Oli ilta kesäkuun loppupuolella vuonna 1914, kun lentokommodori
Raffleton, joka tilapäisesti palveli silloin Brestiin sijoitetussa
ranskalaisessa ilmalaivueessa, sai langattomalla sähkölennättimellä
määräyksen heti palata brittiläiseen lentopalvelus-päämajaan
Farnboroughiin Hampshiressa. Kun komea kuutamo oli tarjoava hänelle
riittävästi valoa, niin nuori Raffleton päätti heti lähteä matkalle.
Hän näkyy nousseen ilmaan aivan Brestin asehuoneen kohdalla kello
yhdeksän tienoissa. Hänen päästyään jonkun matkaa Huelgoatin tuolle
puolelle kaasuttaja alkoi tuottaa vaikeuksia. Hänen ensi tuumansa oli
pyrkiä Lannioniin, jossa hänellä olisi tilaisuus saada asiantuntijan
apua; mutta kun vika kävi yhä pahemmaksi ja hän huomasi allaan mukavan
tienoon tasaista tannerta, päätti hän laskeutua maahan ja korjata
virheellisyyden itse. Hän laskeutui vaikeudetta ja ryhtyi tarkastamaan
konetta. Sen kuntoonpano vei häneltä ilman apua enemmän aikaa kuin
hän oli laskenut. Oli lämmin, tukehduttava ilta, tuntui tuskin tuulen
henkäystäkään, ja työn lopetettuaan hän tunsi itsensä kuumenneeksi ja
väsyneeksi. Hän oli riisunut kypärinsä ja oli juuri asettumaisillaan
istuimelleen, mutta silloin yön kauneus innoitti hänet ajattelemaan,
että olisi hauskaa ennen matkan jatkamista oikaista sääriään ja hiukan
vilvoitella. Hän sytytti sikarin ja katsahti ympärilleen.
Kenttä, jolle hän oli laskeutunut, oli korkeammalla muuta seutua
sijaitseva ylänkö. Se levisi hänen ympärilleen puuttomana ja
asumattomana. Ei ollut mitään muuta rikkomassa taivaanrannan
ääriviivoja kuin ryhmä jylhiä harmaita kiviä, jotka hän itsekseen
kuvitteli jonkun Bretagnen autioissa seuduissa usein tavattavan
kelttiläisen hautapatsaan jäännöksiksi. Tavallisesti kivet ovat
kaatuneina ja hajallaan, mutta tämä muistomerkki oli jonkun omituisen
sattuman kautta säilynyt vuosisatojen vaurioilta. Tuntien jonkun
verran mielenkiintoa lentokommodori Raffleton asteli verkalleen sitä
kohti. Kuu oli korkeimmillaan. Miten tyyni ja hiljainen yö oli, sen
hän kaiketi totesi, kun hän selvästi kuuli ja laski kirkonkellon
lyönnit, vaikka niiden täytyi kaikua ainakin kuuden penikulman
päästä. [Englannin penikulma on lähes 1 2/3 kilometriä.] Hän muistaa
katsoneensa kelloansa ja huomanneensa, että oli pieni eroitus hänen
aikansa ja kirkon ajan välillä. Hänen kellonsa oli kahdeksan minuuttia
yli kaksitoista. Kun etäisen tornikellon viimeiset värähdykset olivat
haihtuneet, tuntuivat hiljaisuus ja yksinäisyys palaavan ja laskeutuvan
seudulle entistä valtavampina. Hänen työskennellessään se ei ollut
häntä häirinnyt, mutta noiden hallavain kivien mustien varjojen
ääressä se tuntui melkein jonkin läsnäololta. Helpoituksen tuntein hän
ajatteli palata kulkuneuvoonsa ja panna koneensa käyntiin. Sen surina
ja suhina palauttaisivat häneen miellyttävän tietoisuuden elämästä
ja turvallisuudesta. Hän vain kävelisi kertaalleen kivien ympäri ja
sitten lähtisi matkaan. Oli ihmeellistä, kuinka jäykästi ne olivat
uhmailleet ajan hammasta. Minä ne olivat siihen asetetut, mahdollisesti
jo kymmenentuhatta vuotta sitten, sellaisina ne yhä seisoivat tuon
laajan, tyhjän, taivaan kattaman temppelin alttarina. Ja hänen niitä
katsellessaan sikari suussa, ponnistellen omituista aavistamatonta,
polvia nytkähyttelevää aistimusta vastaan, hän kuuli ihan harmaiden
kivien sydämestä pehmeän, tasaisen hengityksen poljennollista nousua ja
laskua.
Nuori Raffleton tunnustaa avomielisesti, että hänen ensimäinen
ajatuksensa oli lähteä livistämään. Mutta hänen sotilaskasvatuksensa
pysytti hänen jalkansa tanakasti kanervakankaassa. Selitys oli tietysti
aivan yksinkertainen. Joku eläin oli laatinut tuohon paikkaan pesänsä.
Mutta oliko koskaan minkään eläimen tunnettu nukkuvan niin sikeästi,
etteivät ihmisen askeleet sitä häiritsisi? Jos se olisi haavoittunut
ja siis kykenemätön pakoon, ei se hengittäisi noin tyynesti, mikä oli
niin omituisena vastakohtana tienoon yksinäiselle hiljaisuudelle.
Mahdollisesti siellä oli pöllön pesä. Pöllönpoikaset pitävät tuollaista
ääntä, "kuorsaajiksi" maalaiset niitä nimittävätkin. Nuori Raffleton
heitti sikarinsa pois ja painui polvilleen hapuillakseen varjossa.
Tällöin hän kosketti johonkin lämpimään, pehmeään ja myötäävään.
Mutta se ei ollut pöllö. Hän oli varmaankin koskettanut sitä
hyvin keveästi, sillä nytkään se ei herännyt. Se lepäsi siinä pää
käsivarrellaan. Ja nyt lähelle päästyään ja silmiensä tottuessa
hämärään hän näki tuon olennon aivan selvästi, ihmeelliset, raoitetut
huulet ja valkoisten jäsenten välähdyksen niiden hataran verhon alta.
Tietysti hänen olisi pitänyt nousta varovaisesti ja lähteä pois. Sitten
hän olisi voinut yskäistä. Ja ellei se olisi nukkujaa herättänyt,
hän olisi saattanut koskettaa häntä keveästi vaikkapa olkapäälle
ja kutsua häntä ensin hiljaa kuiskaten, sitte vähän äänekkäämmin:
"_mademoiselle_" tai "_mon enfant_". Vielä parempi olisi ollut, että
hän olisi hiipinyt pois varpaisillaan ja jättänyt hänet sinne nukkumaan.
Tämä ajatus ei näy pälkähtäneen hänen päähänsä. Hänen puolustuksekseen
mainitsemme, että hän oli ainoastaan kolmenkolmatta vuotias, ja kuun
purppurahohteessa tyttönen hahmoittui ihanimmaksi olennoksi, mitä
hänen silmänsä olivat koskaan katselleet. Lisätkäämme tähän seudun
hivelevä salaperäisyys, tuo etäisten, historiantakaisten aikojen
ilmakehä, aikojen, joista elämän ydinjuuret vielä imevät nestettään.
Arvattavasti hän unohti olevansa lentokommodori Raffleton, upseeri ja
herrasmies, unohti sovinnaisuuden vaatimukset, kuinka esiinnytään,
kun tavataan saattajattomia naisia yksinäisillä nummilla nukkumassa.
Vielä enemmänkin, mahdollisesti hän ei ajatellut niin mitään, vaan
vastustamattoman voiman työntämänä kumartui neitosta suutelemaan.
Se ei ollut mikään platoninen suudelma poskelle, vaan jumaloiva
ja hehkuva hurman suutelo suoraan noille raoittuneille huulille,
sellainen, jolla Aatami luultavasti herätti Eevan.
Nukkuja avasi silmänsä ja katsahti hiukkasen unisesti vieraaseen. Hänen
mielessään ei saattanut olla epäilystä siitä, mitä oli tapahtunut.
Miehen huulten kosketus painoi vielä hänen omiansa. Mutta hän ei
näyttänyt ollenkaan kummastuneelta, vielä vähemmän suuttuneelta.
Kohoten istualleen hän hymyili, ja ojensi kätensä, jotta toinen
auttaisi hänet ylös. Ja yksinään tuossa avarassa tähtivaloisessa ja
kuutamoisessa temppelissä, unohdettujen uskonnollisten menojen jylhän
harmaan alttarin ääressä he seisoivat käsi kädessä katsellen toisiaansa.
"Pyydän anteeksi", sanoi kommodori Raffleton, "pelkään häirinneeni
teitä."
Jälkeenpäin hän muisti, että hän hämmennyksessään oli puhutellut häntä
englanninkielellä. Mutta neitonen vastasi ranskaksi, omituisella,
muinaismallisella murteella, jota harvoin tavataan muualla kuin
vanhojen messukirjain lehdillä. Hänen olisi ollut vaikeata sitä
sananmukaan kääntää, mutta nykyaikaisen kielen lauseparrella tulkittuna
sen ajatus oli:
"Älkää siitä välittäkö. Olen niin iloinen tulostanne."
Upseerille selvisi, että neitonen oli häntä odottanut. Hän ei oikein
tiennyt, olisiko hänen pyydettävä anteeksi, että nähtävästi oli hiukan
myöhästynyt. Tosin hän ei muistanut, että tämänlaisesta kohtauksesta
oli koskaan sovittu. Mutta juuri sillä hetkellä kommodori Raffleton
ei oikeastaan liene ollut tietoinen mistään muusta kuin itsestään
ja tuosta ihmeellisestä olennosta vieressään. Jossakin ulkopuolella
oli kuutamo ja maailma; mutta se kaikki tuntui vähäpätöiseltä.
Äänettömyyden katkaisi neitonen kysymällä;
"Kuinka te tänne pääsitte?"
Herra Raffletonin tarkoitus ei ollut esiintyä arvoituksellisena. Hänen
pääpyrkimyksensä oli yhä katsella tyttöä.
"Lentämällä", vastasi hän. Neitosen silmät laajenivat ja osoittivat
epäilemättä mielenkiintoa.
"Missä sitten ovat siipenne?" kysyi hän, kumartuen sivulle ja yrittäen
vilkaista soturia selkään.
Tämä nauroi. Tuo uteliaisuus tarkastaa hänen selkäänsä sai olennon
näyttämään inhimillisemmältä.
"Tuolla", vastasi hän. Tyttö katsahti osoitettuun suuntaan ja näki ensi
kertaa isojen siipien välkkyvän hopeanhohtavina kuutamossa.
Neitonen liikkui sinnepäin ja toinen seurasi perässä, huomaten
ihmeekseen, ettei nurmi ollenkaan näkynyt myötäävän tämän valkoisten
jalkojen painosta.
Tyttö pysähtyi pienen matkan päähän lentokoneesta ja hän seisahtui
hänen viereensä. Kommodori Raffletonista itsestäänkin näyttivät isot
siivet vavahtelevan kuin levitetyt lentimet, joita lintu ennen ilmaan
kohoamistaan pudistelee.
"Elääkö se?" kysyi tyttö.
"Ei ennen kuin sille kuiskaan", vastasi upseeri. Hänen pelkonsa tuon
olennon suhteen alkoi haihtua.
"Joko lähdemme?" kysyi viimemainittu kääntyen hänen puoleensa.
Ilmailija tuijotti häneen. Tyttö oli ilmeisesti aivan tosissaan. Hänen
oli asetettava kätensä miehen käteen ja lähdettävä hänen mukanaan. Se
tuntui kaikki ennakolta päätetyn. Senvuoksi hän oli tullutkin. Minne
matka, ei liikuttanut naista. Se oli saattajan asia. Mutta minne
tämä menisi, sinne tyttö seuraisi. Se oli aivan selvästi ohjelmana
jälkimäisen mielessä.
Sotilaan ansioksi mainittakoon, että hän teki yrityksen. Vastoin
kaikkia luonnon voimia, kahdestakymmenestä kolmesta ikävuodestaan
ja suonissaan pulppuavasta punaisesta verestä huolimatta, häntä
ympäröivistä keskikesän kuutamon huuruista ja tuikkivien tähtien
kuiskauksista välittämättä, uhmaillen tarun ja runouden demoneja ja
korvissaan väräjävää velhojen taikasoittoa, taistellen vieressään
seisovan, yön purppuraan puetun tenhottaren ihmeellistä ihanuutta
vastaan lentokommodori Raffleton kilvoitteli kovan kilvoituksen
auttaakseen terveen järjen voitolle.
Nuoria naisia, jotka vähissä pukimissa nukahtavat kanervakankaalle
viiden penikulman päähän lähimmästä ihmisasunnosta, on hänen
majesteettinsa ilmailu-komennuskuntaan kuuluvien hyvinkasvatettujen
nuorten upseerien vältettävä. Sen seikan, että nämä ovat kamalan
kauniita ja vietteleviä, pitäisi olla lisävaroituksena. Tyttö oli
kaiketi joutunut riitaan äitinsä kanssa ja paennut hänen torujaan. Tämä
hiton kuutamo oli pääsyynä kaikkeen. Eipä ihme, että koirat haukkuivat
kuuta. Hän kuvitteli juuri kuulevansa jonkun haukahtavan. Koirat
ovat kunnianarvoisia, tervejärkisiä elukoita. Ei niillä ole mitään
liikatunteilua.
Entäpä sitten, vaikka hän olikin tyttöä suudellut! Mies ei ole iäkseen
sidottu jokaiseen naiseen, jota hän suutelee. Eikä häntä ensi kertaa
oltu suudeltu, elleivät kaikki Bretagnen nuoret miehet olleet sokeita
tai heidän verensä perin väljähtänyttä. Kas sitä teeskenneltyä
viattomuutta ja yksinkertaisuutta! Se oli vain näyttelemistä. Ellei
niin ollut, täytyi tytön olla mielipuoli. Oikeinta oli sanoa hyvästi
nauraen ja leikkiä laskien, panna kone käyntiin ja lentää pois
Englantiin -- vanhaan, armaaseen, käytännölliseen, iloiseen Englantiin,
missä hän saisi aamiaisen ja kylvyn.
Taistelu ei ollut tasaväkistä, sen tietää. Kainosteleva terve
järki-pahainen arkisuudellaan sulottaren tenhoa vastustamassa. Ja
lisäksi yön hiljaisuus, aikakausien soitto ja hänen oman sydämensä
sykintä.
Näin kaikki hänen vastustelunsa raukesi kuin kourallinen haurasta
tomua, jonka ohikulkeva tuulenhenki näkyi hajoittavan, ja hän jäi
avuttomaksi, tytön silmien loihtimaksi.
"Kuka olette?" kysyi hän tältä.
"Malvina", kuului vastaus. "Minä olen keijukainen."