Muutamia päiviä myöhemmin -- saattoi olla seuraavalla viikolla;
täsmällinen päivämäärä näkyy unohtuneen -- parlamentin jäsen
Marigold pistäysi professorin luona. He juttelivat tullijärjestelmän
uudistuksista, ja sitten Marigold nousi ylös ja meni itse tarkastamaan,
että ovi oli tiukasti suljettu.
"Tunnette vaimoni", sanoi hän. "Olemme olleet avioliitossa kuusi
vuotta, eikä taivastamme ole tummentanut ainoakaan pilvi, paitsi yksi.
Tietystikään hän ei ole mikään nero. Tarkoitan, ei ainakaan..."
Professori hypähti tuoliltaan.
"Jos seuraatte minun neuvoani", sanoi hän, "niin jätätte hänet
rauhaan". Hän puhui innokkaasti ja vakaasti.
Marigold katsahti ylös.
"Senpä juuri olisin suonut tehneeni", vastasi hän. "Syytän ainoastaan
itseäni".
"Kun näemme omat erehdyksemme", virkkoi professori, "on aina toivoa.
Menkää suoraan kotiin, nuori mies, ja kertokaa hänelle, että olette
muuttanut mielenne. Sanokaa hänelle, ettette häneltä vaadikaan aivoja.
Sanokaa hänelle, että pidätte hänestä enemmän ilman niitä. Sullokaa se
hänen päähänsä, ennenkuin mitään muuta tapahtuu."
"Olen sitä yrittänyt", sanoi Marigold. "Hän sanoo, että se on nyt
myöhäistä. Sanoo, että valo on hänelle ilmestynyt ja että hän ei enää
sille mitään voi."
Nyt oli professorin vuoro tuijottaa. Hän ei ollut kuullut mitään
sunnuntaisista hommista. Hän oli toivottomanakin toivonut, että
Arlingtonin juttu jäisi lukituksi salaisuudeksi hänen itsensä ja
kaksoisten kesken, ja oli tehnyt parhaansa ajatellakseen jotakin muuta.
"Hän on yhtynyt Fabian-seuraan" [Eräs englantilainen v. 1884 perustettu
sosialistiyhdistys, jonka pyrkimyksenä on, äärimmäisiin keinoihin
ryhtymättä, vähitellen parantaa varsinkin alempien luokkien asemaa
saattamalla maaomaisuus ja pääoma välittömämmin valtion ja kuntien
valvonnan alaisiksi. Nimi johdettu varovaisesta ja hitaasti toimineesta
roomalaisesta sotapäälliköstä Fabius Maximuksesta.], jatkoi Marigold
synkästi. "Ovat sijoittaneet hänet lastentarhaan. Ja lisäksi hän on
liittynyt Naisten äänioikeus-yhdistykseen. Jos se tulee tiedoksi ennen
ensi vaaleja, täytyy minun etsiä toinen vaalipiiri... sen pituinen se."
"Miten kuulitte _hänestä_?" kysyi professori.
"En minä kuullut hänestä", vastasi Marigold. "Jos olisin kuullut, en
kai olisi lähtenyt kaupunkiin. Onko teistä oikein", lisäsi hän, "roh...
rohkaista sellaisia ihmisiä?"
"Kuka häntä rohkaisee?" kysyi professori. "Elleivät hupsut luulottelisi
voivansa parantaa kaikki muut hupsut paitsi itseänsä, niin tällaista
ei tapahtuisi. Arligtonilla oli herttainen, säveä vaimo, ja sensijaan
että olisi kiittänyt Jumalaa ja ollut tyytyväinen, hän tuskastutti
hänen elämänsä nurisemalla, koska hän ei muka ollut taloudellinen.
No, nyt hän on saanut toimekkaan ja taloudellisen vaimon. Kun tapasin
hänet keskiviikkona, oli hänellä kananmunan kokoinen kuhmu otsassa.
Sanoo kompastuneensa mattoon. Ei sille mitään voi. Ette voi muuttaa
ihmistä juuri niin paljon kuin haluatte ja sitten pysähdyttää häntä
siihen. Joko jätätte heidät rauhaan tai muutatte heidät kokonaan,
muuten he eivät itsekään tiedä, mitä heistä tulee. Järkevä mies teidän
asemassanne olisi ollut perin kiitollinen vaimosta, joka ei pistäisi
nenäänsä hänen asioihinsa ja jonka seuraan hän voisi paeta kirotusta
politiikastaan. Olette luullakseni viittaillut hänelle noin kerran
kuukaudessa, kuinka surullista oli, ettette ollut nainut nerokasta
naista. No, nyt hän on löytänyt neronsalamansa ja käyttää niitä. Miksei
hän kuuluisi Fabian-seuraan ja Naisten äänioikeus-yhdistykseen? Se
osoittaa itsenäistä luonnetta. Parasta, että liitytte niihin itsekin.
Sitten voitte työskennellä yhdessä."
"Olen hyvin pahoillani", sanoi Marigold nousten ylös. "En tiennyt, että
olitte samaa mieltä sen muukalaisen kanssa."
"Kuka sanoi, että olen samaa mieltä hänen kanssaan?" kivahti
professori. "Olen hyvin tukalassa asemassa."
"Ei suinkaan", virkkoi Marigold epäröivästi, käsi oven rivassa,
"hyödyttäisi mitään, että menisin itse sitä tyttöä tapaamaan?"
"Luullakseni", vastasi professori, "hänet tapaa Ristikivien
lähettyviltä päivänlaskun edellä. Voitte itse valita, mutta teinä minä
ajattelisin kahdesti, ennenkuin sen tekisin."
"Tuumailin", sanoi Marigold, "eiköhän tyttö, jos pyytäisin sitä häneltä
henkilökohtaisena suosiona, suostuisi käymään jälleen Edithin puheilla
ja vakuuttamaan hänelle tehneensä vain pilaa?"
Valo alkoi kajastaa professorille.
"Mitä luulette tapahtuneen?" hän kysyi.
"Niin", selitti Marigold, "otaksun nuoren ulkomaalaisen ystävänne
tavanneen vaimoni ja puhuneen hänelle politiikkaa, ja siitä on nyt
ollut tällaiset seuraukset. Hän on epäilemättä nuori, tavattoman
kyvykäs henkilö; mutta hän menettäisi vain yhden opetuslapsen, ja minä
voisin korvata sen hänelle... muulla tavalla." Hän puhui tietämättään
tavattoman hartaasti ja innokkaasti. Se melkein liikutti professoria.
"Se saattaisi merkitä", sanoi professori, "että (otaksuen sen
laisinkaan käyvän päinsä) rouva Marigold palaisi täydellisesti entiseen
olemukseensa, enää välittämättä politiikasta tuon taivaallista".
"Olisin siitä hyvin kiitollinen", vastasi Marigold.
Professori oli sillä hetkellä hukannut silmälasinsa, mutta hän luulee
Marigoldin silmässä kiiluneen kyyneleen.
"Tahdon tehdä voitavani", lausui hän. "Mutta ette saa siihen liikoja
luottaa. Voi käydä helpommaksi saada nainen ajattelemaan kuin
pysähdyttää hänet, vaikka onkin keij..." Professori ehti vielä hillitä
kielensä. "Minä puhun hänelle", sanoi hän; ja Marigold puristi hänen
kättänsä hyvästiksi.
* * * * *
Oli jo aikakin. Malvinan toiminnan koko laajuus noiden muutamien
keskikesän viikkojen kuluessa, lentokommodori Raffletonin paluuta
odotettaessa, tuskin koskaan tulee täydellisesti ilmi. Tohtorin
väitöksen mukaan asiaa on suuresti liioiteltu. On niitä, jotka puhuvat
kuin olisi puolet kylän ihmisistä pantu kappaleiksi, muutettu,
paranneltu ja lähetetty kotiin sellaisessa mielentilassa, että heidän
omat äitinsä eivät heitä tunteneet.
Varmaa on, että kuninkaallisen akatemian jäsen Dawson, jota kaikki muut
paitsi hänen vaimonsa kuvailivat "pieneksi, herttaiseksi mieheksi"
ja jonka ainoana vikana oli parantumaton halu sanaleikkeihin sekä
sopivaan aikaan -- mikäli sellaista aikaa on olemassa -- että varsinkin
sopimattomaan aikaan, äkkiä eräänä aamuna paiskasi viittätoista tuumaa
pitkän ja yhdeksää tuumaa leveän hollantilaisen sisäkuva-maalauksen
rouva Dawsonin kummastuneeseen päähän. Taulu puhkesi ja jäi riippumaan
hänen kaulaansa, muistuttaen raamatun kuvia Johannes Kastajan päästä,
ja kehys täytyi sahata poikki ennenkuin hän sai sen pois. Mitä
tulee kertomukseen, että rouva Dawsonin täti olisi yllättänyt herra
Dawsonin vesiammeen takaa sisäkköä suutelemasta, sen myöntää tohtori
onnettomuudeksi, joka olisi saattanut tapahtua kelle tahansa. Mutta
oliko todella mitään todistusta, että hänellä oli jotakin osaa Dolly
Calthorpen selittämättömässä myöhästymisessä viimeisestä kotiinpäin
menevästä junasta, on tietysti vakavampi kysymys. Rouva Dawsonista,
joka itse oli komea, henkevä nainen, oli Dawson alkuperäisessä
tilassaan kylläkin saattanut tuntua hermoja ärsyttävältä; vaikka
silloinkin voisi kysyä: miksi hän oli hänen naimatarjoukseensa
suostunut? Mutta on ero, kuten rouva Dawson on maininnut, miehellä,
jolta puuttuu miehen luonnetta, ja sellaisella miehellä, jolla sitä on
aivan liiaksi. Vaikeata on järjestää näitä seikkoja.
Yleensä ja sivullisen arvioimana tohtorin mielipide on, että lienee
ollut puolitusinaa henkilöitä, joiden Malvinan avulla onnistui
hypnotisoida itsensä tilapäiseen mielipuolisuuteen. Kun Malvina hiukan
pettyneenä, mutta aivan nöyrästi alistaen oman arvostelunsa viisaan ja
oppineen Christopherin mielipiteeseen, suostui "palauttamaan" heidät
entiselleen, selitettiin, että kulutettuaan onnettomasti saavutetun
tarmonsa purkauksen he ensi sysäyksestä herpautuivat takaisin
aikaisempaan olotilaansa.
Rouva Arlington ei yhdy tohtorin mielipiteeseen. Hän oli jo kauan
aikaa yrittänyt parantaa itseänsä, mutta ne ponnistukset olivat
kurjasti menneet myttyyn. Oli jotakin -- sitä voisi miltei kuvailla
eräänlaiseksi tuoksuksi, -- mikä yllytti hänet tuona iltana avaamaan
sydämensä kaksoisille, jonkinlainen ounastus, että nämä tavalla
tai, toisella kykenivät häntä auttamaan. Se tunto oli hänessä koko
seuraavan päivän; ja kun kaksoiset illalla palasivat kirjeenkantajan
seurassa, hän tiesi vaistomaisesti, että nämä olivat olleet hänen
asioillaan. Sama haltioitus ajoi hänet ylängölle. Hän on varma, että
olisi suunnannut kävelynsä Ristikiville, vaikka kaksoiset eivät
olisi sitä ehdottaneetkaan. Eipä hän oman kertomuksensa mukaan ollut
edes tietoinen näiden seurasta. Noissa kivissä oli jotakin; oli
kuin joku olisi ollut saapuvilla. Näiden luo päästyänsä tiesi hän
tulleensa määrätylle paikalle. Ja kun siellä ilmestyi hänelle --
hänen käsittämättänsä, mistä se tuli -- pienoinen olento, joka näytti
salaperäisellä tavalla puetuksi pelkkään hämärtyvään valoon, hän
muistaa selvästi, ettei hän hämmästynyt eikä peljästynyt. Pienoisnainen
istahti rouva Arlingtonin viereen ja tarttui molemmilla käsillään
hänen käsiinsä. Ilmestys puhui outoa kieltä, mutta sillä hetkellä
rouva Arlington sitä ymmärsi, vaikka hän nyt oli sen merkityksen
unohtanut. Rouva Arlington tunsi kuin olisi hänen ruumiinsa otettu
häneltä pois. Hänellä oli kaatuvan tunne, sellainen tunne, että
hänen täytyi epätoivoisesti ponnistella noustakseen jälleen. Tuo
omituinen pieni nainen tuki häntä, auttoi häntä tekemään tämän
äärimmäisen ponnistuksen. Oli kuin aikakaudet olisivat kulkeneet ohi.
Hän taisteli tuntemattomien voimien kanssa. Äkkiä hän näkyi pääsevän
niiden kourista. Tuo pieni naisolento kannatteli häntä. Käsi kädessä
he kohosivat, kohosivat kohoamistaan. Rouva Arlington oli lujasti
vakuutettu, että hänen täytyi aina pyrkiä ylöspäin, jotteivät ne
saavuttaisi häntä ja kiskoisi häntä alas jälleen. Kun hän havahtui,
oli pieni nainen jo mennyt, mutta äskeinen tunne oli hänellä yhä --
tunne, että hänen oli intohimoisesti ryhdyttävä hellittämättömään
ponnisteluun, toimintaan ja kilvoitteluun; siinä hänen elämänsä uudet
päämäärät ja tarkoitus. Ensiksi hän ei muistanut, missä oli. Omituinen
väritön valo ympäröi hänet ja hän kuuli kummallista, lukemattomien
lintujen liverrystä muistuttavaa laulua. Sitten kello löi yhdeksän ja
elämä palasi häneen hyökyaalloin tavoin. Mutta yhä oli hän vakuutettu
siitä, että hänen täytyi tarttua kiinni itsestään ja jokaisesta muusta
sekä toimittaa työt tehdyiksi. Tämän uuden tunteen välittömän ilmaisun
saivat kaksoiset kokea, kuten jo olemme maininneet.
Kun hän professorin kanssa juteltuaan, herra Arlingtonin ja Arlingtonin
vanhimman tyttären auttamana ja yllyttämänä, suostui toistamiseen
käymään kivillä, hän nousi ruohoittunutta polkua hyvin sekavin tuntein.
Pieni nainen oli siellä kohdannut hänet kuten ennenkin, mutta noiden
omituisten, syväin silmien ilme oli surullinen, ja rouva Arlingtonista
tuntui ikäänkun olisi saapuvilla omissa hautajaisissaan. Pikku neiti
tarttui taaskin hänen molempiin käsiinsä, ja taaskin hän tunsi
kaatumisen pelkoa. Mutta sensijaan että se olisi päättynyt kamppailuun
ja ponnistukseen, hän näkyi vaipuneen uneen, ja silmänsä avatessaan
hän oli jälleen yksinään. Tuntien hiukan kylmyyttä ja selittämätöntä
väsymystä hän käveli verkalleen kotiin, ja kun hänellä ei ollut nälkä,
meni aterioimatta levolle. Ollenkaan tietämättä syytä siihen hän
arvattavasti itki itsensä nukuksiin.
Otaksutaan jotakin samanlaista tapahtuneen toisillekin -- paitsi rouva
Marigoldille. Rouva Marigoldin tapaus, sen tohtori vastahakoisesti
myöntää, heikonsi suuresti hänen hypoteesiaan. Uudestisyntynyt
rouva Marigold kehittyi yhä edelleen alkamallansa uralla ja oli
hyvin tyytyväinen itseensä. Hän oli hyljännyt vihkimäsormuksensa
jätteenä niiltä raakalaisajoilta, jolloin naiset olivat vain tavaraa
ja irtaimistoa, ja oli pitänyt kokouksessa ensimäisen puheensa
avioliitto-olojen parantamiseksi. Hänen suhteensa täytyi turvautua
verukkeihin. Malvina oli kyyneleet silmissä suostunut siihen, että
parlamentin jäsen Marigold toisi rouva Marigoldin Rlstikiville vielä
samana iltana ja jättäisi hänet sinne, selittäen hänelle Malvinan
halunneen häntä jälleen tavata -- "pikkuisen rupatellakseen".
* * * * *
Kaikki olisi ehkä päättynyt hyvin, ellei kommodori Raffleton olisi
ilmestynyt vierashuoneen oven puitteisiin juuri kun Malvina oli
lähtemässä. Serkku Christopher oli kirjoittanut kommodorille.
Arlingtonin jutun jälkeen hän todellakin oli hartaasti pyytänyt
häntä saapumaan, ja kerran tai kahdesti hän oli luullut kuulevansa
Raffletonin koneen surinan, mutta kummallakin kertaa oli pettynyt.
"Valtioasioita", oli serkku Christopher selittänyt Malvinalle, joka
kautta aikojen tottuneena ritarien ja soturien vierailuihin, oli
myöntävästi nyökännyt.
Nyt seisoi mies siinä kypäri kädessä.
"Saavuin juuri tänään iltapäivällä Ranskasta", selitti hän. "Minulla ei
ole hetkeäkään tuhlata."
Mutta hänellä oli sentään aikaa astua suoraan Malvinan luo. Hän nauroi
ottaessaan tytön syliinsä ja suudellessaan häntä huulille.
Kun hän viimeksi oli häntä suudellut -- se oli tapahtunut puutarhassa
professorin nähden, -- Malvina oli jäänyt aivan tyyneksi, vain
omituinen pieni hymy väreili hänen suupielessään. Mutta nyt tapahtui
jotakin kummallista. Väristys näkyi käyvän läpi koko hänen ruumiinsa,
niin että hän horjui ja vapisi. Professori pelkäsi hänen kaatuvan, ja
ehkä tukeakseen itseänsä tyttö laski kätensä kommodori Raffletonin
kaulalle ja omituisesti, matalasti huudahtaen -- se oli professorista
kuin kuolevan elukan voihkaus, jonka öisin toisinaan kuulee metsästä --
tarrautui nyyhkyttäen häneen kiinni.
Varmaan oli tuokio kulunut ennenkuin kellon kumahdus muistutti
professorille rouva Marigoldin kanssa sovitun kohtauksen.
"Vielä sinä ehdit", sanoi hän tytölle, koettaen hellävaroen irroittaa
häntä. "Lupaan viivyttää kommodoria, kunnes palaat." Ja kun Malvina ei
näkynyt ymmärtävän, hän muistutti häntä.
Mutta vieläkään tämä ei liikahtanut, lukuunottamatta pientä käden
elettä ikäänkuin hän olisi koettanut tavoittaa jotakin näkymätöntä. Ja
sitten hän laski käsivartensa alas ja katsahti toisesta herrasmiehestä
toiseen. Professori ei sitä silloin tullut ajatelleeksi, mutta muisti
jälkeenpäin, että sitä omituista etäisyyttä, mistä tyttö oli katsellut
ihmisiä, ikäänkuin toisesta maailmasta, ei enää ollut havaittavissa.
"Olen kovin pahoillani", virkkoi tämä. "On jo myöhäistä. Nyt olen vain
nainen!"
Ja rouva Marigoldin aivoissa kypsyy yhä ajatuksia.