minä sinut pehmitän."
"Minulla ei ole mitään rukouksia", sanoi jättiläinen, "mutta jos
säästät henkeni, niin saat tämän nuijan, jolla voitat joka taistelussa
niin kauan kuin et syntiä tee."
Saatuaan jättiläiseltä nuijan istuutui Matti heti risukimpulle, naputti
sitä uudella aseellaan ja sanoi: "Risukimppuseni, sinun tähtesi olen
antanut henkeni alttiiksi, eipä siis liene paljon vaadittu, jos kannat
minut kotiin."
Eikä muuta tarvittukaan. Ratisten ja natisten lensi risukimppu metsän
halki lesken ovelle asti.
Kun kaikki oksat olivat poltetut, lähetettiin Matti poimimaan lisää, ja
tällä kertaa hänen täytyi tapella kaksipäisen jättiläisen kanssa.
Tämä antoi hänelle henkensä lunnaiksi huilun, jolla oli se ominaisuus,
että se pakotti kaikki tanssimaan, kun hän vain soitti. Koetteeksi
istui hän jälleen suurelle risukimpulle ja rupesi soittamaan. Heti
rupesi risukimppu tanssimaan, ja keikutellen ajoi Matti sen selässä
kotiin.
Kuu hän meni kolmannen kerran hakemaan risuja, tapasi hän kolmipäisen
jättiläisen. Tämä ei osannut rukouksia enemmän kuin toisetkaan ja antoi
Matille henkensä lunnaiksi rasiallisen vihreää voidetta, joka vaikutti
sen, että sen omistaja ei palanut tulessa eikä kuumassa vedessä eikä
haavoittunut. "Ja nyt meitä ei ole enää muita", sanoi hän. "Saat tulla
tänne ja poimia risuja niin paljon kuin haluat, eikä mikään jättiläinen
tahi noita voi sinua estää."
Nyt oli Matti ylpeämpi kuin kymmenen riikinkukkoa. Eräänä päivänä hänen
kulkiessaan kylän raittia tuli muutamia pikku poikia, jotka näyttivät
hänelle kieltään ja ivailivat hänen nuijaansa ja vuohennahkaansa.
Tätä hän paheksui kovin, mutta hänen mielestään oli sääli antaa heille
selkään.
Tulipa sitten kerran kylään jonkinlainen kuuluttaja, mutta hänellä ei
ollut mitään kelloa, ainoastaan suuri jahtitorvi ja päässä jahtilakki
ja sitten oli hänen yllään jonkinlainen kirjava paita.
Tämä julisti, että kuninkaan tytär oli tullut niin murheelliseksi, että
hän ei ollut nauranut kertaakaan seitsemään vuoteen ja että hänen
isänsä lupasi naittaa hänet kelle hyvänsä, joka saisi hänet
houkutelluksi nauramaan kolme kertaa.
"Sepä on jotakin minulle", tuumi Matti, sanoi jäähyväiset äidilleen,
häristi nuijaansa pikku pojille ja läksi pitkin hiekkaista maantietä
kaupunkiin.
Kun Matti vihdoinkin saapui kaupungin portille, nauroivat ja kirosivat
vahdit häntä sen sijaan, että olisivat laskeneet sisään.
Matti kuunteli heitä hyväntahtoisesti hetkisen, kunnes eräs heistä --
piloillaan, sanoi hän -- pisti pyssyn aivan hänen nokkansa eteen.
Silloin Matti tarttui miehen niskanahkaan ja housunhihnaan ja heitti
hänet kanavaan.
Muutamat juoksivat auttamaan miestä, toiset hyökkäsivät sivistymättömän
muukalaisen kimppuun opettaakseen hänelle hyviä tapoja tikareilla ja
kirveillä.
Kevyt nuijanisku syöksi heidät päistikkaa veteen tahi kaasi heidät
kivitykselle, ja pian heidän täytyi ruveta rukoilemaan armoa.
Tämä päättyi siten, että eräs taistelijoista oli kiitollinen saadessaan
näyttää Matille tien linnanpihaan, ja siellä istuivat kuningas ja
kuningatar ja prinsessa parvella ja katselivat kaikenlaisia
painiskeluja ja miekkailuja ja tansseja ja ilveilyjä tehden kaiken
tämän huvittaakseen prinsessaa, mutta pienintäkään hymyä ei voinut
huomata hänen kauniissa kasvoissaan.
Kaikki lopettivat, kuten saattoi arvatakin, leikkinsä nähdessään nuoren
jättiläisen, jolla oli pojan kasvot, mutta samalla pitkä musta tukka ja
lyhyt kihara parta, suuret, jäntereiset käsivarret, paljaat sääret ja
vyötäisistä polviin ulottuva vuohennahka.
Muuan kateellinen, kurttuinen, punatukkainen mies, joka tahtoi mennä
naimisiin prinsessan kanssa eikä pitänyt siitä, että tämä katseli
Mattia, tuli esille ja kysyi hyvin nokkaviisaana hänen asiaansa.
"Minulla on sellainen asia", sanoi Matti, "että minä koetan saada
kauniin prinsessan -- Luoja häntä siunatkoon -- nauramaan kolme
kertaa."
"Näetkö kaikkia noita hullunkurisia miehiä ja taitavia miekkailijoita",
sanoi toinen, "jotka söisivät sinut suolahyppysellisen keralla -- ei
ole heidän joukossaan ainoankaan äidin poikaa, joka olisi voinut saada
häntä nauramaan seitsemään vuoteen."
Miehet kokoontuivat Matin ympärille, ja ilkeä mies suuttui häneen niin,
ettei sanonut koko hommaa nuuskahyppysellisen arvoiseksi; kutsutti vain
kuusi miestä kerrallaan näyttämään, mihin he kykenivät.
Kuningas, joka oli liian kaukana kuullakseen mitä hän sanoi, kysyi mitä
muukalainen tahtoi.
"Hän tahtoo", vastasi punatukkainen, "tehdä jäniksiksi teidän parhaat
miehenne."
"Ah", sanoi kuningas, "jos asianlaita on niin, niin tulkoon joku heistä
esille koettamaan hänen rohkeuttansa."
Eräs taistelijoista astui esille kädessään miekka ja padankansi ja
suuntasi iskun Mattia kohti. Mutta Matti löi nuijalla miestä
käsivarteen, niin että miekka sinkosi kaikkien toisten ylitse ja sen
omistaja tuuskahti nokalleen maahan.
Uusi asettui hänen sijalleen, sitten jälleen uusi ja vihdoin puoli
tusinaa samaan aikaan, mutta Matti singahutteli miekkoja, kypärejä ja
kilpiä joka taholle; ja miehet kieriskelivät maassa päälletyksin ja
ulvoivat, että heidät oli tapettu ja vioitettu ja haavoitettu, ja
sitten he hieroskelivat pehmitettyjä lanteitaan ja käsivarsiaan ja
nilkuttivat pois.
Matti karttoi lyömästä ketään kuoliaaksi, ja prinsessaa huvitti
näytelmä siinä määrin, että hän nauroi niin äänekkäästi, että se kuului
yli koko pihan.
"Kuningas", sanoi Matti, "minulla on kolmasosa tytärtänne."
Kuningas ei tiennyt oikein, pitäisikö hänen olla iloinen vaiko
pahoillaan, ja kaikki veri prinsessan sydämestä virtasi hänen
poskilleen.
Sinä päivänä ei enää taisteltu, ja Matti kutsuttiin kuninkaallisen
perheen pöytään. Seuraavana päivänä kertoi punatukkainen Matille
sudesta, joka oli vuoden vanhan hiehon kokoinen ja vaaniskeli kaupungin
muurien ympärillä ja söi ihmisiä ja karjaa. Hän huomautti samalla, että
Matti tuottaisi suuren riemun kuninkaalle, jos saisi tämän surmatuksi.
"Sangen kernaasti", vastasi Matti. "Lähetä poika näyttämään minulle,
missä susi oleksii, niin saamme nähdä, miten se ottaa vastaan vieraan."
Prinsessa ei ollut tähän oikein tyytyväinen, sillä Matti oli aivan
toisen näköinen hienoissa vaatteissa, vihreä päähine pitkillä,
kiharaisilla suortuvillaan, ja olihan hän sitäpaitsi houkutellut
kuninkaantyttären nauramaan.
Joka tapauksessa antoi kuningas asiaan suostumuksensa, ja puoli tuntia
myöhemmin käveli kauhea susi linnanpihalla ja Matti pari askelta sen
takana, nuija olkapäällä, aivan kuin paimen seuraa suosikkikaritsaansa.
Kuningas, kuningatar ja prinsessa olivat varmassa suojassa parvella,
mutta upseerit ja hoviväki, jotka vartioivat suurella kentällä,
unohtivat kaiken arvokkuutensa nähdessään hirviön tulevan sisälle ja
alkoivat juosta minkä käpälistä pääsi porteille ja veräjille, mutta
susi nuoleskeli vain leukapieliään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"Eiköhän maistuisi hyvältä, kun saisi pari teistä aamiaiseksi!"
Kuningas huusi: "Ah, sinä väkevä Matti, vie pois tuo kauhistava susi,
niin saat minun tyttäreni", mutta Matti ei välittänyt hänen käskystään
vähääkään.
Hän otti esille huilun ja alkoi soittaa minkä jaksoi, eikä koko pihassa
ollut ainoatakaan miestä, joka ei olisi ruvennut tanssimaan parasta
polskaa, ja sudenkin täytyi nousta takajaloilleen ja tanssia toisten
keralla minkä käpälät kestivät.
Osa väestä pääsi pujahtamaan sisälle ja sulkemaan ovet jälkeensä, niin
että soitto ei voinut enää heihin vaikuttaa, mutta Matti jatkoi
soittamistaan ja ulkona olevat ulvoivat ja tanssivat, ja susi tanssi ja
ulvoi tuskasta, kun koipia pakotti, mutta piti koko ajan silmällä
punatukkaista, joka tanssi ulkona toisten keralla.
Mihin hyvänsä punainen meni, kulki susi perästä ja tuijotti häntä
lakkaamatta toisella silmällään, mutta toisella seurasi Mattia
nähdäkseen, sallisiko tämä sen syödä punatukkaisen. Mutta Matti pudisti
päätään keskeyttämättä musiikkia, ja punapää ja susi ulvoivat ja
tanssivat, kunnes olivat aivan nääntymäisillään väsymyksestä.
Kun prinsessa näki, ettei ollut tarkoitus ketään surmata, huvitti häntä
hullunkurinen asema, mihin punatukkainen oli joutunut, siinä määrin,
että hän rupesi helakasti nauramaan, ja heti huusi Matti: "Kuningas,
minulla on kaksi kolmas-osaa teidän tyttärestänne!"
"Ah, kolmas-osia tahi kaikki tyynni", sanoi kuningas, "mutta ajahan
ensin ulos tuo hirviö, niin näemme sitten miten käy."
Silloin Matti pisti huilun taskuunsa, ja hirviölle, joka istuutui
penkereelle läähättäen ja melkein pyörtymäisillään, hän sanoi:
"Mene tiehesi vuorillesi, rakas ystäväni, ja elä kuin kunnolliselle
eläimelle sopii, ja jos minä milloinkaan saan kuulla, että sinä olet
tullut seitsemän penikulman lähelle mitään kaupunkia, niin --" Enempää
hän ei sanonut, mutta sylki kämmeniinsä ja heilautti nuijaansa. Siinä
oli kaikki, mitä peto parka tarvitsi: se laski häntänsä koipien väliin
ja meni käpälämäkeen katselematta kehenkään kuolevaiseen, eivätkä
aurinko, tähdet ja kuu nähneet sitä sen koommin kaupungin ympäristöllä.
Puolenpäivän aikana nauroivat kaikki paitsi punatukkainen herrasmies;
ja totta tosiaan hän käyskeli ja mietti, miten pääsisi Matista
seuraavana päivänä.
"Korkea kuningas", sanoi hän, "teillä on todellakin hyvä onni.
Viholliskansa surmaa väkeämme minkä ennättää. Mutta tämä
vuohennahkainen herra saattaisi varmaankin, jos kukaan, vapauttaa
meidät heistä. Helvetin poikkiparrulla on sellainen varsta, että sitä
ei voi vastustaa ei vihollisemme eikä itse paholainenkaan."
"Vai niin", sanoi Matti kuninkaalle, "saanko jäljellä olevankin
kolmanneksen prinsessasta, jos noudan varstan."
"Et, et", vastasi prinsessa, "kernaammin olen kokonaan tulematta
vaimoksesi kuin annan sinut alttiiksi sellaiselle vaaralle."
Mutta punatukkainen nykäisi Mattia ja kuiskasi hänelle, miten
raukkamaiselta näyttäisi, jos hän vetäytyisi pois seikkailusta.
Saatuaan selville tien läksi Matti suoraa päätä matkalle ja riensi
rientämistään, kunnes helvetin muurit alkoivat näkyä. Nyt hän voiteli
itsensä vihreällä voiteella ja koputti portille. Hänen koputtaessaan
pisti sata pikku paholaista päänsä veräjästä kysyen mitä hän tahtoi.
"Minä tahdon puhua itse isännän kanssa", sanoi Matti. "Avatkaa veräjä!"
Ei kestänyt kauan, ennenkuin veräjä aukesi ja itse pääpaholainen otti
vastaan Matin kumarrellen ja kysyen hänen asiaansa.
"Minun asiani on vähäpätöinen, sanoi Matti. Tulinpahan vain lainaamaan
tuolla riippuvaa varstaa kuninkaalle, jotta hän voisi sillä mukiloida
vihollisiansa."
"Meneppä hakemaan varsta", sanoi pääpaholainen nuorelle
paholaispojalle, mutta samalla hän vilkutti toista silmäänsä. Samalla
kun muutamat sulkivat veräjän, kapusi poika ylös ja otti varstan, jonka
sekä varsi että nuija olivat valmistetut tulikuumasta raudasta.
Pieni paholaispojannulikka irvisti ilosta ajatellessaan, miten se
polttaisi Matin kädet, mutta Matti ei saanut ainoatakaan rakkoa, ei sen
enempää kuin jos hänellä olisi ollut hyvä tamminuija.
"Kiitos", sanoi Matti, "tahdotteko nyt avata portin? En teitä tämän
enempää vaivaa."
"Ah", sanoi itse vanha isäntä, "niinkö on asianlaita? Mutta tänne on
paljon tulleita, ei ole paljoa palanneita. Ottakaa tuo ase häneltä ja
antakaa hänen niellä hieman tuliöljyä."
Eräs paholaisista ojensi kyntensä tarttuakseen varstaan, mutta Matti
antoi hänelle sillä sellaisen iskun, että toinen sarvi katkesi, ja hän
ulvoi tuskasta, niin paholainen kuin olikin.
Nyt he hyökkäsivät kaikki Matin kimppuun, mutta tämä antoi heille
sellaisen löylytyksen, että he eivät sitä hevillä unohtaneet.
Vihdoin huusi pääpaholainen kaikin voimin, samalla kun hieroi
käsivarsiaan: "Päästäkää ulos tuo mieletön mies, ja hitto vieköön sen,
joka hänet takaisin laskee."
Matti oli sangen tyytyväinen päästessään ulos jälleen, ja hän marssi
matkaansa välittämättä ollenkaan kaikista ulvomisista ja kirouksista,
joita paholaiset muureilta päästelivät.
Hänen tultuaan palatsiin syntyi siellä suuri sekamelska ja hälinä,
kaikki tahtoivat kilvan nähdä häntä ja varstaa.
Hän kertoi seikkailuistaan ja pani varstan kiviportaille ja varoitti
samalla kaikkia siihen koskemasta. Jos kuningas ja kuningatar ja
prinsessa olivat pitäneet hänestä ennen, niin pitivät he nyt hänestä
vielä kymmenen kertaa enemmän, mutta katala punatukkainen hiipi salaa
esille ja tarttui varstaan iskeäkseen hänet kuoliaaksi.
Tuskin oli hän siihen ehtinyt koskea, kun hän alkoi huutaa ikäänkuin
taivas ja maa olisivat hukkumaisillaan, ja hän kiemurtelihe ja väänteli
käsivarsiaan ja hyppi ja tanssi, niin että oli surullista häntä
katsella.
Matti kiiruhti hänen luokseen ja alkoi hieroa hänen käsiään omiensa
välissä, ja ennenkuin hän oli laskenut yhteen, oli polttava tuska
hävinnyt.
Äsken kestetyt tuskat ja ilo siitä, että nyt oli niistä päässyt,
vaikuttivat sen, että punainen väänsi kasvonsa itkun ja naurun välille
ja näytti niin hullunkuriselta, että kaikki rupesivat nauramaan --
prinsessakaan ei voinut pysyä vakavampana kuin toisetkaan, ja silloin
sanoi Matti:
"No, armollinen neiti, jos teissä olisi vaikka viisikymmentä
puolikasta, niin toivon, että antaisitte ne kaikki minulle."
Nyt ei prinsessa enää voinut vastustaa sydämensä ääntä, hän katsoi
isäänsä, meni sitten Matin luo ja laski hienot, hennot kätensä hänen
karheisiin käsiinsä, ja totisesti olisin juuri minä tahtonut olla hänen
sijassansa sinä päivänä!
Matti ei tahtonut kantaa varstaa palatsiin, ja saatatte olla varmat,
että kukaan ei sitä koskettanut. Seuraavana aamuna oli kivessä
ainoastaan pari pitkää rakoa varstan sijalla, se oli polttautunut maan
alle, ja päivällä tuli sanansaattaja ilmoittamaan, että viholliset
olivat kuullessaan varstan tuomisesta kuninkaan linnaan pelästyneet
niin kovin, että heti nousivat laivoihinsa ja purjehtivat pois.
Ja Matin nimi tuli kuuluisaksi, ja tästä lähtien häntä ruvettiin
sanomaan Mainio-Matiksi.
Luulenpa, että hän ennen naimisiinmenoansa hankki itselleen
tarpeelliset opit ja tiedot voidakseen seurustella kuninkaallisen
perheen kanssa. Mutta yhden asian tiedän varmasti, ja se on se, että
tästä lähtien ei hänen äitinsä nähnyt hätäpäivää kuolinhetkeensä asti.
Rutimo-taatto ja Hongankolistaja.
Sattuipa kerran, että Hongankolistaja ja kaikki hänen
jättiläissukulaisensa rakensivat sulkua tahi oikeammin hyvää ja vahvaa
tietä, jota myöten voisi päästä Irlannista Skotlantiin. Silloin
Hongankolistajalle, joka piti paljon vaimostaan Viirusilmästä, pisti
päähän mennä kotiin katsomaan, miten vaimo parka jaksoi hänen poissa
ollessaan.
Niinpä hän kiskaisi maasta kuusen ja karsittuaan siitä juuret ja oksat
teki siitä kävelykepin ja läksi menemään Viirusilmän luokse.
Mutta totta puhuaksemme ei kunniallisen Hongankolistajan rakkaus
vaimoonsa ollut hänen kotimatkansa ainoana syynä.
Oli näet olemassa toinenkin jättiläinen, Rutimo-taatto -- muutamat
sanovat, että hän oli irlantilainen, kun toiset taas ovat tietävinään,
että hän oli skotlantilainen -- mutta olipa sen asian laita miten
hyvänsä, varma on ainakin, että hän oli oikea tappelupukari.
Kukaan hänen aikalaisistansa ei voinut häntä vastustaa, ja hänen
voimansa oli sellainen, että hän vihoissaan saattoi polkea niin että
maa tärisi. Hänen nimensä ja maineensa oli yltympäri tuttu, ja
sanottiin, ettei mikään ihmishahmo voinut häntä taistelussa vastustaa.
Onko se totta vai eikö, sitä minä en tiedä, mutta väitettiin, että hän
saattoi nyrkillään litistää ukonnuolen ja että hän kantoi sitä aina
taskussaan pannukakun muotoisena näyttääkseen sitä vihollisilleen,
milloin he aikoivat ruveta taistelemaan hänen kanssaan.
Epäilemätöntä on kuitenkin, että hän oli antanut vankasti selkään
jokaiselle Irlannin jättiläiselle, ja hän oli myöskin vannonut, että
hän ei lepää päivällä eikä yöllä, ennenkuin on antanut samanlaisen
selkäsaunan myöskin Hongankolistajalle.
Mutta Hongankolistaja oli erityisen vastahakoinen kohtaamaan
jättiläistä, joka suuttuessaan saattoi synnyttää maanjäristyksiä tahi
litistää ukonnuolen; senvuoksi hän -- häpeä sanoa -- muutti ympäri
paikasta toiseen, heti kun sai kuulla, että Rutimo-taatto oli hänen
kintereillään.
Nyt oli asianlaita se, että Hongankolistaja oli kuullut Rutimo-taaton
olevan matkalla siltarakenuukselle koettelemaan voimiaan hänen
kanssaan, ja senvuoksi hänet -- luonnollista kyllä -- valtasi äkillinen
hellyydentunne vaimo parkaansa kohtaan, jolla oli heikko terveys, ja
joka sitäpaitsi eli yksinäistä, ilotonta elämää hänen poissa ollessaan.
"Luojan rauha kaikille täällä oleville", sanoi Hongankolistaja
hyvänsävyisesti ja pisti kunnialliset kasvonsa sisälle omasta ovestaan.
"No mutta Hongankolistaja, tervetullut oman Viirusilmäsi luokse."
Tämän jälkeen seurasi keskinäistä ystävyyttä ja myötätuntoa todistava
suudelma, joka oli niin valtava, että se sai merenpinnan väräjämään.
"Hyvä", sanoi Hongankolistaja, "ja miten sinä, minun oma mustikkani,
olet poissa ollessani voinut."
"Erinomaisen hyvin", vastasi Viirusilmä. "Iloisempaa sirkkusta et
löytäisi koko maailmasta."
Hongankolistaja yski hyväntahtoisesti ja nauroi sydämellisesti
osoittaakseen hänelle, miten häntä ilahdutti, että toinen ei
kuljeskellut allapäin hänen poissa ollessaan.
"Ja mikä sinut toi kotiin niin pian, Hongankolistaja?" sanoi hän.
"Ah, rakkaani", sanoi Hongankolistaja, "ei mikään muu kuin se, että
sinua niin puhtaasti rakastan ja ikävöin, Tiedäthän kyllä, että se on
totta, oma sydänkäpyseni."
Hongankolistaja vietti pari kolme onnellista päivää Viirusilmän luona
ja tunsi itsensä hyvin iloiseksi huolimatta siitä pelosta, joka hänet
valtasi hänen ajatellessaan Rutimo-taattoa.
Tämä teki häneen kuitenkin siksi syvän vaikutuksen, ettei hänen
vaimoltaan jäänyt huomaamatta, että hänen mieltään painoi jokin, jota
hän koetti salata. Viirusilmä ei olisi ollut nainen, jollei hän olisi
voinut urkkia kelpo mieheltään hänen salaisuuttaan.
"Tuo Rutimo-taattohan se minua huolestuttaa", sanoi Hongankolistaja.
"Kun se mies suuttuu ja alkaa polkea maahan, niin tärisee koko
tynnyrinala, ja kaiketikin on tunnettua, että hän saattaa pidättää
vaikka ukonnuolen, sillä sitä hän pitää pannukakun muotoisena aina
mukanaan voidakseen näyttää sille, joka mahdollisesti sitä epäilisi."
Puhuessaan pisti hän peukalon suuhunsa, kuten hän tavallisesti teki
tahtoessaan ennustaa tahi tietää jotakin.
"Hän tulee", sanoi Hongankolistaja, "minä näen hänet jo jonkun matkan
päässä."
"Kenen näet?" kysyi Viirusilmä.
"Rutimo-taaton", vastasi Hongankolistaja, "enkä tosiaankaan tiedä, mitä
minun on tekeminen. Jos juoksen tieheni, on se minulle häpeäksi, ja
minä tiedän, että ennemmin tai myöhemmin minun kuitenkin täytyy hänet
kohdata. Minun peukaloni sanoo sen."
"Miten pian hän on täällä?" sanoi Viirusilmä.
"Huomenna kahden aikana", vastasi Hongankolistaja voihkivalla äänellä.
"Älä ole murheellinen", sanoi Viirusilmä, "luota minuun, minä voin
kenties auttaa sinut tästä vaikeudesta paremmin kuin ehkä itse
voisitkaan tehdä."
Tämä kevensi melkoisesti Hongankolistajan sydäntä, sillä hän tiesi,
että Viirusilmä oli haltijoiden liittolainen, ja totta puhuaksemme
epäiltiin häntä itseäänkin haltijaksi. Jos hän sitä olikin, niin oli
hän ainakin hyvänluontoinen haltija, sillä koskaan eivät naapurit
tienneet hänestä muuta kuin hyvää.
Nyt oli asianlaita niin, että Viirusilmällä oli Lillikka-niminen sisar,
joka asui heitä vastapäätä olevan vaaran laella ja oli yhtä taitava
kuin hän itsekin.
Molempain vaarojen välinen ihana laakso oli vain kolmen, neljän
penikulman levyinen, niin että Viirusilmä ja Lillikka saattoivat
kesäiltoina aivan hyvin jutella toiselta vuorenhuipulta toiselle.
Tässä tilaisuudessa päätti Viirusilmä kysyä neuvoa sisareltaan, mitä
olisi paras tehdä siinä pulassa, johon he nyt olivat joutuneet.
"Lillikka", sanoi hän, "oletko kotona?"
"En", vastasi toinen, "minä poimin marjoja Hiidenlaaksosta."
"Vai niin", sanoi Viirusilmä, "nouseppa sitten Honkavaaran harjalle ja
katsele ympärillesi ja puhu, mitä näet."
"Nyt minä olen täällä", sanoi Lillikka muutamien minuuttien kuluttua.
"Mitä näet?" kysyi toinen.
"Luoja meitä armahtakoon!" huudahti Lillikka. "Minä näen suurimman
jättiläisen, mikä koskaan on ollut olemassa, kävelevän tänne päin."
"Niin", sanoi Viirusilmä, "siinäpä se paha onkin. Se on Rutimo-taatto,
ja hän on matkalla löylyttämään Hongankolistajaa. Mitä meidän on
tekeminen?"
"Minä kutsun hänet Honkavaaraan vieraisille, ja sillä aikaa sinä ja
Hongankolistaja saatatte keksiä jonkin keinon päästäksenne pälkähästä."
"Mutta minulla on voita kovin vähän", jatkoi hän, "kotona on vain kuusi
pytyllistä, ja kun muutamia jättiläisiä emäntineen tulee meille tänään
illalliselle, niin olisit sangen kiltti, jos heittäisit tästä laakson
yli viiden- tahi kuudentoista nelikon voimöhkäleen tahi suurimman mitä
sinulla on."
"Sen minä kyllä teen ja vielä kiitän sinua kaupanpäällisiksi", vastasi
Viirusilmä, "kun vaan pidät häntä siellä kunnes voimme ottaa hänet
vastaan, sillä mihinkäs me kaikki joutuisimme, jos Hongankolistaja
paralle jotakin tapahtuisi!"
Niinpä hän otti suurimman voimöhkäleen, mitä hänellä oli, ja se painoi
yhtä paljon kuin kaksi tusinaa myllynkiviä, joten voitte käsittää miten
suuri se oli -- ja huusi sisarelle: "Lillikka", sanoi hän, "oletko
valmis? Minä heitän sinulle kimpaleen, ota se vastaan kunnollisesti."
"Otanpa kylläkin", sanoi toinen. "Hyvä heitto nyt, ja katso, että se
tulee perille."
Viirusilmä heitti voimöhkäleen, mutta niin huolissaan hän oli
Hongankolistajan ja Rutimo-taaton vuoksi, että unohti lukea loitsut,
jotka heittäisivät sen yli. Siitäpä oli seurauksena, että se, sen
sijaan että olisi saapunut Honkavaaralle, kuten hän toivoi, putosikin
puolitiehen molempien vaarojen väliin.
"Siunaa ja varjele", huudahti hän, "nyt olet saattanut minut aivan
häpeään. Siksi muutan sinut harmaaksi kiveksi. Ole siellä todistuksena
siitä, mitä on tapahtunut, ja seuratkoon onnettomuus ensimäistä elävää
olentoa, joka koskaan koettaa sinua muuttaa tahi hävittää."
Ja siellä on voipalanen vielä tänäkin päivänä harmaana kivenä,
pinnassaan viisi jättiläisnaisen sormenjälkeä.
"Samantekevä", sanoi Lillikka, "minä teen minkä voin Rutimo-taatolle.
Jollei mikään muu onnistu, niin annan hänelle lautasellisen hänen
herkkujaan, kanervasoppaa tahi tammenkaarnakeittoa, mutta koeta sinä
keksiä joku keino auttaaksesi Hongankolistajan pulasta, muutoin hän on
hukassa. Sinähän olet aina niin näppärä ja teräväajatuksinen, ja
kummapa sitten, jollet sinä voi vetää nenästä Rutimo-taattoa."
Sen jälkeen teki Lillikka suuren nuotion vaaran laelle, ja kun se oli
tehty, pisti hän sormen suuhunsa ja vihelsi kolme kertaa, ja silloin
tiesi Rutimo-taatto, että hänet oli kutsuttu Honkavaaran huipulle --
tämä oli näet irlantilaisten muinoin käyttämä merkki, jolla he
tahtoivat antaa matkustajille tiedon, että he olivat tervetulleita
taloon.