aikoi juuri kirota, mutta hillitsi itsensä äkkiä. Mc Coyn pelkkä olemus
oli kuin moite niille kirouksille, jotka mylleröivät hänen aivoissaan
ja kierielivät kurkussa. Mc Coyn vaikutusvoima oli yhä kasvanut näinä
yhdessäolon päivinä. Kapteeni Davenport kuului niihin meren
itsevaltiaihin, jotka eivät pelkää ketään eivätkä koskaan hillitse
kieltään, ja nyt hän huomasi tämän vanhuksen läsnäollessa, vanhuksen,
jolla oli naiselliset, ruskeat silmät ja ääni kuin kyyhkysellä,
olevansa kykenemätön kiroamaan. Tämä huomio oli hänestä vastenmielinen.
Ja tämä vanhus oli Mc Coyn jälkeläinen, Bountyn Mc Coyn, kapinoitsijan,
joka oli hirtehisenä paennut Englannista, sen Mc Coyn, joka oli ollut
pahuuden voimana Pitcairnin verisimmissä vaiheissa.
Kapteeni Davenport ei ollut uskonnollisuuteen taipuvainen, mutta sillä
hetkellä hänellä oli hurja halu heittäytyä tuon toisen jalkoihin -- ja
sanoa vaikka mitä. Jonkinlainen liikutus pakotti häntä voimakkaasti, ei
niinkään yhtenäinen ajatus, mutta jollakin selittämättömällä tavalla
hän tunsi oman mitättömyytensä ja arvottomuutensa tämän miehen
rinnalla, joka oli yksinkertainen kuin lapsi ja lempeä kuin nainen.
Luonnollisesti hän ei tahtonut nöyrtyä upseeriensa ja miestensä
läsnäollessa. Ja kuitenkin riehui hänen raivonsa vieläkin vieden hänet
kiusaukseen. Äkkiä hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi:
-- Kuulkaapa, vanhus, minä en aio antaa voittaa itseäni. Nämä
Paumotus-saaret ovat pettäneet ja ilkkuneet minua ja tehneet minut
melkein hulluksi. Mutta minä en aio antaa perään. Minä purjehdin tällä
laivalla, purjehdin lakkaamatta, kunnes selviän Paumotus-saarista,
vaikka aina Kiinaan saakka, ellen lähempää löydä sille paikkaa.
Vaikka joka mies karkaisi, pysyn minä paikallani. Minä kyllä näytän
Paumotus-saarille, ettei minua nolata. Laivani on kelpo kalu enkä minä
sitä jätä niin kauan kuin on lautakin jäljellä, jonka päällä pysyy.
Kuuletteko?
-- Minä seuraan teitä, kapteeni, sanoi Mc Coy.
Yön kuluessa rupesi etelästä tuulemaan, ja vimmoissaan huomasi ja
merkitsi kapteeni tulilasteineen ajautumisen länteen. Hän poistui
erilleen saadakseen rauhassa kirota, ettei Mc Coy kuulisi.
Päivännousu paljasti vielä uusia palmuja, jotka kohosivat etelässä.
-- Tuo tuolla suojan puolella on Makemon äärimmäinen kärki, sanoi Mc
Coy. -- Katiu on vain muutamia penikulmia siitä länteen. Saamme ohjata
sinne.
Mutta virta, joka imi molempien saarien välitse, ajoi heidät
luoteiseen, ja iltapäivällä he näkivät Katiun palmujen kohoavan vedestä
ja painuvan jälleen takaisin.
Muutamia minuutteja myöhemmin, juuri kun kapteeni oli huomannut, että
uusi koillinen virta oli tarttunut viemään Pyrenees'iä, huomasi
tähystäjä kokospalmuja luoteessa.
-- Se on Raraka, sanoi Mc Coy. -- Sinne emme voi päästä ilman tuulta.
Virta kuljettaa meidät alas lounaaseen. Mutta nyt täytyy olla
varuillaan. Muutaman penikulman päästä tästä kääntyy virta pohjoiseen
ja sitten kaaressa luoteeseen. Se vie meidät pois Fakaravasta, ja
Fakarava on oikea paikka meille nousta maihin.
-- Raahatkoot meidät, minne ikinä tahtovat, huomautti kapteeni
tulisesti. -- Kyllä minä joka tapauksessa löydän paikan laivalleni.
Mutta Pyreneesin tila läheni nyt huippukohtaansa. Kansi oli niin kuuma,
että muutaman asteen lisäys olisi sytyttänyt sen ilmituleen. Monissa
kohdin eivät enää paksupohjaiset kengätkään suojanneet, ja miehistön
täytyi puoliksi juosta, etteivät polttaisi jalkojaan. Savu oli
lisääntynyt ja käynyt pistävämmäksi. Joka miehen silmät olivat
tulehtuneet ja he yskivät kuin keuhkotautipotilaat. Iltapäivällä
käännettiin veneet ulos ja varustettiin kaikilla tarpeilla. Viimeiset
banaanipakat vietiin niihin ja samoin upseerien koneet. Kapteeni
sijotti kronometrin isoon veneeseen, peläten kannen syttyvän joka
hetki.
Koko yön he kestivät tätä epävarmuutta, joka teki heidät kaikki melkein
mielettömiksi, ja aamun valjetessa he tuijottivat toisiinsa ontoin
silmin ja aavemaisin kasvoin aivan kuin Pyreneesin koossaolo ja heidän
hengissä pysymisensä olisi ollut suuri yllätys.
Kapteeni käveli rauhattomana edestakaisin kannella, väliin hypähtäen ja
puoleksi juosten ja samalla tutkien perusteellisesti laivansa kantta.
-- Nyt riippuu kaikki tunneista, ellei minuuteista, ilmotti hän
palatessaan puolikannelle.
Huuto: -- maata! kuului mastokorista. Kannelta oli mahdoton vielä
erottaa maata, ja Mc Coy kiipesi vantteihin, joten kapteeni sai
odottamattoman tilaisuuden purkaa sisuaan kirouksiin, mutta hän vaikeni
äkkiä huomatessaan vedessä koillisessa mustan juovan. Se ei ollut
mikään puuska vaan todellinen tuuli, oikealta suunnaltaan joutunut
pasaadi, tosin kahdeksan viivaa tavallisesta suunnastaan sivulla, mutta
joka tapauksessa säännöllisesti toimiva.
-- Ohjatkaa nyt laivanne ylös tuuleen, kapteeni, sanoi Mc Coy heti kun
oli päässyt kajuutan katolle. -- Tuo on Fakaravan itäisin osa ja
pääsemme väylän läpi laguuniin laitatuulella ja täysin purjein.
Tunnin kuluttua olivat kokospalmut ja matala maakaistale näkyvissä
kanneltakin. Tunne lopun lähestymisestä vaikutti välittömästi
jokaiseen. Kapteeni määräsi miehen kuhunkin veneeseen pitämään niitä
erillään. Pian oli tyrskyjen ympäröimä koralliriutta vain parin
kaapelinpituuden päässä Pyreneesin keulan edessä.
-- Kaikki valmiina kääntämään, kapteeni, sanoi Mc Coy.
Minuuttia myöhemmin näkyi riutassa aukeama, ahdas väylä sen takana
olevaan laguuniin, joka oli kuin suuri peili, kolmekymmentä penikulmaa
pitkä ja kolmanneksen leveä.
-- Nyt, kapteeni!
Viimeisen kerran muutettiin Pyreneesin jalukset, ja se totteli ohjausta
täsmällisesti, heilahti ympäri ja pujahti riutan väylään. Tuskin oli
käännös tehty ilman onnettomuutta, kun miehistö ja perämiehet
syöksyivät puolikannelle hillittömästi säikähtäneinä. Mitään ei ollut
oikeastaan tapahtunut, mutta he tunsivat, että nyt, nyt ... piti
jotakin tapahtua. Eiväthän he voineet sanoa mitä, mutta jotakin piti
tulla. Mc Coy syöksyi ottamaan paikkansa keulassa, luotsatakseen laivan
rantaan. Mutta kapteeni tarttui hänen käteensä ja kiepautti hänet
ympäri.
-- Ohjatkaa tästä, sanoi hän. -- Kansi tuolla ei ole varma. Mitä nyt?
sanoi hän seuraavassa tuokiossa, -- mehän pysymme ihan paikallamme!
Mc Coy hymyili.
-- Me kuljemme seitsemän solmun virtaa vastaan, sanoi hän. --
Katsokaas, sillä tavalla luode virtaa ulos tästä laguunista.
Tunnin kuluttaa oli Pyrenees edennyt tuskin laivan pituuden, mutta
sitten yltyi tuuli, ja se alkoi kulkea nopeammin.
-- Nyt on parasta, että jotkut teistä menevät veneisiin, komensi
Davenport.
Hänen äänensä kaiku oli vielä kuuluvissa, ja miehet aikoivat juuri
totella käskyä, kun kannen keskikohta leimahti liekkeihin ja nousi
savun peittämänä ylös purjeisiin ja köysiin, jolloin osa jäi sinne ja
osa putosi mereen. Se seikka, että tuuli kävi sivulta kohtisuorasti,
pelasti peräpuolella olevat miehet. He ryntäsivät sokeina veneille,
mutta Mc Coyn ääni, joka yhä säilytti ehtymättömän rauhansa, sai heidät
pysähtymään.
-- Rauhottukaa! sanoi hän. -- Kaikki käy niinkuin pitääkin. Hoitakoon
siellä joku ruoriratasta!
Ruorimies oli syössyt tiehensä muiden mukana ja kapteeni Davenport
hyökkäsi tilalle ja sai juuri ajoissa kiinni rattaasta ja esti laivan
ajautumasta virran mukaan ja törmäämästä maalle.
-- Veneisiin, käski hän herra Konigia. Pitäkää kahta niistä ihan
looringin alla. Kun minä käännän, olkaa varuillanne.
Herra Konig epäröi, mutta sitten heilautti hän itsensä laidan yli ja
laskeutui veneeseen.
-- Laskekaa puoli viivaa, kapteeni!
Kapteeni katsoi Mc Coyhin, hän oli luullut itse komentavansa...
-- Niin, puoli viivaa on laskettu, vastasi hän.
Pyreneesin keskus oli avonainen, palava uuni, josta tuprusi kauheat
määrät savua nousten yli mastojen ja kokonaan peittäen laivan etuosan.
Mesaanipurjeen suojassa Mc Coy jatkoi vaikeata tehtäväänsä ohjaten
laivaa läpi ahtaan kanavan. Tuli kulki perää kohti pitkin kantta
samalla kun ison maston purjepaljous hävisi liekehtivään tulimereen.
Mutta vaikkeivät he nähneet etupurjeita, tiesivät he kuitenkin, että ne
vielä vetivät.
-- Elleivät vain kaikki purjeet pala ennenkuin pääsemme kanavasta! ähki
kapteeni ruorirattaan ääressä.
-- Olkaa huoletta, kapteeni, vakuutti Mc Coy levollisena. -- Meillä on
kylliksi aika. Kunhan vain pääsemme sisäpuolelle, muutamme suuntaa.
Silloin häviää savu meistä ja voimme estää tulen leviämästä perään.
Pieni liekki nuoleskeli mesaanimastoa, tavotti alimmaista raakapuuta,
vaan ei ylettynyt siihen ja hävisi. Ylhäältä putoili hehkuvia ja
palavia köydenpätkiä ihan kapteenin taakse. Osa niistä osui hänen
niskaansa ja niinkuin mehiläisen pistämänä hypähti hän ja pudisti tulen
nahastaan.
-- Miten on kurssi, kapteeni?
-- Lännenpuoleinen luode.
-- Pitäkää länsiluoteeseen.
Kapteeni Davenport muutti ratasta ja vastusti peräsimellä.
-- Pohjoispuoleinen länsi, kapteeni.
-- Pohjoispuoleinen länsi.
Hiljaa, viiva viivalta purjehti Pyrenees laguuniin tultuaan ympyrässä,
niin että se aina oli tuulessa. Ja viiva viivalta lauloi Mc Coy
komentosanojaan rauhallisesti ja varmasti, kuin olisivat olleet
vähintäin tuhatvuotisia.
-- Vielä yksi viiva, kapteeni.
-- Yksi viiva, niin.
Kapteeni Davenport pyöritti ratasta useita kankia eteenpäin ja jälleen
takaisin.
-- Vastustakaa.
-- Kyllä, kaikki oikein.
Huolimatta siitä, että tuuli oli myötäinen, oli kuumuus niin hirveä,
että kapteeni Davenportin täytyi hoitaa ratasta yhdellä kädellä
kerrallaan voidakseen toisella hieroa tai peittää rakkoisia poskiaan.
Mc Coyn parta kärventyi kuumuudessa ja haju siitä tunkeutui niin
vahvana toisen sieramiin, että hän alkoi katsella tuskallisena Mc
Coyta. Nyt täytyi kapteenin hieroa vuorotellen rakkoisia käsiään
housujaan vastaan. Kaikki purjeet hävisivät mesaanimastosta tulimereen
pakottaen molemmat miehet peittämään käsin kasvonsa.
-- Nyt, sanoi Mc Coy katsahtaen matalaan rantaan. -- Neljä viivaa ylös,
kapteeni, ja antakaa laivan ajautua.
Palaneiden köysien ja purjeiden palasia satoi heidän päälleen ja
ympärilleen. Tervankatku karkeasta köydenpätkästä, joka oli aivan
kapteenin jalkojen juuressa, aiheutti ankaran yskäkohtauksen, mutta hän
pysyi yhä vakavasti kiinni rattaassa.
Pyrenees tarttui pohjaan, sen kokka nousi ylös. Se liukui eteenpäin ja
seisahtui sitten hitaasti ja pehmeästi. Sysäyksen vaikutuksesta
irtaantui kokonainen kaatosade palavaa köyttä ja purjekangasta peittäen
heidät melkein kokonaan. Vielä kerran törmäsi laiva. Hauras
koralliriutta murtui sen alla, ja se törmäsi kolmannen kerran.
-- Lujasti ylitse! sanoi Mc Coy. -- Lujastiko ylitse? kysyi hän
minuuttia myöhemmin.
-- Se ei tottele enää.
-- Hyvä on, se kieppuu ympäri. Mc Coy katsoi veteen laidan ylitse. --
Pehmeätä valkoista hiekkaa. Parempaa ei voisi saada, oikein hieno lava.
Kun Pyrenees kääntyi ympäri perä pois tuulesta, kohosi kokasta kauhea
paljous savua ja liekkejä. Kapteeni Davenport jätti ruorin melkein
tukehtuneena. Hän hoiperteli sen veneen kokkaköydelle, joka oli aivan
looringin alla, ja katsoi Mc Coyhin, joka seisoi hänen vieressään,
antaakseen hänen mennä ensin.
-- Ei, te ensiksi, huudahti kapteeni, tarttui hänen hartioihinsa ja
melkein heitti hänet laidan ylitse. Mutta savu ja liekit olivat niin
kauheita, että hän seurasi heti Mc Coyn kintereillä, ja molemmat miehet
luisuivat käsillään köyttä myöten alas veneeseen. Eräs merimies kokassa
katkaisi köyden puukollaan ilman käskyä. Airot, jotka olivat valmiina,
laskettiin veteen ja vene syöksyi eteenpäin.
-- Ihana lava, mutisi Mc Coy katsahtaen taakseen.
-- Niin, ihana lava, kiitos siitä teille! kuului vastaus.
Kolme venettä ohjasi valkeata koralliriuttaa kohti, jonka takana
kokospalmumetsän suojassa näkyi puoli tusinaa ruohomajoja ja
parikymmentä hämmästynyttä alkuasukasta tuijottamassa silmät selällään
palavaa laivaa.
Veneet raapaisivat pohjaa ja he astuivat valkoiselle rannalle.
-- Ja nyt, sanoi Mc Coy, saan ruveta tuumimaan, miten pääsen takaisin
Pitcairniin!