Ei tarvittu mitään sananlaskun höyhentä. Rouva Muldoon tavoitti
puupenkkiä, mutta ei ulottunut siihen. Hän kosketti tuoliin, mutta se
siirtyi syrjään. Vasta permanto hänet pysähdytti.
"Olemme niin pahoillamme", puolustautui Victor. "Luulimme teidän
tietävän. Meidän olisi pitänyt sanoa mademoiselle Malvina."
Rouva Muldoon sai jalat alleen ja vastaamatta mitään astui suoraan
professorin työhuoneeseen.
"Ne tahtovat tietää", sanoi rouva Muldoon, "onko haltiatar kotona".
Professori luki jotakin, selkä ikkunaan käännettynä. Valaistus
huoneessa oli heikonlainen.
"Kuka tahtoo tietää?" kysyi hän.
"Herraskartanon kaksoiset", selitti rouva Muldoon.
"Mutta mitä...? kuka...?"
"Sanonko, että neiti ei ole kotona?" ehdotti rouva Muldoon. "Tai eikö
olisi parasta, että itse niitä puhettelisitte?"
"Tuokaa heidät sisään", käski oppinut.
Kaksoiset tulivat sisälle, näyttäen hiukan säikähtyneiltä ja yhä
pidellen toisiaan kädestä. He toivottivat professorille hyvää iltaa,
ja kun tämä nousi, he astahtivat taaksepäin. Professori puristi heidän
käsiään, mutta he eivät hellittäneet sormiaan toistensa sormista,
joten Victoria ojensi hänelle oikean kätösensä ja Victor vasempansa,
ja sitten he professorin kehoituksesta istahtivat sohvan äärimäiseen
kulmaan.
"Toivon, ettemme teitä häiritse", sanoi Victor. "Me haluaisimme tavata
mademoiselle Malvinaa."
"Miksi haluatte tavata mademoiselle Malvinaa?" kysyi professori.
"Asia on hyvin yksityistä laatua", vastasi Victor.
"Aiomme pyytää häneltä suurta suosionosoitusta", sanoi Victoria.
"Olen pahoillani", virkkoi professori, "mutta hän ei ole sisällä. En
ainakaan luule." -- (Professori ei koskaan ollut siitä aivan varma.
"Se livahtaa ulos ja sisälle aiheuttamatta isompaa rasahdusta kuin
tuulen ajelema ruusunlehti", oli rouva Muldoonin selitys.) "Eikö olisi
parempi, että kertoisitte minulle? Antakaa minun esittää asia hänelle."
Lapset katsahtivat toisiinsa. Ei mitenkään kävisi päinsä loukata
viisasta ja oppinutta Christopheria. Sitäpaitsi on otaksuttavissa, että
loihtijalla on useitakin keinoja saadakseen tietää ihmisten ajatukset.
"Se koskee äitiä", selitti Victoria. "Ajattelimme, eiköhän Malvina
suostuisi häntä muuttamaan."
Professori oli lukenut Malvinasta. Hänen mieleensä välähti, että
ihmisten muuttaminen aina olikin ollut tämän erikoisala. Kuinka olivat
Arlingtonin kaksoiset sen saaneet selville? Ja minkätähden he tahtoivat
äitinsä muutettavaksi? Ja mihin muotoon he halusivat hänet muutettavan?
Tuntui hirveältä, kun sitä ajatteli! Professori kävi äkkiä niin
ankaraksi, että jos kaksoiset olisivat nähneet hänen ilmeensä -- sitä
he hämärtyvän päivän valossa eivät toki nähneet, -- he olisivat liiaksi
peljästyneet vastatakseen.
"Minkävuoksi tahdotte, että äitinne muutettaisiin?" kysyi professori.
Jo pelkkä hänen äänensä säikähdytti heitä.
"Hänen omaksi hyväkseen", änkytti Victoria.
"Tietysti emme tarkoita, että hän muutettaisiin toiseen hahmoon",
selitti Victor.
"On kysymyksessä vain hänen sisäinen olemuksensa", lisäsi Victoria.
"Ajattelimme, että Malvina kykenisi hänet parantamaan", täydensi Victor.
Tuo oli vieläkin kovin inhoittavaa. Mihin olemme joutumassa, kun lapset
ryhtyvät vaatimaan äitiensä "parantamista"! Ilmakehä oli suuttumuksella
panostettu. Kaksoiset tunsivat sen.
"Hän haluaa sitä", tivasi Victoria, "Hän haluaa tulla tarmokkaaksi,
nousta aikaisin aamusella ja puuhata töissä."
"Nähkääs", lisäsi Victor, "hän ei ole koskaan saanut asianmukaista
kasvatusta."
* * * * *
Professori väittää jyrkästi, ettei hän muuta tarkoittanut kuin leikkiä.
Hän ei myönnä ehdotukseen sisältyneen edes mitään kiusantekoa.
Professori itse oli eri tiloissa ollut kummankin uskottuna.
"Maailman paras nainen, kunhan häneen vain voisi istuttaa hiukan
tarmoa. Ottaa asiat liian kevyesti. Hänellä ei ole aavistustakaan,
kuinka ihmiset pysytetään tehtäväinsä tasalla." Niin oli herra
Arlington huokaillut pähkinäin ja viinin ääressä.
"Se on pelkkää laiskuutta. Niin juuri, sitä se on. Ystävättäreni
sanovat minua 'levolliseksi'; mutta sen oikea selitys on synnynnäinen
laiskuus. Ja kuitenkin minä yritän. Ette aavistakaan, professori
Littlecherry, kuinka kovin minä yritän!" Näin oli rouva Arlington
nauranut professorin ruusuja ihaillessaan.
Ja sitäpaitsi, kuinka järjetöntä oli uskoa, että Malvina voisi todella
jonkun muuttaa! Ammoisina aikoina, kun ihmisaivot vielä olivat
kehitystilassa, sellainen ehkä oli ollut mahdollista. Hypnoottinen
kiihoitus, magneetillinen vaikutus, uinuvien aivosolujen toimintaan
herättäminen magneettisen värähdyksen avulla. Kaikki tuo oli hävinnyttä
taitoa. Elimme Yrjö V:n emmekä kuningas Heremonin aikaa. Professori
todella vain tahtoi tietää, kuinka Malvina suhtautuisi ehdotukseen.
Tietysti hän koettaisi sitä välttää, se armas pikku tyttö. Mutta
saattoiko kukaan tervejärkinen mies, matematiikan professori...?
Malvina seisoi hänen vieressään. Kukaan ei ollut huomannut hänen
sisääntuloaan. Kaksoisten silmät olivat olleet luotuina viisaaseen ja
oppineeseen Christopheriin. Professori taasen ei miettiessään koskaan
nähnyt mitään. Kuitenkin he kaikki säpsähtivät aika tavalla.
"Emme saa koskaan muuttaa, mitä hyvä Jumala on muodostanut", sanoi
Malvina. Hän puhui hyvin vakavasti. Lapsellisuus näkyi hänestä
kaikonneen.
"Niin ette aina ajatellut", lausui professori. Häntä ärsytti, että
koko ajatus kelpo pilasta oli Malvinan äänen vaikutuksesta haihtunut.
Tytössä oli jotakin omituista, mikä sen aiheutti.
Malvina teki vähäisen eleen. Se ilmaisi professorille, että hänen
huomautuksensa ei ollut aivan tahdikas.
"Minä puhun kokemuksesta viisastuneena", virkkoi Malvina.
"Pyydän anteeksi", sanoi professori. "Minun ei olisi pitänyt sitä
sanoa."
Malvina hyväksyi professorin anteeksipyynnön.
"Mutta tässä on kysymys jostakin aivan muusta", jatkoi professori.
Aivan toinen harrastus oli vallannut tiedemiehen. Oli kyllä helppoa
kutsua rouva Tervettä Järkeä avukseen, kun Malvina ei ollut saapuvilla.
Mutta noiden kummallisten silmien edestä se kunnon rouvasihminen
omituisesti hiipi pois. Otaksukaamme -- ajatus oli tietysti
naurettava, mutta otaksukaamme, -- että jotakin tapahtuisi! Eikö se
sielutieteellisenä kokeena ollut luvallista? Mitä oli kaiken tieteen
alku muuta kuin uteliaisuuden kannustamaa kokeilua? Ehkä Malvina voisi
-- ja tahtoisi -- selittää, miten se tapahtuisi. Jos nimittäin jotakin
tapahtuisi, mikä tietystikään, sen parempi, ei ollut mahdollista. Tämä
asia oli saatettava loppuun.
"Tässä ei olisi kysymys lahjojenne käyttämisestä omiin tarkoituksiinne,
vaan muiden auttamiseksi", esitti professori.
"Äiti nähkääs todella tahtoo tulla muutetuksi", yritti Victor.
"Ja isä tahtoo sitä myöskin", säesti Victoria.
"Minusta näyttää, jos niin saan sanoa", lisäsi professori, "että se
tosiaan olisi ikäänkuin... hm, tuota noin, nuoruutemme hullutusten
korvaamista". Viimeiset sanansa hän lausui hiukan hermostuneesti.
Malvinan silmät tuijottivat professoriin. Matalakattoisen huoneen
hämärässä valossa hänestä ei oikeastaan muuta näkynytkään kuin nuo
silmät.
"Te haluatte sitä?" virkkoi Malvina.
Ei ollut suinkaan oikein, tuumi professori jälkeenpäin, että
keijukainen sälytti kaiken edesvastuun hänen niskoilleen. Jos hän
todella oli alkuperäinen Malvina, kuningatar Harbundian hovineito, hän
oli kylliksi vanha itse päättämään. Professorin laskelmien mukaan hänen
täytyi nykyisin olla noin kolmentuhannenkahdeksansadan vuoden ikäinen.
Professori itse ei ollut vielä kuuttakymmentä täyttänyt; siis häneen
verrattuna ihan lapsukainen! Mutta Malvinan silmät pakoittivat.
"No niin, eihän siitä mitään vahinkoa ole", lopetti professori. Ja
Malvina näkyy hyväksyneen nuo sanat valtuudekseen.
"Tulkoon hän auringonlaskussa Ristikivien luo", määräsi Malvina.
* * * * *
Professori saattoi kaksoiset ovelle. Jostakin syystä, mitä professori
ei olisi voinut selittää, he kaikki kolme astuivat varpaillaan. Vanha
kirjeenkantaja Brent kulki ohitse, ja kaksoiset juoksivat hänen
jälestään, tarttuen kumpikin häntä kädestä. Malvina seisoi yhä siinä,
mihin professori oli hänet jättänyt. Asia oli kovin järjetöntä, mutta
professori tunsi itsensä säikähtyneeksi. Hän meni keittiöön, missä
oli valoisaa ja hilpeätä, ja antoi rouva Muldoonille määräyksiä
kotiaskareista. Kun hän palasi seurusteluhuoneeseen, oli Malvina
lähtenyt.
Kaksoiset eivät jutelleet sinä yönä ja päättivät seuraavana aamuna
asiasta mitään hiiskumatta vain pyytää äitiänsä mukaansa iltakävelylle.
Oli peljättävissä, että tämä vaatisi selityksiä, mutta, omituista
kyllä, äiti suostui mitään kyselemättä. Kaksoisista näytti, että
rouva Arlington itse suuntausi luolan ohi vievälle polulle, ja heidän
päästyään Ristikiville hän laskeutui istumaan ja nähtävästi unohti
heidän olemassaolonsa. Kaksoiset hiipivät pois hänen huomaamattansa,
mutta eivät oikein tienneet mihin ryhtyä. He juoksivat puolisen
penikulmaa, kunnes saapuivat metsän reunaan. Siinä he viipyivät
hetkisen, varoen menemästä tiheikköön. Sitten he hiipivät takaisin ja
tapasivat äitinsä istumasta juuri siinä asennossa, mihin olivat hänet
jättäneet. He luulivat hänen olevan nukuksissa, mutta hänen silmänsä
olivat selkoselällään. He tunsivat tavatonta huojennusta, vaikkeivat
ensinkään tietäneet, mikä heidän pelkonsa oli aiheuttanut.
He istahtivat toinen toiselle, toinen toiselle puolen äitiänsä,
kumpikin tarttuen häntä kädestä, mutta vaikka hänen silmänsä olivat
auki, kului tuokio ennenkuin hän näkyi heidän paluutaan huomaavan. Hän
nousi ja katsahti hitaasti ympärilleen, ja silloin kello löi yhdeksän.
Aluksi hän ei voinut uskoa, että oli niin myöhäinen. Päästyään siitä
varmuuteen katsahtamalla kelloonsa hän silmänräpäyksessä kavahti
pystyyn vihaisempana kuin he koskaan olivat häntä nähneet, ja ensi
kertaa elämässään he kumpikin saivat kokea, miltä korvapuusti maistuu.
Kello yhdeksältä oli oikea illallisen aika, ja he olivat puolen
tunnin matkan päässä kodista, ja kaikkeen tähän olivat nuo ihmisvesat
syypäitä. Mutta paluumatkaan ei kulunutkaan puolta tuntia. He kävelivät
sen kahdessakymmenessä minuutissa, rouva Ariington harpaten edellä ja
kaksoiset ponnistellen läähättävinä perässä.
Herra Arlington ei ollut vielä palannut. Hän saapui viittä minuuttia
myöhemmin, ja rouva Arlington sanoi hänelle, mitä hän moisesta
vetelyksestä ajatteli. Se oli nopein illallinen, minkä kaksoiset
muistivat nauttineensa. He löysivät itsensä vuoteesta kymmentä
minuuttia ennen määräaikaa. He kuulivat äitinsä äänen keittiöstä.
Ruukullinen maitoa oli unohdettu happanemaan. Ennenkuin kello oli
lyönyt kymmenen, rouva oli ilmoittanut Janelle, että tämä viikon
perästä saisi muuttaa.
Professori kuuli uutisen herra Arlingtonilta. Herra Arlington ei olisi
joutanut viipymään hetkistäkään, sillä päivällinen syötiin täsmälleen
kello kahdeltatoista, ja siihen oli enää vain kymmenen minuuttia; mutta
hän näkyy antaneen perään kiusaukselle. Suurus haukattiin kartanossa
nykyisin kello kuudelta aamulla, ja niin oli ollut torstaista asti;
koko perheen täytyi silloin olla täysin pukeutuneena, ja rouva
Arlington toimi emäntänä. Ellei professori uskonut, sopisi hänen
jonakuna aamuna pistäytyä itse katsomassa. Professori näkyy uskoneen
herra Arlingtonin sanat tosiksi. Puoli seitsemältä jokainen työssään
ja rouva Arlington omassaan, jona oli pääasiallisesti valvonta, että
jokainen päivän kuluessa täytti tehtävänsä. Valot sammuksiin kello
kymmeneltä ja jokainen vuoteeseen; useimmat heistä olivatkin iloisia,
kun sinne pääsivät.
"Aivan oikein; hän pitää meidät kaikki tiukasti tehtävissämme",
oli Arlingtonin mielipide -- nyt oli lauantai. Sellaista juuri
tarvittiinkin. Ehkäpä ei alituisesti; ja olihan siinä haittansakin.
Uuttera elämä -- ja huolenpito siitä, että kaikki muut olivat täydessä
touhussa, -- ei ollut pelkästään hilpeätä ja hauskaa. Varsinkaan
ei alussa. Nuori innostus voi tietysti johtaa liiallisuuteen ja
varomattomuuteen. Sitä ei ole rohkaistava. Myöhemmin on ehdotettava
rajoittavia muodosteluja. Ylimalkaan oli herra Arlingtonin näkökanta,
että asiaa oli katseltava kuin vastauksena rukoukseen. Kohotessaan
korkeampiin ilmapiireihin herra Arlingtonin silmät näkyvät kohdanneen
kirkon kellotaulun. Se sai herra Arlingtonin kauempaa viivyttelemättä
kääntymään kotimatkalle. Kun professori tanhuan mutkassa katsahti
taakseen, huomasi hän herra Arlingtonin ruvenneen juosta lötköttämään.
* * * * *
Tämä näkyi olleen professorin loppu nykyaikaisen yhteiskunnan
tervejärkisenä ja älykkäänä jäsenenä. Hän ei alkuaan ollut siitä
varma, mutta nyt hänelle selvisi, että kun hän niin sanoaksemme
kannusti Malvinaa koettamaan kykyään onnettomaan rouva Arlingtoniin,
hän teki sen vakuutettuna siitä, että tulos palauttaisi hänen oman
sielullisen tasapainonsa. Että Malvina kädenviittauksella -- tai mitä
silmänkääntäjän kujeita lienee käyttänytkin -- kykenisi muuttamaan
tähän asti parantumattoman velton ja välinpitämättömän rouva
Arlingtonin jonkinlaiseksi naispuoliseksi Lloyd Georgeksi, ei ollut
vakavasti sisältynyt hänen laskelmiinsa.
Unohtaen puolisensa hän kaikesta päättäen vaelteli päämäärättä sinne
tänne ja palasi kotiin vasta myöhään iltapäivällä. Päivällisen aikana
hän kuuluu olleen varsin levoton ja hermostunut -- "nytkähtelevä",
käyttääksemme pienen palvelustytön todistusta. Kerran hän hypähti
tuoliltaan kuin ammuttu, tyttösen vahingossa pudottaessa ruokalusikan;
ja kahdesti hän kaatoi suola-astian. Aterioitaessa professori
tavallisesti tunsi mitä voimakkainta epäluuloa Malvinaa kohtaan. Usko
keijukaiseen, joka voi kuluttaa melkoisen kimpaleen reisipaistia ja sen
päälle nauttia kaksi annosta piirakasta, koettelee miehen vakaumusta.
Tänä iltana se ei tuottanut professorille vaikeuksia. Valkoiset Naiset
eivät koskaan olleet hylkineet ihmisten vierasvaraisuutta. Epäilemättä
oli aina vallinnut olosuhteisiin sovittautumista. Karkoituksensa
kohtalokkaan illan jälkeen Malvina kaiketi oli kokenut monenlaista.
Nykyisiä tarkoituksiansa varten hän esiintyi kahdennenkymmenennen
vuosisatamme nuoren tytön hahmossa. Rouva Muldoonin oivallisen
keittotaidon, samoin kuin keveällä, terveellisellä punaviinillä
täytetyn lasin arvossapito sopi luontevasti siihen osaan.
Professori ei tietääksemme saanut rouva Arlingtonia hetkeksikään
mielestään. Useammin kuin kerran hän vilkaistessaan salavihkaa pöydän
yli luuli Malvinan katselevan häntä ilkkuvin hymyin. Joku häijy,
ilveilevä henki oli varmaankin professorin riivannut. Tuhansia vuosia
oli Malvina -- ainakin mikäli tunnettiin -- viettänyt parantunutta ja
nuhteetonta elämää, oli hillinnyt ja jättänyt turmiollisen intohimonsa
muuttaa olentoja toisiksi. Olipa ollut mieletöntä herättää tuo himo
jälleen henkiin! Ja nyt ei ollut kuningatar Harbundiaakaan pitämässä
häntä aisoissa. Päärynää kuoriessaan professorilla oli selvä aistimus,
että hän oli muuttumassa merisiaksi -- omituinen kutistumisen tunne
oli säärissä. Niin elävä oli tämä vaikutelma, että hän vaistomaisesti
hypähti tuoliltaan ja riensi katsomaan itseänsä kuvastimesta
tarjoilupöydän yläpuolelta. Siitäkään hän ei täysin rauhoittunut. Ehkä
se oli kuvastimen syy. Se oli hyvin vanha, noita kullatuilla palloilla
yltympäri reunustettuja kapineita; ja professorista näytti kuin
kasvaisi hänen nenänsä suoraan ulos hänen kasvoistaan. Toivoen, ettei
hän ollut äkkiä sairastunut, Malvina kysyi, voisiko hän jotakin tehdä
hänen hyväkseen. Professori lienee vakavasti pyytänyt häntä olemaan
sitä ajattelematta.
Professori oli opettanut Malvinaa pelaamaan _cribbagea_ [englantilainen
korttipeli.], ja iltasin he tavallisesti pelasivat pari vuoroa. Mutta
tänään professori ei ollut sillä tuulella, ja Malvina oli tyytynyt
kirjan seuraan. Hän piti erityisesti vanhoista ajantiedoista.
Professorilla oli niitä hyllyn täydet, monet muinaisranskankielisiä.
Ollen itsekin lukevinaan hän kuuli Malvinan alkavan hilpeästi nauraa
ja meni katsahtamaan hänen olkansa yli. Tyttö luki kertomusta
kohtauksestaan tinakaivosten omistajan, erään vanhanpuoleisen,
hämyhetkiä kavahtavan herrasmiehen kanssa, jonka hän oli muuttanut
satakieleksi. Professorin mieleen juolahti, että ennen Arlingtonin
tapausta tuon seikan muisto olisi tuonut Malvinan mieleen häpeää ja
katumusta. Nyt hän näkyi pitävän sitä hupaisena.
"Tuhma kepponen", huomautti professori. Hän puhui kovin kiihtyneesti.
"Kellään ei ole oikeutta muuttaa ihmisiä. Peukaloida asioita, joita ei
ymmärrä. Ei minkäänlaista oikeutta."
Malvina katsahti ylös. Hän huoahti.
"Ei omaksi huviksi tai kostoksi", vastasi hän. Hänen äänensävynsä oli
hyvin lauhkea. Siinä kuulosti itsemoitetta. "Se on tietysti kovin
väärin. Mutta muuttaa heitä heidän omaksi hyväkseen... oikeastaan
parantaa, eikä muuttaa."
"Pieni teeskentelijä!" mutisi professori itsekseen. "Hänen makunsa
entisiin kujeihin on palannut, ja Herra tiesi, mihin hän nyt pysähtyy."
Professori käytti lopun iltaa ainehistojensa selailemiseen, etsien
viimeisiä tietoja kuningatar Harbundiasta.
Sillävälin oli uutinen Arlingtonin perheessä sattuneesta tapahtumasta
levinnyt kylälle. Kaksoiset eivät kaiketikaan olleet kyenneet pitämään
asiaa salaisuutenaan. Palveluspaikastaan eroitettu Jane oli pistäytynyt
rouva Muldoonin luona omalla tavallaan kertomassa torstai-illan
kohtausta Arlingtonin keittiössä, ja aavistellen, mitä oli tekeillä,
lienee rouva Muldoon tietämättään antanut joitakuita viittauksia.
Marigoldit tapasivat Arlingtonit sunnuntaina aamu-jumalanpalveluksen
jälkeen ja kuulivat koko jutun. Tai oikeastaan he tapasivat herra
Arlingtonin ja toiset lapset; rouva Arlington oli kahden vanhemman
tyttärensä kanssa käynyt aikaisella Herran ehtoollisella jo
seitsemältä. Rouva Marigold oli sievä, pehmeäliikkeinen, viehättävä
pikku nainen, kymmenen vuotta puolisoaan nuorempi. Hän ei olisi voinut
olla sellainen hupsu, ettei olisi sitä tietänyt. Marigoldin, varttuvan
valtiomiehen, olisi tietysti pitänyt ottaa vaimo, joka kykeni häntä
auttamaan; mutta mies näkyy rakastuneen häneen muutaman penikulman
päässä Brysselistä jonkun luostarin muurin yli.
Herra Arlington ei ollut mikään säännöllinen kirkonkävijä, mutta tällä
kertaa oli hän tuntenut velvollisuuksia Luojaansa kohtaan. Hän oli
yhä rakastuneena uuteen vaimoonsa. Mutta ei sokeasti. Myöhemmin ehkä
tarvittaisiin ohjaavaa kättä. Mutta antaa uuden siemenen ensin lujasti
juurtua! Marigoldin asiat pakoittivat hänet palaamaan kaupunkiin
sunnuntaina iltapäivällä ja rouva Marigold saattoi häntä kappaleen
matkaa asemalle. Palatessaan kotiin vainioiden läpi tämä sattui
tapaamaan Arlingtonin kaksoiset. Myöhemmin hän kuuluu käväisseen
professorin kesähuvilassa juttelemassa rouva Muldoonin kanssa Janesta,
jonka oli kuullut olevan ilman paikkaa. Vähää ennen auringonlaskua
näki tohtori hänen kiipeävän polkua ylös kaniinitarhalle päin. Sinä
iltana Malvina ei saapunut päivälliselle. Palatessaan hän näkyi olevan
tyytyväinen itseensä.