ollenkaan, mitä hänen olisi tekeminen. Rutimo-taatto oli epäilemättä
ruma otus tutustuttavaksi, ja paljas ennenmainitun pannukakun
ajatteleminenkin vaikutti sen, että toinen oli aivan sydän kurkussa.
Mitä toiveita häneltä saattoi olla, niin voimakas ja urhoollinen kuin
hän olikin, miestä vastaan, joka saattoi kävellä niin että maa tärisi
ja litistää ukonnuolet pannukakuiksi? Ei yhtään mitään, se tuntui aivan
mahdottomalta, eikä Hongankolistaja tiennyt, mitä hän oikeastaan
tekisi.
"Viirusilmä", sanoi hän, "etkö voi minua auttaa? Missä on kaikki sinun
keksintäkykysi? Pistetäänkö minut vartaaseen kuin jänis aivan sinun
silmiesi edessä, ja tuottaako minun nimeni häpeän koko heimolleni,
jonka ensimäinen mies minä olen? Miten minä voisin taistella tätä
ihmisvuorta vastaan?"
"Ole rauhassa, Hongankolistaja", vastasi Viirusilmä. "Minä aivan häpeän
sinun puolestasi, ja mitä tulee pannukakkujuttuihin, niin saattaa
tapahtua, että minä tiedän yhtä hyviä kuin mitä hänellä on konsana
mukanaan -- olkootpa ukonnuolia tahi mitä hyvänsä. Anna minun ottaa
hänet huostaani ja tee aivan kuin käsken."
Tämä lohdutti suuresti Hongankolistajaa, sillä oli miten oli, niin hän
luotti suuresti vaimoonsa, joka oli monta kertaa ennenkin auttanut
häntä pulmallisissa tapauksissa.
Nykyinen pula oli kuitenkin pahin, mitä koskaan oli ollut olemassa,
mutta joka tapauksessa alkoi hän tulla rohkeammaksi ja saada jälleen
ruokahalua.
Viirusilmä otti yhdeksän eriväristä villalangan säiettä, kuten hän aina
teki, milloin tahtoi keksiä parhaan keinon onnistuakseen jossakin
tehtävässään. Ne hän kiersi kolmeksi palmikoksi, joihin tuli kolme
väriä kuhunkin, jonka jälkeen hän kääri yhden oikean käsivartensa,
toisen sydämensä ja kolmannen oikean nilkkansa ympäri. Silloin hän oli
varma yritystensä onnistumisesta.
Täten valmistautuneena hän lähetti sanan naapureilleen ja lainasi
heiltä kaksikymmentäyksi pannukakunkehää, jotka hän sekoitti taikinaan,
mistä leipoi kaksikymmentäyksi leipää. Nämä hän paistoi, kuten
tavallisesti, ja mikäli ne valmistuivat, pani hän ne ruokakaappiin.
Sen jälkeen hän nosti alas suuren astian, jossa oli makeaa maitoa,
juoksutti sen juustoksi ja selitti Hongankolistajalle, mitä juustolle
olisi tehtävä Rutimo-taaton saapuessa.
Tehtyään kaiken tämän odotti Viirusilmä rauhallisesti hänen tuloaan
seuraavana päivänä kahden aikana, sillä sen, että hän saapuisi, oli
Hongankolistaja saanut tietää imemällä peukaloaan. Hongankolistajalla
oli ihmeellinen kyky peukalossaan, mutta huolimatta kaikesta
viisaudesta ja tiedosta, jota hänellä oli tapana siitä imeä, olisi se
hyödyttänyt häntä sangen vähän, ellei hänen vaimonsa, jolla oli
korkeampi äly, olisi häntä auttanut.
Tässä suhteessa oli hän muutoin suuren vihollisensa Rutimo-taaton
kaltainen, sillä oli tunnettua, että tämän kuulumaton voima oli hänen
oikeassa keskisormessaan ja että hän, jos sen kadottaisi, ei olisi,
suuruudestaan huolimatta, tavallista ihmistä voimakkaampi.
Vihdoinkin näkyi Rutimo-taatto seuraavana päivänä tulevan yli laakson,
ja Viirusilmä tiesi, että nyt hänellä oli aika suunnitelmiensa
toimeenpanemiseen.
Hän laittoi heti kätkyeen vuoteen ja käski Hongankolistajan menemään
sinne ja vetämään peiton päälleen.
"Sinun täytyy olla olevinasi oma lapsesi", sanoi hän, "ja lepää sitten
vain kiltisti äläkä sano mitään, vaan luota ainoastaan minuun."
Se oli Hongankolistajalle karvas pala -- meneppä nyt raukkamaisena
kätkyeen -- mutta hän tunsi hyvin Viirusilmänsä, ja kun hän huomasi,
että niin oli tehtävä, hiipi hän sinne murheellisin mielin ja lepäsi
kiltisti, kuten toinen oli häntä käskenyt.
Kahden aikana astui Rutimo-taatto sisälle. "Luoja kaikkia täällä
sisällä varjelkoon", tervehti hän. "Täälläkö suuri Hongankolistaja
asuu?"
"Täällä, kunnon mies", vastasi Viirusilmä. "Luojan rauha, ettekö tahdo
istahtaa?"
"Kiitoksia paljon, hyvä rouva", sanoi toinen ja istuutui. "Minä luulen,
että te olette rouva Hongankolistaja?"
"Olen kyllä", sanoi Viirusilmä, "ja minä toivon, että minulla ei ole
mitään syytä hävetä miestäni."
"Ei", sanoi Rutimo-taatto; "hänen sanotaan olevan Irlannin
voimakkaimman ja urhoollisimman miehen. Mutta yhtäkaikki tiedän toisen
lähitienoilla asuvan, joka kernaasti tahtoisi hieman katistella hänen
kanssaan. Onko teidän miehenne kotona?"
"Ei, ikävä kyllä, nyt hän ei ole", vastasi Viirusilmä, "ja jos ihminen
konsanaan lähtee kotoaan vihoissaan, niin läksi hän todellakin tällä
kertaa. Hän sai kuulla, että muuan suuri venkale, joka on olevinaan
jättiläinen ja jonka nimi on Rutimo-taatto, oli siltarakennuksella
häntä etsimässä, ja heti hän meni sinne koettaakseen tavata häntä,
jättiläisparan itsensä vuoksi toivon, että he eivät toisiaan kohtaisi,
sillä siinä tapauksessa Hongankolistaja hänet kyllä heti pehmittää."
"Onko asianlaita niin?" sanoi toinen. "Minä olen Rutimo-taatto, ja minä
olen etsinyt häntä kahden kuukauden ajan, mutta hän on aina pysynyt
syrjässä, enkä minä ole lepäävä päivää enkä yötä, ennenkuin hänet
kohtaan."
Kun hän oli tämän sanonut, puhkesi Viirusilmä kaikuvaan nauruun ja
katseli Rutimo-taattoa, ikäänkuin tämä olisi ollut mitätön raukka.
"Oletteko koskaan nähnyt Hongankolistajaa?" kysyi hän sitten, ja hänen
äänensä tuli äkkiä vakavaksi.
"Miten olisin voinut häntä nähdä?" sanoi Rutimo-taatto. "Hänhän on aina
pysyttäytynyt matkojen päässä."
"Juuri sitä saatoin uskoa", vastasi Viirusilmä. "Minä arvasin sen, ja
jos seuraatte minun neuvoani, viheliäinen miesparka, niin rukoilkaa
päivät ja yöt, että hän ei koskaan osuisi teidän tiellenne, sillä siitä
tulee teille surun päivä.
"Mutta asiasta toiseen! Tuuli puhaltaa suoraan ovesta, ja koska
Hongankolistaja ei ole täällä, niin ehkä te tahtoisitte olla niin
ystävällinen, että kääntäisitte talon -- niin tekee Hongankolistaja
ollessaan täällä."
Tämä oli yllätys itse Rutimo-taatollekin, mutta hän nousi ja veti
oikean kätensä keskisormea, kunnes se naksahti kolme kertaa. Sen
jälkeen hän meni ulos ja kiersi käsivartensa talon ympäri ja käänsi sen
toisin päin, kuten Viirusilmä tahtoi. Kun Hongankolistaja näki tämän
voimankoetuksen, tunsi hän jonkinmoisen kosteuden kohoavan hipiänsä
joka huokosesta, mutta Viirusilmä, joka luotti naisviekkauteensa, ei
vielä tullut hämilleen.
"Varmaankin", sanoi hän, "teette meille vielä toisenkin palveluksen,
koska Hongankolistaja ei ole täällä tehdäkseen sen itse. Meillä on,
näettekös, vedenpuute tämän pitkän kuivuuden jälkeen, ja
Hongankolistaja sanoo, että tuolla kukkulan takana, kallioiden alla on
oivallinen lähteensuoni, ja hän aikoi vetää kalliot tieltä pois, mutta
kuullessaan teistä puhuttavan hän läksi niin raivoisana, että unohti
veden. Jos te nyt koettaisitte sen löytää, niin minä katsoisin sen
suosionosoitukseksi."
Sen jälkeen hän vei Rutimo-taaton paikalle, joka siihen aikaan oli
suurena kalliona. Kun jättiläinen oli sitä katsellut hetkisen,
naksahutti hän oikeaa keskisormeaan kymmenen kertaa, jonka jälkeen hän
kumartui eteenpäin ja kiskaisi auki rotkon, joka oli neljänsadan jalan
syvyinen ja neljännespenikulman pituinen.
Tämä urotyö oli vähällä saattaa Viirusilmänkin pois suunniltaan; mutta
mitä kaikkea voikaan naisen viisaus ja mielenmaltti saada aikaan!
"Sepä oli oivallista", sanoi hän, "tulkaapa nyt sisälle syömään hieman
vaatimatonta ravintoamme. Hongankolistaja osoittaisi teille
vieraanvaraisuutta omassa talossaan, lienettepä sitten miten katkeria
vihollisia hyvänsä, ja jos laiminlöisin sen hänen poissakin ollessaan,
niin tulisi hän hyvin tyytymättömäksi minuun."
Samalla hän vei Rutimo-taaton sisälle ja pani hänen eteensä puoli
tusinaa ennenmainittuja leipiä, pari hyvää pytyllistä voita, keitetyn
sianpuolikkaan ja kapallisen kaalinkupuja -- meidän tulee näet muistaa,
että tämä tapahtui paljoa ennen kuin perunat olivat keksityt.
Rutimo-taatto, joka sivumennen sanoen oli yhtä suuri syömäri kuin
sankarikin, pisti erään leivistä suuhunsa purrakseen siitä palasen.
Mutta silloin olivat sekä Hongankolistaja että Viirusilmä vähällä tulla
kuuroiksi äänestä, joka muistutti samalla karjuntaa ja ulvontaa.
"Tuli ja veri!" huusi hän. "Mitä tämä merkitsee? Minä olen purrut
poikki kaksi hammastani! Mitä kumman leipää tämä on?"
"Mitä tarkoitatte?" sanoi Viirusilmä levollisena.
"Tarkoitan!" karjui toinen. "Kaksi parasta hammastani on leuoistani
poissa."
"Ah", sanoi Viirusilmä, "se on Hongankolistajan leipää -- ainoaa
leipää, mitä hän kotona ollessaan syöpi, mutta minä unohdin mainita,
että sitä ei voi syödä kukaan muu kuin hän ja lapsi tuolla kätkyessä.
Sitäpaitsi ajattelin, että te olitte voimakas pikku mies kokoonne
nähden, enkä minä tahdo loukata henkilöä, joka kuvittelee voivansa
tapella Hongankolistajan kanssa; mutta tässä on toinen leipä; ehkä tämä
on vähän pehmeämpää."
Rutimo-taatolla oli oikein ahmatin nälkä, siksipä hän tarttui heti
toiseen leipään, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuului ilkeä ulvonta,
kaksin verroin niin äänekäs kuin edellinen.
"Tuli ja leimaus!" karjui hän. "Ottakaa pois leipänne niin kauan kuin
minulla on vielä ainoatakaan hammasta suussa; nyt minä olen menettänyt
vieläkin kaksi."
"Mutta hyvä mies", vastasi Viirusilmä, "jollette voi syödä leipää, niin
jättäkää se hiljaa ja rauhallisesti älkääkä herättäkö pojannallikkaa
kätkyessä; kas niin, nyt hän on hereillä!"
Nyt päästi Hongankolistaja huudon, joka säikähdytti jättiläistä; eihän
tämä ollut odottanut kehtolapsen päästävän moista ulvontaa.
"Äiti", huusi Hongankolistaja, "minun on nälkä, anna minulle jotakin
syödä."
Viirusilmä antoi hänelle leivän, jossa ei ollut rautakehää, ja kahta
minuuttia lyhemmässä ajassa oli poika syödä natustanut sen kokonaan.
Rutimo-taatto seisoi kuin salaman lyömä ja kiitti sydämessään onnensa
tähteä siitä, ettei ollut sattunut tapaamaan Hongankolistajaa kotona,
"sillä", ajatteli hän, "mitenpä minä voisin vastustaa miestä, joka voi
syödä sellaista leipää ja jonka kätkyessä oleva poikakin pureskelee
sitä aivan silmieni edessä".
"Tahtoisinpa nähdä poikaa kehdossaan", sanoi hän Viirusilmälle.
"Sanonpa teille, että sitä lasta, joka syöpi tuollaista ravintoa,
kannattaa lähempääkin katsella, eikä sen pojan ruuassapitäminen huonona
kesänä tule olemaan mikään laiskurin tehtävä."
"Ylen kernaasti", sanoi Viirusilmä. "Nouse ylös, palleroiseni ja näytä
tälle kiltille pikku miehelle jotakin, joka on kunniaksi isällesi
Hongankolistajalle."
Hongankolistaja, joka oli puettu, mikäli mahdollista, pojan
muotoiseksi, nousi ja kysyi Rutimo-taatolta: "Oletko vahva?"
"Mikä ääni noin pienellä pojalla!" huudahti toinen.
"Oletko vahva?" toisti Hongankolistaja. "Voitko puristaa vettä
valkoisesta kivestä?" kysyi hän ja laski kiven Rutimo-taaton käteen.
Tämä likisti ja puristi, mutta kaikki turhaan. Hän voi kääntää kalliot
paikoiltaan ja litistää ukonnuolen, mutta vettä hän ei voinut kivestä
puristaa.
"Sinäpä vasta raukka olet", sanoi Hongankolistaja halveksivasti. "Ja
sinä olet olevinasi jättiläinen! Anna minulle kivi, ja saatuasi nähdä
mitä Hongankolistajan poika voi tehdä, saatat käsittää, mikä hänen
isänsä on."
Hongankolistaja otti kiven ja vaihtoi sen toisen huomaamatta tuoreeseen
juustoon, jota hän puristi, kunnes hera, kirkkaana kuin vesi sirisi
sormien välistä.
"Nyt menen jälleen nukkumaan kätkyeen", sanoi hän, "sillä minä en
viitsi seurustella sellaisen kanssa, joka ei voi syödä isäni leipää
eikä puristaa vettä kivestä. On kyllä parasta, että menet matkoihisi
ennen hänen kotiintuloaan, sillä jos hän tapaa sinut täällä, niin
seuraa hautajaiset jälkeenpäin."
Rutimo-taatto ajatteli itse aivan samoin; hänen polvensa vapisivat
pelosta, että Hongankolistaja palaisi, ja senvuoksi hän kiiruhti
sanomaan jäähyväisiä Viirusilmälle ja vakuuttamaan hänelle, että siitä
päivästä alkaen hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan tästä miehestä ja
vielä vähemmin halusi häntä tavata.
"Tunnustan kernaasti, että hän on minua voimakkaampi", sanoi hän.
"Sanokaa hänelle, että minä pakenen häntä kuin ruttoa ja että minä en
näyttäydy tässä maan osassa sinä ilmoisna ikänä."
Sillä aikaa oli Hongankolistaja ryöminyt kätkyeensä, jossa hän lepäsi
hiljaa ja ihastuneena sen johdosta, että Rutimo-taatto alkoi mennä
tiehensä huomaamatta sitä kepposta, joka hänelle oli tehty.
"Onneksi teille, että Hongankolistaja ei ole täällä", sanoi Viirusilmä,
"sillä paljasta korpinruokaa hän teistä tekisi."
"Sen minä tiedän", vastasi Rutimo-taatto. "Juuri sitä hän tekisi, mutta
ennenkuin minä menen, tahtoisin tunnustella, millaiset hampaat on
sillä, joka voi syödä tuollaisia rautaleipiä kuin nuo ovat", ja samalla
hän viittasi leipiin, joihin hän oli katkaissut hampaansa.
"Sangen kernaasti", vastasi Viirusilmä, "mutta ne ovat niin syvällä
hänen päässään, että täytyy pistää sisälle koko sormi."
Rutimo-taatto hämmästyi suuresti huomatessaan niin vankat hampaat niin
nuorella lapsella. Mutta vielä enemmän hän hämmästyi, kun hän
vetäessään kätensä Hongankolistajan suusta huomasi jättäneensä jäljelle
sormistaan sen, josta koko hänen voimansa riippui.
Hurjasti karjuen, säikähdyksen ja kauhun herpaisemana hän vaipui
maahan.
Juuri tätä Hongankolistaja toivoikin. Silmänräpäyksessä hän nousi
kätkyestään, ja muutamien minuuttien kuluttua oli päättänyt päivänsä
suuri Rutimo-taatto, joka pitkän ajan oli ollut hänen ja hänen heimonsa
kauhistus.
Kummallinen pannukakku.
Olipa kerran hiiri, rotta ja pieni punainen kana, jotka kaikki asuivat
samassa tuvassa, ja eräänä päivänä sanoi pieni punainen kana:
"Leipokaamme kakku ja pitäkäämme kestit."
"Tehkäämme niin", sanoi hiiri, ja "juuri niin", sanoi rotta.
"Kukas menee jauhamaan vehnät?" sanoi kana.
"En minä", sanoi hiiri.
"En minäkään", sanoi rotta.
"Silloin teen sen itse", sanoi pieni punainen kana.
"Kuka leipoo kakun?"
"En minä", sanoi hiiri.
"Minä teen sen", sanoi rotta.
"Sitä et sinä tee", sanoi pieni punainen kana ja sitten se teki tämän
itse.
Kun kakku oli valmis ja kana aikoi ottaa sen ulos, niin tapahtui
jotakin ihmeellistä. Kakku pyöri tuvasta, ja sen jäljestä juoksivat
hiiri, rotta ja pieni punainen kana. Niitä paetessaan se vieri ohi
riihen, joka oli täynnä puimaväkeä, ja ne kysyivät, mihin oli matka.
"Minä juoksen hiiren, rotan ja pienen punaisen kanan luota ja teidän
luotanne myöskin, jos voin", sanoi kakku.
Silloin läksi riihiväki juoksemaan sen perästä varstoilleen, ja
pannukakku juoksi juoksemistaan, kunnes se tuli ojan luokse, joka oli
täynnä ojankaivajia, jotka myöskin tahtoivat tietää, mihin se juoksi.
"Ah, minä juoksen hiiren, rotan ja pienen punaisen kanan luota ja
riihen luota, joka oli täynnä puimaväkeä, ja teidän luotanne myöskin,
jos voin."
Ojankaivajat juoksivat peräkkäin, kunnes he saapuivat purolle, joka oli
täynnä pesijöitä. Nämä tekivät saman kysymyksen, saivat saman
vastauksen ja seurasivat jonoa.
Vihdoin tuli kakku joelle ja kohtasi siellä revon, joka myöskin kysyi,
minne se oli matkalla.
"Niin, minä juoksen pois hiiren, rotan ja pienen punaisen kanan luota,
riihen luota, joka on täynnä puimaväkeä, ojan luota, joka on täynnä
ojankaivajia, kaivon luota, joka on täynnä pesueukkoja, ja sinun
luotasi myöskin, jos voin."
"Mutta sinä et voi päästä yli joen", sanoi repo.
"Etkö voi kantaa minua yli?" sanoi kakku.
"Mitä annat minulle siitä?" kysyi repo.
"Muiskun jouluna ja munan pääsiäisenä", sanoi kakku.
"Olkoon menneeksi", sanoi repo, "nouseppa ylös sitten."
Sen jälkeen se istuutui takakoivilleen, kuono taivasta kohti, ja kakku
kiipesi sen hännälle ja istuutui sen selkään.
"Lähde nyt liikkeelle", sanoi kakku.
"Et istu kyllin korkealla", sanoi repo. Silloin kakku kiipesi sen
hartioille.
"Vielä korkeammalle", sanoi repo. "Et ole siellä varmassa paikassa."
"Onko hyvä nyt?" kysyi kakku ja muuttautui sen kaulalle.
"Olet varmimmassa paikassa juuri minun kuononi yläpuolella."
"Niin, nyt minä en voi tulla kauemmaksi", sanoi kakku.
"Vielä mitä, voit kylläkin", sanoi repo, ja samassa hän heitti kakun
korkealle ilmaan, otti sen suuhunsa ja nieli. Ja näin loppui kakku
ja -- satu.
Merkillinen aasi.
Olipa kerran isäntä, joka asui suuressa kaupungissa. Kerran hän
matkusti kauaksi ulkomaille, mutta palvelijat jäivät hänen suureen
taloonsa, aivan kuin perhe olisi ollut kotona.
Maata pantuaan he säikähtyivät usein iltaisin perinpohjin, keittiön ovi
näet avautui aivan itsestään, ja paiskattiin jälleen kiinni, ja
kattilat ja vadit ja lautaset rupesivat kalisemaan.
Eräänä yönä, kun he olivat istuneet ylhäällä myöhään ja kertoneet
toisilleen kummitusjuttuja, hiipi kokkipoika, joka muutoin tavallisesti
makasi rehuylisillä, lämpimän takan perälle ja nukkui.
Kun kaikki olivat lähteneet ja keittiö oli suljettu, heräsi hän siitä,
että ovi avattiin ja aasi kävellä kopsutteli keittiön lattialla.
Poika rupesi tarkemmin katselemaan, ja aivan oikein, siinä istui suuri
aasi lattialla ja haukotteli lieden ääressä. Hetkisen kuluttua
nelijalkainen alkoi katsella ympärilleen ja raaputteli korviaan, aivan
kuin olisi hyvin väsynyt, ja sanoi:
"Nyt minä alan."
Poika paran hampaat alkoivat kalista pelosta, sillä hän ajatteli: "Nyt
se varmaankin syöpi minut." Mutta hännäkkäällä ja pitkäkorvalla oli
muuta tekemistä. Se kohenteli tulta ja toi saavillisen vettä ja täytti
suuren kattilan, jonka se oli pannut tulelle ennen uloslähtöään. Sen
jälkeen se nosti kätensä -- jalkansa tarkoitan -- lämpimälle takalle ja
veti esille pienen pojan.
Tämä alkoi ulvoa pelosta, mutta aasi vain katseli häntä ja lykkäsi
ulospäin alahuultaan ikäänkuin näyttääkseen, miten vähän se välitti
hänestä, ja heitti hänet jälleen entiselle paikalleen.
Sen jälkeen aasi istahti tulen eteen ja odotti kunnes vesi alkoi
kiehua, ja minä vakuutan teille, että keittiössä ei ollut lautasta, ei
vatia eikä lusikkaa, jota se ei olisi pessyt ja kuivannut yhtä hienosti
kuin mikä piika hyvänsä. Sen jälkeen se laski ne hyllyille ja lakaisi
keittiön niin puhtaaksi, kuin se olisi ollut mikäkin salinlattia.
Kun se oli tehty, tuli se ja istuutui pojan viereen ja viittasi hänelle
toisella korvallaan ja virnisteli.
Poika parka koetti huutaa, mutta ei voinut saada sanaakaan suustaan.
Lopuksi aasi sammutti tulen ja meni pois, jolloin se iski oven kiinni
niin kovasti, että poika luuli koko talon romahtavan maahan.
Aamulla syntyi kauhea hälinä, kun kokkipoika kertoi mitä oli nähnyt.
Koko päivään ei puhuttu mistään muusta. Mikä puhui mitäkin, mutta eräs
lihava, laiska palvelustyttö sanoi järkevimmän kaikesta.
"Kuulkaa nyt, hyvät ystävät", sanoi hän, "kun aasi pesee ja siivoaa
tällä tavalla meidän nukkuessamme, niin olisimmehan oikeita
pölkkypäitä, jos me orjina raataisimme ja ponnistaisimme tehdäksemme
sen työt."
"Sinäpä jotakin sanoit, rakastettuni", sanoi toinen. "Se oli viisain
sana, mitä olet koskaan sanonut, enkä minä suinkaan pane sitä vastaan."
Sanottu ja tehty. Eivät vadit eivätkä lautaset nähneet vesipisaraakaan
sinä iltana, eikä ainoatakaan luutaa laskettu lattialle, vaan kaikki
menivät vuoteelle vähän auringonlaskun jälkeen.
Seuraavana aamuna oli kaikki keittiössä niin hienoa ja komeaa kuin
mahdollista ja itse pormestarikin olisi voinut syödä päivällisen
kivilattialla.
Voitte uskoa, että se oli suuri helpotus laiskoille palvelijoille, ja
kaikki kävi hyvin, kunnes muuan pölkkypää poika päätti kerran jäädä
keskustelemaan aasin kanssa.
Hän tunsi itsensä hieman levottomaksi, kun ovi eräänä iltana singahti
auki ja aasi marssi tulisijan ääreen, mutta hän kumarsi ja sanoi:
"Paras herra, jollen olisi liian rohkea, tahtoisin tietää kuka te
olette ja miksi olette niin hyvä, että teette tytöille joka yö puolet
heidän päivätyöstään."
"Ei se mitään", vastasi aasi, "minä puhun sen sinulle kernaasti. Minä
palvelin täällä talonherran isän aikana ja olin suurin laiskuri, mikä
koskaan on syntynyt vaatteita kantamaan. Kun minun aikani oli muuttaa
toiseen maailmaan, täytyi minun rangaistuksekseni palata tänne joka yö
ja toimittaa kaikki tämä työ ja sitten lähteä jälleen kylmään
ulkoilmaan. Se käy hyvin päinsä, milloin on kaunis ilma, mutta teillä
ei ole aavistustakaan siitä, mitä merkitsee, kun saa seisoa puoliyöstä
auringonnousuun ja väristä myrskyisenä talviyönä."
"Emmekö sitten voi tehdä teille mitään, ihmisparka?" kysyi poika.
"Todellakin minä tiedän", sanoi aasi. "Minä luulen, että vanulla hyvän
sisustettu verkatakki olisi hyvin hyödyllinen näinä pitkinä, kylminä
öinä."
"Silloin olisimme maailman epäkiitollisimpia ihmisiä, jollemme sitä
hankkisi teille", sanoi poika.
Seuraavana iltana oli poika siellä jälleen, ja saatatte olla varmat,
että aasi oli ihastunut nähdessään hienon takin, joka pojalla oli
mukanaan. Siihen oli tehty neljä hihaa, joihin aasin koivet pistettiin,
ja selästä pantiin takki napeilla kiinni. Ja aasi oli niin tyytyväinen,
että meni peilin eteen katsoakseen, miltä se näytti.
"I lah-hah-haa", sanoi se, "pisimmälläkin tiellä on loppunsa. Minä olen
erittäin kiitollinen sinun ja toveriesi ystävyydestä. Te olette tehneet
minut vihdoinkin onnelliseksi. Hyvää yötä nyt."
Sen jälkeen se meni ulos, mutta toinen huudahti: "Hoi, odottakaapas, te
menette liian varhain."
"Enpä toki, voit sanoa tytöille, että nyt on heidän vuoronsa. Minun
rangaistusaikani tuli kestää, kunnes minut katsottaisiin ansiokkaaksi
saamaan palkkion suorittamastani työstä. Minua ette saa enää koskaan
nähdä."
Ja sitä he eivät saaneetkaan; ja tosiaankin he olivat pahoillaan siitä,
että olivat liian kiireellisesti palkinneet epäkiitollisen aasin.
Vuoritonttu ja talonemäntä.
Yleensä tunnettua lienee, että hyvät ihmiset eivät suvaitse
pikkumaisuuksia.
Olipa kerran talonemäntä, joka oli hyvin tarkka omasta hyvästään, ja
jos hän antoi almuja, niin hän antoi sellaisia, joista ei ollut
minkäänlaista hyötyä.
Eräänä päivänä naputti vuoritonttu hänen ovelleen.
"Voitteko lainata minulle kattilaa, rakas muori?" kysyi se. "Vuoressa
on häät ja kaikkia patoja tarvitaan."
"Saako hän yhden?" kysyi ovea avaava palvelustyttö.
"Saa kyllä", sanoi emäntä.
Mutta kun tyttö otti kattilan hyllyltä, nipisti emäntä häntä
käsivarteen ja kuiskasi: "Ei sitä, pölkkypää, ota vanha kaapista. Se on
vuotava, ja vuoritontut ovat reippaita ja käteviä, niin että minä olen
varma, että he korjaavat sen ennenkuin tuovat takaisin."
Tyttö toi kattilan, joka oli pantu syrjään tinaajan ensi käyntiä
varten, ja antoi sen kääpiölle. Tämä kiitti ja läksi.
Kattila jätettiin pian takaisin, ja se oli, aivan oikein, korjattu ja
laitettu hienoksi.
Illalla täytti palvelustyttö sen maidolla ja pani sen tulelle
valmistaakseen lapsen illallista, mutta muutamien minuuttien kuluttua
oli maito niin pohjaanpalanutta ja savuista, että kukaan ei voinut
siihen koskettaa, eivätkä porsaatkaan tahtoneet heraa, kun se niille
kaadettiin.
"Ah, sinä kelvoton", huusi emäntä ja täytti tällä kertaa itse kattilan.
"Sinä saattaisit rikkaimmankin keppikerjäläiseksi huolimattomuudellasi;
nyt turmelit kokonaisen korttelillisen hyvää maitoa kerrallaan."
"Ja se on kaksi penniä", huusi ääni uuninpiipusta, ihmeellinen, inisevä
ääni, ikäänkuin jonkun ihmisen, joka aina marisee ja toruu jostakin.
Emäntä ei ollut kattilan luota poissa kahta minuuttia kauempaa, kun
maito kiehui jälleen yli ja paloi pohjaan ja meni piloille kuten
edellinenkin.
"Kattila on varmaankin likainen", huusi emäntä vihoissaan, "nyt on
kaksi täyttä maitokorttelia jo mennyt aivan kuin koirille."
"Ja se on neljä penniä", kuului ääni uuninpiipusta.
Pitkällisen puhdistuksen jälkeen täytettiin kattila jälleen ja pantiin
tulelle, mutta se oli aivan hyödytöntä, maito paloi jälleen pohjaan, ja
emäntä puhkesi jälleen kyyneliin tuhlaavaisuuden johdosta. "Koskaan ei
minulle ole ennen mitään tällaista tapahtunut", sanoi hän. "Kolme
korttelia maitoa palanut pohjaan yhden ainoan aterian vuoksi!"