Hänen mieleensä juolahti, että hän ehkä ei ollut laskeutunut alas aivan
niin onnellisesti kuin oli luullut. Kenties hän oli pudonnut päälleen
ja siis päättänyt kokemuksensa kommodori Raffletonina ja alkanut uuden
vähemmän rajoitetun olotilan. Jos niin oli, näytti alku hänen nuorelle
seikkailijaluonteelleen lupaavalta. Malvinan ääni kuitenkin herätti
hänet tästä mietiskelystä.
"Joko lähdemme?" toisti tämä, ja nyt hänen äänensä värähti pikemmin
käskevältä kuin kysyvältä.
Miksikä ei? Mitä tahansa lienee hänelle tapahtunutkin, mille
olemassaolon tasolle hän lienee joutunutkin, lentokone oli nähtävästi
seurannut mukana. Vaistomaisesti hän pani sen käyntiin. Koneen
tutunomainen surina palautti hänen mieleensä ajatuksen, että hän
mahdollisesti sittenkin oli elossa sanan tavallisessa merkityksessä.
Se myöskin herätti hänet havaitsemaan, että olisi käytännöllistä
ja viisasta kehoittaa Malvinaa pukeutumaan hänen ylimääräiseen
päällysnuttuunsa. Kun tyttö oli vain viiden jalan ja kolmen tuuman
mittainen ja takki oli tehty kuuden jalan ja yhden tuuman pituiselle
miehelle, olisi vaikutus tavallisissa olosuhteissa ollut koomillinen.
Siitä, että Malvina todellakin oli keijukainen, tuli kommodori
Raffleton lopullisesti vakuutetuksi huomatessaan, että tämä, kauluri
kohotettuna kuusi tuumaa pään yli, muistutti sellaista entistä enemmän.
Kumpikaan heistä ei virkkanut mitään. Puhuminen ei syystä tai toisesta
tuntunut tarpeelliseltakaan. Sotilas auttoi tytön kiipeemään istuimelle
ja kietoi takin liepeet hänen jalkojensa ympäri. Tämä vastasi samalla
hymyllä, jota oli hymyillyt ojentaessaan hänelle kätensä. Se oli
äärettömän tyytyväisyyden hymyä, ikäänkuin kaikki hänen huolensa
olisivat nyt ohi. Kommodori Raffleton sitä vilpittömästi toivoi.
Äkillinen älyn leimaus toi hänen mieleensä ajatuksen, että hänen omansa
vasta olivat alkamassa.
Varmaankin kommodori Raffletonin alitajullinen olemus nyt hoiti
konetta. Hän näkyy pysytelleen parin penikulman päässä maan puolella,
seuranneen rantaviivaa, kunnes oli ehtinyt hiukan eteläpuolelle Haagin
majakkaa. Niillä tienoin muistaa hän laskeutuneensa alas täyttääkseen
uudestaan säiliönsä. Koska hän ei ollut odottanut matkustajaa, oli hän
ennen lähtöään varustanut sen vain vähänlaisella petroolimäärällä, ja
tämä olikin onnellinen sattuma. Malvina näkyy tarkasti tutkineen tätä
hänen mielestään kaiketikin uudenaikaista lohikäärmesuvun edustajaa,
jota ruokittiin hänen jalkojensa alta otetuista kannuista, mutta silti
katselleen menettelyä, samoinkuin lentomatkan muitakin yksityiskohtia,
asioiden luonnolliseen järjestelmään kuuluvana. Kun hirviö oli ravittu,
se nytkähti, ponnahti vongahtaen maasta ja nousi jälleen ilmaan,
tyrskyilevän meren vajotessa yhä alemmaksi.
Tietenkin ilmailija Raffletoninkin miehuutta vielä ennemmin tai
myöhemmin koettelee maailman arkinen pahuus. Varsin suuri osa
hänen elinvuosistaan tietää hänelle taistelua joutavissa toiveissa
ja pelossa, kurjassa ponnistelussa, tympäisevissä huolissa ja
pikkumaisessa ärtymyksessä. Mutta olemme vakuutetut, että hänessä aina
säilyy, elämän ihmeelliseksi tekevänä, muisto tuosta yöstä, jolloin
hän jumalan tavoin ajeli taivaan tuulilla maailmaa tavoittelevan
kunnianhimon kruunaamana. Silloin tällöin hän käänsi päänsä
vilkaistakseen tyttöön. Ja yhä äänettömänä tämä vastasi silmillään
hänen katseeseensa samalla omituisella tyytyväisyyden sävyllä,
joka näkyi verhonneen heidät molemmat kuolemattomuuden kaapuun.
Voi hämärästi arvata jotakin hänen tunteistaan siitä katseesta,
joka vaistomaisesti tulee hänen silmiinsä hänen puhuessaan tuosta
loihditusta matkasta, ja siitä tavasta, millä jokapäiväiset sanat äkkiä
mykistyvät hänen huulilleen.
Hyvä hänelle, että hänen alitajuntansa hoiti tanakasti ratasta, muutoin
ehkä jotkut aalloilla kelluvat puolapuut olisivat olleet ainoat jätteet
kertomassa nuoresta lupaavasta lentäjästä, joka suvisena kesäkuun
iltana oli luullut voivansa kohota tähtiin.
Matkan puolivälissä ilmestyi aamunkoi hohtavana Neulakallioiden
huipuille, ja myöhemmin hiipi idästä länteen pitkä, matala juova
usvan verhoamaa maata. Toinen toisensa perästä kullalta säteileviä
niemekkeitä ja kallioita kohosi merestä, ja valkosiipiset lokit
lentelivät heitä kohti. Hän melkein odotti niiden muuttuvan hengiksi,
jotka tervehdyshuudoin kaartelisivat Malvinan ympärillä.
Yhä lähemmäksi he saapuivat, sumun vähitellen noustessa ilmoihin ja
kuutamon vaaletessa. Äkkiä oli heidän edessään Chesil Bankin mutka, ja
sen takana suojattuna Weymouth.
* * * * *
Kenties sen aiheuttivat pyörillä veteen kuljetettavat uimakopit,
kaasumittari rautatieaseman takana tai Kuninkaallisen Hotellin katolla
liehuva lippu. Yön uutimet vetäytyivät äkkiä hänen silmiensä edestä.
Työn ja toiminnan maailma kolkutti hänen ovelleen.
Hän vilkaisi kelloonsa. Se oli vähän yli neljä. Hän oli sähköittänyt
leiriin, että häntä voitaisiin aamulla odottaa. Sieltä siis häntä
tähysteltäisiin. Jatkamalla matkaansa hän ja Malvina ehtisivät sinne
aamiais-aikoihin. Hän voisi esitellä tytön everstille: "Sallikaa minun,
-- eversti Goodyer, keijukainen Malvina." Joko oli meneteltävä näin tai
jätettävä Malvina johonkin Weymouthin ja Farnboroughin välille. Hän
päätteli jokseenkin häikäilemättä, että jälkimäinen vaihtoehto olisi
parempi. Mutta mihin? Mitä hänen olisi tytölle tehtävä?
Olihan täti Emily. Eikö hän ollut puhunut jotakin siihen suuntaan,
että haluaisi ranskalaisen kotiopettajattaren Georginalle? Tosin kyllä
Malvinan ranskankieli oli hiukan vanhanaikuista muodoltaan, mutta
hänen lausuntatapansa oli huimaava. Mitä taasen palkkaan tulee -.
Tässä tuli hän ajatelleeksi Felix-enoa ja kolmea vanhempaa poikaa.
Vaistomaisesti hän tunsi, ettei Malvina vastaisi täti Emilyn ihannetta.
Isäukon luona sensijaan, jos tuo rakas vanha herrasmies vielä olisi
elänyt, olisi ollut varma turvapaikka. He olivat aina ymmärtäneet
toisiansa, hän ja isä. Mutta äiti! Kommodori ei ollut ollenkaan
varma. Hän loihti näyttämön sielunsa silmäin eteen. Hän näki Chester
Terracen vierashuoneen, äitinsä hiljaa, kahisten astuvan huoneeseen,
hänen hellän, mutta hyvää kasvatusta osoittavan tervehdyksensä. Ja
sitten nolostuttava äänettömyys, kun tämä odottaisi hänen selitystään
Malvinasta. Sen seikan, että tyttö oli keijukainen, hän luultavasti
jättäisi mainitsematta. Äidin kultareunaisten nenäkakkuloiden edessä
hän ei katsonut voivansa tehostaa tuota yksityiskohtaa: "Nuori neiti,
jonka satuin löytämään nukkumasta bretagnelaisella nurmella. Ja koska
oli kaunis ilta ja lentokoneessa juuri riittävästi tilaa -- Ja hän --
tarkoitan minä -- no niin, tässä me nyt olemme." Siitä olisi seurannut
sellainen tuskallinen äänettömyys, ja sitten nuo hienosti kaartuneet
kulmakarvat olisivat kohonneet: "Tarkoitat, rakas poikani, että olet
sallinut tämän" -- rouva epäröitsi hiukan tällä kohtaa -- "tämän nuoren
tytön jättää kotinsa, omaisensa, ystävänsä ja sukulaisensa Bretagnessa
kiinnittääkseen itsensä sinuun. Saanko kysyä millä siteillä?"
Sillä juuri sellaiselta asia näyttäisi, eikä ainoastaan hänen
äidilleen. Otaksukaamme, että jonkun ihmeen kautta kaikki tämä oli
totta. Otaksukaamme, että tytön puolesta puhuvista eittämättömistä
todistuksista -- yöstä, kuutamosta ja tähdistä ja tunteesta, että
hän oli tullut tajuihinsa siitä hetkestä, jolloin oli tyttöä
suudellut, -- otaksukaamme, että kaikesta tästä huolimatta immyt ei
sittenkään osoittautuisi keijukaiseksi. Otaksukaamme terveen järjen
epärunollisen arvelun, että hän oli ainoastaan kotoansa karannut
tytönheilakka, sittenkin osuneen oikeaan. Kenties oli jo ryhdytty
tiedusteluihin. Sata-hevosvoimainen ilmataso ei liiku kenenkään
huomaamatta. Oliko olemassa joku tätä koskeva laki -- joku pykälä,
missä puhuttiin "houkuttelusta" ja "nuorista tytöistä"? Hän ei ollut
häntä "houkutellut". Pikemmin aivan päinvastoin. Mutta olisiko tytön
myöntymys riittävä puolustukseksi? Kuinka vanha hän oli? Se olisi
tärkeä kysymys. Todellisuudessa hän otaksui hänet noin tuhannen vuoden
vanhaksi. Mahdollisesti hän oli vanhempikin. Mutta onnettomuudeksi
tyttö ei siltä näyttänyt. Kylmän epäröivä tuomari pitäisi luultavasti
kuuttatoista ikävuotta paljoa oikeampaan arvattuna. Hyvin luultavasti
hän joutuisi tässä jutussa hitonmoiseen pulaan. Hän katsahti taaksensa.
Malvina vastasi entisellä hymyllään, missä ilmeni sanomatonta
tyytyväisyyttä. Ensi kertaa se vaikutti kommodoriin selvän ärsyttävästi.
Tällä haavaa he olivat melkein Weymouthin yläpuolella. Hän saattoi
aivan helposti lukea puistikkokadun varrella olevan elävienkuvien
teatterin oville kiinnitetyt ilmoitukset: "Wilkins ja merenneito;
koomillinen näytelmä." Siinä oli kuinka Christopher sekaantui asiaan
kuva aallottaresta hiuksiaan hiipomassa, samaten Wilkinsistä,
tukevahkosta herrasmiehestä raitavassa uimapuvussa.
Ensimäisen sarastuksen hänen aivoihinsa työntämä ajatus oli häntä
yllyttänyt ravistamaan kutistuvan maailman siipiensä kärjistä,
ponnahtamaan ylös tähtiä kohti koskaan palaamatta -- ja hän toivoi,
että taivas olisi suonut hänen niin tehneen.
Ja silloin muistui äkkiä hänen mieleensä serkku Christopher.
* * * * *
Se kunnon Christopher-serkku, kahdeksankuudetta täyttänyt vanhapoika.
Miksei tuo ennen ollut hänen mieleensä johtunut? Pilven partaalta
ilmestyi kommodori Raffletonille serkku Christopherin hahmo lihavana,
punakkana enkelinä panamahattuineen ja pippurin ja suolan kirjavassa
twiidipuvussa, ojentaen hänelle pelastusvyön. Christopher-serkku
mielistyisi Malvinaan kuin joku äidillinen kana orpoon ankanpoikaseen.
Jonkun Bretagnen muinaisen hautakiven vieressä nukkumasta yllätetyn
keijukaisen! Hän vain pelkäsi, että tyttö vietäisiin häneltä pois,
ennenkuin hän ehtisi kirjoittaa hänestä artikkelia. Serkku oli tietysti
matkustanunna Oxfordista kesämajalleen. Kommodori Raffleton ei tällä
hetkellä voinut muistaa kylän nimeä. Mutta kyllä se palaisi hänen
mieleensä. Se oli Newburystä luoteeseen. Oli kuljettava Salisburyn
tasangon yli ja suoraan Magdalen Toweria kohti. Rannan hiekkaharjanteet
ulottuivat aivan hedelmätarhan portille asti. Siellä oli lähes puolen
penikulman pituinen tasainen nurmikon kaistale. Herra Raffletonista
tuntui, että serkku Christopherin oli kaitselmus luonut, huolellisesti
säilyttänyt juuri tätä varten.
Hän ei enää ollut eilisiltainen nuorukainen, jolle haaveilu ja
mielikuvitus saattoivat tehdä mitä kepposia tahansa. Sen osan hänen
olemuksestaan oli raikas, vinha aamutuuli ajanut takaisin kuoreensa.
Hän oli kommodori Raffleton, innokas ja valpas nuori insinööri aivan
täydessä tajussaan. Tässä kohdassa meidän on se muistettava.
Laskeutuen yksinäiselle rantakaistaleelle hän ryhtyi taaskin
häiritsemään Malvinaa ottaakseen kannujansa esille. Hän odotti,
että hänen matkustajansa kirkkaassa päivänvalossa osoittautuisi
sieväksi, lapsellisen näköiseksi tytöksi, hiukan sinerväksi nenän
pielistä, mikä olisi luonnollinen seuraus viidenkymmenen penikulman
tuntinopeudella suoritetusta kolmen tunnin lennosta. Hänen alkuperäinen
vaikutelmansa, minkä hän oli saanut tytön elpyessä hänen suudelmastaan,
palasi säpsähdyttäen hänet pysähtymään muutaman jalan päähän tyttöön
tuijottamaan. Yö oli ohi, äänettömyys niinikään. Neitonen seisoi siinä
päiväpaisteessa, puettuna burberryläiseen päällystakkiin, joka oli
hänelle suunnattoman väljä. Hänen takanaan oli rivi pyörillä kulkevia
kylpyhuoneita ja niiden takana taasen kaasumittari. Puolen penikulman
päässä siirteli tavarajuna kovalla kolinalla lastivaunujaan toisille
raiteille.
Ja yhä oli tytössä lumoa, jotakin kuvaamatonta, mutta varsin selvää --
jotakin minkä keskeltä hän katseli kuin etäältä toisesta maailmasta.
Upseeri tarttui hänen ojennettuun käteensä, kun hän keveästi hyppäsi
maahan. Hänen tukkansa ei ollut laisinkaan epäjärjestyksessä.
Näytti siltä kuin ilma olisi hänen oikea elementtinsä. Hän katsahti
ympärilleen tutkivasti, mutta ei uteliaana, kohdistaen ensimäisen
ajatuksensa lentokoneeseen.
"Sitä poloista!" hän virkkoi. "Täytyypä sen olla väsyksissä."
Sama heikko pelon väristys, joka oli nuorta miestä puistattanut,
kun hän hautakiven varjossa oli katsellut noiden silmien avautuvan,
palasi jälleen. Se ei ollut epämieluinen tunne. Pikemminkin se lisäsi
kiihoittavaa viehätystä heidän suhteeseensa. Mutta se oli perin
todellista. Tyttö katseli hirviön ruokintaa; ja sitten kommodori
jälleen palasi seisomaan hänen vierellensä kellervälle hiekalle.
"Englanti!" selitti upseeri heilauttaen kättänsä. Tytöllä näkyy olleen
vaikutelmana, että se oli hänen seuralaisensa kotimaa. Hän toisti
sievästi nimen. Ja kun tuo sana kirposi hänen huuliltaan, se ikäänkuin
loihti kommodori Raffletonin eteen ihmeitten ja runouden maan.
"Olen siitä kuullut", lisäsi neito. "Luulen, että siellä viihdyn."
Nuori upseeri vastasi sitä toivovansa. Hän oli hirveän tosissaan.
Häneltä ylimalkaan ei puuttunut huumoria ja leikillisyyttä, mutta tällä
hetkellä ne näkyivät hänet jättäneen. Hän kertoi tytölle aikovansa
toimittaa hänet viisaan ja oppineen miehen huostaan, jota nimitettiin
"serkku Christopheriksi"; hänen kuvauksestaan Malvina kaiketi sai sen
käsityksen, että tämä serkku oli joku ystävällinen taikuri. Hänen
itsensä täytyisi matkustaa pois vähäksi aikaa, mutta sanoi pian
palaavansa.
Nämä pienet yksityisseikat eivät näkyneet Malvinaa liikuttavan.
Ilmeisesti oli hän sisimmässään vakuutettu, että tuo mies oli määrätty
hänelle. Herraksi vai palvelijaksiko, sitä ei ollut helppo selvittää:
luultavasti tulisi hänestä molempain yhdistelmä, mutta mieluummin
kuitenkin jälkimäinen.
Herra Raffleton vakuutti vielä, ettei hän viipyisi pitempää aikaa
poissa kuin mitä välttämätöntä oli. Tätä toistaa oli tarpeetonta. Tyttö
ei epäillyt.
Weymouth kylpykojeineen ja kaasumittareineen häipyi etäisyyteen.
Kuningas Rufus oli ulkona metsästämässä heidän liitäessään Uuden Metsän
yli, ja kun he katsahtivat alas Salisburyn tasangolle, heiluttivat
sinipiiat käsiään ja nauroivat. Myöhemmin he kuulivat takomisen
kalkutusta, joka heille ilmoitti, että olivat Wayland-raution [Scottin
"Kenilworth"-romaanin henkilöitä.] luolan lähettyvillä; ja sitten he
leijailivat alas pehmeästi ja tärähdyksittä aivan Christopher-serkun
puutarhan portin taakse.
Paimenpoika vihelteli jossakin hiekkasärkillä, ja laaksossa oli kyntäjä
juuri valjastanut juhtaparinsa; mutta kylän kätkivät heiltä mäkien
kaarevat harjanteet, eikä mitään muuta ihmisolentoa ollut näkyvissä.
Raffleton auttoi Malvinan pois ja jättäen hänet istumaan taittuneelle
oksalle pähkinäpuun alle alkoi varovaisesti lähestyä rakennusta.
Puutarhassa hän tapasi palvelustytön. Potkurin äänen kuullessaan tämä
oli rientänyt ulos, eikä taivaalle tuijottaessaan ollenkaan huomannut
häntä, ennenkuin hän laski kätensä hänen olalleen; onneksi tyttö
peljästyi liian paljon huutaakseen. Upseeri antoi hänelle kiireellisiä
määräyksiä. Tytön oli koputettava professorin ovelle ja ilmoitettava
hänelle, että hänen serkkunsa, kommodori Raffleton, oli saapunut ja
odotti häntä tulemaan hänen luokseen puutarhaan. Kommodori Raffleton ei
ollut halukas astumaan sisään. Professoria oli pyydettävä heti tulemaan
alas puhuttelemaan kommodori Raffletonia puutarhassa.
Tyttönen kiiruhti taloon, toistellen tätä kaikkea itsekseen hiukan
säikähtyneenä.
"Hyvä Jumala!" huudahti serkku Christopher vuodepeitteensä alta. "Onko
hän loukkautunut, onko?"
Tyttö vastasi empien oven raosta, ettei hän sitä luullut. Ei upseeri
ainakaan ollut siltä näyttänyt. Mutta olisiko professori hyvä ja tulisi
heti? Kommodori Raffleton odotti häntä -- puutarhassa.
Tohveleissaan, ilman sukkia, puettuna sinapinväriseen yönuttuun ja
musta patalakki päässä -- tosiaankin ystävällisen tontun näköisenä
-- serkku Christopher siis tepsutteli kiireesti portaita alas ja
puutarhan läpi, höpisten "uhkarohkeista pojista" ja "tiesinhän, että
niin kävisi"; mutta suureksi huojennuksekseen hän näkikin nuoren Arthur
Raffletonin tulevan häntä vastaan ilmeisesti terveenä sekä sielultaan
että ruumiiltaan. Ja sitten hän alkoi ihmetellä, miksi hiidessä hänet
oli pelotettu vuoteestaan kello kuudelta aamulla, ellei ollut mitään
hätää.
Mutta jotakin näkyi sittenkin olevan vinossa. Ennenkuin Arthur
Raffleton alkoi puhua hän katsahti ympärilleen salaperäisesti, miltei
rikollisen tavoin; ja vieläkään mitään virkkamatta hän tarttui
Christopher-serkkua käsivarteen, taluttaen hänet hedelmätarhan
etäisimpään päähän. Ja siellä, pudonneella oksalla pähkinäpuun alla,
serkku Christopher luuli näkevänsä khakinutun, jonka sisässä ei ollut
mitään, mutta joka heidän lähestyessään nousi ylös.
Se ei kuitenkaan kohonnut varsin korkealle. Takin selkämys oli heihin
päin. Kaulus seisoi pystyssä taivaanrantaa vasten. Mutta päätä ei
näkynyt. Seisaallaan haamu kääntyi, ja serkku Christopher huomasi
lapsenkasvojen pilkistävän takin poimuista. Mutta lähemmin tarkatessaan
hän huomasi, ettei se ollutkaan lapsi. Eikä hän sitten oikein tiennyt,
mikä se oli. Pysähtyen äkkiä sen eteen serkku Christopher siis katsoi
silmät selällään siihen ja sitten kommodori Raffletoniin.
Puhuen Malvinalle viimemainittu virkkoi:
"Tässä on professori Littlecherry, Christopher-serkku, josta teille
mainitsin."
Oli ilmeistä, että Malvina piti professoria tärkeänä henkilönä. Hän
näkyi aikovan niiata -- liike, joka hänen ympärilleen käärittyjen
ja laahustavien khakimetrien vuoksi voisi osoittautua -- niin
professorista näytti -- ei ainoastaan vaikeaksi, vaan vaaralliseksikin.
"Sallikaa minun", sanoi professori.
Hänen aikomuksensa oli auttaa Malvina ulos kommodori Raffletonin
takista, ja tyttö valmistautui häntä siinä avustamaan. Nuori Raffleton
ehätti ajoissa väliin.
"Ehkemme sentään", virkkoi hän. "Jos sallit, jättänemme sen mieluummin
rouva Muldoonin tehtäväksi."
Professori irroitti kätensä takista. Malvina näytti rahtusen
pettyneeltä. Kaiketi hän ajatteli, eikä syyttä, että hän ilman tuota
takkia olisi tehnyt edullisemman vaikutuksen. Mutta hymyillen myöntyä
kaikkiin hänen hyväkseen tehtyihin järjestelyihin näkyy olleen hänen
päätenhojaan.
"Ehkäpä", ehdotti kommodori Raffleton Malvinalle, jälleen
kiinnittäessään muutamia tärkeimpiä nappeja, "ei teillä olisi mitään
sitä vastaan, että itse selitätte Christopher-serkulleni aivan
täsmällisesti, kuka ja mitä olette... osaatte tehdä sen paljoa paremmin
kuin minä." (Itsekseen kommodori Raffleton tuumi: "Jos minä kerron
sen vanhalle kunnon Johnnylle, hän luulee vetäväni häntä nenästä.
Juttu kuulostaa aivan toisenlaiselta, kun tyttö itse sen kertoo.") "Ei
suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan?"
Malvina ei tehnyt pienintäkään vastaväitettä. Hän lopetti niiauksensa
-- oikeastaan takki näkyi niiaavan -- aivan sievästi ja niin
arvokkaasti, ettei sitä moiselta kääröltä olisi odottanut.
"Olen haltiatar Malvina", selitti hän professorille. "Lienette minusta
kuullut. Minä olin Harbundian, Bretagnen Valkoisten Naisten, suosikki.
Mutta siitä on kulunut pitkä aika."
Ystävällinen taikuri tuijotti häneen pyörein silmäparein, näyttäen
kummastuksestaan huolimatta ystävälliseltä ja ymmärtävältä. Hänen
katseensa luultavasti rohkaisi Malvinaa avomielisesti kertomaan loppuun
lyhyen, surullisen tunnustuksensa.
"Se tapahtui siihen aikaan, jolloin kuningas Heremon hallitsi
Irlannissa", jatkoi hän. "Tein jotakin hyvin mieletöntä ja häijyä,
ja rangaistukseksi minut suljettiin ulos toverieni seurapiiristä.
Senjälkeen" -- takki teki mitä keveimmän, hartaan liikkeen -- "olen
vaeltanut yksinäni".
Tuon olisi pitänyt kuulostaa hyvin naurettavalta heille molemmille,
kun se näin kerrottiin englantilaisella maaperällä vuonna
tuhatyhdeksänsataaneljätoista, keikailevalle nuorelle upseerille ja
vanhanpuoleiselle Oxfordin professorille. Tien toisella puolen tohtorin
renki parhaillaan avasi automobiilivajan ovia; tärisevät maitorattaat
kolisivat kylän läpi hiukan myöhästyneinä Lontoon junalle; heikko,
lavendelin ja neilikan tuoksulla sekoittunut munien ja kinkun haju
löyhähteli puutarhan läpi. Kommodori Raffletonia voisi ehkä puolustaa.
Tähän asti esittämämme kertomus on yrittänyt sitä selvittää. Mutta
professori! Hänen olisi pitänyt räjähtää leveään nauruun tai pudistaa
päätänsä ja varoittavasti huomauttaa, mihin pienet tytöt joutuvat, kun
ne tällaiseen ryhtyvät.
Sensijaan hän tuijotti kommodori Raffletonista Malvinaan ja Malvinasta
takaisin kommodori Raffletoniin niin kummastuttavan pyöreillä silmillä
kuin olisivat ne olleet harpilla piirretyt.
"Hyväinen aika!" huudahti professori. "Tämähän on perin ihmeellistä!"
"Onko Irlannissa ollut Heremon-nimistä kuningasta?" kysyi kommodori
Raffleton. Professori oli tunnettu auktoriteetti näissä asioissa.
"Tietysti oli Irlannissa kuningas Heremon", -- murahti oppinut
vastaukseksi, ikäänkuin kommodori olisi tahtonut tietää, oliko koskaan
ollut Julius Caesaria tai Napoleonia. "Ja oli myöskin kuningatar
Harbundia. Malvinaa mainitaan aina hänestä puhuttaessa."
"Mitä hän teki?" tiedusti nuori Raffleton. Molemmat näkyivät vallan
unohtaneen Malvinan läsnäolon.
"En tällä hetkellä muista", tunnusti professori. "Minun täytyy tuumia.
Mikäli muistan, koski asia kuningas Dancratin tytärtä. Hän perusti
normandialaisen hallitsijasuvun. Siihen kuului Wilhelm Valloittaja ja
kaikki ne muut. Hyvä Jumala!"
"Sallitko hänen jäädä luoksesi joksikin aikaa, kunnes ehdin järjestellä
asiat", ehdotti kommodori Raffleton. "Olisin kovin kiitollinen, jos
siihen suostuisit."
Millainen professorin vastaus olisi ollut, jos hän olisi saanut
käyttää kaikkea sitä älyä, mikä hänellä oli, on mahdotonta sanoa.
Tietysti herätti asia hänessä mielenkiintoa, jopa innostuttikin
häntä. Kansansadut, legendat, muinaistarut olivat olleet hänen
elämänsä mieliharrastuksia. Olipa muuten miten tahansa, hän tapasi
tässä toki sukulaissielun. Näkyi tietävän yhtä ja toista. Mistä tyttö
oli sen oppinut? Olisikohan lähteitä, jotka olisivat professorille
tuntemattomia?
Mutta viedä hänet taloon! Majoittaa hänet ainoaan vapaaseen
makuuhuoneeseen! Esitellä hänet... kenä? Englantilaiselle kylänväelle.
Aateliskartanon uusille asukkaille. Parlamentin jäsenelle, joka nuoren,
viattoman vaimonsa kanssa oli kesäksi asettunut pitäjän pappilaan.
Kuninkaallisen akatemian jäsenelle Dawsonille ja Calthorpen perheelle!
Jos hän olisi katsonut maksavan vaivaa, hän olisi löytänyt jonkun
kunniallisen ranskalaisen perheen ja sijoittanut tytön täysihoitoon
sinne. Vuosikausia oli hän Oxfordissa tuntenut miehen, erään
koruveistäjän, jonka vaimo oli hyvin arvossa pidetty nainen. Hän olisi
voinut aina silloin tällöin matkustaa sinne muistikirja taskussa,
tyttöä haastattelemaan.
Jos hänen olisi sallittu toimia omin päin, hän olisi saattanut
menetellä tervejärkisen kansalaisen lailla, mutta olisi voinut
tehdä toisinkin. On esimerkkejä, jotka viittaavat jälkimäiseen
mahdollisuuteen. Asia ei ole varma. Mutta tämän hänen urallaan
sattuneen erikoistapauksen vuoksi häntä ei voida syyttää. Päätösvalta
riuhtaistiin hänen käsistänsä.
Heti kun he olivat laskeutuneet Englannin maaperälle, kommodori
Raffleton oli Malvinalle ilmaissut aikovansa jättää hänet toistaiseksi
viisaan ja oppineen Christopherin huostaan. Ja Malvina katseli
kommodoria kuin jumalien lahjaa; se oli ratkaissut asian. Viisas
ja oppinut Christopher tietysti oli selvillä hänen tulostaan.
Todennäköisesti juuri hän oli jumalien johdattamana järjestänyt
tapausten koko kulun. Eipä siis muuta kuin osoittaa hänelle
kiitollisuutta. Neitonen ei odottanut professorin vastausta. Takki
hiukan haittasi hänen liikkeitään, mutta samalla sillä ehkä oli oma
vetoava vaikutuksensa. Tarttuen molemmilla käsillään viisaan ja
oppineen Christopherin käteen tyttö polvistui sitä suutelemaan.
Ja kummallisella vanhanaikaisella ranskallaan, jota vuosikaudet
Froissartin aikakirjoja penkonut professori kykeni ymmärtämään, tyttö
virkkoi:
"Minä kiitän teitä jalomielisestä kohteliaisuudestanne ja
vieraanvaraisuudestanne."
* * * * *
Jollakin salaperäisellä tavalla koko seikkailu oli äkkiä saanut
historiallisen tapauksen arvokkuuden. Professori sai äkillisen
vaikutelman -- joka muuten ei kokonaan häneltä haihtunut niin kauan
kuin tyttö viipyi hänen luonaan, -- että hän oli suuri ja mahtava
henkilö. Voimakas sisarsielu ja sattumalta senlisäksi -- vaikka
korkeammassa politiikassa sellaiset seikat eivät mitään merkitse
-- tenhoavimman kaunis olento, minkä hän oli koskaan nähnyt, oli
armollisesti suostunut tulemaan hänen vieraakseen. Kumarruksella, jonka
olisi luullut kuningas Renén hovissa opituksi, professori ilmaisi
käsittäneensä hänelle osoitetun kunnian. Mitäpä muuta saattoi arvonsa
tunteva tieteen valtias tehdä? Ja niin kohtaus päättyi.
Lentokommodori Raffleton ei näy tehneen mitään sen asian
jatkamiseksi. Päinvastoin hän näkyy käyttäneen juuri tätä hetkeä
selittääkseen professorille, kuinka ehdottoman välttämätöntä oli
hänen enää minuuttiakaan viivyttelemättä lähteä Farnboroughiin.
Nuori ilmapurjehtija lisäsi, että hän jälleen kävisi heitä molempia
tapaamassa heti ensimäisenä iltapäivänä, jona saisi vapautta; ja sanoi
olevansa varma, että jos professori saisi Malvinan puhumaan hitaasti,
hän kyllä pian oppisi helposti ymmärtämään hänen ranskaansa.
Professorin mieleen juolahti toki kysyä kommodori Raffletonilta, mistä
hän oli Malvinan löytänyt -- jos hän sitä muistikaan? Sekä myöskin,
mitä hän aikoi tytölle tehdä -- jos hän sitä sattui tietämäänkään.
Pahoitellen ankaraa kiirettään Raffleton selitti tavanneensa Malvinan
nukkumasta muinaiskelttiläisen hautakiven vieressä Huelgoatin
lähettyvillä Bretagnessa ja sanoi pelkäävänsä hänet herättäneensä.
Lähempiä tietoja professori ehkä suvaitsi kysellä Malvinalta. Itse
puolestaan hän ei koskaan voisi kyllin kiittää professoria, niin hän
vakuutti.
Kaiken päätökseksi ja antamatta enempää tilaisuutta keskusteluun
kommodori oli pudistanut Christopher-serkun kättä hyvin innokkaasti
ja sitte kääntynyt Malvinaan päin. Tyttö ei liikahtanut, mutta hänen
silmänsä tuijottivat häneen. Ja upseeri astui verkalleen hänen
luokseen. Sanaa sanomatta hän painoi suudelman tytön huulille.
"Tämä on toinen suudelmamme", sanoi Malvina, ja pieni omituinen hymy
väreili hänen suupielessään. "Kolmannella kerralla minusta tulee
nainen."