kääntynyt itäiseksi ja kuljetti laivaa kahdeksan solmun vauhdilla.
Kapteeni merkitsi lokin mukaan ja laskettuaan jotensakin paljon
ajautumisen varalle, ilmotti, että Moerenhout-saari oli enintään
kymmenen penikulman päässä. Pyrenees purjehti ne kymmenen penikulmaa ja
vielä kymmenen lisäksi, mutta tähystäjät mastokoreissa eivät nähneet
muuta kuin alastoman, auringon valaiseman meren.
-- Mutta täällä pitää olla maata, sen vannon! huusi kapteeni heille
puolikannelta.
Mc Coy hymyili lempeästi, mutta kapteeni vilkui ympärilleen kuin
mieletön, sai käsiinsä sekstanttinsa ja teki kronometrihavainnon.
-- Tiesinhän, että olin oikeassa! Hän melkein karjui, saatuaan
merkitsemisen valmiiksi. -- Kaksikymmentä yksi, viisikymmentä viisi
eteläistä, yksi, kolmekymmentä kuusi, kaksi läntistä. Siinä näette. Me
olemme kahdeksan penikulmaa tuulen puolella vielä. Mitä lukuja te
saitte, herra Konig?
Ensimmäinen perämies katsoi hetkisen omiin numeroihinsa ja sanoi
matalalla äänellä:
-- Kaksikymmentä yksi, viisikymmentä viisi, mutta minun pituusasteeni
on yksi, kolmekymmentä kuusi, neljäkymmentä kahdeksan. Se asettaa
meidät huomattavasti alapuolelle...
Kapteeni ei välittänyt hänen numeroistaan, katsoi niitä niin
halveksuvasti vaieten, että herra Konig puri hammasta ja nieli
kirouksensa.
-- Alenna, määräsi kapteeni ruorimiehelle. -- Kolme viivaa, mutta pysy
siinä.
Sitten hän laski numeronsa vielä kerran. Hiki tippui hänen kasvoiltaan.
Hän käänteli viiksiään, huuliaan ja kynäänsä tuijottaen numeroihinsa
kuin aaveisiin. Äkkiä hän tarttui paperiin, rutisti sen kourassaan ja
polki jalkoihinsa. Herra Konig hymyili vahingoniloisesti ja kääntyi
poispäin, kun kapteeni nojasi kajuuttaa vasten eikä puoleen tuntiin
puhunut sanaakaan, katseli vain tuulen alapuolelle, kasvoillaan
miettivän toivottomuuden ilme.
-- Herra Mc Coy, keskeytti hän hiljaisuuden. -- Kartta näyttää
saariryhmän, mutta ei miten monta pohjoisessa tai pohjoisluoteisessa,
noin neljän penikulman päässä -- Acteon-saaret. Tiedättekö niistä
mitään?
-- Niitä on neljä, kaikki matalia, vastasi Mc Coy. -- Ensimmäisenä
kaakossa on Matueri -- asumaton, eikä väylää laguuniin. Sitten on
Tenarunga. Siellä oleskeli tusina asukkaita, mutta ne ovat kai jo
menneet. Ei siellä ainakaan ole väylää laivalle -- väylä on vain
veneitä varten, vesi sylen syvää. Sitten on Vehauga ja Teua-raro. Ei
väylää, ei väkeä, hyvin matala. Siinä ryhmässä ei ole Pyreneesille
sijaa, siellä siitä tulisi hylky.
-- Kuulkaapa sitä! -- Kapteeni Davenport oli aivan suunniltansa. --- Ei
asukkaita, ei väylää! Mitä ihmettä varten ne saaret sitten ovat
olemassa? No, sitten, murisi hän kuin vihainen koira, -- kartta näyttää
koko joukon saaria luoteessa. Miten on niiden laita? Onko millään
niistä väylää, johon voin laskea laivan?
Mc Coy ajatteli itsekseen. Hän ei katsonut karttaan. Kaikki nämä
saaret, särkät, laguunit ja väylät olivat merkityt hänen muistinsa
merikorttiin. Hän tunsi ne niinkuin kaupunkilainen tuntee oman
kaupunkinsa rakennukset, kadut ja kujat.
-- Papakena ja Vanavana ovat tuolla lännessä taikka länsiluoteisessa,
hiukan enemmän kuin sadan penikulman päässä, sanoi hän. -- Toinen on
asumaton ja minä olen kuullut, että toisenkin asukkaat ovat muuttaneet
Cadmus-saareen. Siellä ei ole laguunia eikä väylää. Ahunui on siitä
sata penikulmaa luoteeseen. Ei väylää eikä ihmisiä.
-- No, mutta neljäkymmentä penikulmaa toisella puolella on kaksi
saarta, sanoi kapteeni nostaen päänsä kartasta.
Mc Coy pudisti päätään.
-- Paros ja Manuhungi, ei väylää, ei asukkaita. Neljäkymmentä
penikulmaa niiden takana on Nengo-Nengo -- sama juttu. Mutta sitten on
Hao-saari. Siinä on teille oikea paikka. Laguuni on kolmekymmentä
penikulmaa pitkä ja viisi penikulmaa leveä. Siellä on paljon väkeä.
Tavallisesti siellä on myöskin vettä. Ja mikä laiva tahansa voi kulkea
sen väylää pitkin.
Hän vaikeni ja katsahti hiukan levottomana kapteeniin, joka
kumartuneena kartan ylitse harppi kädessä oli juuri ähkinyt raskaasti.
-- Eikö ole mitään laguunia, johon olisi väylä, lähempänä kuin
Hao-saari? kysyi hän.
-- Ei, se on lähin.
-- Sinne on kolmesataa neljäkymmentä penikulmaa.
Kapteeni puhui hyvin hitaasti ja äänessä oli päättäväisyyttä. Minulla
ei ole oikeutta panna alttiiksi kaikkien laivalla olevien henkeä. Minä
annan sen ajautua hylyksi Acteon-saariin. Ja se on hyvä laiva, lisäsi
hän huoaten, annettuaan määräyksen muuttaa suuntaa, tällä kerralla
poiketen länsivirran vuoksi entistä enemmän sivulle.
Tuntia myöhemmin oli taivas peittynyt pilveen. Kaakkoispasaadi puhalsi
vielä, mutta meri oli kuin kaikkien tuulenpuuskien shakkilauta.
-- Voimme olla siellä yhden ajoissa, sanoi kapteeni luottavaisesti. --
Kello kaksi ihan kohdalla. Mc Coy, te ohjaatte sen maihin sille
saarelle, missä on asukkaita.
Aurinko ei näyttäytynyt enää, eikä maata ollut näkyvissä kello yksi.
Kapteeni katseli perälaidan ylitse Pyreneesin kuohuvaan vanaveteen.
-- Hyvä Jumala! huusi hän, -- virta käy itään, katsokaapa!
Herra Konig näytti epäilevän. Mc Coyn kasvot eivät ilmaisseet
mitään, vaikka hän lausui, ettei ollut syytä epäillä, sillä
Paumotus-saaristossa voi kyllä olla itäinen merivirta. Muutamia
minuuttia myöhemmin tuli sadekuuro, joka vei kaiken tuulen ja Pyrenees
huojui kauheasti mainingeissa.
-- Missä on luotiliina? Heittäkää se veteen siellä!
Kapteeni piti itse luotiliinaa ja näki, miten laiva peräytyi
koilliseen. -- Katsokaa tuota, koettakaapa itse.
Mc Coy ja perämies koettivat ja tunsivat, kuinka nuora tärisi
vuoroveden vaikutuksesta.
-- Neljän solmun virta, sanoi herra Konig.
-- Itäinen virta läntisen asemesta, sanoi kapteeni katsoen moittivasti
Mc Coyhin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sysätä syyn hänen niskoilleen.
-- Siinä on yksi syy, miksi vakuutus maksaa kahdeksantoista prosenttia
niillä vesillä, sanoi Mc Coy. -- Ei voida milloinkaan tietää juuri niin
mitään. Virrat vaihtuvat lakkaamatta. Kerran oli täällä Casco-jahdilla
mies, olen unohtanut hänen nimensä, mutta hän kirjotti kirjoja. Hän
erehtyi Takaroasta kolmekymmentä penikulmaa ja saapui Tikeihin, juuri
virran vaihtumisen vuoksi. Nyt olette ylhäällä tuulessa. Parasta olisi
laskea muutamia viivoja!
-- Miten paljon on virta vienyt minua suunnasta ja miten minä tiedän,
kuinka paljon on alennettava? kysyi kapteeni vihaisena.
-- En tiedä, kapteeni, sanoi Mc Coy hiljaa.
Taas rupesi tuulemaan, ja Pyrenees, jonka kansi savusi ja kyti
harmaassa valaistuksessa, laski raskaasti tuulen alapuolelle, sitten
ponnisti takaisin, milloin vasen, milloin oikea kylki tuulta vasten,
yhä pyrkien Acteon-saarille, joita mastokorissa istuva tähystäjä ei
saanut näkyviinsä.
Kapteeni Davenport oli raivoissaan, hänen raivonsa oli itsepäistä
vaikenemista ja hän kulki koko ehtoopäivän puolikannella tai nojasi
tuulenpuolen vantteihin. Illalla hän asetti suunnan luoteeseen. Herra
Konig, joka keskeytymättä tutki korttia ja kompassia, ja Mc Coy, joka
myöskin aivan viattomana seisoi katsellen kompassia, tiesivät, että
suunta oli nyt Hao-saareen. Keskiyöllä lakkasivat sadekuurot ja tähdet
tuikkivat. Kapteeni vilkastui hiukan toivoen kirkasta päivää.
-- Minä teen havainnon aikaisin huomenaamulla, sanoi hän Mc Coylle, --
vaikka leveysasteeni on minulle arvoitus. Mutta minä voin käyttää
Sumner-metoodia. Tunnetteko sitä?
Ja sitten hän selitti sen yksityiskohtia myöten Mc Coylle.
Päivästä tuli kirkas, pasaadi puhalsi idästä ja Pyrenees kulki
tasaisesti yhdeksän solmua tunnissa. Sekä kapteeni että perämies
laskivat paikan Sumner-metoodilla ja saivat saman tuloksen. Samaten
keskipäivämerkinnässä, minkä jälkeen he alkoivat tuntea olevansa
varmat.
-- Vielä kaksikymmentä neljä tuntia ja me olemme siellä, vakuutti
kapteeni Mc Coylle. -- On ihan ihme, että kansi pysyy vielä koossa.
Mutta eihän se voi kestää ikuisesti. Katsokaa savua, se käy sakeammaksi
päivä päivältä. Ja kuitenkin on kansi niin tiivis kuin mahdollista,
juuri tilkitty Friscossa. Minä hämmästyin, kun tuli ensiksi syttyi ja
minun täytyi tiivistää luukut. Katsokaa!
Hän keskeytti tuijottaen suu auki savukiehkuraa, joka kiemuroi ylhäällä
mesaanimaston suojassa kaksikymmentä jalkaa kannen yläpuolella.
-- Miten se on voinut sinne päästä? kysyi hän vihoissaan.
Sen alapuolella ei ollut savua. Se oli maston suojaamana kiivennyt ylös
jollain ihmeellisellä tavalla ja muuttunut näkyväksi niin korkealla. Se
irtaantui mastosta ja painui hetkeksi riippumaan kapteenin yllä kuin
uhkaava enne. Seuraavassa tuokiossa tuuli vei sen ja kapteenin alaleuka
sai luonnollisen asentonsa.
-- Niin, kuten sanoin, hämmästyin kovin, kun meidän täytyi ruveta
tiivistämään. Kansi oli tiheä ja kuitenkin se läpäisi kuin seula. Ja
sitten emme ole tehneet muuta kuin tilkinneet. Täytyy olla vallan
kauhea paine sisässä, kun noin paljon savua puristuu ulos.
Iltapäivällä synkkeni taivas jälleen ja ilma kävi raa'aksi ja
kosteaksi. Tuuli vaihteli lakkaamatta koillisen ja kaakon välillä, ja
keskiyöllä tuli ankara puuska lounaasta ja tuuli pysyi siinä suunnassa
sitten jokseenkin keskeytymättä.
-- Tällä tavalla ei tule Hao näkyviin ennenkuin kymmenen tai
yhdentoista aikaan, sanoi kapteeni huoaten. Kello oli seitsemän aamulla
ja raskaat pilvet, nousten idästä, veivät kaiken toivon kauniista
päivästä. Ja samassa tuokiossa hän kysyi huolestuneena:
-- Ja entä virrat?
Tähystäjät eivät voineet ilmottaa mitään maan näkymisestä
mastokorissaan, ja päivä kului vuoroin tihkusateisessa tyynessä,
vuoroin ankarissa rankkasadekuuroissa. Ilmapuntari oli laskeutunut
29,30:een, ei ollut tuulenpuuskaustakaan, mutta siitä huolimatta kävi
meri yhä levottomanmaksi. Pyrenees huojui kauheasti korkeissa
aalloissa, jotka tulivat hitaasti loppumattomassa jonossa lännen
pimeydestä. Purjeita vähennettiin niin nopeasti kuin molemmat vahdit
voivat. Ja kun uupunut miehistö oli lopettanut työnsä, voitiin kuulla
heidän napisevat äänensä pimeässä. Se muistutti hätääntyneiden eläinten
murinaa. Kerran kutsuttiin oikeanpuoleinen vahti perään köyttämään;
silloin ilmaisi väki suoraan harminsa ja haluttomuutensa. Jokainen
hidas liike oli vastalause tai uhkaus. Ilma oli kostea ja tahmea kuin
liima ja täydellisesti tyyni. Joka mies huohotti ja haukkoi ilmaa. Hiki
juoksi kasvoilta ja paljailta käsivarsilta. Kapteeni Davenport käveli
laivalla huolestuneena, eteensä tuijottaen synkempänä entistään.
Kaikkialla hiiviskeli tunne lähenevästä onnettomuudesta.
-- Se menee ohitsemme länteen, sanoi Mc Coy rohkaisten. -- Pahimmassa
tapauksessa voimme joutua hiukan sen hännille.
Mutta kapteenia ei voitu lohduttaa. Lyhdyn valossa hän tutki
purjehduskäsikirjaansa nähdäkseen, miten päällikön pitää käyttäytyä
tuuliaispään aikana. Jostain laivan keskustasta keskeytti hiljaisuuden
laivapojan nyyhkytys.
-- Pidä suusi siellä! huusi kapteeni karjaisten niin rajusti, että joka
mies laivalla säpsähti, ja poika alkoi huutaa kauhusta.
-- Herra Konig, sanoi kapteeni raivosta ja hermostuksesta vapisevalla
äänellä, -- olkaa hyvä ja menkää sulkemaan tuon kita köysiluudalla.
Mutta sinne meni Mc Coy, ja muutamassa minuutissa hän oli saanut pojan
rauhottumaan ja nukkumaan.
Vähää ennen päivän nousua tuli ensimmäinen tuulenpuuska kaakosta
kasvaen nopeasti aika kovaksi. Kaikki miehet olivat kannella
odottamassa, mitä tuleman piti.
-- Nyt olemme selvillä, kapteeni, sanoi Mc Coy seisoen aivan hänen
vieressään. -- Hirmumyrsky kulkee länteen ja me olemme sen
eteläpuolella. Tämä tuuli ei muutu kovemmaksi. Voitte nostaa purjeet
ylös.
-- Mitä se hyödyttäisi, mihin minä purjehdin? Tämä on jo toinen päivä,
kun emme ole tehneet havainnoita, ja meidän olisi pitänyt nähdä
Hao-saari jo eilenaamulla. Minne nyt menemme, pohjoiseen, itään,
etelään tai minne? Sanokaa vain, ja purjeet ovat levällään
kädenkäänteessä.
-- Minä en ole mikään merimies, sanoi Mc Coy lempeällä tavallaan.
-- Minä luulin olevani ennenkuin jouduin tähän Paumotus-kiroukseen.
Keskipäivällä huusi tähystäjä: -- Tyrskyjä edessä!
Pyrenees sai kääntyä, purje purjeen jälkeen nostettiin ylös ja
kiristettiin. Laiva liukui vedessä ja taisteli virtaa vastaan, joka
uhkasi viedä sen keskelle tyrskyjä. Päällikkö ja miehet tekivät työtä
kuin hullut, kokki ja kajuuttapoika, kapteeni Davenport itse ja Mc Coy,
kaikki olivat työssä, ja sittenkin selviytyi laiva töintuskin. Siinä
oli pitkä rivi kareja, kauhean vaarallinen paikka, jonka yli meri
keskeymättä tyrskyi, jossa ei kukaan ihminen voinut elää ja jota
merilinnutkin kammosivat. Pyrenees kulki sen ohitse vain sadan kyynärän
päässä, ennenkuin tuuli vei sen väljille vesille, ja samassa
silmänräpäyksessä, kun miehistö pääsi lepäämään, puhkesi kokonainen
kirousvirta Mc Coyn turmioksi -- Mc Coy oli tullut laivalle ja
ehdottanut suunnan Mangarevaan ja houkutellut heidät pois turvallisesta
Pitcairnista varmaan turmioon tänne meren kauheimpaan seutuun. Mc Coyn
mielentyyneys oli murtumaton. Hän hymyili heille yksinkertaisella ja
armahtavaisella hyväntahtoisuudellaan, ja miten olikaan, hänen suuri
hyvyytensä tuntui rauhottavan heidän mustia ja kiusaantuneita mieliään,
niin että he häpesivät ja kiroukset takertuivat jo heidän kurkkuunsa.
-- Hirveitä vesiä nämä vain ovat, lausui kapteeni, kun laiva oli
selviytynyt. Mutta samassa hän vaikeni katsellakseen tyrskyjä, joiden
olisi pitänyt jäädä taakse, mutta olivatkin nyt yhtäkkiä tuulen
puolella Pyreneeslaivasta ja kohosivat nopeasti ylös tuuleen.
Hän istuutui ja kätki kasvot käsiinsä. Ja ensimmäinen perämies näki ja
Mc Coy näki ja miehistö näki, mitä hän oli nähnyt. Kallioriutan
eteläpuolella kulki itäinen virta, joka kuljetti heitä alas sitä kohti
ja pohjoispuolella kulki yhtä voimakas läntinen virta, joka tarttui
laivaan ja aikoi viedä sitä mukanansa.
-- Olen kuullut tästä Paumotus-saaristosta ennenkin, ähkyi kapteeni
nostaen kalpeat kasvonsa. -- Kapteeni Moyendale kertoi näistä, sen
jälkeen kun oli menettänyt täällä laivansa. Ja minä nauroin hänelle
selän takana. Jumala armahtakoon minua, minä nauroin hänelle. Mikä
riutta tuo on? keskeytti hän äkkiä kysyäkseen Mc Coylta.
-- En tiedä, kapteeni.
-- Miksi ette tiedä?
-- En ole koskaan ennen nähnyt sitä enkä kuullut siitä puhuttavankaan.
Luulen, ettei se ole missään kartoissakaan. Näitä vesiä ei ole koskaan
ennen kunnolleen mitattu eikä kartoitettu.
-- Sittenhän ette tiedä, missä nyt olemme.
-- En enempää kuin tekään, vastasi Mc Coy lempeästi.
Kello neljän aikaan iltapuolella tuli näkyviin kokospalmuja, jotka
näyttivät kasvavan suorastaan merestä. Hetkistä myöhemmin kaareutui
matala maa vedessä.
-- Nyt tiedän, missä olemme, kapteeni, sanoi Mc Coy ottaen kaukoputken
silmiltään. -- Tuo on Resolutionsaari. Me olemme neljäkymmentä
penikulmaa Hao-saaren toisella puolen ja tuuli on suoraan vastainen.
-- Siis valmiina ohjaamaan maihin. Missä on väylä?
-- Siellä on vain yksi väylä, tuskin riittävä kanootillekaan. Nyt
tiedämme kuitenkin, missä olemme, ja voimme ohjata Barclay de
Tolley'hin. Se on vain satakaksikymmentä penikulmaa täältä. Tällä
tuulella voimme olla siellä kello yhdeksän huomen-aamulla.
Kapteeni Davenport katseli karttaa ja punnitsi tarkkaan.
-- Jos me nyt ajamme maihin, täytyy meidän kuitenkin veneillä pyrkiä
Barclay de Tolley'hin, lisäsi Mc Coy.
Kapteeni antoi määräyksensä ja taasen viilsi laiva uutta suuntaa tylyn
meren lakeuksilla.
Seuraavana iltapäivänä riehui epätoivo ja kapinallisuus savuavalla
kannella. Virta oli kiihtynyt, tuuli heikontunut ja Pyrenees väistänyt
länteen. Tähystäjä huomasi lopulta Barclay de Tolley'n idässä, hiukan
häämöittävänä maston huipusta katsoen. Turhaan yritti Pyrenees neljän
tunnin aikana pyrkiä sitä kohti. Koko ajan nähtiin kokospalmut maston
huipusta kuin kangastuksena taivaan rannalla. Kannelta niitä esti
näkemästä maan kuperuus.
Vielä kerran kapteeni kysyi neuvoa Mc Coylta ja kortista. Makemo oli
seitsemänkymmentä viisi penikulmaa lännessä. Sen laguuni oli
kolmekymmentä penikulmaa pitkä ja väylä sinne oli erinomainen.
Kun kapteeni antoi määräyksensä, kieltäytyi miehistö tottelemasta. He
selittivät saaneensa kyllikseen helvetin tulesta jalkojensa alla.
Tuolla oli maata. Ellei laiva sinne päässyt, voisivathan he yrittää
sinne veneillä. Antaa laivan palaa. Heidän hengillään lienee myös
jotakin arvoa. He olivat uskollisesti palvellet laivaa, nyt tahtoivat
ne pitää huolta itsestään.
He juoksivat veneille tuuppien toisiaan ja molempia perämiehiä ja
olivat valmiit irroittamaan veneitä ja laskemaan ne veteen. Kapteeni
Davenport ja ensimmäinen perämies, revolverit kädessä, astuivat alas
puolikannelta, kun Mc Coy, joka oli kiivennyt kajuutan katolle, alkoi
puhua.
Hän puhui miehistölle ja hänen kyyhkyisäänensä sointu sai heidät heti
pysähtymään ja kuuntelemaan. Hän kiehtoi heidät omaan korkeuteensa ja
rauhaansa. Lempeä ääni ja yksinkertaiset ajatukset vaikuttivat heihin
kuin magneettivirta, rauhottaen vasten tahtoakin. Aikoja sitten
haihtuneet muistot palautuivat. Muutamat muistelivat lapsuutensa
kehtolauluja ja rauhaisaa lepoa äidin sylissä päivän leikkien
päätyttyä. Ei ollut enää mitään huolia, mitään vaaraa eikä ikävyyksiä
koko maailmassa. Kaikki oli niinkuin pitikin ja aivan luonnollista,
että he käänsivät selkänsä maalle ja vielä kerran lähtivät merelle
helvetin tuli jalkainsa alla.
Mc Coy puhui yksinkertaisesti, mutta hänen voimansa ei ollut sanoissa.
Hänen persoonallisuutensa oli paljon kaunopuheisempi kuin mitkään hänen
puheistaan. Se oli jonkunlaista sielullista taikakemiaa, salaista ja
voittamatonta hyvyyttä -- hengen salaperäistä säteilemistä,
houkuttelevana, lempeän nöyränä, mutta samalla pelottavan voimakkaana.
Oli kuin puhtauden ja lempeyden vaikuttava mahti olisi valaissut heidän
sielujensa pimeät kammiot -- paljoa suurempi sitä voimaa, mikä oli
päällystön kiiltävissä, tuhoa tuottavissa revolvereissa.
Miehet alkoivat siinä seisoessaan epäröidä, ja ne, jotka olivat
irroittaneet sidenuorat, sitoivat ne kiinni jälleen. Sitten he hiipivät
toinen toisensa jälkeen etukannelle, kunnes kaikki olivat hävinneet.
Mc Coyn kasvot loistivat lapsellisesta ilosta, kun hän astui alas
kajuutan katolta. Kapina oli täydellisesti lakannut. Näytti siltä, kuin
ei siitä olisi koskaan tiedettykään. Kapinalla ei ollut tilaa siinä
siunatussa paikassa missä hän oli.
-- Te hypnotisoitte heidät, pilaili herra Konig puhuen matalalla
äänellä.
-- He ovat kunnon poikia, oli hänen vastauksensa, -- heillä on hyvä
sydän. Heillä on ollut kovat ajat, ovat tehneet työtä surkeasti ja
tulevat tekemään loppuun asti.
Herra Konigilla ei ollut aikaa vastata. Hän huusi määräyksiään ja
miehet riensivät niitä täyttämään, ja Pyrenees kääntyi hiljalleen,
kunnes sen kokka osotti suoraan Makemoa kohti.
Tuuli oli kovin heikko ja auringon laskun jälkeen se loppui tykkänään.
Oli sietämättömän kuuma sekä etu- että peräpuolella, ja miehet
koettivat turhaan saada unta. Kansi oli liian kuuma maattavaksi, ja
myrkylliset kaasut, nousten raoista, hiipivät kuin pahat henget pitkin
laivaa tunkeutuen salaa sieramiin ja henkitorviin ja saaden
varomattomat niistämään ja yskimään. Tähdet tuikkivat uneliaalta,
hämärältä taivaalta, ja täysi kuu, joka nousi idästä, hopeoitsi
lukemattomat hämähäkkiverkon tapaiset savukiehkurat, jotka hiipivät ja
kiemurtelivat pitkin kantta, laidan yli, ylös mastoihin ja purjeisiin.
-- Kertokaa minulle, sanoi Davenport hieroen kirveleviä silmiään, --
miten kävi Bountyn miehistön sen jälkeen, kun he olivat päässeet
Pitcairniin? Olen lukenut, että he polttivat Bounty'n eikä heistä
tiedetty mitään ennenkuin useita vuosia myöhemmin. Mutta mitä sillä
välillä? Olen aina ollut utelias sitä tietämään. Ne olivat miehiä,
joilla oli hirttonuora kaulassaan. Olihan siellä joitakuita
alkuasukkaitakin ja naisia, muistaakseni. Se ennusti selkkauksia jo
alusta alkaen.
-- Niin, tulihan siellä ikävyyksiä, vastasi Mc Coy. -- Ne olivat huonoa
väkeä. Ensin he alkoivat riidellä naisista. Yksi kapinoitsijoista,
Williams, menetti vaimonsa. Kaikki naiset olivat Tahitista. Hänen
vaimonsa putosi kalliolta ollessaan merilintuja pyytämässä. Silloin hän
otti omakseen erään alkuasukkaan vaimon. Mutta tällä hän herätti
kaikkien alkuasukkaiden vihan, ja nämä tappoivat melkein kaikki
valkoiset. Ne, joiden onnistui pelastua, tappoivat taas kaikki
miespuoliset alkuasukkaat. Naiset auttoivat. Ja alkuasukkaat tappoivat
toisiaan. Kaikki tappoivat toisiaan. Ne olivat hirveitä miehiä.
-- Timitin tappoi kaksi muuta alkuasukasta, sukiessaan kaikessa
ystävyydessä hänen tukkaansa. Valkeat miehet olivat lähettäneet heidät.
Sitten valkeat miehet tappoivat taas ne kaksi alkuasukasta. Tullaloon
vaimo tappoi miehensä eräässä luolassa, sillä hän tahtoi saada
valkoisen miehen. Jumala oli kääntänyt kasvonsa pois heistä. Kahden
vuoden kuluttua olivat kaikki miespuoliset alkuasukkaat murhatut ja
kaikki valkoiset paitsi neljää. Ne olivat Young, John Adams, Mc Coy,
isoisäni isä, ja Quintal. Tämä oli myöskin huono mies. Erään kerran hän
silpoi vaimoltaan korvan, kun ei ollut saanut kylliksi kalaa.
-- Olipa se väkeä! huudahti herra Konig.
-- Olivat kylläkin, myönsi Mc Coy ja jatkoi kyyhkyiskuherrustaan
esi-isiensä verisestä historiasta.
-- Isoisäni isä pelastui joutumasta murhatuksi, mutta lopetti itse
itsensä. Hän perusti polttimon ja valmisti alkoholia ti-kasvin
juurista. Quintal oli hänen yhtiökumppaninsa, ja ne joivat myötäänsä
itsensä humalaan. Viimein Mc Coy sai juoppohulluuden, sitoi kiven
kaulaansa ja hyppäsi mereen.
-- Quintalin vaimo, sama jolta korva purtiin, putosi myös kuoliaaksi
kalliolta. Silloin meni Quintal Youngin luo ja vaati omakseen hänen
vaimoansa. Samoin hän vaati Adams'in vaimoa. Adams ja Young pelkäsivät
Quintalia. He tiesivät, ettei hän epäröisi heitä tappaa. Siksi he
ehättivät ennen ja tappoivat hänet kirveellä. Sitten kuoli Young, ja
siihen päättyivät kaikki rettelöt heidän keskensä.
-- Olihan niitä ollutkin koko paljon, arveli kapteeni. -- Eihän enää
ollut ketä tappaa.
-- Jumala oli kääntänyt kasvonsa pois heistä, sanoi Mc Coy.
Seuraavana aamuna puhalsi vain heikko itätuuli, ja kun kapteenin oli
mahdoton arvioida, minkä verran etelään piti laskea, antoi hän tuulen
puhaltaa tiukasti alihangan puolelta. Hän pelkäsi läntistä virtaa, joka
oli jo ajanut hänet sivulle niin monesta turvapaikasta. Sitten riitti
tyyntä koko päivän, samoin seuraavan yön. Miehistö murisi saadessaan
vain puoli annosta kuivattuja banaaneja. Heidän voimansa olivat
heikenneet ja moni valitti banaanien syönnistä tulleita vatsakipuja.
Koko päivän vei virta laivaa länteen. Tuuli oli liian heikko viedäkseen
sitä etelään. Ensimmäisellä koiran vahdilla huomattiin palmuja etelässä
-- niiden viuhkamaiset latvat kohosivat vedenpinnasta, joten tiedettiin
niiden kasvavan matalalla korallisärkällä.
-- Se on Taenga-saari, sanoi Mc Coy. -- Tänä iltana olisi saatava
tuulta, muuten sivuutamme Makemon.
-- Minne se kaakkoispasaadi on mennyt? kysyi kapteeni. -- Miksi ei se
tuule? Mikä sitä vaivaa?
-- Syynä on suurien laguunien haihtuminen, ja niitä on hyvin paljon.
Haihtumiset muuttavat tykkänään pasaadituulien järjestyksen. Ne
aiheuttavat myöskin myrskyjä lounaasta. Tämä on "vaarallinen saaristo",
kapteeni.