Ja nyt seuraa johdanto. Se olisi tietysti pitänyt kirjoittaa
ensimäiseksi, mutta kukaan ei sitä oikein tiennyt ennenkuin vasta
lopussa. Sen kertoi kommodori Raffletonille eräs ranskalainen
toveri, joka rauhan aikana oli ollut taidemaalari ja seurustellut
hengenheimolaistensa kanssa; varsinkin oli hän liikkunut niiden
parissa, jotka haltioituivat muinaisen Bretagnen laajoja taivaanrantoja
katsellessaan ja sen taruntäyttämistä rotkoista. Myöhemmin kommodori
kertoi tarinan professorille, ja professorin ainoa vaatimus oli,
ettei sitä ainakaan toistaiseksi juteltaisi tohtorille. Tohtori näet
saisi siitä vain vahvistuksen omille ahtaille, järjen aitaamille
mielipiteilleen, kun se sitävastoin professorille epäämättömästi
varmisti tämän kertomuksen ehdottoman totuuden.
* * * * *
Se alkoi Herran vuonna tuhatkahdeksansataayhdeksänkymmentäkahdeksan
erittäin kolkkona iltana myöhään helmikuussa -- "myrskyisenä talviyönä",
sanoisi jonkun romaanin kirjoittaja. Tapahtui, että madame Lavigne,
joka asui yksinäisessä mökissä Aven-a-Christin alhokylää ympäröivän
nummen syrjässä, sukkaa kutoessaan -- sillä hän eli sukankutomisella --
luuli kuulevansa askeleita ulkoa ja naputuksen oveltaan. Hän karkoitti
ajatuksen, sillä kukapa kulkisi niin myöhään tiettömillä tienoilla?
Mutta muutamaa minuuttia myöhemmin kolkutus kuului uudestaan, ja ottaen
kynttilän käteensä madame Lavigne meni katsomaan, kuka siellä oli. Kun
hän nosti ovensäpin, puhalsi tuulenpuuska samassa silmänräpäyksessä
kynttilän sammuksiin, eikä madame Lavigne voinut nähdä ketään.
Hän kutsui, mutta ei kuulunut vastausta. Hän oli sulkemaisillaan
oven jälleen, kun hän eroitti heikon äänen. Se ei oikeastaan ollut
huudahdus. Tuntui kuin joku, jota hän ei voinut nähdä, olisi mitä
vienoimmalla äänellä virkkanut jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt.
Madame Lavigne teki ristinmerkin, hymisi rukouksen, ja sitten hän kuuli
äänen jälleen. Se tuntui tulevan aivan hänen jalkojensa juuresta, ja
kun hän hapuili käsillään -- luullen kulkukissan eksyneen mökille,
-- hän löysi joltisenkin ison mytyn. Se oli lämmin ja pehmeä, vaikka
tietysti hiukan märkä, ja madame Lavigne vei sen sisään. Suljettuaan
oven ja sytytettyään kynttilän uudestaan, hän laski käärön pöydälle. Ja
sitten hän näki mitä hennoimman pikkulapsen.
Sellainen tilanne on epäilemättä aina vaikea. Madame Lavigne teki,
mitä useimmat muut hänen asemassaan olisivat tehneet. Hän avasi
käärön ja ottaen pienokaisen helmaansa istuutui samean turvevalkean
eteen miettimään. Lapsi näytti ihmeellisen tyytyväiseltä, ja madame
Lavigne ajatteli, että parasta olisi se riisua ja asettaa vuoteeseen
ja sitten jatkaa kutomista. Aamulla hän neuvottelisi isä Jeanin
kanssa siitä, mitä oli tehtävä. Koskaan hän ei ollut nähnyt sellaisia
hienoja vaatteita. Hän riisui ne yhden erältään, tunnustellen niiden
kudontaa hyväilevin sormin, ja kun hän viimeiseksi oli riisunut pikku
paidan ja hento valkea olento oli alasti hänen edessään, hän hypähti
kiljahtaen ylös ja oli vähällä pudottaa sen lieteen. Sillä merkistä,
jonka jokainen Bretagnen talonpoikaisnainen tuntee, hän näki, että
pienokainen ei ollut ihmislapsi, vaan keijukainen.
Hänen olisi pitänyt, sen hän hyvin tiesi, avata ovi ja paiskata se ulos
pimeyteen. Useimmat kylän naiset olisivat tehneet niin ja viettäneet
lopun yötä polvillaan. Mutta hänet oli varmaan huolellisesti ja
tarkoituksella valittu lapsen kasvattajaksi. Madame Lavignen mieleen
muistuivat hänen kelpo aviopuolisonsa ja kolme pitkää poikaansa,
jotka kateellinen meri oli häneltä riistänyt toisen toisensa jälkeen.
Tulkoon mitä tuli, mutta hän ei hennonut hyljätä lasta. Oli selvää,
että pienokainen ymmärsi, sillä se hymyili aivan tietoisesti ja kurotti
kätensä koskettamaan madame Lavignen ruskeata, kuihtunutta ihoa ja
herätti ammoin unohtuneitten tunteitten sykähtelyn hänen sydämessään.
Isä Jean -- hän näkyy olleen suvaitsevainen, lempeä, viisas vanha
kunnon mies -- ei huomannut asiassa mitään pahaa, jos vain madame
Lavignella olisi sellaiseen ylellisyyteen varaa. Ehkä se oli hyvä
haltiatar. Toisi hänelle onnea. Ja varmaa onkin, että rouvan kanojen
kaakatus kuultiin entistä useammin ja että näkyy vähemmän rikkaruohoja
kuin ennen pienessä ryytimaassa, jonka madame Lavigne oli nummen
syrjään raivannut.
Uutinen tietysti levisi. Madame Lavigne näkyi siitä melkein ylpeilleen.
Mutta naapurit ravistelivat päätänsä, ja lapsi kasvoi yksinäisenä ja
kartettuna. Onneksi mökki oli etäällä muista asunnoista, ja laaja nummi
tarjosi tiheiköissään paljon piilopaikkoja. Isä Jean oli tyttösen
ainoa leikkitoveri. Hänen oli tapana ottaa hänet mukaansa pitkille
vaelluksilleen hajallisessa piirissään, jättäen hänet piikkiherneiden
ja sanajalkojen suojaan niiden yksinäisten maatalojen lähettyville,
joissa hän kävi.
Hän oli tullut kokemaan, että kaikki äidillisen kirkon ponnistukset
nuhteillaan pakoittaa tämä meren ja nummien saartama lauma luopumaan
pakanallisista taikauskoistaan olivat turhia. Hän antaisi ajan
vaikuttaa. Ehkäpä myöhemmin ilmaantuisi tilaisuus sijoittaa lapsi
johonkin luostariin, missä se oppisi unhoittamaan ja kasvaisi hyväksi
katolilaiseksi. Sillävälin oli pientä, yksinäistä olentoa säälien
vaalittava. Ehkäpä ei yksinomaan sen itsensä tähden, tuon herttaisen,
hellän, omituisen viisaan pikkuolennon, jollaiselta se isä Jeanista
näytti. Puiden siimeksessä ja nauttien yhdessä lempeäsilmäisten lehmien
kanssa lämmintä suojaa hänen tapansa oli opettaa tyttöstä omasta
pienestä tietovarastostaan. Tuon tuostakin tämä hämmästytti häntä
jollakin vaistomaisella näkemyksellä, jollakin omituista kypsyyttä
todistavalla huomautuksella. Tuntui siltä kuin hän olisi tietänyt
kaiken tuon jo kauan sitten. Isä Jean vilkaisi häneen silloin vaivihkaa
pörröisten kulmiensa alta ja vaikeni. Kummallista oli myöskin, että
kedon ja metsän villit elukat eivät näkyneet tyttöä arastelevan.
Palatessaan paikalle, mihin oli jättänyt tyttösen kätköön, pastori
toisinaan pysähtyi ihmetellen, kenelle tämä haasteli, ja kun hän sitten
astui lähemmäksi, kuuli hän pienten jalkojen poishiipimistä tai lentoon
säikäytettyjen siipien suhinaa.
Näytti mahdottomalta vieroittaa tyttöä keijukaistavoistansa. Usein, kun
kunnon vanhus lyhtyineen ja tukeva tammisauva kädessään iltamyöhällä
palasi jostakin armeliaisuustyöstä, hän pysähtyi kuuntelemaan ohi
harhailevaa ääntä. Hän ei päässyt koskaan kyllin lähelle eroittaakseen
sanoja ja ääni oli hänelle outo, vaikka hän tiesi, ettei se voinut olla
kenenkään muun. Madame Lavigne kohautteli olkapäitänsä. Mitä hän sille
voi? Ei suinkaan hän vastustaisi "lasta", jos salvoista ja teljistä
mitään apua olisikaan.
Isä Jean alistui epätoivoisena. Eikä hänkään ollut halukas liian
usein kieltämään ja torumaan. Ehkä nuo viekkaat, hellät elkeet olivat
kutoneet verkkonsa vanhan, lapsellisen herrasmiehen sydämen ympärille,
tehden hänetkin hiukan araksi. Tai ehkä oli muita viehäkkeitä! Sillä
madame Lavigne ei koskaan sallinut tytön tehdä muuta kuin kaikkein
keveintä työtä.
Isä Jean tahtoi opettaa häntä lukemaan. Ja niin nopeasti hän oppi, että
pastorista näytti kuin olisi hänen jo ennen täytynyt osata, vaikkei
ollut osaavinaan. Mutta vanhus sai palkkansa katsellessaan sitä iloa,
millä tyttö ahmi varsinkin niitä omituisesti painettuja romansseja ja
historiallisia teoksia, joita hän toi mukanaan harvoilta matkoiltaan
etäiseen kaupunkiin.
Tytön ollessa noin kolmentoistavuotias saapui paikalle Pariisin naisia
ja herroja. Tietysti he eivät olleet oikeata herrasväkeä. Vain pieni
parvi taiteilijoita uusia aiheita hakemassa. He olivat tutkineet
rannikon ja puuhökkelit ahtaiden kujien varsilla, ja eräs heistä
oli ehdottanut retkeilyä yksinäiseen, tuntemattomaan sisämaahan.
He tapasivat tytön istumassa harmaalla sammaltuneella kivellä ja
lukemassa vanhanaikaiselta näyttävää kirjaa. Vieraiden tullessa hän oli
noussut ja niiannut heille. Hän ei koskaan peljännyt. Hän itse herätti
pelkoa. Usein näki lasten pakenevan häntä, ja tunsi mielensä hiukan
surulliseksi. Mutta eihän sitä voinut auttaa. Hän oli keijukainen.
Hän ei olisi tehnyt heille mitään pahaa, mutta sitä ei voinut odottaa
heidän ymmärtävän. Tuotti hauskaa vaihtelua tavata ihmisolentoja, jotka
eivät kirkaisseet eivätkä kiireellisesti lukeneet isämeitäänsä, vaan
sensijaan vastasivat hänen hymyynsä.
He kysyivät häneltä, missä hän asui, ja hän näytti sen heille.
He päättivät jäädä Aven-a-Christiin ja eräs naisista oli kyllin
rohkea tyttöä suutelemaankin. Nauraen ja rupatellen he kävelivät
kaikki mäenrinnettä alas. Mökille päästyään he tapasivat madame
Lavignen puutarhassaan työskentelemässä. Tämä pesi kätensä kaikesta
edesvastuusta. Suzanne sai ratkaista asian. He näkyivät haluavan
maalata hänet istumassa sillä harmaalla kivellä, missä olivat hänet
tavanneet. Johan pelkkä ystävällisyys vaati heidän pyyntöönsä
suostumaan, ja niinpä hän seuraavana aamuna oli siellä heitä
odottamassa. He antoivat hänelle viiden frangin hopeakolikon. Madame
Lavigne epäröi sitä käsitellä, mutta isä Jean vakuutti sen olevan
hyvää tasavaltalaista rahaa; ja päivien täten kuluessa kävi madame
Lavignen musta sukka yhä raskaammaksi, kun hän sen joka ilta ripusti
uunin kulmalle.
Se naishenkilö, joka ensiksi oli häntä suudellut, keksi kuka hän oli.
Kaikki he olivat alusta pitäen arvanneet hänet keijukaiseksi ja että
"Suzanne" ei voinut olla hänen oikea nimensä. He saivat sen selville
Bonnetin _Heptameronista_ eli seitsenpäiväisestä kertomuksesta, jossa
puhutaan Bretagnen urhoollisen ja mahtavan Ryence-kuninkaan lukuisista
seikkailuista; -- teoksen oli joku heistä keksinyt kirjakojusta
Quai aux Fleursin varrelta ja tuonut mukanaan. Siinä kerrottiin
juurtajaksain Valkoisista Naisista, ja siinä oli tämä tyttökin
kuvailtuna. Asiasta ei voinut erehtyä: siro, tuulen huojuttamaa raitaa
muistuttava vartalo; valkoiset jalat, joiden askelten keveä kosketus ei
varistanut kastehelmiä ruohosta; syvien tunturijärvien lailla päilyvät
sinisilmät; kultakutrit, joiden välkettä auringon säteet kadehtivat.
Kaikki tämä oli päivänselvää. Hän oli Malvina, Bretagnen Valkoisten
Naisten kuningattaren Harbundian entinen suosikki. Syistä, joiden
tarkemman mainitsemisen kohteliaisuus kielsi, hän oli tuomittu
vaeltajaksi, kenenkään tietämättä, mihin hän oli joutunut. Mutta nyt
hänen päähänsä oli pistänyt ilmestyä uudestaan, pienenä bretagnelaisena
talonpoikaistyttönä, lähellä menneen maineensa näyttämöä. Vieraat
polvistuivat hänen eteensä, osoittaen hänelle palvelevaa kunnioitusta,
ja kaikki naiset suutelivat häntä. Seurueen herrasmiehet luulivat
heidänkin vuoronsa tulevan. Mutta se ei koskaan tullut. Heidän oma
kainoutensa ei ollut esteenä, se tunnustus on heille annettava. Oli
kuin joku nuori kuningatar, joka oli elänyt maanpaossa muukalaisten
parissa, olisi äkkiä tiellään tavannut pienen joukkueen uskollisia
alamaisiaan, ja nämä olivat hänet tunteneet. Aiotun kisailun ja naurun
asemasta he siis jäivät seisomaan avopäin, eikä ketään haluttanut
ensimäiseksi puhua.
Tyttö rauhoitti heidät -- tai ainakin yritti sitä -- armollisella
kädenliikkeellä. Mutta hän suostutti heidät kaikki pitämään asian
salassa. Ja näin pois lähetettyinä he näkyivät palanneen kylään
ihmeellisen selväpäisenä joukkona, tuntien kaikkia niitä vaikutelmia,
joita saavat rehdit, vaatimattomat ihmiset ensi kertaa nähdessään
vilahduksen ylhäisestä seurasta.
He palasivat jälleen seuraavana vuonna -- ainakin muutamat heistä
-- tuoden mukanaan puvun, joka oli paremmin Malvinan arvoinen. Sen
valmistamisessa oli jäljitelty niin tarkoin kuin Pariisissa kyettiin
munkki Bonnetin kuvailemaa alkuperäistä pukua, jonka noitahämähäkki
Karai oli yhtenä ainoana yönä kutonut kuunvalosta. Malvina otti
sen vastaan sievästi kiittäen ja oli ilmeisesti mielissään, kun
näki itsensä jälleen sopivissa ja asianmukaisissa pukimissa. Se
talletettiin harvinaisia tilaisuuksia varten kätköön, jonka vain
Malvina tiesi. Mutta kun nainen, joka oli häntä ensiksi suudellut ja
jonka erikoisalana olivat keijukaiset, sitä pyysi, niin Malvina suostui
käyttämään tätä uutta pukuansa muotokuvaansa maalattaessa. Tämä kuva
on vielä nähtävänä Nantesin kaunotaiteiden museon bretagnelaisessa
osastossa. Se esittää hänet seisomassa suorana kuin nuoli, pienenä,
yksinäisenä olentona puuttoman nummen keskellä. Hameen sanotaan olevan
maalattu hyvin ihmeellisesti. "Bretagnen Malvina" on taulun nimenä, ja
sen vuosiluku on yhdeksäntoistasataakolmetoista.
* * * * *
Seuraavana vuonna Malvina ei ollut enää siellä. Ryhmyiset kätensä
ristissä oli madame Lavigne höpissyt viimeisen _paternosterinsa_.
Isä Jean oli kehoittanut neitosta menemään luostariin. Mutta ensi
kertaa oli tämä asettunut suoraan vastarintaan. Joku haave näkyi
vallanneen lapsen pään. Se oli ilmeisesti yhteydessä laajan, puuttoman
nummen kanssa, joka kohosi etelään päin sen huippua seppelöivää
kuningas Taramisin ikivanhaa hautapatsasta kohti. Hyväluontoinen
pastori myöntyi kuten tavallista. Olivathan nyt madame Lavignen
pienet säästöt käytettävissä. Suzannen tarpeet eivät olleet suuret.
Välttämättömimmistä pikkuostoksista saattoi isä Jean itse huolehtia.
Talven tullen hän ottaisi asian uudestaan puheeksi ja silloin aivan
päättäväisesti. Juuri nyt oli kesäiltojen aika, jolloin Suzanne
mielellään samoili. Hänelläkö vaaraa? Ei ollut nuorukaista kymmenien
penikulmien päässä, joka ei olisi kirkkaalla päivälläkin juossut
neljännestunnin matkaa välttääkseen kulkemasta tuon mökin ohi, siinä
kun se kyyhötti rantamalle kallistuvan nummen syrjässä!
Mutta voimme otaksua, että keijukainenkin saattaa tuntea yksinäisyyden
ikävää. Varsinkin karkoitettu keijukainen, joka ikäänkuin riippuu
maan ja taivaan välillä ja tiesi kuolevaisia impiä suudeltavan ja
kosiskeltavan; hänen omat toverinsa sitävastoin häntä pakenivat ja
välttivät. Ehkä hänen päähänsä pälkähti, että näiden pitkien vuosien
jälkeen nämä antaisivat hänelle anteeksi. Täällä oli tarun mukaan
vieläkin niiden yhtymäpaikka, varsinkin keskikesän öinä. Harvinaista
oli nykyisin, että ihmissilmät näkivät vilahduksen niiden välkkyvistä
hameista. Mutta korkealla puuttomalla nummella saattoi vielä kuulla
"Lähteen neidon" soiton mukaan tanssivien jalkojen poljennan, jos oli
kyllin rohkea sinne uskaltautumaan. Jos hän etsisi heitä vienosti
kutsuen, eivätköhän he ilmestyisi hänelle ja jälleen ottaisi häntä
pyörivään piiriinsä? Meillä on syytä olettaa, että kuutamoviitta lisäsi
hänen toiveitaan. Filosofia myöntää, että tietoisuus aistikkaasta
puvusta antaa luottamusta.
Elleivät ne kaikki olleet kadonneet -- elleivät ne kuolevaisen
miehen kolmasti huulille suutelemina olleet muuttuneet naisiksi?
Tämä näkyi olleen mahdollisuus, mihin jokaisen keijukaisen täytyi
olla valmistautunut. Jos hän nimittäin sen salli. Ellei, niin se
tuotti turman rohkealla kuolevaiselle. Mutta jos tämä saavutti
suosion sinipiian silmissä! Jo hänen kosintansa todisti, että hän oli
rohkea. Jos hän sen lisäksi oli kaunis, jos hänen käytöksensä osoitti
ystävällisyyttä ja luonteenlujuutta ja hänen silmänsä kiehtoivat?
Historia todistaa, että sellaisista unelmista varmaan Valkoiset
Naisetkin toisinaan haaveilivat, ja kaiketi varsinkin keskikesän öinä
kuun ollessa täysimmillään. Sellaisena yönä oli sir Gerylon suudelmalla
herättänyt Malvinan sisaren Sighilen. Todellisen valkonaisen täytyi
aina uskaltaa katsoa kohtaloansa suoraan silmiin.
Näin oli varmaankin käynyt Malvinalle. Jotkut kertoilivat isä Jeanille,
että hänen kosijansa oli saapunut siivekkäiden hevosten vetämissä
vaunuissa, joiden jymy oli herättänyt monet alhaalla nukkuvista
asukkaista. Toiset taasen väittivät tämän tulleen ison linnun hahmossa.
Isä Jean oli itsekin kuullut outoja ääniä, ja varmaa oli, että Suzanne
oli kadonnut.
Isä Jean kuuli vielä toisen tulkinnan muutamia viikkoja myöhemmin
eräältä englantilaiselta insinööriupseerilta, joka oli ajanut
polkupyörällä lähimmältä asemalta ja saapunut kuumana ja hirveästi
janoissaan. Ja luvaten ensi tilassa käydä Suzannea tervehtimässä isä
Jean oli sen uskonut. Mutta useimmista hänen seurakuntalaisistaan
kuulosti kertomus sekavalta, mahdottomalta, totuuden peittämiseksi
keksityltä lörpötykseltä.
* * * * *
Näin loppuu kertomukseni -- tai oikeastaan kertomus, jonka olen
sommitellut kokoon käytettävissäni olevista ristiriitaisista
tiedoista. Miten sen ymmärtänettekin, selittelettekö sen tohtorin
tavoin olemattomiin vai uskotteko kuten professori Littlecherry,
lainoppinut ja kuninkaallisen yhdistyksen jäsen, että maailma ei
vielä ole kokonaan tutkittu ja kartoitettu, tosiasiaksi jää ainakin,
että Bretagnen Malvina on hävinnyt. Nuoremmalle rouva Raffletonille,
joka kuuntelee Sussexin rantahietikoilla kumeita etäisiä ääniä,
jotka saavat hänen sydämensä pamppailemaan, ja hyvin hermostuneesti
vilkuilee sähkösanomapoikia, on jo koitunut muutamia hänen uudesta
naissukuisuudestaan johtuvia hankaluuksia. Ja silti voi noihin
omituisen syviin silmiin katsahtaessaan huomata, ettei hän nyt tahtoisi
muuttaa mitään itsessänsä, ei edes, vaikka siihen kykenisikin.