Kun professori tuli äsken sattunutta kohtausta ajatelleeksi,
kummastutti häntä itseään enimmin se, että hän jäätyään yksikseen
Malvinan kanssa ei kaikista näistä olosuhteista huolimatta tuntenut
nolostumista eikä hämminkiä. Mikäli se heitä kahta koski, näytti
koko asia aivan yksinkertaiselta, melkein lystikkäältä. Mutta muille
ihmisille se tuottaisi päänvaivaa.
Pieni palvelustyttö hääräili puutarhan tienoilla. Hän oli epäilemättä
utelias ja koetti saada asioista vihiä. Rouva Muldoonin äänen kuultiin
keittiöstä kutsuvan häntä. Tuli kysymys vaatteista.
"Ette ole tuonut mitään mukananne?" kysyi professori. "Tarkoitan,
jonkinlaista päällyspukua?"
Malvina hymyili ja teki pienen liikkeen. Se merkitsi, että kaikki mitä
hänessä ja hänellä oli, se oli siinä professorin edessä.
"Meidän täytyy etsiä teille jotakin", sanoi tiedemies. "Jotakin, mihin
puettuna voitte kulkea ja esiintyä..."
Professori oli aikonut sanoa "meidän maailmassamme", mutta epäröitsi,
tietämättä sillä hetkellä varmaan, kumpaan hän itse kuului, Malvinan
vai rouva Muldooninko maailmaan. Senvuoksi hän sanoi vain "maailmassa".
Toisella liikkeellä Malvina ilmaisi hänelle olevansa kokonaan hänen
käsissään.
"Mitä teillä oikeastaan on yllänne?" kysyi professori. "Tarkoitan
siellä alla. Onko se jotakin, mikä menee mukiin... päivän, pari?"
Kommodori Raffleton oli jostakin syystä, minkä hän itse tiesi,
mutta mikä ei ollenkaan ollut selvillä Malvinalle, kieltänyt tätä
riisumasta takkia, mutta hän ei ollut virkkanut mitään sen avaamisesta.
Vastaukseksi Malvina siis avasi sen.
Silloin professori Malvinan kummastukseksi teki aivan kuin kommodori
Raffleton oli tehnyt. Hän nimittäin kiireesti pani takin kiinni,
pistäen napit takaisin reikiinsä.
Malvina lienee peljännyt, että hänet oli tuomittu ikuisesti asumaan
kommodori Raffletonin päällysnutussa.
"Tokkohan", mietti professori, "kukaan kylässä..." --
Karviaismarjapensaissa muka marjoja poimimassa pyrähtelevä pieni
palvelustyttö osui professorin silmään.
"Neuvottelemme emäntäni, rouva Muldoonin, kanssa", ehdotti professori.
"Kyllä kai tässä keinon keksimme."
Professori tarjosi Malvinalle käsivartensa. Toisella kädellään tyttö
kokosi ilmailijan takin liepeet.
"Selittänen", -- virkkoi professori, saaden äkillisen mielijohteen, kun
he astuivat puutarhan läpi, "selittänen rouva Muldoonille, että olette
juuri saapunut naamiohuveista tai pukutanssiaisista."
Rouva Muldoonin he tapasivat keittiössä. Epäiltävämpää kertomusta kuin
se, millä professori koetti rouva Muldoonille selittää syyt Malvinan
tuloon, on mahdotonta kuvitella. Pelkästä ystävällisyydestä näkyy rouva
Muldoon hänet keskeyttäneen.
"Enhän mää mitään kysele", sanoi hän, -- "eikä teitin siis tarvitse
panna kuolematonta sieluanne vaaraan. Pitäkäi te vaan huolta omasta
puvustanne ja jättäkäi mamselli minun ja Drusillan hoivaan, niin ehkä
voimme sen laittaa vähän säällisen näköiseksi."
Viittaus hänen omaan asuunsa sai tiedemiehen hämilleen. Kiirehtiessään
pukeutumaan yönuttuunsa ja tohveleihinsa, välittämättä vetää edes
sukkia jalkaansa, hän ei ollut aavistanut menevänsä kuningatar
Harbundian ensimäistä kamarineitoa vastaanottamaan. Pyytäen, että
hänelle lähetettäisiin parranajo-vettä, hän vetäysi kylpyhuoneeseensa.
Hänen ajellessaan partaansa rouva Muldoon koputti ovelle, tahtoen häntä
puhutella. Rouvan äänensävystä professori teki sen johtopäätöksen, että
talo oli tulessa. Hän avasi oven, ja nähtyään, että professori oli
säännöllisissä pukimissa, emännöitsijä livahti sisälle ja sulki oven
jälkeensä.
"Mistä hänet löysitte? Miten se tänne tuli?" kysyi rouva Muldoon.
Aina ennen oli professori nähnyt hänet tyynenä ja hyvänlaatuisena
rouvashenkilönä. Mutta nyt hän vapisi kiireestä kantapäähän.
"Kerroinhan teille", selitti professori. "Nuori Arthur..."
"En kysele, mitä mulle kerroitte", keskeytti rouva Muldoon. "Pyydän
sanomaan totuuden, jos sen tiedätte."
Professori asetti rouva Muldoonille tuolin ja tämä lysähti sille.
"Mikä on hätänä?" kysyi oppinut. "Mitä on tapahtunut?"
Rouva Muldoon katsahti ympärilleen, ja puhui hermostuneesti kuiskaten.
"Se ei ole mikään kuolevainen nainen, jonka olette tuonut taloon",
sanoi hän. "Se on haltiatar."
Oliko professori tähän asti todella uskonut Malvinan kertomukseen
vai oliko hänen alitajunnassaan koko ajan piillyt sisäinen vakaumus,
että asia oli mahdotonta, sitä ei hän itsekään nyttemmin osaa sanoa.
Professorin edessä oli Oxford -- valtiotalous, kehittyneempi arvostelu,
järkeisuskon nousu ja edistys. Hänen takanaan, haihtuen ihmiskunnan
hämärään taivaanrantaan, häämöitti kartoittamaton maa, missä hän
neljäkymmentä vuotta oli vaeltanut ja viihtynyt: salaperäisyyteen
haudattu aavemaa tiedon kätketyille veräjille johtavine piilopolkuineen.
Ja nyt laskeutui värähtelevään vaakakuppiin rouva Muldoonin tukeva
paino.
"Mistä sen tiedätte?" kysyi professori.
"Ka, enkö minä tuntisi merkkiä?" vastasi rouva Muldoon melkein
halveksivasti. "Varastettiinhan oman sisareni lapsi aivan
syntymäpäivänään ja sen sijalle..."
Pieni palvelustyttö naputti ovelle.
Mademoiselle oli "valmis". Mitä oli hänelle tehtävä?
"Älkäi minulta kysykö", vastusteli rouva Muldoon, yhä peljästyneesti
kuiskaten. "Minä en voisi sitä tehdä. En, vaikka pyhimykset lankeisivat
polvilleen rukoilemaan."
Järkipuhe ei olisi rouva Muldooniin vaikuttanut. Professori huomasi
sen, eikä hän mitään järkevää sanottavaa keksinytkään. Hän antoi oven
läpi määräyksen, että "mademoiselle" saatettaisiin ruokasaliin, ja
kuunteli sitten, kunnes Drusillan askeleet haipuivat.
"Oletteko koskaan kuullut Valkoisista Naisista?" kuiskasi professori
rouva Muldoonille.
Arvataksemme ei ollut monta kummitusjuttua tai kertomusta
haltiattarista, jota rouva Muldoon ei ollut kuullut ja uskonut. Oliko
professori varma käsityksestään?
Viimemainittu antoi rouva Muldoonille kunnon miehen sanan. Valkoiset
Naiset, sen rouva varmaankin tiesi, olivat "hyvää väkeä". Kunhan vain
kukaan ei vierasta loukkaisi, niin mitään ei ollut peljättävissä.
"En suinkaan minä sille kiusaa tee, hui, hai!" vakuutti rouva Muldoon.
"Hän ei viivy täällä varsin pitkälti", lisäsi professori. "Koetamme
olla hänelle ystävällisiä."
"Sillä on hyvänsuovat kasvot", myönsi rouva Muldoon, "ja miellyttävästi
se käyttäytyy". Kunnon vaimon rohkeus oli huomattavasti nousemassa.
"Meidän on tehtävä hänet ystäväksemme", toimitti professori käyttäen
tilaisuutta hyväkseen. "Ja muistakaa", kuiskasi hän avatessaan oven
rouva Muldoonille, "ettette hiisku sanaakaan. Hän ei tahdo, että asia
tulee tunnetuksi."
Voi pitää varmana, että rouva Muldoon kylpyhuoneesta lähtiessään
oli päättänyt tehdä voitavansa, jottei epäluulon varjokaan vihjaisi
Malvinan olevan muuta kuin miltä hän Drusillan pyhäpuvussa näytti,
jos hän pääsisi kylään puikahtamaan. Se oli aivan hauskannäköinen
kesäasu, lyhythihainen ja avokaulainen, ja sopi Malvinalle joka
suhteessa paremmin kuin taiteellisimminkin valmistettu kuosi olisi
sopinut. Kengät eivät olleet yhtä luontevat. Malvina suoriutui pulmasta
riisumalla ne pois, samoinkuin sukatkin, joka kerta kun hän lähti ulos.
Hän kyllä tiesi, että se oli väärin, kuten selviää siitä, että hän aina
yritti nuo kapineet kätkeä. Ne löydettiin mitä odottamattomimmista
paikoista; milloin ne olivat piilotettuina kirjojen taakse professorin
työhuoneeseen, milloin sullottuina tyhjiin teerasioihin rouva Muldoonin
varastohuoneessa. Emännöitsijää ei voitu houkutella edes ottamaan
niitä sieltä pois. Rasia sisällyksineen asetettiin ääneti professorin
pöydälle. Sisälle palatessaan Malvina näki edessään parit jäykkiä,
vastenmielisiä jalkineita. Keijukaissuun pielet venähtivät katumusta ja
syyntuntoa osoittavaan ilmeeseen.
Jos professori olisi ollut ankara, tyttö olisi antanut perään. Mutta
mustista, syyttävistä kengistä hänen silmänsä vastustamattomasti
siirtyivät kalpeihin, katuviin kasvoihin, jolloin hänen sydämensä alkoi
poloista puolustella. Hänen täytyi ensi matkallaan Oxfordiin hankkia
pari sandaaleja. Joka tapauksessa oli saatava jotkin sirommat jalkineet
kuin nuo karkeat, kankeat pieksut.
Usein ei muuten tapahtunutkaan, että Malvina uskaltausi puutarhan
toiselle puolen. Ei ainakaan päiväseltään... ehkä pitäisi sanoa
siihen aikaan päivästä, jolloin kylä oli liikkeellä. Sillä Malvina
näkyy olleen aikainen nousija. Tuossa keskiyön aikaan, kuten jokainen
kristitty olisi sen määritellyt, rouva Muldoon, joka tytön talossa
ollessa nukkui eräänlaisessa hermostuneessa jännityksessä, usein kuuli
oven hiljaa aukenevan. Tirkistäen kohotetun ikkunaverhon syrjän alta
hän silloin eroitti vilahduksen liehuvaa lievettä, joka näkyi sulavan
yhteen aamunkoin kanssa, tai kuuli yhä heikompana ja heikompana
ylängöltä tulevan oudon laulun, joka yhtyi lintujen vastaaviin säveliin.
Aamusarastuksen ja päivännousun vaiheilla joutui Malvina ylängöillä
tutustumaan Arlingtonin kaksoisiin.
* * * * *
Heidän olisi tietysti pitänyt olla nukkumassa kaikkien kolmenkin.
Mutta puolustukseksi kaksoisille mainittakoon, että Yrjö-setä oli
heille kertonut Uffingtonin tontusta ja Wayland-raution luolasta sekä
tuonut heille langasta nyittävän Koipeliinin syntymäpäivälahjaksi.
Heille annettiin lahjat aina yhteisesti, sillä muuten he eivät olisi
niistä välittäneet. He olivat vetäytyneet omiin makuusuojiinsa kello
kymmeneltä ja tehneet sopimuksen valvoa vuorotellen. Aamun ensi
kajastuksessa Victoria, joka oli vartioinut ikkunassaan, herätti
Victorin, kuten välipuhe oli. Victor halusi jättää kaiken sikseen ja
uinahtaa uudelleen, mutta Victorian muistutettua häntä "valastaan" heä
pukivat jonkun vaatekappaleen ylleen ja laskeutuivat murattia pitkin
alas.
Malvinan he tapasivat lähellä Valkoisen Hevosen häntää. Kun he hänet
näkivät, tiesivät he heti, että hän oli keijukainen. Mutta he eivät
peljästyneet -- eivät ainakaan kovin paljoa. Victor se ensimäisenä
alotti keskustelun. Ottaen hatun päästään ja painuen toiselle
polvelleen hän toivotti Malvinalle hyvää huomenta ja toivoi, että
tämä voi oikein hyvin. Malvina, joka näkyi olevan mielissään heidät
nähdessään, vastasi hänelle, ja tässä sitten Victoria ryhtyi asian
johtoon. Yhdeksänteen ikävuoteensa asti oli Arlingtonin kaksoisilla
ollut yhteinen ranskalainen hoitajatar. Alotettuaan koulunkäyntinsä oli
Victor vähitellen unohtanut kielitaitonsa, mutta kotiin jäänyt Victoria
oli jatkanut edelleen keskustelujaan "madamen" kanssa.
"Oh", sanoi Victoria, "sittenhän te olettekin ranskalainen keijukainen".
Syistä, joita muka oli tarpeetonta selittää -- ainakaan ei professori
niitä koskaan selittänyt -- oli tämä varoittanut Malvinaa mitenkään
ilmaisemasta, että hän oli keijukainen. Mutta hän ei ollut käskenyt
sitä kieltämäänkään. Ja kuinka olisi tyttö sen voinutkaan tehdä?
Korkeintaan voitiin häneltä odottaa, että hän tässä suhteessa
vaikenisi. Vastaukseksi Victorialle hän siis ilmoitti nimensä olevan
Malvina ja lentäneensä meren yli Bretagnesta "sir Arthurin" seurassa,
lisäten, että oli usein kuullut Englannista ja halunnut sitä nähdä.
"Mitä siitä pidätte?" kysyi Victoria.
Malvina tunnusti olevansa tähän maahan hurmaantunut. Missään hän ei
ollut nähnyt niin runsaasti lintuja. Malvina kohotti kätensä, ja kaikki
kolme seisoivat ääneti, kuunnellen. Taivas hehkui ja ilma tuntui olevan
viserrystä täynnä. Kaksoisista oli siellä varmasti miljoonittain
lintuja. Ne olivat varmaankin tulleet monien monituisten penikulmain
päästä tänne laulaakseen Malvinalle.
Entä asukkaat sitten. Ne olivat kovin hyviä ja ystävällisiä ja
pyöreitä. Tällä haavaa Malvina asui viisaan ja oppineen Christopherin
luona eli nautti hänen suojelustaan, niinkuin hänen omat sanansa
kuuluivat. Asumus voitiin nähdä siitä paikasta missä he seisoivat;
sen savupiiput pistivät esille puiden välitse. Kaksoiset vaihtoivat
merkitsevän katseen. Eivätkö he aina olleetkin epäilleet professoria!
Hänen mustaa patalakkiansa, isoa kyömynenää ja kellervälehtisiä
koin syömiä kirjoja, jotka tietysti sisälsivät taikaoppeja. Nyt ei
enää ollut epäilemistäkään, että hänen oli tapana tuntikausia istua
niiden ääressä tuijottaen pöllönsilmiä muistuttavien kultareunaisten
kakkuloittensa läpi!
Victorin ranskantaito alkoi palata. Hän oli utelias tietämään, oliko
Malvina koskaan tavannut ja puhutellut sir Lancelotia.
Pieni pilvi häilähti Malvinan kasvoille. Kyllä, hän oli tuntenut heidät
kaikki: kuningas Uthurin ja Igrainen ja Saarten herran, Ulfiasin. Oli
puhunut heidän kanssaan, kävellyt heidän kanssaan Ranskan ihanissa
seuduissa. (Englannissa sen olisi pitänyt tapahtua, mutta Malvina
pudisti päätänsä. Ehkäpä ne olivat matkustelleet.) Juuri hän oli sir
Tristramin pelastanut Morgan le Fayn kavalista juonista. "Vaikka
siitä", selitti Malvina, "tietenkään ei kukaan saanut vihiä".
Kaksoiset ihmettelivät, miksi sen salassa pitäminen niin päivänselvää
oli, mutta eivät tahtoneet keskeyttää. Oli muita henkilöitä ennen ja
jälkeen. Useimmista niistä eivät kaksoiset olleet koskaan kuulleet,
kunnes päästiin Kaarlo Suureen, jonka jälkeen Malvinan muistelmat
näkyivät häipyvän.
Kaikki olivat ne olleet hänelle hyvin kohteliaita ja muutamat
ihastuttavia. Mutta...
Tuntui siltä, etteivät ne koskaan olleet Malvinalle olleet muuta kuin
tuttavia, sellaisia, joiden kanssa kuluttaa aikaa odotellessaan -- ja
ikävöidessä.
"Mutta pidittehän te sir Lancelotista", tiukkasi Victor. Hän toivoi,
että Malvina ihailisi sir Lancelotia, sillä poika tunsi hänellä
itsellään olevan hyvin paljon yhteistä tuon aikaisin kuolleen
surkuteltavan ritarin kanssa. Niinpä pienessä seikkailussa sir
Bediveren kanssa olisi hän käyttäytynyt aivan samoin.
"Ah, kyllä!" myönsi Malvina. Hän oli "pitänyt" siitä ritarista. Hän oli
aina niin... niin "mainio".
"Mutta", jatkoi Malvina, "hän ei ollut... kukaan heistä ei ollut
omaa kansaani, omia rakkaita tovereitani." -- Pieni pilvi oli taas
laskeutunut hänen kasvoilleen.
Mutta Bruno palautti heidät kaikki kolme nykyisen historian aikaan.
Karjapaimen Polleyn ensimäinen velvollisuus aamulla oli laskea Bruno
irti juoksemaan. Se saapui läähättäen ja hengästyneenä, nähtävästi
närkästyneenä, ettei sitä ollut otettu retkelle mukaan. Se olisi
aivan helposti voinut ilmiantaa molemmat karkulaiset, ellei se olisi
ollut mitä suopeamielisin mustan ja ruskean kirjava skotlantilainen
paimenkoira. Nyt se vain oli kiusannut itsensä mielipuoleksi viimeisen
puolen tunnin kuluessa, ollen varma, että lapset olivat unohtaneet
ajan. "Ettekö tiedä, että kello lähenee kuutta? Ja ennenkuin puoli
tuntia on kulunut koputtaa Jane ovillenne tuoden kuumaa maitoa, ja
nähdessään, että vuoteenne ovat tyhjät ja ikkuna auki, hän luultavasti
pudottaa lasit ja päästää kiljahduksen." Näin se oli aikonut lausua
ensi sanoikseen, mutta vainuttuaan Malvinan se unohti ne kokonaan.
Koira katsahti häneen kerran, lyyhähti mahalleen ja ryömi tyttöä
kohti, ulisten ja heiluttaen samalla häntäänsä. Malvina vastaanotti
sen kunniatervehdyksen nauraen ja silittäen sen päätä jalallaan, ja
tämä ystävällisyys lähetti ihastuneen elukan seitsemänteen taivaaseen.
Kaikki neljä astuivat yhdessä mäkeä alas ja erosivat puutarhan
portilla. Kaksoiset lausuivat kohteliaan ja hyvin hartaan toivomuksen,
että pian saisivat ilon nähdä Malvinan jälleen; mutta keijukainen,
jonka lienee vallannut äkillinen epäilys, että oli menetellyt
varomattomasti, näkyy vastanneen vältellen. Kymmentä minuuttia
myöhemmin hän lepäsi unessa, kultakutrinen pää painettuna pyöreätä,
valkoista käsivartta vasten, kuten rouva Muldoon matkallaan keittiöön
omin silmin näki. Kaksoiset taasen, jotka onneksi keksivät sivuoven
avoinna, livahtivat huomaamatta sisään ja kiipesivät vuoteisiinsa.
* * * * *
Kello oli neljännestä yli yhdeksän, kun rouva Arlington itse saapui
heitä herättämään. Hän oli äkeä heille molemmille ja oli nähtävästi
itkenyt. Lapset saivat aamiaisensa keittiöön.
Puolista syötäessä puhuttiin tuskin sanaakaan, eikä pöydässä tarjoiltu
vanukasta. Herra Arlingtonilla, tukevalla, verevällä herrasmiehellä
ei ollut aikaa siihen. Muut voivat istua nauttimassa sitä mielensä
mukaan, mutta ei herra Arlington. Jonkun täytyi pitää huolta asioista,
ellei niiden annettu joutua aivan rempalleen. Kun ei voinut luottaa
toisten täyttävän velvollisuuksiansa ja siis kaikki huolenpito talossa
ja sen ulkopuolella sälytettiin yksille hartioille, niin siitä oli
luonnollisena seurauksena, että tuolle hartiaparille ei riittänyt
kylliksi aikaa päättää aterioita kunnollisesti. Tämä oli alkusyynä
englantilaisen maanviljelyksen rappeutumiseen. Siihen aikaan, kun
maanviljelijäin vaimot, puhumattakaan heidän siihen ikään ehtineistä
pojistaan ja tyttäristään, että saattoi odottaa heidän innolla
käyvän käsiksi johonkin työhön heille tuhlattujen varojen ja heihin
uhratun hoidon korvaukseksi -- niin, siihen aikaan, kun kaikki olivat
tarttuneet rattaaseen, oli Englannin maatalous kukoistanut. Mutta
nyt, kun muut loivat niskoiltaan heille kuuluvan osan työtaakasta ja
vastuunalaisuudesta, jättäen kaiken yksille käsivarsille...
Arlingtonin vanhimman tyttären varsin kuuluva huomautus, että isä
olisi ehtinyt syödä kaksi lautasellista vanukasta sillaikaa kun hän
puhui, sai herra Arlingtonin kadottamaan esitelmänsä langan. Aivan
suorasukaisesti esitettynä se, mitä herra Arlington kait aikoi sanoa,
oli, että hän ei koskaan ollut aikonut maanviljelijäksi -- ei ainakaan
alussa. Hankittuaan varman toimeentulon monivuotisella uhrautuvalla
työllä muut miehet hänen asemassaan olisivat vetäytyneet hyvin
ansaittuun lepoon. Mutta kun hän kerran oli antanut viekoitella itsensä
tähän puuhaan ryhtymään, tahtoi hän tehdä tehtävänsä perusteellisesti;
ja kaikkien muiden oli suoritettava osansa, taikka muuten kävisi
hullusti.
Nielaistuaan lasinsa pohjasakat yhdellä ainoalla siemauksella herra
Arlington pilasi arvokkaan lähtönsä rajulla nikotuksella, ja rouva
Arlington soitti hurjasti kelloa kutsuakseen sisäkön korjaamaan ruuat.
Vanukas vietiin koskemattomana ihan kaksoisten silmien edestä. Se oli
valmistettu mustista viinimarjoista ja ruskeasta sokerista.
Sen päivän iltana rouva Arlington näkyy uskoneen huolensa kaksoisille,
osittain omaksi huojennuksekseen ja osaksi näiden siveelliseksi
hyödyksi. Jos hänellä, rouva Arlingtonilla, olisi ollut onni nauttia
vähemmän hemmoitelleen äidin hoivaa, olisi kaikki saattanut käydä
hyvin. Luonnostaan rouva Arlington oli toimelias ja tarmokas. "Neiti
ikiliikkujaksi" oli hänen hoitajattarensa häntä aina sanonut. Mutta
onnettomuudeksi oli tämän luonteenominaisuuden sallittu vaimentua,
ja nyt arvattavasti ei enää ollut parannuksen toiveita. Perheen
isä oli aivan oikeassa. Kun he asuivat Bayswaterissa Mincing Lanen
varrella, meni taloudenpito kyllä näinkin mukiin. Mutta nyt oli
toisin. Maanviljelijän vaimon pitäisi nousta kello kuudelta; hänen
olisi huolehdittava, että kaikki muutkin olivat jalkeilla kello
kuudelta; olisi valvottava palvelijoita ja pakoitettava ne täyttämään
velvollisuutensa; lapsia tulisi äidin kehoittaa omalla esimerkillään.
Järjestyskykyä siinä tarvittiin. Päivä oli jaettava, kullekin
hetkelle määrättävä oma tehtävänsä. Mutta kun sensijaan aamukausi oli
kulunut ennenkuin ehdittiin kunnolle kääntyäkään ja sekasorto muuttui
yhä pahemmaksi viskatessa käsistä se, mihin jo oli ryhdytty, ja
yritettäessä toimittaa kuusi asiaa yhtaikaa, muistamatta mitä oli tehty
tai tekemättä jätetty, niin...
Tässä rouva Arlington kuuluu hyrähtäneen itkuun. Yleensä hän oli tyyni,
hymyilevä, mitä herttaisin nainen, varsin miellyttävä emäntä, ellei
häneltä muuta pyydetty kuin hilpeyttä ja päiväpaisteista esiintymistä.
Kaksoiset kaiketi yhtyivät hänen kyyneliinsä. Vuoteisiinsa peitettyinä
itsekseen he arvattavasti pohtivat asiaa perin vakavasti ja kauan,
keskustellen kuiskailemalla, ja sitten nukahtivat, kunnes aamu toi
uusia aatteita. Tuloksena oli, että seuraavana iltana, runsaiden
leivosten kera nautitun teen ja illallisen välillä, kun Muldoon
meni kolkutuksen kuultuaan itse avaamaan ovea, tapasi hän kaksoiset
seisomassa käsitysten professorin portailla.
Ne kysyivät häneltä, oliko "haltiatar" kotona.