti Aapo, joka istui tupansa portailla. — Mitähän se
siinä nyt hautoo mielessään. Jos sitä koettaisi pyytää sovintoon.
— Kuulehan, Hentu, jos tehtäisiin sovintokaupat, kun sinun täytyy
kuitenkin sitä maata antaa. Mitä vaatisit hehtaarilta maastasi?
Miehet olivat melkein samanikäisiä, Hentu vain muutamia vuosia
vanhempi. Aapo ei ollut häntä puhutellut isännäksi kuin joskus
leikillään.
— Ei siitä tule mitään. Ja mitä sinä hintoja kyselet? Saathan sinä sitä
lautakunnan kautta melkein ilmaiseksi.
Siihen se loppui. Aapo vaikeni.
Ilta jo läheni. Miesten iloiset, hoilaavat äänet kuuluivat metsästä.
Aapo istui valoisissa mietteissä tupansa portailla, Hentu nojasi
veräjän pieleen synkkänä ja sanattomana.
4.
Tuli seuraava päivä, ja Savuniemeläisenkin täytyi lähteä lautakunnan
suunnittelemia rajoja katsomaan.
Valittamista oli Hentulla, sen tiesi.
— Tästä kulkee talon tie ja sitä ei muuteta, sanoi hän aluksi.
— Mutta hyvä mies, kun oikaiset mutkan tiestäsi, saat sen vielä
sileämmälle maalle, sanottiin. —
— Ja sitten jää Aapon palstan taakse minun niittyni. Maanjakajat eivät
taida sitä huomata, mutta siinä se onkin naula, joka vetää, kehaisi
Hentu.
Lakimiehetkö häntä olivat näin neuvoneet?
— Ja sitten on palsta liian suuri viljelyksiin verraten, jatkoi
Savuniemeläinen. — Puolitoista hehtaaria on liikaa.
— Mutta kun torpparilta jää talon puolelle valmiita niittyjä, jotka
ovat maanlaadultaan arvokkaampia kuin vaihtomaa, niin lisäys johtuu
siitä. Ja metsäkään ei muuten riitä, selitettiin Hentulle.
Ei auttanut. Hentu uhkasi valittaa.
Alakuloisena poistuivat lautakunnan miehet, ja Aapo samosi synkkänä
metsään.
Kävisikö sittenkin niin kuin vanhus oli ennustanut? Menisikö asia
niin pitkälle Hentun kanssa, että hänen pitäisi jättää peltonsa ja
syntymäsijansa ja muuttaa toiseen paikkaan.
Aapo oli tätä kysellyt Askolta, mutta hän ei sanonut tietävänsä siihen
mitään. Laki tosin edellytti sellaisiakin tapauksia.
Laki oli siis sellainen. Ja sitä voitaisiin tulkita monella tavalla.
Sellainenko siis uusi laki olikin, ettei se suonut turvaa ja oikeutta
vähempiosaiselle?
Tuuli humisi metsässä, jonka poveen luikertavaa polkua Aapo kulki.
Eivätkö nuo sitten olisikaan hänen puitaan, tuo metsä hänen metsäänsä.
Joku päivä sitten hän oli vielä uskonut niin, mutta nyt tuntui
epämääräiseltä ja melkein toivottomalta. Päätös näin ollen siirtyy
tuntemattomaan tulevaisuuteen. Hän ei saakaan vielä omaa maata niinkuin
ne maattomat, jotka olivat tekemisissä oikeamielisten isäntien kanssa,
ja saivat palstansa viivyttelemättä omikseen.
Aapo oli kävellyt ajatuksissaan Puromäkeen, naapuritaloon asti. Siellä
oli Liina, nuori tyttö, joka oli lupautunut hänen uuteen taloonsa
emännäksi.
Mitä sanoisi nyt Liinakin, kun kuulisi miten oli käynyt?
Isäntä korjaili pellonaitaa ja tuli tervehtimään.
— Joko pääset omaan maahan käsiksi? kysyi, kun tiesi lautakunnan olleen
Harjamaassa.
— En vielä.
Aapo kertoi lyhyesti, mitä Hentu oli uhkaillut.
— Mitäpä se niillä valituksillaan saa aikaan. Minä puuhasin toki
mittarinkin valmiiksi alustalaisilleni.
— Niinhän sitä pitäisi...
— Paljon niitä vaan on maanomistajia, jotka niskoittelevat, vaikka on
isäntiä, jotka eivät tarvitse edes välittäjiäkään.
Miksi ei Savuniemeen sattunut sellaista isäntää, mietti Aapo
palatessaan hämärtyvää oikopolkua myöten kotiinsa. Miksi ei monille
muille? Lujalle otti maanomistusolojen uudistus.
5.
Seppä, Asko ja Taneli istuivat tiepuolessa eräänä syksyisenä päivänä.
Miehet olivat istuneet levähtämään monipenikulmaisen taivalluksen
jälkeen. Kokonainen rupeama oli poljettu asumattomia maita. Kapea
polku luikersi milloin synkkään korpeen, milloin taas ahoja, joita oli
joskus kaskettu, lepikkorinteitä, joissa väkevä maa lepäsi joutilaana
ja kasvoi sanajalkaa. Väliin polku poikkesi järven rannalle ja kohosi
rinnemaille ikäänkuin näytellen miehille:
— Olisi tässä maita asuttaviksi, olisi saloa ja järven rantaa ja
lihavamultaista viidakkoa.
— Olisipa, olisi, tuntui miesten katse myöntävän. Kun nämä vain
annettaisiin maattomille, niin pian olisi omassa maassa leipää
jokaiselle riittävästi.
Miehet istuivat kaatuneen hongan tyvellä.
— Olisi tuossakin pikkutalon paikka, sanoi
Seppä, katsellen ulapan rantaan viettävää, kivetöntä rinnettä. —
Kenenkähän maata tämäkin lienee?
— Kukapa sen tietää, virkkoi Taneli. — Näilläkin paikkakunnilla
on maanomistajilla niin paljon maita, etteivät kaikistellen tiedä
itsekään, missä kulkee minkin maan raja ja mikä alue kuuluu kullekin.
Siitä huolimatta pitäisi palstat tehdä liian pieniä ja uusille
omistajilleen sopimattomia. Jokaisessa palassa maata riiputaan kiinni
kynsin ja hampain.
— Olisihan sitä joka talolla sellaista maata, joka joutaisi
irtolaisväelle, kun omistajien mielet muuttuisivat, virkkoi Asko.
— Sepä se, mutta tästä maailmasta ei tule valmista, vaikka kuinka
takoisi, naurahti Seppä.
— Ei tule. Mekin liehtaamme maattomille maata, mutta enemmät kuin
puolet maata-haluavista täytyy jättää ilman.
— Minkäs teet, kun laki on semmoinen, sanoi Taneli.
— Mäkitupalaiset saavat vain omat aitauksensa, hädin tuskin nekin.
Mitä semmoisella palalla tekee, kivahteli Seppä. — Pahemmaksi vain käy
heidän alansa, kun ei jää edes polttopuumetsää.
— Senpä takia monet mäkituvan miehet nauravat koko maanjaolle. »Kyllä
se vielä tulee sellainenkin aika, että maata saa riittävästi, joka
sitä haluaa», sanovat. He odottavat köyhälistödiktatuuria, joka heidän
mielestään muuttaa maanomistusolot kokonaan toisiksi, puheli Asko.
— Siihen kai sitä sitten joudutaan, kun ei ajoissa älytä, sanoi
Taneli. — Sanon sen vieläkin, että nykyistä torpparivapautuslakia
laatiessa oltiin liian varovaisia ja kärkkäitä kuulemaan
maanomistajien vaatimuksia, jatkoi hän. — Sen heistä valistuneimmat ja
selvänäköisimmät myöntävät itsekin.
— Hyvinkin monet sitä sanovat, vakuutti Seppä. — Muistan tässä
muutamankin suurmaanomistajan sanat, kun oli lakia perinpohjin
tutkinut. »Tämä on nyt vain alkuaste. Pian tätä lakia on uusittava ja
lisättävä», sanoi. Ja kyllä se mies oikeassa olikin.
Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Miehet näyttivät miettivän. Ehkäpä
jokaiselle heistä kangasteli tulevat ajat maakysymyksen ratkaisussa.
Ollessaan yhtämittaisesti maattomien asioita järjestelemässä olivat he
tulleet huomaamaan epäkohdat maakysymyksessä ja sen voimakkaan kaipuun,
jolla jokainen heistä odotti omaa maapalaa.
— Oikeastaan minun pitäisi pyytää eroa koko tästä toimesta, virkahti
Seppä.
— Miten niin? kiirehti Taneli kysymään.
— Senpä vuoksi vain, että on vaikeata nähdä mäkitupien miesten surua
ja pettymystä, kun he anovat maata eivätkä saa sitä kuin kourallisen,
toiset eivät sitäkään. Maansaanti evätään sillä perusteella, että anoja
on loinen, vaikka asuukin jossain ahomökissä.
— Ja näistä mökinmiehistä tulee kommunisteja joka ainoasta, sanoi Asko.
— Panetko sen heidän syykseen? kivahti Seppä.
— En. Nälkä tekee polsevikkeja ja kommunisteja, jotka lienevätkin samaa
ainesta. Kyllä meidän on siihen päästävä, että kaikki viljelyskelpoinen
maa luovutetaan sitä haluaville ja saadaan siten viljellyksi.
— Sanoppa, Seppä, sinä kun olet semmoinen tietoviisas, — naurahti
Taneli, — miten olisi tämä asia oikein järjestettävä.
Seppä kyni partaansa ja näytti miettivän. Itse asia hänellä oli ollut
selvillä jo pitemmän aikaa, kun osaisi vain sen sanoa tuossa toisille.
— Olisi kaksikin keinoa.
Seppä muhoili partaansa, ja toiset odottivat jatkoa.
— Yksi hyvä keino olisi se, että verotettaisiin maanomistajia
liikamaasta. Veron pitäisi asteittain kohota ja alkaa esimerkiksi
seitsemästäkymmenestä hehtaarista ylöspäin. Vero pitäisi olla siksi
tuntuva, että suuria maa-aloja omistavat eivät sitä mielisi maksaa,
vaan luovuttaisivat liikamaan sitä haluaville.
— Ja toinen keino? kysäisi Taneli.
Miehet naurahtivat. Sepällä oli aina ne omat keinonsa,
leikinlaskijalla. Nyt hän tuntui olevan tosissaan.
— Toinen ei ole sen kummempi kuin valtiolle pakkoluovutus. Se
kuitenkaan ei mielestäni ole niin mukava ja yksinkertainen kuin
verotuskeino.
— Jonka minäkin puolestani hyväksyn, sanoi Asko ja naurahti Sepälle,
joka siinä kantonsa nenässä lätkäisi maakysymystä.
— Hyvä että myönnät sen, sanoi Seppä. — Kyllähän herrat kansanmiesten
teorioille nauravat, niinkuin tekisivät tällekin minun ehdotukselleni,
mutta otappas maanomistajilta joutilaat aronsa ja suonsa, jollet
tepsivää keinoa keksi. Ei ne niitä vapaaehtoisesti luovuta toisille.
Maata pitäisi olla paljon ja lihava emäntä ja paljon hyviä hevosia,
lasketteli jo Seppä leikkiä iloisesti. — Mikäs napina jo nytkin käy,
kun torppareille maata annetaan. »Ei sitä niin paljon passaisi... maa
menee pieneksi... voi kuitenkin, kun pitää antaa.»
Seppä oli noussut seisomaan ja näytteli sellaista marisija-isäntää
toisten nauraessa.
— Ja nyt miehet taas matkaan. Onpa tässä astumista vielä, ja ilta
hämärtyy.
— Nyt sitä mennäänkin sellaiseen taloon, jossa ei isäntä marise, sanoi
Taneli. — Petäjäniemen Antti ei sanonut tahtovansa maillaan enempää
kuin sata markkaa hehtaarilta, siihen puutkin luettuna.
— Mutta sitä ennen on minun käytävä Arvolassa, sanoi Asko.
— Etpä ole mielivieras Aatamille, hymähti Seppä. — Mitäs jos
laittaisitkin minut. Saisin vähän Aatamia ärsytellä.
— Mene vain. Mielelläni minä sen huvin sinulle suon, sanoi Asko.
Kohta Seppä erosikin toisista ja lähti muhoillen kääkertämään
kivikkopolkua Arvolaan, mutisten itsekseen: »Aatua pitää haastattaa.
Kovat sydämet pitää pehmitettämän.»
Mutta tästä sydämen pehmityksestä oli hän tehnyt väärät laskelmat.
Sitä hän melkein jo aavisti itsekin. Uudistushenki oli vielä saanut
vain nimeksi jalansijaa maanomistajien keskuudessa. Ja kun laki ei
pakottanut saitureita maitaan luovuttamaan, niin hyvähän oli jättäytyä
kuuroiksi yhteiskunnan vaatimuksille.
6.
Arvolan tilan nimi oli ennen ollut kirkonkirjoissa Savimaa, mutta
isäntä oli sen muuttanut mielestään sopivammaksi. Kun kerran talo
oli iso ja isäntä arvokas mies, niin mikä oli sopivampi nimeksi kuin
Arvola. Sukkelasuiset savolaispaikkakuntalaiset saivat tästä aihetta
pilantekoon.
Talo oli korkealla kunnalla ja pellot tasaisia ja kivettömiä. Luonto
oli lahjoittanut kiveliön keskelle tämän sileän kumpareen, kymmenien
hehtaarien alan, ja siihen oli kerran talo rakennettu, joka lukuisan
aluskunnan verotyöllä pidettiin kunnossa.
Seppä seisahti hetkiseksi talon pihamaalle ja katseli ympärilleen.
Peltoja aurattiin, ja lukuisat vilja-aumat pistivät silmään joka
puolella. Kyllä oli Arvolassa rikkautta. Rahoja kotona ja pankissa ja
metsät satojen tuhansien arvoiset.
Jos oli rikkautta, niin sitä kulutettiinkin. Talon kaksi poikaa ja
tytärtä olivat kuuluja tuhlaajia. Pojat pelasivat ja ryypiskelivät
väliin korpiviinaksia, joita sai oman pellon viljasta, ja tyttäret
osasivat osaltaan kuluttaa yhteistä rikkautta.
Seppä hymähteli ja astui kiirettä pitämättä tupaan. Nyt eroaisi
viisi torppaa ja muutamia mäkitupa-alueita talon maasta, ja vanha
Aatami vastusti. Ei jäisi yhtään verotyöläistä taloon. Arvolan
mäkitupalaisetkin olivat päättäneet ottaa maapalansa, vaikka se tulisi
pienikin, ja tehdä töitä muualla, kun Aatami jurisi yhtämittaa ja
käytti vielä siinä apunaan raamatun sanaa.
Emäntä oli yksin tuvassa, kun Seppä astui sisään. Kantoi leipiä uuniin
hikoillen ja huohottaen. Emännän valtava olemus kärsi kovin tästä
voimain ponnistuksesta.
Vanha kello kävi verkalleen seinällä, ja emäntä lainehti edestakaisin
permannolla. Ei vastannut Sepän tervehdykseen. — Tietääköhän tuo, että
mökkiläisten asialla tässä kuljetaan, kun ei puhu mitään, mietti Seppä.
Mutta kun emäntä sai työnsä suoritetuksi, tuli hän Sepän viereen
istumaan.
— Mitä sitä nyt kuuluu... kyllä kai sitä asiaakin on, koskapa Seppä
muutoin harvoin pistäytyy.
Seppä peittyi kokonaan emännän varjoon ja hölmistyi hänen yhtäkkistä
ystävällisyyttään. Selitti pohjia myöten asiansa ja kyseli isäntää.
— Mitähän tuo lihapössi nyt sanoo, kun kuuli asian? hymähteli Seppä
itsekseen.
Emäntä osoittautui kuitenkin harvinaiseksi uuden ajan ihmiseksi.
— Antakaa vaan maata mökkiläisille. Ukon pahus onkin sitä kerännyt
itselleen kaiket maailmat ja sitten vielä Jumalan sanalla puoltaa sitä
kokoamishimoaan. Olen siitä sille aina sanonut... Mihinkä se nyt taas
katosikaan, ukon pöllikkä?
Ja emäntä lähti leipälapio kädessä etsimään isäntää, mutta pysähtyi
vielä Sepälle sanomaan:
— Se on semmoinen saituri, meidän ukko. Olen pyytänyt, että
annettaisiin talo pojille ja otettaisiin joku sivukartano ja vähän
peltoja itselle. Pidettäisiin piika ja renki, ja olisihan näitä omiakin
tyttäriä. Mutta ei kelpaa. Minulla sitten ajetaan joka päivä kuin
työhevosella, niin että olen aina siihen paikkaan läkähtyä. Tietää sen,
tämmöisen ihmisen, kun on liikaa lihaa karttunut ruumiiseen. Hiisikö
tuota lienee paisuttanut. Ka, sitä ukkoahan minun piti haeskella.
Seppä nauroi yksinään tyhjässä tuvassa. Emäntä olikin pohjaltaan
sitä parasta ainesta, jota vielä hyvätuulisuus kaunisti. Nyt se
mennä hynttäsi siellä pihamaalla leipälapio kädessä ja kohta palasi,
ajaen edellään isäntää tupaan. Ovessa vielä pukkasi lapiolla Aatua
takapuolista.
— Menetkö siitä... vai pakoon tässä... kun kerran toisetkin antavat
maata kirjoitta ja kartoitta.
Isännän olemus oli melkein samassa määrässä kunnioitusta herättävä kuin
emännänkin. Pitkä, harittava tukka levisi lakin alta, ja suurehkosta,
liian lihan turvottamasta naamasta kiiluivat vihaiset, teräksenharmaat
silmät.
Tervehtimättä Seppää istui isäntä penkille. Seppä kynsi partaansa,
ja silmistä tuikahteli veitikka. Aikoi odottaa ensimmäistä sanaa
Aatamilta. Isäntäkään ei kiirehtinyt puhetta aloittamaan, ja näin ollen
syntyi Sepän sisuksia kutittava äänettömyys.
— No mikä sinulla on, kun et puhu vieraalle mitään, karjaisi emäntä
karsinaikkunan äärestä Aatamille.
Seppä naurahti.
— No eihän tässä kiirettä. Antaahan isännän ensin miettiä.
Se oli pientä pilaa, ja Aatami vilkaisi vihaisesti Seppään.
Seppä kaivoi paperit taskustaan ja esitti ne isännälle.
— Näihin pitäisi sitten isännän kirjoittaa nimensä.
— Enkä kirjoita.
— No ka...
Miehet mittailivat katseillaan toisiaan, Seppä muhoilevana, Aatami
vihaisena, puhisevana.
— Pakana! Pitääkö minun tässä vielä todistajat hakea, sanoi Seppä.
— Sinäkin, vanha mies, kehtaat kulkea tuollaisilla asioilla.
Isännän ääni vapisi kiukusta.
— Hyvä asia... sama se, kuka kulkee, kun kerran kuljettava on.
Maattomat saavat maata.
— Onko heissä sitten sen viljelijää? Parannetaan muka maailmaa ja on
parannettu minunkin elinaikani, ja pahemmaksi vain on tullut.
Seppä laski pöydän kulmalle paperit. Aatami pyyhkäisi ne siitä menemään.
— Ka, kun ihan vihassa... uskovainen mies, pilaili Seppä. — Mitenkäs se
raamattu sanoo: »Elä kokoa maallista tavaraa...»
— Pidätkö sinä suusi!... Vai raamattua tässä, syntinen mies...
— Samantekevä. Ei tämä keskeytä asiain kulkua.
Seppä otti paperit ja pisti ne taskuunsa jättäen taloon tulevat osat
pöydälle. Aatami köpitti ulos, ja emäntä tuli pyytämään Seppää kahville.
— Semmoinen riiviö se on, Aatu-parka. Ei ymmärrä tätä nykyistä
maailmaa. Olen monasti sanonut sille, että kuolisit, pössikkä...
joutaisit kyllä jurnuamasta, mutta eihän tämä... Vanha on jo kun Noakin
arkki, mutta kova on vielä sisu poloisella.
Ja emäntä jatkoi valitteluaan, kerran alkuun päästyään.
— Mitätöntä on koko talon väki. Pojat laiskoja ja tyttäret samaten.
Pojat ei muuta kuin maataan ja kannetaan salaa rukiita sydänmaalle ja
niistä sitten viinaa. Ryypitään sitten ja remutaan. On hyväkkäillä
vielä muutkin hyvät tapansa. Kesät kuljetaan tyttöjen aitoissa ja
pidetään vielä siihen piiat lisäksi.
Ja lähentäen suunsa Sepän korvaan kuiskasi emäntä:
— Kuuluu näes olevan tämä piika Iita meidän Paavolle lasta tekemässä.
— Ka... hitsiläistä...
—- Niin, — emäntä kovensi ääntään, — ja entäs nämä tyttäret! Lihavia
ovat häikköläiset ja laiskoja. Aamiaisille maataan ja sitten peilataan
ja rustetaan. Ja sitten kun on se vaatetavara niin kallista, kyllähän
sen Seppä tietää, niin ei silti kelpaa kotoinen. Satanen siepataan
vähän päästä ja otetaan velaksi. Eihän ne ukolta aina saa. Minun pitää
olla salaliehtarina, kun näes ei kehtaa kuunnella sitä poraamista, jos
eivät saa. Ja sitten ronkkiaan heilutellen kuljetaan kylissä ja tehdään
liittoja poikain kanssa. Yöt maataan sitten heidän kanssaan, ja jos
sanoo siitä, niin äyskitään ja puhistaan. Semmoisia ne ovat lapset
minulla.
— Jopa ovat, vahvisti Seppäkin.
— Ei näy sekään auttavan, että on jumalinen isä, jatkoi emäntä. —
Olisi touhun mies, kuten naapurinsakin, niin jos lapsetkin olisivat
toisenlaisia. Minua, syöttiläs, sitten syyttää, sepä ukko pakana.
Seppä oli pois menossa.
— Antakaa vain maata mökkiläisille, ei siitä jurilaasta tarvitse
välittää, toimitti emäntä. — Kyllä niitä työmiehiä saa. Ovatkin tässä
mökkiläiset ikänsä raataneet. Eihän sitä miten aikaa omille töille, kun
aina pitää mokomista tilkuista veroa tehdä.
— Täytyyhän sitä maata heille lain määräämä osansa antaa, sanoi Seppä.
— Pian tullaan uudelleen.
— Laista tässä vähät, kun kerran naapuristakin antavat, niin pitää sitä
meidänkin... Onkin kerännyt ukko kaiket maat käsiinsä, syöttiläs.
Sepän mentyä käveli isäntä pihamaalla, ensin saatuaan emännältä
hyvänmoisen ripityksen.
Sitä se on, jos omaisuutta kokoo, niin siitä sanotaan. Jos laiskottelee
ja on saamaton, tulee talottomaksi ja naapurit saavat pilkanteon
aihetta, mietti Aatami. Jos on mökkiläisilläkin hyvät olot, niin
parempia vain toivotaan. Kun nyt maat jaetaan ja pirstotaan, niin
luullaan sillä autuus maan päälle saatavan. Ei isäntinä eikä
itsenäisinä kaikki osaa olla. Myydään ja vaihetetaan niitä palstoja
niinkuin renkipojat kehojaan ja viimein köyhinä kierretään mieroa.
Se oli hänen ajatuksensa.
Ja Aatami nyökytti vielä päätään, pisteeksi ajatuksilleen.
7.
Pitkästä taivalluksesta väsyneet raajansa oikaisivat miehet
nautinnontunteella Petäjäniemen pirtin leveille honkapenkeille.
Näki kaikesta, että vieraita oli odotettu taloon, ja lisäksi vielä
mielivieraita. Pirtin lattia hohteli valkoisena pesun jäleltä, ja tupaa
oli muutenkin siistitty. Emäntä ja tyttäret valmistelivat miehille
ateriaa keittiön puolella.
Jänkän Simo, Petäjäniemen torppari, istui pöydän kulmauksessa ja
neuvotteli isännän kanssa, mistä olisi sopivin ottaa lisää metsämaata
hänen palstalleen.
Lämmin sopu kuvasteli miesten kasvoista ja tuli kuuluviin
keskusteluista. Jänkän Simolle tulisi kuusi hehtaaria viljelysmaata ja
kolme sen vertaa metsämaata.
— Riittänee kai se sinun tarpeisiisi, kun rakennat asuinhuoneet
uudestaan ja laitat lämpimänpitäviksi, puheli isäntä.
— Jo toki riittääkin.
— Ja onhan se hyvää metsää, kun säästäen käyttelet.
— Säästää pitää. On pidettävä metsää hellävaroen kuin silmäterää, sanoi
Simo.
— Niinhän olet tehnyt ennenkin.
— Olen ainakin koettanut... turhaa se on metsän haaskaus.
Antti pakinoi edelleen torpparinsa kanssa. Hänenkin mielestään oli niin
monesta asiasta huomautettava ja opastettava miestä, joka aikoi nyt
omin neuvoin yrittää pikkutalon miehenä.
Taneli aterioi Askon kanssa kamarissa. Seppää ei vielä kuulunut
Arvolasta.
— Sydäntä lämmittää tuollainen suhde kuin Antin ja Simon, sanoi Taneli.
— Ovat kuin rakkaita veljeksiä.
— Niin tekee. Kun se vain olisi yleisempää. Ei näytä Antti
alakuloiselta, vaikka maata menee kolmelle mökkiläiselle ja maa on jo
ennastaan pieni.
— Antti kai käsittää, että tulevaisuudessa ei ole yhtään edullista
omata suuria maa-aloja, arveli Taneli.
— Niin, ja hän on ollut jo ennenkin sitä mieltä, että kaikkien maata
haluavien on saatava omaa maata. Vähillä töillä tässä mekin pääsisimme,
jos kaikki tämän alueen maanomistajat olisivat samaa mieltä kuin Antti,
sanoi Asko.
Isäntä tuli torpparinsa kanssa kamariin.
— Me on tässä Simon kanssa sovittu, että hän saa maata
kaksikymmentäneljä hehtaaria ja maksaa siitä minulle kaikkiaan
kaksituhatta markkaa. Simolta jää yksi niitty talon puolelle, mutta hän
saa sitä heinättää, kunnes saa uutta viljelysmaata kuntoon palstallaan,
selitti isäntä. — Onkohan tähän lautakunnalla mitään sanomista?
— Ei toki muuta kuin kirjan tekoon vain ja harjakaisille, sanoi Asko. —
Rajoista olette kai myöskin sopineet?
— Kyllä ne on jo osiksi aukaistukin, kun vain mittari lisäilee. Yhdeltä
puolelta on raja jätetty mittarin tehtäväksi, kun ei tässä Simon kanssa
päästy niin tarkoin siitä selville. Eiköhän se niin sopine?
— Kyllä vainkin. Sula sovintokauppa siis tuli. Onhan se kaunista,
puheli Taneli.
— Palstan maksussakaan emme tarvitseisi valtion välitystä, tämä Simo
saisi maksaa vointiaan myöten, mutta taisi tulla niihin papereihin se
pykälä, en häntä niin muista.
— Kyllä maksussa täytyy nyt käyttää valtion välitystä, kun anomus
on kerran tehty, selitti Asko. — Se oli kyllä tarpeetonta tässä
tapauksessa, kun myyjä on niin aulis ehtoineen.
— Emme tietäneet sitä. Yhdessähän niitä papereita Simon kanssa teimme.
Vasta nyt minäkin huomaan, että olisihan omaansa saanut antaa ilman
välikäsiäkin.
— No eihän se pahenna, jos on nyt näinkin.
— Eipä ei. Ja sitten jos miehet lähtisivät harjakaisten jälestä
saunaan, pyyteli isäntä. — Ovat kai paljosta kulkemisesta kintut
kipeytyneet.
Miehet kiittelivät Anttia.
— Velvollisuuttanipa tässä vain olen koettanut täyttää, sanoi hän.
— Sitäpä vain eivät täytä puoletkaan. Saa kokea monenlaista. Eräästä
talosta emme saaneet ruokaakaan, kertoi Taneli.
Seppä oli ilmaantunut ovensuupuolelle ja virkkoi sieltä iloisesti:
— Ei sitä sinulle anneta Arvolassakaan, jos emäntä ei paikalle satu.
— Ka, Seppää, kun jo palasi. Mitä Aatami sanoi? kyseli Asko.
— Tietää sen mitä Aatami sanoo. Emäntä sitävastoin sai minut hyvälle
tuulelle. Sellaisen akan minäkin pitäisin leivissäni.
— Mitäs muuta kuin otat pois Aatamilta, naurahti Taneli. — Viedään
Aatamilta akka ja tavarat!
Leikkiä lasketellen painuivat miehet saunaan syksyisen illan pimeässä.
Yksi heidän joukostaan oli tehnyt velvollisuuksiensa täyttämisellä
kaikkien mielet iloisiksi.
Petäjäniemen maalla oli kaksi mäkitupalaista, jotka eivät olleet
saapuvilla. He olivat myöhemmin esitelleet Antille palsta-asiansa kuin
Simo, ja yhdessä oli päätetty, että mäkitupalaiset saavat kumpikin
viisitoista hehtaaria maata ja samalla hinnalla kuin Simokin.
Antti oli uranaukaisija maakysymyksessä. Olisivatpa vain toiset
jaksaneet seurata häntä.
8.
Harjamaan Aapo oli ennen ollut iloinen ja reipas työmies ja valoisin
ilmein liikkunut kotonaan ja työmaillaan. Ihmeteltiin, mistä Aapolla
riitti aina hyvää tuulta. »Työstä minä sitä saan», sanoi hän. »Työ on
aina minulla kuin hyvä toveri, ja sitä iloisemmaksi tulen, mitä enemmän
saan näkyvää työmaalla.»
Nyt oli tapahtunut muutos miehessä. Välttämättömät työnsä hän suoritti,
mutta uusiin yrityksiin ei kajonnut. Melkein synkkänä nähtiin hänen
liikkuvan kotipihallaan ja metsässä, alueella, jonka lautakunta oli
lohkaissut hänelle.
Valittaako Hentu asiasta ja miten käy, jos hän valituksen tekee? Siinä
oli hänellä synkän mielen syy.
Hentu oli kylällä käynyt kehuskelemassa, että hän saa koko mökin
siirtymään takamaalleen, kun on talon viljelyksien tiellä ja muutenkin
liian lähellä taloa.
Sellainenko uusi laki olikin, että se ei suojannut vähäväkisten etuja,
vaan päästi maanomistajat juonittelemaan, jos heillä siihen sattui
halua ja tilaisuutta olemaan? Niinkö hatarasti perustettu oli se laki,
jolla aiottiin uutta maaseutua rakentaa?
Nämä ja monet muut ajatukset olivat painaneet Aapon mielen
alakuloiseksi viime aikoina.
Hänen torppansa ei suinkaan ollut talolle missään suhteessa haittana.
Hänen tulevan maansa takana oli tosin yksi talon niitty, mutta se
oli ollut siellä vuosikymmeniä, eikä isäntä ollut kertaakaan puhunut
hänelle, eikä tiettävästi hänen isälleenkään, että torpan tilukset
olisivat olleet talon tiellä.
Hentu oli sen nyt huomannut, kun piti luovuttaa hänelle tiluksensa
omikseen. Hentu ei tosin voinut kieltäytyä antamasta, mutta lain
varjolla olisi hänellä ehkä tilaisuus tehdä kiusaa torpparilleen ja
karkoittaa tämä syntymäkodistaan raivaamattomaan korpeen.
Saattoihan Hentu vain häntä peloitellakseen siitä puhua,
todellisuudessa ei kai aikonutkaan, mietti joskus Aapo koettaen saada
painavaa mieltään iloisemmaksi.
Se kiusasi pian uudelleen, sama painajainen, ja eräänä päivänä hän meni
Savuniemeen Hentun puheille.
Isäntä istui tupansa penkillä äänetönnä. Aapo yritti keskustelua pariin
kertaan, mutta Hentu vain ynähti, puuttumatta puheisiin.
— Tulin kysymään, joko olet valituspaperisi lähettänyt, sanoi Aapo. —
Kaipa sinä siitä minullekin tiedon nyt ainakin annat.
Hentu naurahti ja silmissä välähti vahingoniloisesti.
— Mitä sinä sillä tiedolla teet. Kuulethan sen sitten aikanaan, sanoi.
Olet koko niljainen piru, ajatteli Aapo, mutta pysyi vaiti.
— Ei kai siitä vahinkoa sinulle koituisi, jos sanoisitkin, virkkoi hän
vihdoin. — Sinä siis olet valittanut?
— Enhän tuota vielä ole tullut tehneeksi, miten sitten vasta käynee,
sanoi isäntä huolettomasti ja poistui tuvasta.
Aapo kirosi hiljaa. Ei hän olisi edeltäpäin osannut Hentua tuollaiseksi
luikertelijaksi kuvitella. Semmoinen oli kai ollutkin, mutta koettanut
näytellä rehellistä naamaa.
Aapo nousi poistuakseen. Ei tehnyt mieli semmoisen miehen tuvan
penkillä istua. Ei tulisi vasta, vaikka olisi asiaakin.
Eteisessä tuli emäntä hänen jälkeensä.
— Milloinka se äitisi maksaa sen villavelkansa? Suolojakin olette kapan
maksamassa eikä puhuta siitäkään mitään.
Aapo hölmistyi.
— Milloin ne ovat täältä villoja ja suoloja hakeneet?
Jopa nyt asiasta tultiin sanomaan. Taisivat Savuniemeläiset useammin
Harjamaasta käydä lainaamassa, mutta sattui nyt näin, niin oli hyvä
osoittaa mieltään.
— Vai milloinka! Niinkuin ei muistettaisi, kun vähän päästä käydään
lainaa hakemassa, pauhasi emäntä kuin kuohuva koski.
Aaponkin sisu jo kiehahti.
— Useammin taidat olla meiltä lainaamassa, ja niinpä se äitimuori
sanoo, että jäävät kokonaan lainaamasi maksamatta. Mitä meiltä saamassa
olet, niin tänään saat, kun omiasi vain muistelet.
Aapo kääntyi menemään. Emäntä huusi herjaussanoja hänen jälkeensä,
mutta Aapoa jo nauratti. — Jo on sisua ihmisillä. Savuniemen emäntäkin
oli toisinaan lipevä ja liukas kuin rasvattu, takana oli toista, sen
olivat muutkin naapurit sanoneet. Hyi helvetti sellaisia ihmisiä!
Aapo pistäytyi kotiin mennessään Petäjäniemessä ja siellä kuuli, että
Hentu on käynyt kaupungissa asianajotoimiston kautta valituksensa
lähettämässä.
Valehteli siis, se konna!
Aapon mieltä kirveli. On kai sillä voiton mahdollisuuksia, koskapa
kerran riitelemään rupesi. Ja jos kerran laki on hänen puolellaan, niin
hyvähän oli silloin yrittää.
Jos nyt Hentu onnistuu valituksessaan ja saa pois viljellyt maat, niin
miten hän jaksaa raivaamattomaan maahan tehdä peltoa, kun on vanhukset
elätettävänä. Tulee viljan osto ja karjaa pitää vähentää. Mikä tulee
silloin turvaksi? Kuusi hehtaaria oli hänellä kasvavaa pelto- ja
niittymaata, ja ennenkuin raivaamattomaan korpeen saisi saman määrän,
menisi siihen vuosia.
Ja sitten syntymäkoti. Se rakas paikka, johon oli sydämestään kiintynyt.