IRLANTILAISIA SATUJA
Suomeksi toimittanut
Antti Rytkönen
Nuorten kirjoja N:o 34
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.
SISÄLLYS:
Kiitolliset eläimet.
Taneli Ilmojenhalkaisija.
Kolme kruunua.
Mainio-Matin ihmeelliset seikkailut.
Rutimo-taatto ja Hongankolistaja.
Kummallinen pannukakku.
Merkillinen aasi.
Vuoritonttu ja talonemäntä.
Ihmeellinen hanhi.
Metsänpoika ja nuori neitonen.
Valkoinen taimen.
Kiitolliset eläimet.
Olipa kerran nuori mies, joka oli matkalla markkinoille, kuusi markkaa
taskussaan.
Tiellä hän sai nähdä muutamain pienten poikain kiduttavan hiiri parkaa,
jonka he äsken olivat pyydystäneet.
"Älkää olko niin julmia, pojat", sanoi hän. "Myykää minulle hiiri
kuudella pennillä ja juoskaa ostamaan karamelleja."
He jättivät hiiren, ja mies päästi pienen eläin raukan menemään.
Vähän aikaa kuljettuaan hän tapasi toisen poikaparven kiusaamassa
kärppää, niin että tämä oli aivan henkihieverissä.
Sen hän osti markalla ja päästi vapaaksi.
Kolmas eläin, jonka hän pelasti julmien nuorukaisten käsistä, oli aasi,
mutta hänen täytyi maksaa siitä kokonaista kaksi markkaa, ennenkuin he
suostuivat sen jättämään.
Kun se oli tehty, sanoi aasi parka: "Voit kernaasti ottaa minut
mukaasi. Minä luulen kyllä voivani olla hyödyksi, sillä kun sinä väsyt,
saatat istua minun selkääni."
"Hyvin kernaasti", vastasi Jaakko, se näet oli nuoren miehen nimi.
Oli hyvin lämmin päivä, ja nuorukainen istui tuuhean puun alle
levähtääkseen hieman siimeksessä.
Mutta hän nukkui melkein heti, ja hänet herättivät pian ruma
jättiläinen ja tämän kaksi palvelijaa.
"Miten uskallat päästää aasin minun maalleni ja tuottaa niin paljon
vahinkoa?" huusi hän.
"Minä en tiennyt, että se oli tehnyt vahinkoa", vastasi poika.
"Et tiennyt? Kyllä minä sinut opetan. Mene hakemaan arkku", sanoi
jättiläinen toiselle palvelijoistaan, ja siinä silmänräpäyksessä he
olivat sitoneet poika paran kädet ja jalat karhealla köydellä,
pistäneet hänet arkkuun ja heittäneet arkun jokeen. Sen jälkeen he
menivät kaikki tiehensä, paitsi aasi parka. Mutta arvaattekos, että
samalla saapuivat hätiin hiiri ja kärppä, ja aasi kertoi niille, mitä
oli tapahtunut.
"Ah", sanoi kärppä, "se on varmaan sama poika, joka pelasti hiiren ja
minut. Oliko hänellä ruskea paikka takinhihassaan?"
"Olipa kylläkin."
"Tulkaapa sitten", sanoi kärppä, "niin koetamme auttaa häntä."
"Koetammepa kylläkin", sanoivat toiset, ja kärppä hyppäsi aasin selkään
ja hiiri hiipi sen toiseen korvaan, ja niin lähdettiin matkalle.
Kauaksi he eivät olleet ehtineet, ennenkuin huomasivat arkun, joka oli
pysähtynyt muutamiin pensaihin, pienen saaren rannalle, ja epäröimättä
he menivät veteen.
Kärppä ja hiiri nakertivat köyttä, kunnes saivat päästetyksi isäntänsä
vapaaksi. Silloin he kaikki tulivat hyvin iloisiksi ja pitivät pitkät
pakinat jättiläisestä ja hänen kansastaan, ja heidän puhellessaan
huomasi kärppä matalassa vedessä munan, jonka kuoressa vivahtelivat
mitä kauneimmat värit.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin kärppä oli pyydystänyt sen Jaakolle, joka
sitä käänteli ja ihaili joka puolelta.
"Ah, minun rakkaat ystäväni", sanoi hän aasille, hiirelle ja kärpälle,
"minä haluaisin, että voisin kiittää teitä niinkuin tahtoisin. Minä
haluaisin, että minulla olisi komea talo ja tilat, mihin voisin ottaa
teidät mukaani, niin että saisitte elää rauhassa ja varallisuudessa."
Tuskin hän oli ehtinyt sanoa nämä sanat, ennenkuin hän ja eläimet
seisoivat upean palatsin portailla, jonka edessä oli ihanin pihamaa,
mitä koskaan on ollut olemassa.
Ei linnassa eikä sen ulkopuolella ollut ketään, joka olisi estänyt
heitä ottamasta sitä haltuunsa, ja siellä he asuivat, niin onnellisina
kuin kuninkaat.
Eräänä päivänä Jaakon seisoessa veräjällä kulki sen ohi kolme
kauppiasta, jotka olivat sälyttäneet kauppatavaransa hevostensa ja
muuliensa selkään.
"Mitä ihmettä tämä merkitsee?" huudahtivat ne. "Tässä ei ollut linnaa
eikä pihamaata meidän viimeksi tästä kulkiessamme."
"Se on totta", vastasi Jaakko, "mutta sen pahempi ei teillä silti
täällä ole. Viekää eläimenne tarhaan talon taakse ja antakaa niille
hyvä ateria ja syökää päivällistä minun kanssani, jos teillä on aikaa."
Tähän he suostuivat ilolla, mutta päivällisen jälkeen oli Jaakko niin
tyhmä, että näytti heille värjätyn munan ja jutteli heille, että sitä
kun piti kädessään, niin tarvitsi vain toivoa jotakin, ja kohta sen
sai. Hän näytti heille myöskin, että asianlaita oli niin.
Silloin kaasi eräs vieraista jauhoa Jaakon juomaan, ja herättyään
huomasi hän olevansa jälleen pienellä saarella, paikattu takki
päällään, ja hänen ympärillään seisoivat hänen kolme ystäväänsä ja
näyttivät ylen masentuneilta.
"Ah, isäntä", sanoi kärppä, "sinä et opi koskaan kylliksi varomaan
maailman kavalia ihmisiä. Missä nuo varkaat sanoivat asuvansa ja minkä
nimisiksi he itseään kutsuivat?"
Jaakko repi tukkaansa ja hetkisen kuluttua hän saattoi antaa eläimille
niiden haluamat tiedot.
"Tuleppa, pitkäkorvaseni", sanoi kärppä aasille, "niin menemme
matkoihimme. Ei ole viisasta, että isäntämme seuraa meitä, mutta jos
meillä on hyvä onni, niin on meillä muna mukanamme palatessamme
takaisin."
Kärppä kapusi aasin selkään, ja hiiri hiipi sen korvaan -- ja niin sitä
mentiin, kunnes löydettiin ensimäisen konnan talo. Hiiri meni sisälle,
ja aasi ja kärppä kätkeytyivät ulkopuolella olevaan pensaikkoon.
Hetkisen kuluttua oli hiiri palannut.
"No, mitä uutisia sinulla on kerrottavana?" kysyivät toiset.
"Ikäviä kylläkin", vastasi hiiri. "Hän säilyttää munaa matalassa
lippaassa, makuuhuoneessaan, ja ovi on lukittu ja teljetty, ja kaksi
säihkyväsilmäistä kissaa on kytketty vitjoilla arkkuun sitä vartioimaan
päivät ja yöt."
"Kääntykäämme ympäri", sanoi aasi; "me emme voi tehdä mitään."
"Odota!" sanoi kärppä.
Kun oli tullut maatamenon aika, sanoi kärppä hiirelle: "Pistäydy
sisälle avaimenreiästä ja hiivi konnan pään taakse ja nakerra hänen
tukkaansa kaksi tahi kolme tuntia!"
"Mitä hyötyä siitä olisi?" kysyi aasi.
"Odota, niin saat nähdä", vastasi kärppä.
Seuraavana aamuna oli kauppias ilkeydestä raivoissaan huomatessaan,
miten pahoin hänen tukkaansa oli yöllä pidelty.
"Mutta kyllä minä sinut opetan, rakas hiiri", lisäsi hän.
Seuraavana iltana hän päästi kissat irti ja antoi niiden vahtia sängyn
ääressä. Heti kun hän oli nukkunut, olivat kärppä ja hiiri oven
ulkopuolella ja nakersivat nakertamistaan, kunnes olivat saaneet siihen
reiän. Hiiri hiipi sisälle, eikä kestänyt kauan, ennenkuin se palasi
tuoden munan mukanaan.
Heti he olivat matkalla jälleen; hiiri aasin korvassa, kärppä sen
selässä ja muna kärpän suussa.
Kuu he olivat saapuneet joelle ja olivat juuri uimassa ylitse saareen,
alkoi aasi huutaa. "Hoh-hoo, hoh-hoo", se huusi. "Onko koko maailmassa
minun vertaistani? Minä kannan hiirtä ja kärppää ja noiduttua munaa,
joka saattaa tehdä mitä hyvänsä. Miksi ette minua kiitä?"
Mutta hiiri nukkui, ja kärppä ei uskaltanut avata suutaan peläten
menettävänsä munan.
"Minä pudistan teidät selästäni kaikki tyynni, te kiittämättömät
kapineet, jollette minua ylistä", huusi aasi, ja kärppä parka unohti
munan ja huusi: "Älä veikkonen, älä veikkonen!" ja samassa putosi muna
koko joen syvimpään kohtaan.
"Nyt olet tehnyt viimeiset kummat", sanoi kärppä, ja minä vakuutan,
että aasi oli nolon näköinen.
"Ah, mitäs me nyt teemme?" kysyi se.
"Rohkeutta ei saa heittää", sanoi kärppä. Sitten se katsahti syvään
veteen ja huusi: "Kuunnelkaa, kaikki sammakot ja kalat. Tuolla tulee
suuri haikara- ja kurkiparvi pyydystämään teitä ja syömään teidät
elävinä. Joutukaa, joutukaa!"
"Ah, mitä meidän on tehtävä?" huusivat ne ja tulivat pinnalle.
"Kootkaa kiviä ja antakaa ne meille, niin rakennamme rannalle suuren
muurin teitä suojellaksemme."
Kuultuaan tämän alkoivat kalat ja sammakot työskennellä rajattomalla
innolla; ne kaivoivat pohjasta pikku kiviä ja mutaa ja mitä vain
löysivät ja ojensivat ne toveruksille.
Vihdoin nousi ylös iso sammakko, muna suussa, ja heti kun kärppä oli
sen saanut, kiipesi se puuhun ja huusi: "Nyt riittää; meidän muurimme
ovat pelästyttäneet lähenevän joukon, ja nyt se on täydessä paossa."
Silloin tunsivat nuo raukat jälleen sydämensä kevenevän.
Voittepa olla varmat siitä, että Jaakko oli ihastunut nähdessään
jälleen ystävänsä ja munan.
Pian he olivat linnassa jälleen, ja kun Jaakko alkoi tuntea itsensä
yksinäiseksi, löysi hän helposti kauniin neitosen, jonka kanssa meni
naimisiin.
Sen jälkeen he molemmat ynnä kolme kiitollista eläintä elivät niin
onnellisina kuin päivät olivat pitkät.
Taneli Ilmojenhalkaisija.
Ihmiset ovat kenties kuulleet puhuttavan Taneli Ilmojenhalkaisijan
merkillisistä seikkailuista, mutta harvatpa tietänevät, että syynä
kaikkiin hänen vaaroihinsa oli se, että hän oli nukkunut Hiidentornin
muurien juurella.
Minä tunsin hänet hyvin. Hän asui Nälkävaaran juurella Hukkasuolle
vievän tien oikealla puolella.
Kertoessaan tämän jutun minulle oli hän harmaahapsinen ja punanokkainen
mies; kuulin sen hänen omasta suustaan hänen istuessaan ja polttaessaan
nurkantakaista korpikuusen juurella eräänä iltana, joka oli niin lämmin
ja kaunis kuin pilvetön kesäilta konsanaan saattaa olla.
Olin tullut katselemaan Nälkävaaran ihmeellisiä rotkoja, ja näin osuin
hänen majalleen.
-- Usein on minua pyydetty tätä kertomaan, näetkös, kuoma kulta, sanoi
hän, -- eikä tämä siis ole suinkaan ensimäinen kerta. Hovinherran poika
oli tullut kotiin pitkältä matkalta, ja sitten pidettiin suuret kestit,
joihin kutsuttiin kaikki seudun väki, rikkaat ja köyhät, ylhäiset ja
alhaiset.
Kertoessaan tämän jutun minulle oli hän harmaahapsinen ja punanokkainen
mies...
Sen ajan herrat ne olivat kuitenkin herroja -- älä sentään suutu, hyvä
vieras -- vaikka niinkin sanon. Saattoivathan ne siunailla joskus ja
läimäistä piiskallakin, Jumala paratkoon, mutta emmehän me silti mitään
hävinneet, mutta sitten ne pitivät niin komeaa hovia ja suuria kestejä,
ja kaikki olivat tervetulleita.
Eikä koskaan ollut mitään kitinää vuokrasta eikä hyyrystä, ja melkeinpä
jokainen tilan torppari ja viljelijä sai maistaa herransa auliutta,
mutta totisesti ovat nyt toisin asiat. -- Mutta samantekevä se --
parempi että alan kertoa tätä juttua.
Niin, kas kaikki, mitä me saimme, oli parasta laatua, ja runsaasti sitä
myöskin oli; ja me söimme ja joimme ja tanssimme, ja nuori herra tanssi
morsiamensa kanssa -- ja ihana nuori pari se oli, vaikka he nyt
lepäävätkin turpeen alla. Sanalla sanoen, minä tulin melkein hieman
niinkuin pyörälle päästäni -- kuten luulen. En näet ollenkaan muista,
miten sieltä läksin, mutta että minä läksin, se on ainakin varmaa.
Miten olikaan, niin ajattelin itsekseni, että menisin Nälkävaaran
noita-akalta kysymään neuvoa sille kirjavalle hieholle, joka oli
joutunut lumoihin, ja kahlauspaikassa minä hyppelin yli kivien ja
katselin tähtiä ja tein ristinmerkkejä, kun oli Maarianpäivä -- ja
silloin minä astuin harhaan ja loiskis, niin putosin veteen.
Mutta miten olikaan, niin rupesin uimaan, uimaan henkeni edestä, ja
vihdoin tulin maihin, toiselle paikalle, asumattomalle saarelle, mutta
miten se kävi päinsä, sitä en minä itsekään tiedä. Vaelsin siellä
vaeltamistani, tietämättä mihin vaelsin, kunnes vihdoin saavuin
suurelle rämeelle. Kuu paistoi kirkkaasti kuin aurinko, ja minä
katselin ympärilleni itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään ja
kaikille muille ilmansuunnille, mutta mitään muuta en saattanut nähdä
kuin rämettä, rämettä, rämettä.
En voinut päästä selville, miten olin sinne tullut, ja minulla oli
aivan sydän kurkussa, sillä minä olin varma, että se tulisi minun
hautausmaakseni.
Minä istuuduin kivelle, joka kaikeksi onneksi oli aivan vieressäni, ja
revin tukkaani ja veisasin. Silloin kuu äkkiä pimeni ja minä katsoin
ylös ja sain nähdä jotakin, joka näytti aivan siltä, kuin se tulisi
minun ja kuun väliin, enkä minä voinut ymmärtää, mikä se oli. Mutta
pian se tuli alas suhisten ja tuijotti minua vasten naamaa, ja silloin
huomasin, että se oli kotka, niin upea kuin konsanaan on ilmojen alla
lentänyt.
Se katsoi minua vasten naamaa, ja sitten se sanoi minulle: "Taneli
Ilmojenhalkaisija", sanoi se, "mitäs sinulle kuuluu?"
"No eipä liikoja, eipä liikoja, kiitoksia vaan kysymästä", sanoin minä,
"mitenkäs vaan itse voitte?" ja koko ajan minä ihmettelin, että kotka
voi puhua kuin kristitty ihminen.
"Mitäs sinulla on täällä tekemistä, Taneli?" sanoi se.
"Ei yhtään mitään, hyvä herra, toivoisin vain, että olisin jälleen
kunnialla kotona."
"Tahdotko päästä saaresta, Taneli?" kysyi se.
"No, sitähän juuri tahdon, herra kotka", vastasin minä, ja sitten minä
kerroin sille, että olin ottanut tilkkasen liikaa ja pudonnut veteen,
ja miten olin uinut saareen ja eksynyt suohon enkä tiennyt, miten
pääsisin jälleen pois.
"Taneli", sanoi se mietittyään hetkisen, "on kyllä kovin moitittavaa,
että ryyppäsit itsesi humalaan Maarianpäivänä, mutta koska sinä olet
siivo ja raitis mies etkä koskaan heittele kivillä minua etkä
poikasiani", sanoi se, "niin istu minun selkääni ja pysyttäydy lujasti
kiinni, ettet putoa, niin lennän kerallasi rämeestä."
"Minä pelkään", sanoin minä, "että teidän armonne tekee minusta pilaa,
sillä kuka kumma on kuullut puhuttavan kotkan selässä ratsastamisesta?"
"Kunniasanallani", sanoi se ja pani oikean jalkansa rinnalleen, "minä
puhun täyttä totta, niinpä joko ota vastaan minun tarjoomukseni tahi
jää näkemään nälkää rämeeseen -- sitäpaitsi minä näen, että kivi on
vajoamaisillaan sinun painostasi."
Oli totta mitä hän sanoi, sillä minä tunsin, miten kivi vaipui
vaipumistaan allani.
Minulla ei ollut valitsemisen varaa; senvuoksi minä arvelin, että ei
kannata pelätä, varsinkin kun on olemassa pätevät syyt.
"Kiitän teitä", sanoin minä, "kohteliaisuudestanne ja otan vastaan
hyväntahtoisen tarjouksenne."
Sen jälkeen minä nousin kotkan selkään ja pidin jokseenkin kovasti
kiinni sen kaulasta. Samalla se singahti ilmaan ja lensi kohti
korkeutta kuin satakieli.
Enpä suinkaan aavistanut, mitkä kepposet se minulle tekisi. Ylös, ylös
yhäti vain -- herra ties miten pitkälle se lensi.
"Mutta kuulkaa", sanoin minä sille hyvin kohteliaasti, ajatellen että
se ei löytänyt oikeaa tietä kotiin, "mihinkäs nyt mennään?" -- Olinhan
näet kokonaan sen vallassa. -- "Paras herrani", lisäsin senvuoksi,
"teidän korkeutenne armollisella luvalla ja alamaisesti alistuen teidän
armonne korkeampaan viisauteen huomautan, että jos te tahtoisitte
lentää hieman alemmaksi, niin tulisimme juuri minun tupani yläpuolelle,
ja minä tuntisin itseni syvästi kiitolliseksi, jos minut jätettäisiin
sinne."
"Ohoh, Taneli, luuletko, että minä olen mikään pölkkypää? Katsoppa vaan
alas niitylle. Etkö näe siellä paria pyssymiestä? Sinne meneminen olisi
todellakin huonoa pilaa puolikasvuisen poikanulikan vuoksi, jonka
löysin kiveltä suosta."
"Mene metsään!" ajattelin, mutta en sanonut sitä ääneen, mitäpä se
olisi hyödyttänyt.
Niin, se lensi vain yhä korkeammalle ja korkeammalle, ja joka hetki
minä pyysin sitä lentämään alas, mutta se ei auttanut.
"Mihin ihmeessä aiotte minut viedä, hyvä herra?" kysyin minä siltä.
"Ole vaiti, Taneli", sanoi se, "pidä sinä vain huoli omista asioistasi
äläkä sekaannu toisten tehtäviin."
"Mutta minusta tämä osittain kuuluu minuunkin", sanoin minä.
"Hiljaa, Taneli", sanoi se, ja silloin minä vaikenin.
No, mihinkäpä olisimme vihdoin saapuneet, jollemme itse kuuhun.
Sitä ei voi nyt nähdä, mutta sen kyljestä pistää esille sirppi, niin
oli asianlaita ainakin minun nuoruudessani -- tällä tavalla (ja Taneli
piirusti kepillään kuvion maahan).
"Taneli", sanoi kotka, "minä olen väsynyt tämän pitkän lennon jälkeen,
en voinut ikinä luulla, että matka olisi näin pitkä."
"Ja armollinen herra", sanoin minä, "kuka herran nimessä käski teitä
lentämään näin kauas -- minäkö kenties? Minä sekä kerjäsin että pyysin
ja rukoilin teitä pysähtymään puoli tuntia sitten."
"Ei maksa vaivaa siitä puhua, Taneli", sanoi se, "minä olen peräti
väsynyt, ja sinun täytyy nousta selästäni ja istua kuuhun siksi aikaa
kuin minä levähdän."
"Vai niin, minunko pitäisi istuutua kuun sakaralle, tuollaiselle
pienelle ympyriäiselle kappaleelle, sekö on tarkoitus? Siitähän minä
siinä silmänräpäyksessä luiskahtaisin alas ja iskisin itseni kuoliaaksi
ja musertuisin; ei, sinä olet ilkeä, halpamainen petturi, juuri se sinä
olet!"
"En suinkaan, Taneli", sanoi se, "tartu sinä vain kuun kyljestä
pistävään sirppiin, niin voit kyllä siinä pysyä."
"Usko vaan jos tahdot", sanoin minä, "mutta sitä minä en tee."
"Se oli ikävää", vastasi se aivan hiljaa, "mutta jollet sitä tee,
ukkoseni, niin pudistan sinua hieman ja lähetän sinut matkustamaan maan
pinnalle, niin että jokainen ruumiisi jäsen hajoaa pieniksi palasiksi,
kuten kastepisara kaalin lehdellä aamun koittaessa."
"Näin, tässä minä nyt olen", sanoin minä itsekseni, "kun antauduin
sinunkaltaisesi lurjuksen seuraan", ja sitten minä haukuin sitä
sydämeni pohjasta Irlanniksi, jotta se ymmärtäisi mitä sanoin. Kun se
oli tehty, laskeuduin raskain sydämin linnun selästä, tartuin lujasti
sirppiin ja istuuduin kuulle, ja kylmä istuinpaikka se oli, sen saatte
uskoa.
Saatuaan minut näin pitkälle kääntyi lintu minun puoleeni ja sanoi:
"Hyvää päivää nyt, Taneli Ilmojenhalkaisija, nytpä luulen saattaneeni
sinut pinteeseen. Sinä ryöstit minun pesäni toissa vuonna, sinä" (se
oli kyllä totta, vaikka minä en voi käsittää, miten se oli saanut
selville, että se olin minä) "ja palkaksesi voit nyt istua ja
heilutella koipiasi kuussa, kuten tuuliviiri."
"Siinäkö on kaikki, ja sitenkö aiot minut jättää, mokomakin lurjus",
sanoin minä. "Sinä ruma, luonnoton peto, sillä tavallako minua
kohtelet? Seuratkoon onnettomuus sinua matkallasi, mokomakin
koukkunokka!"
Mutta oli aivan kuin olisin puhunut seinille; se levitti suuret
siipensä ja nauroi nokka selällään ja lensi pois salaman nopeudella.
Minä huusin sitä seisahtumaan; mutta vaikkakin olisin huutanut ja
ulvonut iän kaiken, ei se olisi minusta välittänyt. Pois se lensi, ja
siitä päivästä lähtien en ole nähnyt siitä vilahdustakaan -- kirous
seuratkoon sitä matkoillaan!
Saatatte olla varma, että minä olin lohduttomassa tilassa, ja minä
ulvoin ääneeni surusta. Silloin aukeni ovi keskeltä kuuta, ja
rautasaranat natisivat ikäänkuin niitä ei olisi avattu kokonaiseen
kuukauteen -- he eivät kai niitä koskaan voidelleet -- ja ulos tuli --
arvatkaapa kuka -- aivan itse kuun ukko.
"Hyvää huomenta, Taneli Ilmojenhalkaisija", sanoi hän, "mitäs sinulle
kuuluu?"
"Erittäin hyvää, teidän armonne", sanoin minä. "Ja minä toivon, että
teidän armonne itse on terve."
"Miten tänne tulit, Taneli?" kysyi hän.
Silloin minä kerroin hänelle, miten olin ottanut vähän liikaa hovin
herran luona ja miten minut heitettiin asumattomalle saarelle ja miten
muuan kotka-lurjus lupasi auttaa minut suosta ja sen sijaan lensi
kanssani kuuhun.
"Taneli", sanoi kuun ukko ja otti näpillisen nuuskaa, kun minä olin
puhunut loppuun, "sinä et saa jäädä tänne."
"Hyvä herra", sanoin minä, "täällä en ole suinkaan omasta tahdostani,
mutta mitenkäs pääsen takaisin?"
"Se jää _sinun_ yksityisasiaksesi, Taneli", sanoi se; "_minun_ asiani
on sanoa sinulle, että sinä et saa jäädä tänne, lähde siis matkoihisi
tuossa tuokiossa, muutoin heitän sinut alas."
"Minä en tee mitään pahaa", sanoin minä, "minä pidän vain kiinni
viikatteesta näin."
"Niin, mutta juuri sitä et saa tehdä", sanoi hän.
"Saanko sitten kysyä", sanoin minä, "miten suuri perhe teillä on, koska
ette voi antaa köyhälle matkustavaiselle yösijaa? Minä olen varma
siitä, että vieraat eivät teitä vaivaa usein, sillä tänne on pitkä
matka."
"Minä olen yksin, Taneli", sanoi hän, "mutta ole hyvä ja päästä irti
viikate."
"Nöyrin kiitos", sanoin minä, "mutta teidän luvallanne minä en päästä
irti, ja mitä enemmän te minua pyydätte, sitä lujemmasti minä pidän
kiinni -- sen minä teen."
"On parasta, että kuitenkin päästät irti, Taneli", sanoi se.
"Jos asianlaita on niin, ukkoseni", sanoin minä ja tarkastelin häntä
terävästi kiireestä kantapäähän, "niin tulemme olemaan eri mieltä
asiassa. Minä en lähde, mutta sinä voit sen tehdä, jos sinua haluttaa."
"Sen saamme pian nähdä", sanoi hän -- minä huomasin, että hän oli
loukkaantunut, -- ja sitten hän iski oven kiinni jälkeensä, niin että
minä luulin koko kuun romahtavan maahan.
Minä olin valmis mittelemään voimiani hänen kanssaan, mutta kun hän
tuli takaisin, oli hänellä keittiökirves kädessään ja sanaakaan
sanomatta hän iski pari kertaa sirpin varteen, josta pidin kiinni, ja
samassa se oli poikki.
"Hyvästi nyt, Taneli", sanoi ilkeämielinen ukon rahjus minun
pudotessani alas, palanen vartta kädessäni; "kiitos käymästä ja onnea
matkalle, Taneli."
Minulla ei ollut aikaa hänelle vastata, sillä minä sinkosin alas,
pyörin ilmassa ja laskin häränpyllyjä aivan kuin ketunjahdissa.
"Jumala minua auttakoon", sanoin minä itsekseni, "on hauska juttu
siivolle miehelle, kun joutuu tällaiseen asemaan keskellä yötä. Nyt
minut hukka perii."
Tuskin olin ehtinyt lausua nämä sanat, kun äkkiä villihanhiparvi lensi
suhisten ohitseni. Ne olivat minun omasta rahkasuostani, sillä
mitenkäpäs ne muutoin olisivat minua tunteneet?
Vanha koirashanhi, joka oli niiden päällikkö, käänsi päätään ja huusi
minulle: "Sinäkö se olet, Taneli?"
"Tietysti se olen minä", sanoin minä rohkeasti, sillä nykyisessä
tilassani olin ehtinyt tottua kaikenlaisiin ihmeellisiin asioihin ja
sitäpaitsi minä tunsin sen ennestään.
"Hyvää päivää, Taneli Ilmojenhalkaisija", sanoi se, "mitenkäs voit näin
aamupuoleen?"
"Kiitos vaan kysymästä", vastasin minä ja vedin syvään henkeä, "minä
voin erinomaisesti ja toivon sitä samaa teidän armollennekin."
"Luulen sinun olevan matkalla alaspäin, Taneli", sanoi se.
"Ka, niinpähän tässä ollaan", sanoin minä.
"Mutta mihin kummaan sinulla sellainen kiire on?" kysyi koirashanhi.
Silloin minä kerroin tälle, miten jouduin saareen ja kuljin eksyksiin
suossa ja miten tuo kotka-roisto lensi kuuhun minun kerallani ja miten
kuun ukko ajoi minut pois.
"Taneli", sanoi hanhi, "minä pelastan sinut; ojenna kätesi ja pidä
kiinni koivestani, niin lennän kotiin kanssasi."
"Suloinen on sinun kätesi", sanoin minä, vaikkakin itsekseni koko ajan
ajattelin, että eipä sinuun juuri liiaksi liene luottamista; mutta ei
ollut mitään muuta neuvoa, ja niin minä tartuin koirashanhen koipeen,
ja niin sitä lennettiin, minä ja muut hanhet, minkä vain siivet
kestivät.
Me lensimme lentämistämme, kunnes saavuimme valtameren kohdalle.
"Ah, hyvä herra", sanoin minä hanhelle, sillä minusta näytti parhaalta
olla kohtelias ja pitää kieli keskellä suuta, "olkaa niin erinomaisen
hyvä ja lentäkää maihin."
"Ymmärräthän, Taneli, että se on aivan mahdotonta", jatkoi se,
"senvuoksi, että me olemme matkalla Arabiaan".
"Arabiaan", sanoin minä, "se on varmaankin joku paikka kaukana
vieraassa maassa. Ah, herra hanhi, silloin minä olen surkuteltava mies
raukka."
"Hiljaa, pölkkypää", sanoi se, "pidä suusi kiinni; minä vakuutan
sinulle, että Arabia on hyvin kunnollinen paikka, ja se on aivan
Hukkasuon kaltaista -- aivan samoin kuin toinen muna on toisen
kaltainen, ainoastaan sillä erotuksella, että siellä on vähän enemmän
hiekkaa."
Puhuessamme huomasimme laivan, joka laski niin koreasti myötätuulta.
"Hyvä herra", sanoin minä, "olette kai kuitenkin niin ystävällinen,
että päästätte minut laivaan."
"Emme ole aivan sen kohdalla", vastasi se, "jos päästäisin sinut nyt,
niin molskahtaisit mereen."
"En suinkaan", sanoin minä, "näenhän, että se on aivan meidän allamme,
päästä vaan minut nyt kohta."
"Teen tahtosi", sanoi se ja avasi kyntensä, ja se oli aivan oikeassa,
sillä loiskis, ja samalla olin suolaisessa meressä.
Minä vajosin pohjaan asti ja luulin iäksi hukkuneeni. Mutta samalla
käveli valaskala luokseni ja katseli minua vasten naamaa eikä sanonut
mitään, heilautti vain pyrstöään ja heitti kylmää suolavettä niskaani,
kunnes koko ruumiissani ei ollut kuivaa paikkaa!
Sen jälkeen minä tunsin jonkun sanovan -- ja minä tunsin aivan hyvin
rakkaan äänen -- "nouse ylös, senkin juopporatti, ja mene kotiin", ja
siinä seisoi Leena-Kaisa, kädessään vesiämpäri, ja valeli minua, sillä
-- rauha hänen sielulleen -- vaikka hän olikin hyvä vaimo, ei hän
koskaan suvainnut, että olin liikutettuna, ja hyvän komennon hän
myöskin piti.
"Nouse ylös", sanoi hän jälleen, "etkö enää voi muualla nukkua kuin
Hiidentornin vanhain muurien juurella? Olen varma, että olet nukkunut
levottomasti."
Siinä hän kyllä oli oikeassa, sillä kotkat ja kuun ukot ja lentävät
hanhet ja valaat, jotka ajoivat minua läpi soiden, halki ilmojen, kauas
kuuhun ja vihdoin viheriäisen meren pohjaan, ne olivat panneet minun
pääni kokonaan pyörälle.
Mutta siitä minä varmasti pidän huolen, että en toista kertaa joudu
sellaiseen paikkaan nukkumaan.
Kolme kruunua.
Olipa kerran kuningas, jolla oli kolme tytärtä. Molemmat vanhemmat
olivat hyvin kopeita ja armottomia, mutta nuorin oli yhtä hyvä kuin
toiset olivat ilkeitä.
No, tulipa sitten kolme prinssiä heitä kosimaan, ja kaksi heistä oli
juuri samanlaisia kuin kaksi vanhempaa tytärtä, ja yksi oli yhtä
rakastettava kuin nuorin.
Eräänä päivänä he kaikki olivat menemässä pienelle järvelle, joka oli
pihamaan toisella puolella, ja siellä he tapasivat kerjäläisparan.
Kuningas ei tahtonut antaa hänelle mitään, eivätkä vanhemmat prinssit
eivätkä heidän prinsessansa tahtoneet antaa hänelle mitään, mutta
nuorin prinsessa ja hänen lemmittynsä antoivat hänelle almun ja
lausuivat muutamia ystävällisiä sanoja, joka oli paras kaikesta.
Saapuessaan rantaan näkivät he mitä upeimman veneen, ja silloin sanoi
vanhin:
"Minä tahdon purjehtia tuossa hienossa veneessä", ja häntä nuorempi
sanoi: "Minäkin tahdon purjehtia tuossa hienossa veneessä", mutta
kaikkein nuorin sanoi:
"Minä en tahdo purjehtia tuossa hienossa veneessä, sillä minä pelkään,
että se on noiduttu."
Toiset saivat kuitenkin hänet houkutelluksi nousemaan alukseen, ja
hänen isänsä oli juuri menemässä perästä, mutta silloin ilmestyi
kannelle pikku mies, joka oli ainoastaan seitsemän tuuman pituinen, ja
käski häntä seisahtumaan.
Silloin tarttuivat kaikki kolme miestä miekkoihinsa, mutta he eivät
voineet niitä vetää tupesta, sillä kaikki voima oli kadonnut heidän
käsivarsistaan.
"Seitsentuumainen" irroitti hopeavitjat, joilla vene oli sidottu, ja
lykkäsi sen vesille ja naurettuaan neljälle miehelle, jotka jäivät
rantaan, sanoi heille:
"Sanokaa jäähyväiset tyttärillenne ja morsiamillenne joksikin aikaa.
Tämän ei olisi tarvinnut tapahtua teille kolmelle, jollette olisi
osoittaneet sellaista armeliaisuuden puutetta."
"Sinun", sanoi hän nuorimmalle, "ei tarvitse pelätä, sinä saat kyllä
aikanasi prinsessasi, ja te tulette yhtä onnellisiksi kuin päivä on
pitkä.
"Ilkeät ihmiset eivät olisi rikkaita, vaikkakin he pyöriskelisivät
ilkialastomina kullassa. Muista se!"
Sen jälkeen he purjehtivat pois, ja prinsessat ojentelivat käsivarsiaan
äänettömässä epätoivossa.
Niin, he purjehtivat pois pikemmin kuin kissa olisi ehtinyt nuolla
korvallisiaan, eivätkä mies parat voineet liikuttaa kättänsä eikä
jalkaansa heitä seuratakseen.
He näkivät, miten Seitsentuumainen auttoi kolmea prinsessaa veneestä ja
sen jälkeen laski heidät sirossa korissa vintturilla kaivoon,
vaikkakaan kuningas ja prinssit eivät olleet koskaan ennen sellaista
nähneet.
Kun viimeinen prinsessa oli kadonnut näkyvistä, saivat miehet jälleen
voiman käsivarsiinsa ja jalkoihinsa.
Nyt he alkoivat juosta järven ympäri eivätkä pysähtyneet ennen kuin
tulivat kaivon ja vintturin kohdalle. Siinä oli silkkiköysi akselin
ympärillä, ja köydessä riippui hieno valkoinen kori.
"Päästä minut alas", sanoi nuorin prinssi. "Minä tahdon kuolla tahi
löytää heidät."
"En", sanoi toisen tyttären sulhanen, "minulla on oikeus mennä ennen
sinua."
"Mutta minulla", sanoi vanhin, "on iän mukaan etuoikeus."
Niinmuodoin he väistyivät hänen tieltään, ja hän kiipesi koriin ja
hänet laskettiin syvyyteen.
Pian oli hän kadonnut heidän näkyvistään, ja kun he olivat laskeneet
alas noin viisisataa kyynärää silkkiköyttä, löyhtyi se, ja he
lakkasivat laskemasta.
He odottivat kaksi tuntia, ja kun eivät huomanneet mitään nykimisiä
köydessä, menivät he kotiin syömään päivällistä.
Vahdit asetettiin seuraavaksi päiväksi toisen prinssin laskeutuessa
alas, ja vihdoin lasketutti nuorin itsensä alas kolmantena päivänä.
Hän vaipui vaipumistaan, ja kaikkialla hänen ympärillään oli yhtä
pimeää kuin kannellisessa padassa.
Vihdoin hän huomasi valonvälähdyksen alhaalla ja ennen pitkää hän tunsi
kovan maan jalkojensa alla.
Prinssi oli pian noussut korista, ja katso, siellä oli puistoja ja
vihreitä niittyjä ja linna, jonka ympärillä oli ihana nurmikko, ja
kaiken yllä siinti sininen taivas.
"Saapa nähdä, millaista väkeä tässä linnassa oikeastaan on", tuumiskeli
hän itsekseen ja jatkoi matkaansa yli vainioiden ja niittyjen eikä
nähnyt ketään, joka olisi häntä joko voinut estää tahi päästää
palatsiin, mutta suuren etehisen ovi oli avoinna.
Toisesta hienosta huoneesta hän meni toiseen vieläkin hienompaan ja
kauniimpaan, ja vihdoin hän pääsi kaikkein upeimpaan, jossa oli pöytä
keskellä -- ja millainen päivällinen siihen olikaan katettu!
Prinssin oli tietysti hyvin nälkä, mutta hän oli liian säädyllinen
ruvetakseen syömään kenenkään käskemättä.
Hän istuutui takkavalkean eteen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän
kuuli askeleita ja sisään tuli Seitsentuumainen taluttaen nuorinta
sisarta kädestä. Prinssi ja prinsessa lensivät toistensa syliin, ja
pikku mies sanoi:
"Miksi ette syö?"
"Siksi, hyvä herra", vastasi prinssi, "että minä tahdon odottaa, kunnes
käsketään."
"Toiset prinssit eivät ajatelleet sillä tavalla", sanoi hän. "He
ottivat eteensä ilman lupaa ja oikeutta, ja huomautettuani heille
heidän sopimattomasta menettelystään alkoivat he minua herjata -- mutta
minä luulen, että he eivät tunne itseään nyt kovin nälkäisiksi."
"Tuossa he seisovat kylmänä marmorina lihan ja veren asemesta", sanoi
hän ja osoitti kahta patsasta, joista toinen oli huoneen toisessa ja
toinen toisessa nurkassa.
Prinssi pelästyi, mutta ei uskaltanut sanoa mitään, ja Seitsentuumainen
sai hänet taivutetuksi istumaan päivällispöytään itsensä ja morsiamen
väliin -- ja jollei hän olisi nähnyt edessään molempia kivikuvia
nurkassa, olisi hän ollut yhtä onnellinen kuin päivä on pitkä.
Vihdoinkin se päivä loppui, ja seuraavana aamuna sanoi Seitsentuumainen
hänelle osoittaen aurinkoon:
"Nyt sinun täytyy kulkea tuohon suuntaan, niin löydät toisen prinsessan
iltapuolella jättiläisen linnasta, kun olet väsynyt ja nälissäsi, ja
huomisiltana sinä tapaat vanhimman prinsessan, ja silloin voit tuoda
heidät molemmat kerallasi takaisin tänne. Sinun ei tarvitse pyytää
heidän isäntiensä lupaa; he ovat ainoastaan jättiläisten
taloudenhoitajia. Minä luulen, että he, jos saapuvat jälleen kotiin,
katsovat köyhiä ihmisiä ikäänkuin he olisivat lihaa ja verta kuten he
itsekin."
Prinssi läksi liikkeelle, ja väsynyt ja nälissään hän tosiaankin oli
tullessaan ensimäiseen linnaan auringonlaskun aikana. Ja kylläpä toinen
prinsessa ihastui nähdessään hänet!
Ja ihmepä, jollei hän olisi antanut hänelle kelpo illallista. Mutta
yhtäkkiä hän kuuli jättiläisen tulevan veräjällä ja kätki prinssin
kaappiin.
Tultuaan sisälle aivasti jättiläinen ja nuuski ja sanoi:
"Täällähän tuntuu tuoreen lihan haju."
"Niin", sanoi prinsessa, "se tulee vain vasikasta, jonka tänään
teurastutin."
"Tosiaankin", sanoi jättiläinen, "onko ruoka valmista?"
"On", vastasi prinsessa, ja ennenkuin jättiläinen nousi pöydästä, oli
hän ahtanut sisäänsä kolme neljäsosaa vasikasta ja tynnyrillisen
viiniä.
"Minusta tuntuu kuitenkin", sanoi hän, "että täällä on tuoreen lihan
haju."
"Sinua nukuttaa", sanoi prinsessa, "mene ja pane maata."
"No, tahdotko mennä naimisiin kanssani?" kysyi jättiläinen. "Sinä annat
minun odottaa liian kauan."
"Pyhän Pirkitan päivänä", sanoi toinen.
"Kunpa vain tietäisin, milloin se on", sanoi jättiläinen ja nukahti pää
tynnyrillä.
Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen meni jättiläinen ulos, ja tyttö
lähetti prinssin linnaan, jossa vanhin sisar oli.
Sama seikka tapahtui täälläkin, mutta jättiläisen kuorsatessa herätti
prinsessa prinssin, jonka jälkeen he satuloivat kaksi ratsua tallissa
ja läksivät ajamaan täyttä neliä.
Mutta hevosten kaviot iskivät kiviin veräjän ulkopuolella, ja
jättiläinen nousi ja läksi heidän jälkeensä.
Hän ulvoi ja ulisi, ja mitä enemmän hän huusi, sitä nopeammin juoksivat
hevoset, mutta päivän sarastaessa oli hän ainoastaan kaksikymmentä
jalkaa jäljempänä.
Mutta prinssi oli osannut varustaa itsensä hyödyllisillä esineillä
jättäessään Seitsentuumaisen linnan. Hän pingotti suitsia ja heitti
lyhyen terävän veitsen yli olkansa, ja heti kasvoi paksu metsä
jättiläisen ja pakenevien välille. He ratsastivat niin nopeasti, että
tuuli, joka puhalsi takaa, jäi jäljelle.
Vihdoin he pääsivät linnaan, jossa toinen sisar asui. Tämä odotti heitä
valmiina istuen erinomaisen ratsun selässä korkean pensasaidan
juurella.
Mutta nyt oli jättiläinen jälleen näkyvissä karjuen kuin sata leijonaa,
ja toinen jättiläinen tuli ulos silmänräpäyksessä, ja takaa-ajoa
jatkettiin.
Joka hyppäystä kohti, minkä hevoset tekivät, tekivät jättiläiset kolme,
ja vihdoin he olivat ainoastaan seitsemänkymmentä kyynärää jäljempänä.
Silloin prinssi pysähtyi jälleen ja heitti toisen veitsen jälkeensä.
Samalla vajosi maa, niin että heidän välilleen muodostui
neljännespenikulman syvyinen kuilu, jonka pohja oli täynnä mustaa
vettä, ja ennenkuin jättiläiset ehtivät sen kiertää, olivat prinssi ja
prinsessat jo suuren velhon alueella, missä korkeat, okaiset
pensasaidat avautuivat itsestään jokaiselle, jonka hän tahtoi päästää
sisälle.
Nyt ihastuivat kaikki kolme sisarusta suuresti, kunnes molemmat
vanhimmat näkivät, että heidän rakastettunsa olivat muuttuneet kiviksi.
Mutta heidän itkiessään tuli Seitsentuumainen sisälle ja kosketti
patsaita sauvallaan, niin että ne tulivat jälleen eläväksi lihaksi ja
vereksi.
Silloinpa vasta ruvettiin syleilemään ja suutelemaan, ja sitten he
kaikki istuutuivat hyvälle aamiaiselle ja Seitsentuumainen oli pöydässä
isäntänä.
Aamiaisen jälkeen hän vei heidät toiseen huoneeseen, jossa oli
kokonaiset kasalliset kultaa, timantteja ja silkkiä, ja pöydällä oli
sisäkkäin kolme kruunuryhmää, niin että kussakin hopeakruunussa oli
kultakruunu ja näiden sisällä kuparikruunu.
Yhden koristeen hän antoi vanhimmalle prinsessalle, yhden keskimäiselle
prinsessalle ja yhden nuorimmalle, jonka jälkeen hän sanoi:
"Nyt voitte kaikki lähteä syvän onkalon pohjalle, ja kun vain
ravistatte koria, niin ylhäällä odottava väki kiertää teidät ylös,
prinsessat ensin ja sitten prinssit. Mutta älkää unohtako, hyvät
neidot, että teidän täytyy tarkoin varjella kruunujanne ja teidät on
vihittävä samana päivänä. Jos menette naimisiin kukin eriksenne tahi
jos seisotte morsiamina ilman näitä kruunuja, niin on kirous teitä
seuraava -- muistakaa mitä sanon."
He sanoivat hänelle jäähyväiset suurella kunnioituksella ja menivät
käsi kädessä kaivon pohjaan.
Nuorin pari meni viimeiseksi, ja prinsessa sanoi prinssille: "Olen
varma siitä, että molemmilla prinsseillä on paha mielessä sinua
kohtaan. Kätke nämä kruunut takkisi alle, ja jos sinun täytyy jäädä
viimeiseksi, niin älä nouse koriin, vaan pane siihen joku iso kivi tahi
muu raskas esine ja katso mitä tapahtuu."
Tultuaan pimeään onkaloon nostivat he koriin ensiksi vanhimman
prinsessan, joka ravisti köyttä ja vedettiin ylös, mutta ensiksi päästi
hän hiljaisen huudahduksen. Sitten laskettiin kori jälleen alas, ja
toinen prinsessa hinattiin ylös. Sen jälkeen seurasi nuorin, mutta
ennenkuin hän läksi, kietoi hän käsivartensa prinssinsä kaulaan ja
suuteli häntä ja itki myöskin vähän.
Viimeksi tuli nuorimman prinssin vuoro, ja -- omaksi onnekseen -- hän
pani koriin, sen sijaan että olisi itse noussut, ison kiven. Hän
vetäytyi syrjään ja kuunteli, ja kun koria oli vedetty ylös noin
kaksikymmentä kyynärää, syöksyi se kivineen päivineen jälleen alas
suurella jyrinällä, ja kivi musertui pirstaleiksi.
Eipä onnettomalla prinssillä ollut nyt muuta neuvoa kuin palata
takaisin linnaan, ja hän vaelsi sen pitkin ja poikki, ja ruokaa ja
juomaa hän sai mitä parasta, ja untuvainen vuode oli hänellä
maatakseen, ja virkistäviä kävelymatkoja hän teki puutarhoissa ja
niityillä, mutta missään hän ei nähnyt Seitsentuumaista.
En luule, että kukaan meistä olisi väsynyt tällaiseen elämään.
Saattaahan niin olla. Joka tapauksessa kyllästyi prinssi siihen,
ennenkuin viikko oli kulunut. Hän kaipasi niin rajattomasti
rakastettuansa, ja kuukauden kuluttua ei hän tiennyt mihin ryhtyisi.
Eräänä aamuna hän meni aarrekamariin ja huomasi silloin kauniin
nuuskarasian, jota hän ei muistanut nähneensä ennen. Hän avasi sen, ja
katso -- Seitsentuumainen läksi siitä kävelemään pöydälle.
"Hyvä prinssi", sanoi hän, "minä luulen, että te rupeatte ikävystymään
minun linnaani."
"Ah", vastasi tämä, "jos minulla olisi täällä prinsessani ja saisin
häntä joskus nähdä, niin en toivoisi mitään parempaa."
"No niin, te olette ollut täällä kyllin kauan, ja teitä kaivataan
ylhäällä. Säilyttäkää morsiuskruunu hyvin, ja milloin vain tarvitsette
minun apuani, niin avatkaa tämä nuuskarasia. Tehkää nyt kävelyretki
puutarhassa ja palatkaa takaisin, kun olette väsynyt."
Silloin prinssi kulki eteenpäin hiekoitettua käytävää, pää kumarassa,
miettien samalla yhtä ja toista.
Katsahtaessaan hetkisen kuluttua ylös seisoi hän pajan veräjän
ulkopuolella, jonka ohi hän ennen oli usein kulkenut, noin penikulman
päässä kihlatun prinsessansa palatsista.
Hänen vaatteensa olivat repaleiset, mutta kruunut hän piti varmassa
tallessa vanhaa takkinsa alla.
Seppä tuli ulos ja katseli häntä ja sanoi:
"On kyllä häpeä, että sinun kaltaisesi iso, vahva mies vetelehtää
ympäri silloin kun on niin paljon tekemistä.
"Voitko käyttää vasaraa ja pihtejä? Tule sisälle auttamaan minua, niin
annan sinulle ruokaa ja yösijan ja muutamia kolikoita, kunhan ne
ansaitset."
"Sitä teidän ei tarvitse sanoa kahta kertaa", sanoi prinssi, "juuri
työtähän minä etsin."
Samalla hän tarttui moukariin ja takoi sydämen halusta hehkuvaista
rautakankea, jota seppä käänteli alasimella tehdäkseen siitä
hevosenkenkiä.
He eivät olleet jatkaneet peräti kauan, kun sisälle saapui laiskiainen
räätäliksi, ja kun seppä kysyi häneltä, tiesikö hän mitään uutisia,
tarttui hän palkeen pitimeen ja rupesi lietsomaan kertoakseen samalla
kaiken, mitä oli kuullut kahtena viimeisenä päivänä.
Aluksi sateli niin paljon kysymyksiä ja vastauksia, että tulisi
maatapanon aika ennenkuin ne kaikki kertoisin. Ja ennenkuin hän oli
ehtinyt päästä kovinkaan pitkälle, oli paja täynnä sukkaa kutovia
naisia ja tupakoivia miehiä.
Kas tässä pääasiat siitä, mitä hän puhui:
Te olette kaikki kuulleet, miten molemmat prinsessat olivat haluttomia
menemään naimisiin, ennenkuin nuorin olisi valmis kruunuineen ja
sulhasineen. Mutta kun vintturin köysi sattui irtaantumaan heidän
vetäessään ylös hänen sulhastaan, niin ei näkynyt enää jälkeäkään
köydestä eikä vintturista.
Sitten eivät nuo mokomatkaan herrat, jotka olivat juosseet ja
liehakoineet vanhempia naisia, tahtoneet antaa mitään lepoa eikä
rauhaa, ei morsiamille eikä kuninkaalle, ennenkuin saivat heidän
suostumuksensa häihin, jotka olivat pidettävät tänä aamuna.
Minä itse menin sinne uteliaisuudesta, ja todellakin olin ihastunut
morsianten hienoihin pukuihin ja kolmeen kruunuun, jotka yksi kullasta,
toinen hopeasta ja kolmas kuparista olivat sisäkkäin kummankin päässä.
Nuorin seisoi vieressä murheellisena, valkoisissa vaatteissa, ja kaikki
oli valmiina.
Sulhaset tulivat sisälle upeina ja hienoina, ja mitäs luulette
tapahtuneen? Juuri heidän tullessaan alttarin aitaukselle avautuivat
lattialaudat heidän jalkojensa alta, niin että he romahtivat alas
holvissa olevien kuolleiden ja ruumisarkkujen keskelle.
Ja siitäpä vasta syntyi kirkuna ja hälinä! Mutta lukkari tuli pian ja
avasi hautaholvin oven ja päästi ulos molemmat sankarit, ja siinä he
nyt seisoivat, hienot vaatteet tuuman paksulta hämähäkinverkoissa ja
homeessa.
Nyt sanoi kuningas, että häät oli lykättävä, "sillä", sanoi hän, "minä
huomaan, että ei maksa vaivaa niitä ajatella, ennenkuin minun
nuorimpani saa kolme kruunuansa ja joutuu naimisiin samalla kuin
toisetkin. Minä lahjoitan nuorimman tyttäreni puolisoksi kenelle
hyvänsä, joka hankkii minulle kolme samanlaista kruunua kuin toiset
ovat, ja jollei hän tahdo mennä naimisiin tyttäreni kanssa, niin tahtoo
joku toinen, ja minä teen hänet muulla tavalla onnelliseksi."
"Minä haluaisin", sanoi seppä, "että voisin sen tehdä, mutta minä
katselin kruunuja prinsessojen tultua kotiin, enkä minä usko, että koko
maan piirissä on valkoista tahi mustaa seppää, joka voisi tehdä niiden
veroisia."
"Joka tahtoo voittaa, sen täytyy myöskin jotakin uskaltaa", sanoi
prinssi. "Mene linnaan ja pyydä neljännesnaula kultaa, neljännesnaula
hopeaa ja neljännesnaula kuparia. Ota kruunu malliksi, ja lupaa pääni
pantiksi, niin hankin aamupuhteeksi juuri ne kapineet, joita
tarvitaan."
"Oo, helkkari", sanoi seppä, -- "tarkoitatko täyttä totta?"
"Täyttä totta", vastasi toinen, "eihän ole teillä suurempaa vaaraa kuin
että häviätte."
Saipa seppä kullan, hopean ja kuparin ja antoi ne ynnä mallikruunun
prinssille. Tämä sulki hämärissä pajan oven, kaikki naapurit
kokoontuivat ulkopuolella olevaan vajaan ja sieltä he saattoivat kuulla
hänen takovan ja kalkuttavan päivän koittoon asti.
Joskus hän heitteli ikkunasta kulta-, hopea- tahi kuparipalasia, ja
joutoväki tappeli niistä ja sadatteli toisiaan ja rukoili rukouksia
työn menestymiseksi.
Juuri auringon noustessa prinssi avasi oven ja tuli ulos, kädessään
kolme kruunua, jotka hänen rakastettunsa oli hänelle antanut, ja
silloin nousi kauhea ulvominen ja hurraaminen.
Seppä pyysi häntä tulemaan mukanaan linnaan, mutta hän kieltäytyi,
jolloin seppä läksi itse matkalle, koko ihmisjono perässään, ja
saattepa uskoa, että kuningas riemastui nähdessään kruunut!
"No niin", sanoi hän sepälle, "mitäs nyt teemme, sinähän olet
naimisissa?"
"Ah, teidän majesteettinne", vastasi tämä, "minä en ole tehnyt
kruunuja, vaan muuan maankiertäjä miehekseen, joka majoittui luokseni
eilen."
"No, tyttäreni", kysyi kuningas, "tahdotko mennä naimisiin sen miehen
kanssa, joka teki kruunut?"
"Saanko nähdä niitä ensin, isäni?" vastasi prinsessa.
Tutkisteltuaan niitä tarkoin tunsi hän ne aivan hyvin ja arvasi, että
sulhasensa oli ne lähettänyt.
"Minä menen naimisiin sen miehen kanssa, joka on lähettänyt nämä
kruunut", sanoi hän.
"Se on hyvä", sanoi kuningas ja kääntyen vanhimman prinssin puoleen
lisäsi: "Ota paras minun vaunuistani ja aja pajaan ja nouda sulhanen."
Prinssi teki tämän kovin vastenmielisesti, sillä hän oli hyvin ylpeä,
mutta hän ei uskaltanut kieltäytyä.
Tultuaan pajalle hän näki prinssin seisovan ovella ja viittasi häntä
tulemaan esille.
"Sinäkö olet tehnyt nämä kruunut?" kysyi hän.
"Minä", vastasi prinssi.
"Siinä tapauksessa", sanoi toinen, "voit kenties olla niin
hyväntahtoinen, että harjaat itseäsi hieman ja nouset vaunuihin. Hänen
majesteettinsa tahtoo puhua kanssasi. Surkuttelen prinsessaa."
Nuori prinssi nousi vaunuihin, ja heidän ollessaan matkalla linnaan
avasi hän nuuskarasian, jolloin Seitsentuumainen heti nousi sieltä ja
asettui hänen polvelleen.
"Mitkä huolet sinua nyt painavat?" kysyi hän.
"Herra", vastasi prinssi, "ole hyvä ja päästä minut palkeen ääreen ja
täytä nämä vaunut katukivillä."
Tuskin hän oli ehtinyt tämän sanoa, ennenkuin hänen toivonsa jo oli
täyttynyt. Prinssi istui pajassa, ja hevoset kummastelivat vaunujen
painavuutta.
Niiden ajaessa linnanpihalle avasi kuningas itse vaununovet
tervehtiäkseen uutta vävyään. Heti kun hän väänsi ripaa, romahti suuri
kivikasa yli hänen puuteroidun tekotukkansa ja hienon silkkiviittansa,
ja kuningas kaatui maahan niiden painosta.
Syntyi suuri sekamelska ja naurunsihinä, ja pyyhittyään veren otsaltaan
kuningas katseli vanhinta prinssiä vihaisin katsein.
"Teidän majesteettinne", puolustautui tämä, "minä valitan mitä
vakavimmin tätä onnettomuudenkohtausta, mutta syy ei todellakaan ole
minun. Näin nuoren sepän nousevan vaunuihin, emmekä ole sen koommin
hetkeksikään pysähtyneet."
"Olet ollut ylpeä hänelle!" sanoi kuningas, jonka jälkeen hän kääntyi
toiseen prinssiin ja sanoi:
"Lähde heti noutamaan nuori seppä ja ole kohtelias."
"Olkaa huoleti", vastasi tämä.
Mutta on ihmisiä, jotka eivät voi näyttää kohteliailta, vaikka heillä
olisi koko maailman rikkaudet.
Uusi lähetti ei ollut rahtuakaan edellistä kohteliaampi, ja kun
kuningas toisen kerran aikoi avata vaunujen oven, sai hän sellaisen
multa- ja savikuuron niskaansa, että hän sylki ja sähisi ja pudisteli
itseään minkä jaksoi.
"Ei auta mitään tällä tavalla jatkaminen", sanoi hän. "Oma apu paras."
Muutettuaan vaatteensa ja peseydyttyään ajoi hän itse pajalle.
Voittepa uskoa, että kuningas oli kohtelias nuorelle prinssille ja
tarjosi hänelle tilan vierellään, mutta prinssi pyysi saada ajaa
toisissa vaunuissa, ja heidän päästyään puolitiehen avasi hän
nuuskarasian.
"Herra", sanoi hän. "Nyt tahdon saada arvoni mukaisen puvun."
"Sellaisen kyllä saat", sanoi Seitsentuumainen, "ja nyt minä sanon
sinulle jäähyväiset. Ole edelleen yhtä hyvä ja ystävällinen kuin olet
ainakin ollut ja rakasta vaimoasi, se on ainoa neuvo, minkä sinulle
annan."
Samalla katosi Seitsentuumainen, ja kun vaununovet avautuivat
linnanpihalla, hyppäsi prinssi ulos niin hienona kuin hänelle oli
mahdollista, ja kaikkein ensiksi juoksi hän morsiamensa luokse ja
syleili häntä.
Kaikki olivat iloisia, paitsi molemmat toiset prinssit.
Häitä ei nyt enää viivytelty, vaan kaikkien kolmen pidettiin samana
päivänä, ja nuorin prinssi ja prinsessa olivat onnellisin pari, mistä
olette koskaan kuulleet saduissa puhuttavan.
Mainio-Matin ihmeelliset seikkailut.
Olipa kerran hyvin kauan aikaa sitten köyhä leski, joka oli niin köyhä,
ettei hänellä ollut antaa pojallensa mitään vaatteita. Siksipä hän
pisti hänet tavallisesti lieden ääressä olevaan tuhkakuoppaan ja kasasi
lämmintä tuhkaa hänen ympärilleen, ja mikäli poika kasvoi, sikäli hän
syvensi kuoppaa.
Vihdoin hän hankki jollakin tavalla vuohennahan, jonka hän kääri pojan
vyötäisten ympäri, ja silloin tämä tuli niin kopeaksi, että läksi
käyskentelemään sellaisena pitkin kylän kujia.
Seuraavana aamuna sanoi äiti hänelle:
"Matti, sinä laiskiainen, sinä et ole vielä koskaan tehnyt mitään
työtä, vaikka olet jo kuuden jalan pituinen ja täyttänyt yhdeksäntoista
vuotta -- ota tämä köysi ja hae kimpullinen polttopuita metsästä."
"Sinun ei tarvitse sitä sanoa kahta kertaa, äiti", vastasi Matti,
"tässä on nuorukainen, joka on kuuliainen."
Mutta kun hän oli koonnut puut ja sitonut ne kokoon, tuli häntä vastaan
iso jättiläinen, yhdeksän jalan pituinen, ja tahtoi antaa hänelle
nuijallaan surmaniskun.
Mutta silloinpa Matti hyppäsi syrjään ja otti seipään, ja heti ensi
iskusta makasi jättiläinen nokallaan maassa.