kuuli pikkuväen sanovan:
"Tekipä se Metsänpoika vuosi sitten meille aika kepposet varastaessaan
meiltä nuoren neitosen."
"Tekipä todellakin", sanoi pieni nainen, "ja minä rankaisinkin häntä
siitä, sillä siellä tyttö nyt istuu kuin mykkä patsas takan nurkassa
eikä tiedä, että kolme pisaraa siitä lasista, jota nyt pidän kädessäni,
antaisi hänelle heti takaisin sekä kuulo- että puhekyvyn."
Sydän sykki kovasti Metsänpojan rinnassa hänen astuessaan saliin.
Jälleen tervehti häntä tervetuliaiskööri. "Tässä tulee Metsänpoika.
Tervetuloa, tervetuloa, Metsänpoika!"
Heti kun he olivat jonkun verran rauhoittuneet, sanoi pieni nainen:
"Sinun on juotava meidän maljamme, Metsänpoika, siitä lasista, jota
pidän kädessäni."
Metsänpoika tempasi häneltä lasin ja syöksyi ovelle. Miten hän pääsi
omaan majaansa, sitä hän ei tiennyt, mutta hän saapui kuitenkin sinne
hengästyneenä ja väsyneenä ja vaipui penkille tulisijan eteen.
"Ah, poika parkani, nyt he ovat sinut aivan ottaneet hengiltä", sanoi
hänen äitinsä.
"Eiväthän toki", sanoi Metsänpoika. "Minulla on päinvastoin ollut
parempi onni kuin koskaan ennen." Sitten hän antoi nuorelle tytölle
kolme pisaraa nesteestä, jota oli vielä lasin pohjalla hurjan
kilpajuoksun jälkeen.
Neito alkoi nyt puhua, ja hänen ensimäiset sanansa olivat
kiitollisuudenilmaisuja Metsänpojalle.
Kolmella mökin asujamella oli niin paljon puhelemista keskenään, että
he istuivat jutellen valkean ääressä iltamyöhään, kauan sen jälkeen
kuin kukko oli kiekunut ja keijukaisten soitto vaiennut.
"Metsänpoika", sanoi neito, "ole hyvä ja anna minulle paperia ja
mustetta ja kynää saadakseni kirjoittaa isälleni ja kertoa mitä minulle
on tapahtunut."
Hän kirjoitti, mutta viikot vierivät, eikä hän saanut mitään vastausta.
Vihdoin hän sanoi: "Sinun täytyy seurata minua Dubliniin, Metsänpoika,
löytääkseni isäni."
"Minulla ei ole yhtään rahaa vuokratakseni sinulle vaunuja", vastasi
toinen, "etkähän sinä voi mennä sinne jalkaisin."
Mutta tyttö pyysi häntä niin sydämellisesti, että hän vihdoin suostui
kävelemään matkan kotimökistään Dubliniin.
Se ei ollut niin helppo kuin keijukaismatka, mutta vihdoin he kuitenkin
soittivat neitosen kotitalon ovelle.
"Sano isälleni, että hänen tyttärensä on täällä", sanoi hän ovea
avaavalle palvelijalle.
"Sillä hienolla herralla, joka asuu täällä, ei ole yhtään tytärtä,
tyttöseni. Hänellä oli yksi, mutta tämä kuoli enemmän kuin vuosi
sitten."
"Etkö tunne enää minua, Sullivan?"
"En, tyttö parka, sinua en tunne."
"Salli minun tavata isäntäänne. Minä pyydän ainoastaan, että saisin
puhella hänen kanssaan."
"No, olkoon menneeksi, se kai ei ole liiaksi pyydetty. Kuulkaamme mitä
hän sanoo."
Muutamain silmänräpäysten jälkeen tuli neitonen isän ovelle.
"Kuinka uskallatte sanoa minua isäksi?" huudahti vanha herra
katkeroituneena. "Te olette petturi. Minulla ei ole mitään tytärtä."
"Katso minua kasvoihin, isä, varmaankin tunnet minut."
"Minun tyttäreni on kuollut ja haudattu. Hän kuoli aikoja, aikoja
sitten."
Vanhan miehen äänensävy muuttui vihasta suruksi. "Voit mennä", lopetti
hän.
"Odota, rakas isä, ja katsele sormusta, joka on sormessani. Katso,
siihen on kaiverrettu sekä sinun nimesi että minun."
"Se on tosin minun tyttäreni sormus, mutta minä en voi tietää, miten te
olette sen saanut. Minä pelkään, että se ei ole tapahtunut
kunniallisella tavalla."
"Pyytäkää äitini tulemaan tänne -- hän ainakin minut tuntee", sanoi
tyttö parka ja alkoi itkeä katkerasti.
"Minun vaimo parkani on unohtamaisillaan surunsa; hän puhuu enää
harvoin tyttärestään. Miksi repisin auki haavan muistuttamalla häntä
siitä, mitä hän on kadottanut!"
Nuori nainen oli kuitenkin niin kiihkeä, että isä vihdoin lähetti
noutamaan äidin.
"Äiti", alkoi hän, vanhan naisen tultua ovelle, "etkö tunne tytärtäsi?"
"Minulla ei ole mitään tytärtä. Minun tyttäreni kuoli ja haudattiin
aikoja, aikoja sitten."
"Mutta katso vain kasvoihini, niin tunnet varmasti minut."
Vanha nainen pudisti päätään.
"Te olette kaikki unohtaneet minut, mutta katsokaa tätä syntymämerkkiä
minun kaulassani. Onko mahdollista, äiti, että sinä et minua nyt
tunne?"
"Tunnen, tunnen", sanoi äiti, "minun tyttärelläni oli samanlainen
merkki kaulassaan, mutta minä näin hänet arkussa ja näin kannen
naulattavan päälle."
Nyt tuli Metsänpojan vuoro puhua, ja hän kertoi keijukaismatkasta,
nuoren naisen varastamisesta, kuvasta, joka oli pantu hänen sijalleen,
tytön oleskelusta hänen äitinsä luona hänen kotimökissään, viimeisestä
pyhäinmiestenpäivänillasta, ja kolmesta pisarasta, joilla hän oli
tyttösen lumoista vapauttanut.
Tytär jatkoi, kun toinen oli lopettanut, ja kertoi, miten hyviä äiti ja
poika olivat hänelle olleet. Silloin he tunsivat tyttärensä, ja heidän
riemunsa tuli suureksi. Tämän jälkeen tekivät vanhemmat kaikkensa
osoittaakseen Metsänpojalle kiitollisuuttaan, ja kun hän lausui
haluavansa palata kotimökkiinsä, eivät he tienneet, miten palkitsisivat
häntä siitä, mitä hän oli tehnyt.
Mutta nyt syntyi vaikeus. Tytär tahtoi välttämättä lähteä mukana. "Jos
Metsänpoika menee matkoihinsa, niin menen minäkin", sanoi hän. "Hän
pelasti minut keijukaisten käsistä ja on siitä lähtien tehnyt työtä
minun hyväkseni. Jollei häntä olisi ollut, rakkahin isä ja äiti, niin
ette olisi minua enää koskaan nähneet. Jos hän menee, niin menen
minäkin."
Kun tytön päätöstä ei voinut järkähdyttää, sanoi vanha herra, että
Metsänpoika jäisi hänen vävykseen. Äiti tuotiin mökistään neljän
hevosen vetämillä vaunuilla, ja sitten pidettiin suurenmoiset häät.
Sitten he kaikki asuivat upeassa Dublinin talossa, ja Metsänpoika sai
appensa kuoltua periä äärettömät rikkaudet.
Valkoinen taimen.
Oli kerran hyvin kauan sitten kaunis nuori neito, joka asui linnassa
kaukaisen järven takana, ja väitettiin, että hän oli kihloissa
kuninkaanpojan kanssa ja että he juuri aikoivat mennä naimisiin, mutta
silloin joku aivan äkkiä murhasi tuon poloisen -- Luoja meitä
varjelkoon -- ja heitti hänet järveen, niin että hän, ikävä kyllä, ei
voinut täyttää nuorelle neidolle antamaansa lupausta.
Tarina kertoo edelleen, että morsian parka menetettyään kuninkaanpojan
joutui mielenhäiriöön, sillä hän oli niin hellämielinen, Luoja häntä
auttakoon! Ja niin hän suri ja kuihtui, kunnes hän tuli niin laihaksi,
että vihdoin kukaan ei saattanut häntä nähdä, ja luullaan keijukaisten
hänet vieneen.
Jonkun ajan kuluttua alkoi valkoinen taimen -- Luoja sitä siunatkoon!
-- näyttäytyä virrassa, eivätkä ihmiset todellakaan tienneet, mitä
heidän piti siitä uskoa, koska kukaan ei ollut ennen eikä jälkeen
kuullut puhuttavan _valkoisesta_ ruskea-taimenesta, ja monet Herran
vuodet oli taimen siellä, aivan siinä missä te näitte sen minuutti
sitten, paljoa pitemmän ajan kuin mistä voin puhua, ja varmaankin
aikoja ennen kuin vanhin kylässä saattoi mitään muistaa.
Vihdoin alkoivat ihmiset uskoa, että se oli haltijatar tahi keijukainen
-- mikäpä se muutoin olisi? -- eikä kukaan koettanut tehdä sille mitään
pahaa, ennenkuin muutamia sotamiesilkimyksiä tuli sinne nauraen
ihmisille ja ivaten ja virnistellen heille sen johdosta, että he
uskoivat jotakin sellaista. Ja etenkin eräs heistä (kirottu olkoon hän
-- ja Luoja antakoon minulle anteeksi, että sen sanon!) vannoi
pyydystävänsä taimenen ja syövänsä sen päivälliseksi -- tuo lurjus!
Ja mitäs luulette ilkiön tehneen? Niin varmasti ja totisesti kuin tässä
seison, pyydysti hän taimenen, meni se mukanaan kotiin ja pisti
paistinpannun tulelle ja heitti soman pikku olennon siihen. Taimen
vikisi ja huusi aivan kuin kristitty ihminen, uskottekos, ja sotamies
nauroi niin että oli pakahtua -- sillä hän oli paatunut lurjus -- ja
kun hän uskoi toisen puolen olevan kypsäksi paistuneen, käänsi hän sen
paistaakseen toisen puolen. Ja mitenkäs luulette käyneen? Niin, ei
pienintäkään palamisen merkkiä näkynyt kalassa, ja sotamiehen mielestä
se oli ihmeellinen taimen, jota ei voinut paistaa.
"Mutta minä koetan toista puolta uudelleen", sanoi hän.
Eipä hän juuri saattanut aavistaa, mikä häntä odotti, tuo jumalaton.
Uskoessaan toisen puolen olevan valmiin käänsi hän sen uudelleen, ja
totta on, että se puoli ei ollut rahtuakaan paistuneempi kuin
toinenkaan.
"Siunaa ja varjele", sanoi sotamies, "mutta tämä on pahinta mitä olen
koskaan nähnyt", sanoi hän.
"Mutta minä koetan sinua kerran uudelleen, lemmikkini", sanoi hän,
"vaikkakin olet olevinasi kovin oikullinen."
Ja näin sanoen hän alkoi kääntää taimenta puolelta toiselle, mutta
vähäisintäkään palomerkkiä ei näkynyt kauniissa kalassa.
"Vai niin", sanoi konna epätoivoissaan (sillä jollei hän olisi ollut
aivan turmeltunut, kadotettu konna, niin olisi hänen täytynyt ymmärtää,
että hän teki väärin, koska hänen hankkeensa eivät onnistuneet). --
"Vai niin", sanoi hän, "hauska pikku taimeneni, kenties olet kylliksi
paistettu, vaikka sitä ei huomaa. Olet kenties parempi kuin miltä
näytät, ja herkkupala joka tapauksessa", sanoi hän. Sitten hän otti
veitsen ja haarukan maistaakseen palan taimenesta -- mutta, ystäväni,
samassa hetkessä kuin hän pisti veitsensä kalaan, kuului kauhea
kirkaisu, ja taimen hyppäsi paistinpannusta kauaksi lattialle.
Juuri sille paikalle, mihin se putosi, ilmestyi kaunis neitonen,
ihastuttavin nuori olento, mitä kukaan on katsellut, valkoisessa
puvussa ja tukassa kultainen nauha, ja hänen käsivarrestaan tihkui
veri.
"Katso, miten sinä lurjus minua leikkasit", sanoi hän ja ojensi
käsivartensa häntä kohti, ja sotamies luuli aivan, että silmänsä
kieltäytyisivät tekemästä hänelle palvelusta. "Etkö saattanut antaa
minun olla vilpoisana ja tyytyväisenä vedessä, josta minut pyydystit,
sen sijaan että häiritsit minua ollessani vartioimassa", sanoi hän.
Sotamies vapisi kuin koira märässä säkissä, ja vihdoin hän änkytti
jotakin ja pyysi viheliäisen henkensä puolesta, että hänen armonsa
antaisi hänelle anteeksi, ja sanoi, että hän oli niin hyvä soturi, että
jos hän olisi tiennyt hänen armonsa olleen vartioimassa, niin olisi hän
ollut kyllin ymmärtäväinen ollakseen häntä häiritsemättä.
"Minä olin silloin vartioimassa", sanoi neito. "Minä odotin sydämeni
uskottua, joka on tuleva yli veden luokseni, ja jos hän tulee minun
poissa ollessani ja minä en häntä kohtaa, niin minä muutan sinut
harakaksi, ja minä ahdistan sinua vastaisuudessa joka paikassa, niin
kauan kuin ruoho kasvaa ja vesi juoksee."
Sotamies luuli jo kuolevansa paljaasta ajatuksestakin, että hänet
muutettaisiin linnuksi, ja rukoili armoa, jonka jälkeen nainen vastasi:
"Jätä huonot tiesi, viheliäinen", sanoi hän, "ennenkuin on liian
myöhäistä. Tule tästedes hyväksi ihmiseksi ja tee velvollisuutesi ja
kanna minut takaisin ja pane minut jälleen jokeen, josta minut
löysitkin."
"Ah, armollinen neito", sanoi soturi, "kuinka voisin olla kyllin
sydämetön hukuttaakseni niin kauniin neidon kuin te."
Ennenkuin toinen sai sanotuksi sanaakaan, oli neito kadonnut, ja
sijalla hän näki vain maassa pienen taimenen.
Sotamies pani sen puhtaalle lautaselle ja juoksi henkensä edestä,
jottei tytön rakastettu ehtisi saapua tämän poissa ollessa, ja hän
juoksi juoksemistaan, kunnes saapui jälleen joelle, johon heitti
taimenen.
Samassa silmänräpäyksessä kuin hän teki sen, tuli vesi verenpunaiseksi,
kunnes virta vei sen jälleen pois, ja tähän päivään asti on taimenella
pieni merkki kyljessä siinä, mistä sitä leikattiin.
Tästä päivästä alkaen tuli sotamies aivan toiseksi ihmiseksi ja teki
parannuksen ja käyttäytyi hyvin ja paastosi kolmasti viikossa -- mutta
kalaa hän ei syönyt paastonaikanakaan, sillä hänen saamansa
säikähdyksen jälkeen ei kala enää ottanut mennäkseen hänen vatsaansa.
-- Ja hän oli joka suhteessa, kuten jo ennen mainitsin, toinen ihminen,
ja jonkun ajan kuluttua hän jätti armeijan ja rupesi erakoksi, ja
väitetään hänen aina rukoilleen valkoisen taimenen sielun puolesta.