missään tapauksessa kattilanpaikkaajan palkkaa." Näin tulla tupsahti
vuorenpeikko itse uuninpiipusta ja meni nauraen ulos ovesta, mutta
tästä hetkestä alkaen oli kattila yhtä hyvä kuin toisetkin.
Ihmeellinen hanhi.
Mikko Miekkonen oli kunniallinen mies ja lisäksi jokseenkin varakas.
Hän vuokrasi itselleen koko seudun suurimman talon, ja koska hän oli
tavattoman viisas ja teki työtä kovasti, ei ollut mikään ihme, että hän
ansaitsi kauniit rahat jokaisen sadonkorjuun jälkeen.
Hänelle oli kuitenkin -- kaikeksi onnettomuudeksi -- siunaantunut
loistava ja runsas tytärperhe, ja saattaa kyllä käsittää, että hänen
sydämensä oli melkein haljeta hänen uurastaessaan ja ponnistaessaan
kootakseen jonkun verran omaisuutta kullekin heistä.
Ainoatakaan tuntemaansa tapaa, millä hän saattoi puristaa rahaa
maatilastaan, ei hän jättänyt käyttämättä.
Muun muassa piti hän joukon kalkkunoita ja kaikenlaatuisia kanoja, ja
aivan erityisesti ihastunut hän oli hanhiin -- eikähän se ole kumma --
sillä kahdesti vuodessa ne saattaa kyniä paljaiksi kuin käsi, jolloin
untuvista voi saada hyvän maksun, ja sitten ne munivat isoja,
oivallisia munia, -- ja kun ne tulevat liian vanhoiksi munimaan,
saattaa ne myydä herrasväelle, nuorina hanhina tietysti, ja sitäpaitsi
on hanhi miehevin lintu, mitä on olemassa.
Tapahtuipa kerran, että vanha koirashanhi mielistyi suuresti Mikkoon,
joka ei saattanut kuljeksia missään, ei pihassaan eikä pelloillaan,
hanhen olematta hänen kintereillään. Se hankasi itseään hänen koipeaan
vasten ja katsoi häntä silmiin aivan kuin joku muukin kristitty
ihminen, ja sen minä sanon, että koskaan ei ole nähty sen veroista
ystävyyttä kuin se, mikä vallitsi Mikon ja hanhen välillä.
Vihdoin tuli lintu niin rakastettavaksi, että Mikko ei enää tahtonut
sallia sen kynimistä, vaan hoiti sitä, yksinomaan rakkaudesta ja
kiintymyksestä -- aivan kuin toisiakin lapsia.
Mutta täydellinen onni ei kestä koskaan kauan, ja naapurit alkoivat
epäillä hanhen tarkoituksia, ja muutamat sanoivat, että se oli itse
paholainen, ja toiset, että se oli jonkinlainen noita.
No niin, Mikkohan ei saattanut olla kuulematta jotakin näistä jutuista,
ja varmaa on, että hän itse alkoi epäröidä ja miettiä, ja jokaisena
päivänä, joka kului, tuli hän yhä levottomammaksi, kunnes hän päätti
lähettää noutamaan Poppa-Mattia, joka tiesi paljon salaisia asioita. Ei
ollut ainoatakaan henkilöä, joka olisi uskaltanut sanoa hänelle pahaa
sanaa -- enemmän kuin papille, ja sitäpaitsi hän oli ollut Mikon isän,
Tahvanus Miekkosen hyvä ystävä.
Senvuoksi lähetettiin häntä noutamaan muitta mutkitta, eikä hän
suinkaan suuria vitkastellut, sillä hän tuli samana iltana pojan
mukana, joka oli lähtenyt häntä noutamaan. Heti saavuttuaan perille ja
saatuaan illallisen ja puheltuaan hetkisen alkoi hän tutkia hanhea.
Niin, hän käänteli sitä sinne ja tänne, oikealle ja vasemmalle, suoraan
eteenpäin sekä ylösalaisin, ja kun hän oli väsynyt, sanoi hän Mikko
Miekkoselle:
"Mikko", sanoi hän, "sinun täytyy muuttaa lintu viereiseen huoneeseen",
sanoi hän, "ja kietoa hame tahi joku muu sen pään ympärille", sanoi
hän.
"Miksi niin?" kysyi Mikko.
"Siksi että", sanoi Poppa-Matti.
"Siksi että, mitä?" sanoi Mikko.
"Siksi että", sanoi Poppa-Matti, "jollei niin tehdä, niin et sinä saa
ainoatakaan levollista päivää elämässäsi; äläkä kysele enempää, vaan
tee kuten sanon", sanoi hän.
"Olkoon menneeksi", sanoi Mikko, ja sitten hän tarttui vanhaan hanheen
ja antoi sen eräälle rengeistä.
"Ole varovainen", sanoi hän, "äläkä tukehduta eläintä", sanoi hän.
Heti kun lintu oli poissa huoneesta, sanoi Poppa-Matti, näin hän sanoi:
"Tiedätkös, Mikko Miekkonen, mikä tuo vanha hanhi on?"
"En rahtuakaan", sanoi Mikko.
"Niin", sanoi Poppa-Matti, "se hanhi on sinun oma isäsi", sanoi hän.
"Älkäähän toki, nyt teette pilaa", sanoi Mikko ja kalpeni, "miten
saattaa vanha hanhi olla minun isäni?" sanoi hän.
"Minä en tee ollenkaan pilaa", sanoi Poppa-Matti, "se mitä sanon on
totta, se on sinun isäsi vaeltava sielu", sanoi hän, "joka on muuttanut
vanhan koirashanhen ruumiiseen", sanoi hän. "Minä tunnen hänet monista
yhtäläisyyksistä, ja minua hämmästyttää", sanoi hän, "että sinä itse et
ole nähnyt, miten se mulkoilee silmillään", sanoi hän.
"Ah, tuli ja leimaus!" sanoi Mikko, "nytpä en ymmärrä rahtuakaan, mitä
minun on tehtävä. Minähän olen aivan hukassa, kun olen sen kyninyt
vähintäänkin kaksitoista kertaa", sanoi hän.
"Sitä ei voi nyt auttaa", sanoi Poppa-Matti, "olihan se kylläkin
kovaa", sanoi hän, "mutta sen välittäminen on nyt liian myöhäistä",
sanoi hän. "Ainoa keino, millä tehdyn voi saada tekemättömäksi", sanoi
hän, "on että jättää sen tekemättä, ennenkuin se on tehty", sanoi hän.
"Totta puhutte", sanoi Mikko. "Mutta miten, kaiken rauhan nimessä,
saitte selville, että minun isäni sielu oli vanhassa hanhessa?" sanoi
hän.
"Jos puhuisinkin sen sinulle, niin et minua kuitenkaan ymmärtäisi",
sanoi hän, "kuu ei sinulla ole kirjaoppia eikä tähtiviisautta", sanoi
hän. "Älä siis mitään kysy", sanoi hän, "niin ei minun tarvitse sinulle
ladella valheita. Mutta luota vaan minuun", sanoi hän, "että sinun
isäsi asuu hanhessa, ja jollen minä voi saada sitä puhumaan aamulla
varhain, niin saat sanoa minua vanhaksi aasiksi", sanoi hän.
"Riittää", sanoi Mikko, "se ratkaisee asian", sanoi hän. "Istu ja pala!
Eikö ole ihmeellistä", sanoi hän, "että kunniallinen, arvossa pidetty
henkilö", sanoi hän, "kiertää maata vanhana hanhena", sanoi hän, "ja
voi taivaat ja pannukaakut, miten usein olenkaan sen kyninyt!" sanoi
hän, "ja olisihan saattanut tapahtua, että olisin sen pistänyt
poskeeni", sanoi hän, ja hänen sitä ajatellessaan alkoi kylmä hiki
nousta hänen otsalleen, ja hän oli vähällä pyörtyä.
Hänen toinnuttuaan sanoi Poppa-Matti hänelle aivan levollisena ja
tyynenä:
"Mikko", sanoi hän, "älä syytä itseäsi", sanoi hän, "sillä minä olen
keksinyt keinon, millä se saadaan puhumaan", sanoi hän, "ja kertomaan,
mitä varten se on maan päällä", sanoi hän, "ja muista, että sinä et
antaudu keskusteluihin etkä vastusta minua missään", sanoi hän, "vaan
olet ainoastaan, kohta kun lintu on kannettu sisälle", sanoi hän,
"ikäänkuin ottaisimme sen huomenna mukaamme torille, ja jollei se tänä
yönä puhu tahi karkaa", sanoi hän, "niin pane se varhain kanakoriin ja
lähetä se molempien renkien keralla rattailla suoraa päätä kaupunkiin
myytäväksi", sanoi hän, "ja jollei se puhu ennenkuin tie on puolissa",
sanoi hän, "niin ei minun nimeni ole Poppa-Matti. Mutta muistakin
tarkoin", sanoi hän, "että heti kun se lausuu ensimäisen sanan, viette
sen suoraan isä Pietarin luokse", sanoi hän, "ja jollei pappi voi saada
sitä palaamaan rauhaan, kuten muitakin seurakuntalaisia, niin ei minun
noitakeinoillani ole mitään arvoa", sanoi hän.
Nyt päästettiin vanha hanhi jälleen huoneeseen, ja kaikki alkoivat
puhua sen lähettämisestä seuraavana aamuna kaupunkiin myytäväksi ja
paistettavaksi, ikäänkuin se olisi aivan varma asia.
Mutta hanhi ei välittänyt koko jutusta enempää kuin jos olisi puhuttu
maaherrasta, ja Mikko käski poikien laittamaan kanakorin kuntoon ja
panemaan sinne pehmeitä höyheniä, "sillä nyt lähtee vanha hanhi
viimeiselle ajelulleen tässä maailmassa", sanoi hän.
Mikäli ilta kului, alkoi Mikko tuntea itsensä kauhean surulliseksi ja
alakuloiseksi ajatellessaan mitä tapahtuisi, ja heti kun vaimo ja
tytönlirpukat olivat menneet nukkumaan, otti hän esille kannullisen
hyvää viinaa, ja hän ja Matti istuutuivat sen viereen.
Mitä murheellisemmaksi Mikko tuli, sitä enemmän hän joi, ja hän ja
Poppa-Matti tyhjensivät puolituopillisen yhdessä.
Se ei kuitenkaan ollut tuollainen pieni, kruunattu mitta, jommoisia
nykyaikana käytetään -- niin, saattoipa siihen mahtua kaksikin sen
vertaa.
Ja kun Mikko oli tyhjentänyt korttelinsa, tuntui hänestä siltä, kuin
hänen pitäisi lopettaa, "sillä nythän on melkein kuin juhla", sanoi
hän, "ja minä surkuttelen sellaista miestä, joka ei voi hillitä
janoansa", sanoi hän, "eikä ymmärrä pysyä aina korttelillisessa", sanoi
hän, ja sitten hän toivotti Poppa-Matille hyvää yötä ja läksi
huoneesta.
Hän valitsi kuitenkin väärän oven, koska oli hieman pyörällä päästään
eikä tiennyt oikein, seisoiko päällään vai jaloillaan vai molemmilla
yhtaikaa, ja sen sijaan, että olisi mennyt vuoteeseensa, laskeutui hän
koriin, jonka rengit olivat laittaneet kuntoon hanhea varten. Sinne hän
vaipui pehmeästi ja mukavasti heinien sisään, pohjaan asti, ja
kääntelipä ja vääntelipä hän itseään yöllä miten hyvänsä, niin lepäsi
hän siellä yhtä peitettynä ja siististi kuin myyrä peruna-vaossa ennen
päivännousua.
Heti aamun sarastaessa nousivat molemmat renkipojat, joiden tuli viedä
hanhi kaupunkiin, ja ottivat kiinni vanhan hanhen ja pistivät sen
koriin ja panivat sen päälle ison heinäkasan ja sitoivat korin kiinni
vahvalla köydellä.
Sen jälkeen he tekivät sen ylle ristinmerkin poistaakseen kaiken pahan
ja nostivat korin lattialle miettien mielessään, mikä teki vanhan
hanhen niin raskaaksi.
Sangen alakuloisina he ajoivat kaupunkiin vievää tietä, ja toivoivat
ainoastaan, että joku samalle taholle ajava naapuri saavuttaisi heidät,
sillä heistä tuntui pahalta, ettei heillä ollut muuta seuraa kuin
noiduttu hanhi -- eikähän heitä voi siitä moittia.
Mutta vaikka he vapisivatkin joka hetki pelosta, että vanha lintu
alkaisi keskustella heidän kanssaan, eivät he tahtoneet näyttää sitä
toisilleen, vaan lauloivat ja viheltelivät kuin hullut karkoittaakseen
pelon.
Oltuaan matkalla jonkun verran yli puolen tunnin tulivat he isä
Pietarin talon lähellä olevalle huonolle tieosalle, ja siinä oli
kuoppa, vähintään kolmen jalan syvyinen, ja heidän ajaessaan sen yli
saivat vaunut armottoman tärähdyksen, niin että Mikko heräsi korissa.
"Herra varjele", sanoi hän, "minun koipeni ovat poikki; mitä helkkaria
te minulle teette?"
"Kuulitko mitään, Jaakko?" sanoi lähempänä koria istuva poika ja kävi
valkoiseksi kuin palttina. "Kuulitko mitään ihmeellistä korista?" sanoi
hän.
"En", sanoi Jaakko ja kävi itse yhtä kalpeaksi, "minä en kuullut etkä
sinäkään. Hanhi vain nurkuu saamaansa tärähdystä", sanoi hän.
"Mihin ihmeeseen te olette minut pistäneet?" sanoi Mikko korista.
"Päästäkää minut ulos ihan silmänräpäyksessä, muutoin minä tukehdun!"
"Teeskentely ei auta mitään", sanoi poika. "Hanhi puhuu, Luoja olkoon
ylistetty", sanoi hän.
"Kuka uskaltaa minua haukkua?" sanoi Mikko ulvoen rehellisestä vihasta.
"Päästäkää minut ulos, kirotut syntiset, tahi niin totta kuin elän,
minä teidät löylytän!"
"Kuka kaikkien taivaan pyhimysten nimessä te sitten olette?" sanoi
Jaakko.
"Kuka, tuhat tulimaista, minä sitten olisin, jollen itse Miekkonen",
sanoi hän. "Minä itse olen korissa, te armottomat lurjukset", sanoi
hän. "Päästäkää minut ulos, tahi kaiken pyhän nimessä", sanoi hän,
"minä tulen kuitenkin ulos, ja silloin, pyhän Patrikin nimessä, minä
annan teille vakavan selkäsaunan", sanoi hän.
"Se on vanha Tahvanus Miekkonen; aivan oikein. Minä tunnen hänet kyllä
puheesta", sanoi Jaakko. "Eikös noitatohtori ollut sukkela keksiessään
hänet?"
"Kyllä minä annan teille kyydin siitä puheesta, minä. Minähän olen
aivan kuoliaaksi tukehtumaisillani", sanoi Mikko, "päästäkää minut
ulos, sanon minä, ja odottakaahan vain, kunnes saan teidät käsiini",
sanoi hän, "ja silloin, tuhat tulimaista, ei teidän viheliäisissä
ruumiissanne ole jäljellä ainoatakaan siunattua jäsentä, jota en löisi
rikki", sanoi hän.
Sen jälkeen hän alkoi potkiskella ja kieriskellä kanakorissa ja lykki
koivillaan sen laitoihin, niin että oli aivan ihme, ettei se mennyt
rikki.
Kun pojat saivat tämän nähdä, läimähyttivät he vanhaa hevosta, kunnes
se täyttä laukkaa suuntasi matkansa suoraa päätä pappilaan yli kivien
ja kantojen, ja joskus kimmahti kori tärähdyksestä kolme jalkaa ilmaan.
Heidän saavuttuaan hänen korkea-arvoisuutensa ovelle ei ollut
ihmeellistä, että Mikko parka oli henkihieverissä ja että hän lepäsi
tajuttomana korin pohjalla.
Papin tultua alas kertoivat he hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut;
miten he olivat panneet hanhen koriin ja miten se oli alkanut puhua ja
miten se oli tunnustanut olevansa vanha Tahvanus Miekkonen, ja he
pyysivät hänen pyhyydeltään neuvoa, miten pääsisivät vapaiksi
levottomasta hengestä.
Silloin sanoi hänen korkea-arvoisuutensa, näin hän sanoi:
"Minä menen noutamaan kirjani", sanoi hän, "ja luen muutamia oikein
voimakkaita, pyhiä värssyjä siitä", sanoi hän, "ja te", sanoi hän,
"hankkikaa köysi ja sitokaa se korin ympärille ja pankaa se sillan
kaidepuuhun riippumaan", sanoi hän, "ja olisipa se levoton henki itse
paholainen, jollen saisi sitä tulemaan ulos."
No niin, pappi meni noutamaan hevostansa ja otti kirjan kainaloonsa, ja
pojat seurasivat hänen korkea-arvoisuuttansa ja ohjasivat hevosen
sillalle, eikä Mikko päästänyt koko aikana hiiskahdustakaan, sillä hän
ymmärsi, että puhuminen oli hyödytöntä, ja hän pelkäsi, että jos hän
jotakin sanoisi, niin he läksisivät jälleen ajamaan neliä ja aivan
lopettaisivat hänet.
Heidän saavuttuaan sillalle tarttuivat rengit köyteen, joka heillä oli
mukanaan, ja sitoivat sen korin kanteen ja singahuttivat sen sillan
kaidepuun yli, niin että se riippui noin kaksitoista jalkaa vedenpinnan
yläpuolella, ja hänen korkea-arvoisuutensa ratsasti joen reunalle ja
alkoi lukea ääneen ja vakuuttavasti.
Kun hän oli jatkanut lukemistaan noin viisi minuuttia, särkyi äkkiä
korin pohja ja Mikko syöksyi suin päin veteen ja vanha hanhi hänen
päälleen. Alas pohjaan he painuivat molemmat sellaisella molskinalla,
että se olisi saattanut kuulua puolen penikulman päähän.
Ennenkuin he olivat jälleen päässeet ylös, kannusti pappi pelkästä
hämmästyksestä hevostansa, ja ennenkuin hän tiesi mistään, olivat sekä
hän että hevonen virrassa päällekkäin.
Kaikki kohosivat jälleen pinnalle yhdessä yskien ja päristellen, ja
virta vei heidät mukanaan sillankaaren alle, kunnes he kaikki tulivat
matalaan veteen.
Vanha hanhi oli maalla ensin, sen jälkeen pappi ja Mikko puhisten ja
huohottaen ja melkein puolikuoliaana, ja hänen korkea-arvoisuutensa
säikähtyi uittamisesta ja hengen näkemisestä -- kuten hän luuli --
siihen määrään, ettei toipunut kokonaiseen kuukauteen.
Kohta kun Mikko jaksoi puhua, vannoi hän lyövänsä kuoliaiksi rengit,
mutta isä Pietari ei tahtonut tätä sallia, ja heti kun hän oli saanut
miehen vähän rauhoittumaan, koetti hän selittää asiaa, mutta Mikko
väitti kivenkovaan, että oli mennyt kunnollisesti vuoteelle
edellisenä iltana, ja hänen vaimonsa sanoi samaa suojellakseen häntä
siitä epäluulosta, että hän muka olisi ottanut liikaa. Hänen
korkea-arvoisuutensa sanoi, että se oli yliluonnollinen asia, ja
vannoi, että se saisi maistaa piiskaa, jonka hän vain näkisi nauravan
tälle tapahtumalle.
Ja Mikko Miekkonen rakastui hanheen yhä enemmän päivä päivältä, kunnes
vihdoin kuoli vanhuudenheikkoudesta jättäen jälkeensä vanhan hanhen ja
suuren perheen, ja vielä tänäkin päivänä pitävät taloa vuokralla Mikko
Miekkosen lailliset jälkeläiset.
Metsänpoika ja nuori neitonen.
Asuipa ennen pienessä mökissä Metsänpoika ja hänen äitinsä. Metsänpoika
oli lesken ainoa tuki, ja hänen hyväkseen poika teki työtä aamusta
iltaan. Joka lauvantai-ilta hän jätti palkkansa äidilleen ja kiitti
häntä sitäpaitsi niistä penneistä, jotka tämä antoi hänelle tupakkaa
varten. Naapurit ylistivät häntä parhaaksi pojaksi, mitä koskaan on
ollut olemassa. Mutta hänellä oli myöskin naapureita, joiden
mielipiteitä hän ei ollenkaan tuntenut -- naapureita, jotka asuivat
aivan hänen lähellään, mutta joita hän ei ollut koskaan nähnyt ja joita
kuolevainen yleensäkin saa ani harvoin nähdä paitsi toukokuun ja
pyhäinmiestenpäivän iltoina.
Vanhassa rappeutuneessa linnassa, joka oli noin puolen virstan päässä
hänen tuvastaan, sanottiin asuvan "pikkuväkeä".
Jokaisena sellaisena pyhäinmiestenpäiväniltana olivat vanhat ikkunat
valaistut, ja ohikulkijat näkivät pikku olentojen rakennuksessaan
vilahtelevan edestakaisin tanssien huilujen ja säkkipillien soiton
mukaan.
Tiedettiin varsin hyvin, että keijukaiset pitivät juhlia, mutta kukaan
ei ollut kyllin rohkea mennäkseen sinne kuokkavieraaksi.
Metsänpoika oli usein kaukaa katsellut pikku olentoja ja kuunnellut
viehättävää soittoa, samalla mietiskellen mielessään, miltä linnassa
mahtanee näyttää, mutta eräänä pyhäinmiestenpäivän iltana hän nousi,
otti lakkinsa ja sanoi äidille: "Minä menen pois linnaan etsimään
onneani."
"Mitä ihmettä!" huudahti äiti. "Uskaltaisitko mennä sinne -- sinä, joka
olet lesken ainoa poika? Älä ole uhkarohkea ja tyhmä, Metsänpoika! He
surmaavat sinut, ja mitä minusta sitten tulee?"
"Älä ole levoton, äiti", sanoi Metsänpoika, "mitään pahaa ei minulle
tapahdu, mutta mennä minun täytyy."
Hän läksi, ja mentyään perunamaan poikki hän näki linnan, jonka
ikkunoista säteili niin kirkas valo, että se näytti muuttavan villien
omenapuiden oksissa vielä riippuvat lehdet kimaltavaksi kullaksi.
Metsänpoika pysähtyi puistokäytävään raunioiden toiselle puolelle ja
kuunteli keijukaisten melua, ja nauru ja laulu vahvistivat yhä enemmän
hänen päätöstänsä mennä sisälle.
Suuri joukko pieniä ihmisiä, joista suurimmat olivat viisivuotiaan
lapsen kokoisia, tanssi huilun- ja viulunsoiton mukaan toisten juodessa
ja juhliessa.
"Tervetuloa, Metsänpoika! Tervetuloa, tervetuloa, Metsänpoika!" huusi
seurue huomatessaan vieraan.
Sanan "tervetuloa" huusi ja toisti jokikinen ääni linnassa.
Aika riensi, ja Metsänpojalla oli äärettömän hauska, kun isännät
sanoivat hänelle: "Tänä yönä ratsastamme Dubliniin varastamaan nuoren
neitosen. Tahdotko seurata meitä, Metsänpoika?"
"Tahdon, tietysti tahdon", vastasi ajattelematon, seikkailuja kaipaava
nuorukainen.
Hevosjoukko seisoi portilla. Metsänpoika istui erään hevosen selkään,
ja heti kohosi hän ratsuineen ilmaan.
Keijukaisparven ympäröimänä hän lensi yli äitinsä majan ja kauemmaksi
pois, yli matalain kukkulain ja korkeiden vuorien, yli syvän järven,
yli kaupunkien ja tupain, joissa ihmiset paahtoivat pähkinöitä ja
söivät omenia ja pitivät iloista pyhäinmiestenpäivää. Metsänpojasta
tuntui melkein siltä, kuin he olisivat lentäneet ympäri koko Irlannin,
ennenkuin saapuivat Dubliniin.
"Tämä on Derry", sanoivat kääpiöt heidän lentäessään yli tuomiokirkon
torninhuipun, ja sen mitä yksi sanoi, toistivat kaikki muut, kunnes
viisikymmentä pientä ääntä huusi: "Derry! Derry! Derry!"
Samalla tavalla ilmoitettiin Metsänpojalle jokaisen heidän ohi
kulkemansa kaupungin nimi, ja vihdoin hän kuuli hopeanheleiden äänten
huudahtavan: "Dublin! Dublin!"
Keijukaiset eivät kunnioittaneet käynnillään mitään viheliäistä majaa,
vaan erästä kaupungin hienoimmista taloista.
Parvi laskeutui maahan erään ikkunan lähelle, ja Metsänpoika näki
ihanat kasvot tyynyllä upeassa vuoteessa.
Hän näki, miten nuori neitonen nostettiin ja kannettiin pois, ja miten
keppi, joka pantiin sänkyyn hänen sijalleen, sai hänen muotonsa ja
hahmonsa.
Neitonen pantiin satulaan erään ratsastajan eteen, ja tämä vei häntä
kappaleen matkaa, sen jälkeen hänet muutettiin toiselle j.n.e., samalla
kun kaupunkien nimet huudettiin kuten ennenkin. He lähestyivät kotia,
ja Metsänpoika kuuli joukon tuttuja nimiä ja silloin hän tiesi, ettei
ollut jäljellä pitkää matkaa hänen omaan mökkiinsä.
"Jokainen teistä on vuoroonsa kantanut nuorta neitosta", sanoi hän,
"miksi en minäkin saisi häntä hetkisen kantaa?"
"Saat, Metsänpoika", vastasivat he ystävällisesti, "kanna häntä
kernaasti hetkinen."
Saalis lujasti kiedottuna käsivarsiinsa laskeutui hän äitinsä oven
ulkopuolelle.
"Metsänpoika, Metsänpoika, näinkö meitä kohtelet?" huusivat
keijukaiset, jonka jälkeen hekin laskeutuivat maahan. Metsänpoika piti
kiinni, vaikka tuskin tiesi mitä kantoi, sillä pikkuväki muutti
neitosen kaikenlaisiksi esineiksi. Milloin hän oli musta koira, joka
haukkui ja koetti pureskella, milloin hän oli hehkuva rautapalanen
ilman lämpöä ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli villasäkki.
Mutta Metsänpoika ei päästänyt häntä luotaan, ja petetyt keijukaiset
alkoivat lähteä tiehensä. Silloin eräs pieni nainen, pienin koko
joukosta, huudahti:
"Metsänpoika on hänet varastanut meiltä, mutta hän ei ole saava
neitosesta mitään iloa, sillä minä teen hänet kuuroksi ja mykäksi", ja
samalla hän heitti jotakin nuoren tytön yli.
Kun petetyt keijukaiset olivat ratsastaneet tiehensä, nosti Metsänpoika
oven säppiä ja astui sisään.
"Metsänpoika, sinä!" huusi äiti. "Sinähän olet ollut poissa koko yön.
Mitä he ovat sinulle tehneet?"
"Ei mitään vaarallisia, äiti; minulla on ollut maailman parhain onni.
Tässä on kaunis nuori neitonen, jonka olen tuonut mukanani kotiin
sinulle seuraksi."
"Siunaa ja varjele!" huudahti äiti, ja muutamia minuutteja hän oli niin
hämmästyksissään, ettei saanut suustaan mitään muuta.
Metsänpoika kertoi yön seikkailut ja lopetti lausumalla: "Et kai olisi
suonut, että olisin hänen antanut seurata pikkuväkeä ja joutua hukkaan
ainiaaksi?"
"Mutta neitonen, Metsänpoika! Miten saattaa hieno neito syödä meidän
ruokaamme ja tulla toimeen köyhissä oloissamme? Sitä minä kysyn
sinulta, sinä mieletön mies!"
"Niin mutta, äiti, parempihan hänen on olla täällä kuin tuolla
kaukana", ja hän viittasi linnan suuntaan.
Siliä välin värisi kuuromykkä tyttö kevyessä puvussaan ja meni
vaatimattoman turvevalkean ääreen.
"Lapsi parka, hän on ihmeellinen ja kaunis, ei kumma, jos he häneen
ihastuivat", sanoi vanhus ja katseli heidän vierastaan hellästi ja
ihaillen.
"Meidän täytyy pukea hänet ensiksi, mutta mitä ihmettä minulla on
antaakseni hänen käytettäväkseen?"
Hän meni "huoneessa" olevan vaatekaapin ääreen ja otti esille karhean
villakankaisen pyhäpukunsa. Sen jälkeen hän avasi laatikon, otti sieltä
valkoiset sukat, lumivalkoisen, hienosta palttinasta valmistetun
vaatekappaleen ja myssyn -- hänen käärinvaatteensa, kuten hän niitä
nimitti.
Nämä vaatteet olivat kauan olleet valmiina erästä surullista toimitusta
varten, jossa hän itse olisi päähenkilönä, eikä niitä koskaan otettu
esille muuten kuin tuulettamista varten, mutta hän oli valmis antamaan
nämäkin ihanalle vapisevalle vieraalle, joka sanattomassa surussaan
kääntyi hänestä Metsänpoikaan ja Metsänpojasta jälleen hänen puoleensa.
Tyttö parka antoi pukea vaatteet ylleen ja istuutui itse jakkaralle
takan nurkkaan ja kätki kasvonsa käsiinsä.
"Mitä me teemme pitääksemme huolta teidän kaltaisestanne neidosta?"
huudahti vanha nainen.
"Minä teen työtä teidän molempien edestä, äiti", vastasi poika.
"Ja miten saattaa hieno neito elää meidän viheliäisellä ravinnollamme?"
toisti lian.
"Minä teen työtä hänen puolestaan", oli Metsänpojan ainoa vastaus.
Hän piti sanansa. Pitkän ajan oli nuori nainen hyvin surullinen, ja
monena iltana juoksivat kyyneleet hänen poskiaan pitkin vanhemman
naisen kehrätessä takkavalkean ääressä ja pojan kutoessa lohiverkkoa --
taito, jonka hän oli opetellut voidakseen tarjota heidän pikku
vieraalleen hieman enemmän ylellisyyttä ja mukavuutta.
Mutta tyttö oli aina lempeä ja suopea ja koetti hymyillä huomatessaan
heidän katselevan häntä, ja siten hän vähitellen tottui heidän
elin- ja olintapoihinsa.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän alkoi ruokkia porsaita, survoa
perunoita ja hienontaa jyviä kanoille sekä kutoa sinisiä villasukkia.
Niin kului vuosi, ja pyhäinmiestenpäivän ilta oli jälleen tullut.
"Äiti", sanoi silloin Metsänpoika ja otti hatun naulasta, "nyt minä
menen vanhaan linnaan etsimään onneani."
"Oletko hullu, Metsänpoika", huusi äiti kauhistuneena! "Tällä kertaa he
surmaavat sinut rangaistukseksi siitä, mitä teit viime vuonna."
Mutta Metsänpoika ei välittänyt hänen väitteistään, vaan läksi
liikkeelle.