tyynellä ja lempeällä, että se muistutti kyyhkysen kuherrusta. Aluksi
kapteeni tunsi äänen rauhallisuuden vaikuttavan itseensä, mutta sitten
palasi äkkiä mieleen, mitä kaikkea oli saatu kestää ja mitä vielä oli
edessä, ja hän harmistui. Millä oikeudella tämä rääsyinen,
paikkahousuinen ja puuvillapaitainen maamyyrä tuli tuomaan lohdutusta
hänen uupuneelle sielulleen ja ruumiilleen? Kapteeni ei tiennyt
ajatelleensa näin, mutta se oli kuitenkin syynä hänen suuttumukseensa.
-- Viisitoista päivää, vastasi hän lyhyesti. -- Kuka te olette?
-- Nimeni on Mc Coy, vastasi tulija hellyyttä ja sääliä ilmaisevalla
äänellä.
-- Tarkotan, oletteko luotsi?
Mc Coyn siunaava katse liukui kapteenin vieressä seisovaan
rotevaharteiseen mieheen, jonka kasvot olivat riutuneet ja parta
ajamaton.
-- Olen kyllä yhtä hyvä luotsi kuin kuka tahansa, vastasi Mc Coy. -- Me
olemme kaikki täällä luotseja ja minä tunnen täällä jokaisen tuuman
näillä vesillä.
Mutta kapteeni ei voinut hillitä kärsimättömyyttään.
-- Tahdon puhutella jotakuta viranomaista ja vielä hiton pian!
-- Silloin kelpaan minä yhtä hyvin.
Jälleen tuo salaa lohduttava rauhallisuus, ja laiva oli palava uuni
hänen jalkojensa alla. Kapteenin kulmakarvat liikkuivat kärsimättömästi
ja hermostuneesti ja käsi puristui nyrkkiin kuin olisi se mielinyt
lyödä.
-- Kuka hemmetissä te olette? kysyi hän.
-- Minä olen ylin virkamies täällä, kuului taas vastaus, joka oli
entistäkin pehmeämmällä ja alistuvaisemmalla äänellä lausuttu.
Roteva, leveäharteinen mies purskahti karkeaan, puoleksi hullunkuriseen
nauruun, joka kuitenkin oli hysteerinen. Kapteeni ja hän tuijottivat Mc
Coyta hämmästyneinä ja epäluuloisina. Olisiko tuolla paljasjalkaisella
niin korkea asema täällä, se oli käsittämätöntä. Hänen napittamaton
pumpulipaitansa paljasti harmaantuneen rinnan todistaen, ettei hänellä
ollut muuta vaatekappaletta paitsi housuja. Kulunut olkihattu peitti
huonosti hänen harmaat hapsensa. Puoliväliin rintaa valui siistimätön,
patriarkaalinen parta. Moisen vaatekerran olisi voinut ostaa vaikka
mistä lumppukaupasta parilla shillingillä.
-- Oletteko sukua Bountyn Mc Coylle? kysyi kapteeni.
-- Hän oli isoisäni isä.
-- Oho, sanoi kapteeni, mutta hillitsi itsensä. -- Minä olen Davenport
ja tämä on ensimmäinen perämieheni, herra Konig.
He kättelivät.
-- Ja nyt asiaan, puhui kapteeni nopeasti ikäänkuin hänellä olisi ollut
hirveä kiire. -- Laivan sisässä on ollut tulipalo enemmän kuin kaksi
viikkoa. Se voi hajota millä hetkellä hyvänsä. Sen vuoksi aioin vetää
sen maihin Pitcairniin, hakata auki ja pelastaa rungon.
-- Silloin olette tehneet virheen, kapteeni, sanoi Mc Coy. -- Teidän
olisi pitänyt ohjata Mangarevaan. Siellä on laguunissa erinomainen
ranta, tyyni kuin myllynpadossa.
-- Mutta nyt olemme täällä, vai mitä? kysyi perämies.
-- Siinäpä se pulma onkin. Olemme täällä ja jotakin olisi tehtävä.
Mc Coy pudisti päätään ystävällisesti.
-- Täällä ette voi tehdä mitään, täällä ei ole kelvollista rantaa, ei
edes kunnollista ankkuripaikkaa.
-- Hitto! sanoi perämies, ja kertasi vielä kovemmin: -- Hitto! niin
että kapteeni antoi hänelle merkin olla hiljaa.
-- Älkää puhuko minulle sellaista pötyä! Missä ovat teidän omat
kuunarinne, veneenne, kutterinne tai mitä teillä lieneekään? Mitä?
Vastatkaa siihen!
Mc Coy hymyili yhtä hempeästi kuin hän puhuikin. Hänen hymynsä oli
hyväily, syleily, jonka ympäröi nääntyneen perämiehen yrittäen vetää
hänet samaan rauhaan ja lepoon, joka vallitsi Mc Coyn sielussa.
-- Meillä ei ole mitään kutteria eikä kuunaria ja kanoottimme me
kannamme selässämme kalliolle.
-- Saattepa sen tosiaan näyttää minulle, tiuskasi perämies. -- Miten
pääsette täällä ympärillänne oleviin saariin. Häh, sanokaapa!
-- Me emme mene niihin koskaan. Minä käyn niissä joskus Pitcairnin
kuvernöörinä. Nuorempana kuljin täällä paljonkin --- toisinaan jollakin
kauppakuunarilla, mutta eniten lähetysprikillä. Sekin on nyt mennyt
tiehensä ja me olemme riippuvaisia sattumalta ohikulkevista laivoista.
Onpa täällä joskus kulkenut niitä kuusikin vuodessa, mutta toisinaan
saattaa kulua vuosiakin ja enemmänkin, niin ettemme näe ainoatakaan.
Teidän on ensimmäinen seitsemään kuukauteen.
-- Ja te tahdotte uskotella minulle...! alkoi perämies, mutta kapteeni
Davenport keskeytti:
-- Kylliksi jo siitä, menetämme vain aikaa. Mitä on tehtävä, herra Mc
Coy?
Vanhus käänsi ruskeat silmänsä, lempeät kuin naisen, rantaa kohti, ja
sekä perämies että kapteeni seurasivat hänen katsettaan, joka
Pitcairnin autioilta kalliorannoilta liiteli miehistöön ja heihin,
odotellen tuskallisina päätöstä. Mutta Mc Coy ei hätäillyt. Hän
ajatteli hitaasti, askel askeleelta, rauhallisesti ja varmuudella, jota
ei olisi voinut järkyttää mikään maan päällä.
-- Tuuli on nyt heikko, sanoi hän viimein. -- Länteen päin kulkee kova
virta.
-- Niin, sehän se sai meidätkin muuttamaan suuntaa, sanoi kapteeni,
joka ei tahtonut joutua häpeään purjehdustaidossaan.
--- Niinpä niin, sehän se teidänkin suuntanne muutti, jatkoi Mc Coy. --
Mutta tänään ette voi purjehtia tuota virtaa vastaan. Ja jos
voisittekin, ei ole missään rantaa. Laiva voisi joutua kokonaan
perikatoon.
Hän vaikeni. Kapteeni ja perämies katselivat epätoivoisina toisiaan.
-- Minäpä sanon teille, mitä voitte tehdä. Tuuli kovenee keskiyöksi.
Näettekö pilvenhattaroita tuolla ja sumua tuulen puolella? Sieltä se
tulee lounaisesta ja lujana. Täältä on kolme sataa penikulmaa
Mangarevaan. Laskekaa sinne, siellä on erinomainen ranta laivallenne.
Perämies pudisti päätään.
-- Tulkaa kajuuttaan, niin katsomme merikortista, sanoi kapteeni.
Mc Coy huomasi, miten ilma kajuutassa oli myrkyllinen ja tukehuttava.
Hänen silmiään kirveli näkymättömistä kaasuista. Kansi oli kuuma,
melkein sietämätön hänen paljaille jaloilleen. Hiki tippui koko
ruumiista ja pelokkaana hän katseli ympärilleen. Oli ihme, ettei
kajuutta leimahtanut liekkeihin. Hänestä tuntui kuin olisi ollut
kuumassa leivinuunissa, missä kuumuus milloin hyvänsä voi kasvaa
kauheaksi ja kuivattaa hänet kuin leivän. Kun hän nosti toista
jalkaansa ja hieroi jalkapohjaa housun lahkeeseen, nauroi perämies
pilkallisesti.
-- Helvetin esikartano, sanoi hän. -- Itse helvetti on suoraan
jalkaimme alla.
-- Täällä on kuuma, huudahti Mc Coy tahtomattaan ja pyyhki
bandana-nenäliinalla hikeä otsaltaan.
-- Tässä on Mangareva, sanoi kapteeni kumartuen pöydän ylitse
näyttääkseen mustaa pistettä keskellä kortin valkeata tyhjyyttä. Ja
tässä välillä on toinen saari, mikä sen nimi on?
Mc Coy ei katsonutkaan korttiin.
-- Se on Crescent-saari, vastasi hän. -- Se on asumaton, noin kaksi tai
kolme jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Laguuni, mutta ilman väylää. Ei,
kyllä Mangareva on lähin paikka, mihin voitte mennä.
-- No, mennään sitten Mangarevaan, sanoi kapteeni Davenport,
keskeyttäen perämiehen murisevat huomautukset. -- Kutsukaa miehistö
peräkannelle, mr Konig.
Merimiehet tottelivat velttoina toisiaan työnnellen ja yrittäen
tuskallisesti kiiruhtaa. Jokainen liike ilmaisi väsymystä. Kokki tuli
myöskin kuulemaan ja kajuuttapoika seurasi hänen kintereillään.
Kun Davenport oli heille selittänyt tilan ja puhunut aikeestaan muuttaa
suunnan Mangarevaan, puhkesi meteli. Käheän murinan säestäminä kuului
epäselviä raivonhuutoja ja toisinaan selviä kirouksia, sanoja tahi
lauseita. Yli kaiken kuului kimeä ääni: -- Piru vie! Kun jo on oltu
viisitoista päivää uivassa helvetissä, niin nyt hän tahtoo taas lähteä
matkaan tässä vedenpäällisessä sulatusuunissa.
Kapteeni ei voinut heille mitään, mutta Mc Coyn rauhallisuus näytti
vaikuttavan heihin hillitsevästi, niin että murina ja kiroukset
häipyivät, kunnes koko miehistö, paitsi joitakuita, jotka käänsivät
tuskalliset kasvonsa kapteeniin, katseli mykkänä ja ikävöiden
Pitcairnin vihreitä rinteitä ja jyrkkiä rantoja.
Pehmeänä kuin keväinen länsituuli kuului Mc Coyn lempeä ääni:
-- Kapteeni, luulin kuulleeni jonkun heistä sanovan, että ovat
nääntymäisillään nälkään.
-- Niin, kuului vastaus, -- niinhän me olemme. Minä en ole saanut muuta
kuin laivakorpun ja lusikallisen lohta kahteen päivään. Nähkääs, kun
tulipalo huomattiin, piti heti paiskata luukut kiinni, jotta tuli
sammuisi. Vasta sitten huomasimme, miten vähän keittiössä oli ruokaa,
mutta silloin oli jo liian myöhäistä, emme enää uskaltaneet laskeutua
ruumaan. Nälkäisiäkö? Olen yhtä nälkäinen kuin kaikki muutkin.
Hän puhui uudestaan miehille ja taas nousi meteli, uhkauksia ja
kirouksia, ja kasvot vääntyivät petomaisessa raivossa. Ensimmäinen ja
toinen perämies olivat yhtyneet kapteeniin ja pysyttelivät hänen
takanaan, peräpuolen ovella. Heidän kasvonsa olivat jäykät ja
ilmeettömät ja miesten kapinallisuus näytti huolestuttavan heitä
enemmän kuin mikään muu. Kapteeni katsahti perämieheen kysyvästi, mutta
tämä vain kohotti hartioitaan merkiksi avuttomuudestaan.
-- Ymmärrättehän, sanoi kapteeni Mc Coylle, -- ettei voida pakottaa
merimiehiä jättämään turvallista rantaa ja lähtemään merelle palavassa
laivassa. Olemmehan olleet tässä uivassa ruumisarkussa kaksi viikkoa.
He ovat nääntyneet työstä ja nälästä ja saaneet tarpeekseen tästä
laivasta. Me ohjaamme Pitcairniin.
Tuuli oli heikko ja Pyreneesin pohja täynnä törkyä, niin ettei se
voinutkaan leikata vahvaa länsivirtaa. Kahdessa tunnissa se oli
menettänyt kolme penikulmaa. Miehet tekivät raivoisasti työtä,
ikäänkuin käsivoimalla pakottaakseen laivansa luonnonvoimia vastaan.
Mutta yhtäkaikki livettiin länttä kohti. Kapteeni kulki rauhattomana
kannella silmillään seuraten jokaista savujuovaa keksiäkseen, mistä
kohdasta kantta ne nousivat. Kirvesmies etsi alituisesti sellaisia
kohtia ja aina kun oli löytänyt, tilkitsi hän yhä tiiviimmäksi.
-- Mitä arvelette? kysyi kapteeni taas Mc Coylta, joka seurasi
kirvesmiehen työtä katsellen sitä lapsellisella uteliaisuudella ja
innolla.
Mc Coy vilkaisi rantaan, joka hävisi yhä kauemmaksi tihenevään sumuun.
-- Luulen, että olisi parasta muuttaa suunta Mangarevaan. Tuuli nousee
pian ja vie teidät sinne huomisillaksi.
-- Mutta jos tuli puhkeaa liekkeihin. Sehän voi tapahtua milloin
hyvänsä?
-- Pitäkää veneet valmiina siltä varalta. Sama tuuli vie veneet
Mangarevaan, jos laiva syttyisi ilmituleen.
Kapteeni Davenport mietti hetkisen ja sitten sai Mc Coy kysymyksen,
jota hän ei halunnut kuulla, mutta jonka hän tiesi varmasti tulevan.
-- Minulla ei ole mitään merikorttia Mangarevasta. Yleiskortissani se
on kuin kärpäsen pilkku. En tiedä miten on purjehdittava itse
laguuniin. Tahdotteko seurata ja luotsata laivani sinne?
Mc Coyn mielenmaltti oli murtumaton.
-- Kyllä, kapteeni, vastasi hän huolettomalla äänellä, niinkuin olisi
vastannut päivälliskutsuihin. -- Seuraan teitä Mangarevaan.
Taasen kutsuttiin miehistö perään ja kapteeni puhui heille välikannen
luukusta.
-- Me olemme koettaneet päästä eteenpäin, mutta te näette itse, miten
kuljetaan taaksepäin tässä kahden solmun virrassa. Tämä herra on Mc
Coy, korkein virkamies ja kuvernööri Pitcairnilla; hän tahtoo seurata
meitä Mangarevaan. Asema ei siitä päättäen ole vaarallinen. Hän ei
tekisi tarjousta, jos hän luulisi menettävänsä henkensä. Olkoon tässä
mikä tahansa vaara, hän jää vapaasta tahdostaan jakamaan sen kanssamme,
emmekä mekään voi olla huonompia. Mitä sanotte Mangarevasta?
Tällä kertaa ei kuulunut mitään vastaansanomisia. Mc Coyn läsnäolo,
varmuus ja rauha, joka tuntui säteilevän hänestä, oli tepsinyt. Nyt
neuvoteltiin matalalla äänellä, ja se kävi nopeasti, sillä he olivat
nähtävästi samaa mieltä heti alusta. He sysivät yhden joukostaan
puhumaan kapteenille. Tämä urho oli hyvin itsetietoinen omasta ja
toveriensa sankariudesta ja huusi säihkyvin silmin:
-- Hitto vieköön, jos hän tahtoo, niin totta mekin. Miehistö mutisi
hyväksymistä ja palasi etukannelle.
-- Vain silmänräpäys, kapteeni, sanoi Mc Coy. -- Minun pitää ensin
käydä maissa.
Herra Konig seisoi kuin salaman lyömänä ja tuijotti Mc Coyhin,
ikäänkuin tämä olisi ollut hullu.
-- Käydä maissa! huusi kapteeni. -- Mitä varten? Teiltä menee siihen
kolme tuntia tuossa kanootissanne.
Mc Coy mitteli katseillaan välimatkaa saareen ja nyökkäsi myöntävästi.
-- Niin, kello on nyt kuusi. En voi olla maissa ennen yhdeksää enkä saa
kansaani kokoonkutsutuksi ennen kello kymmentä. Kun tuuli kovenee
keskiyöksi, voitte alkaa purjehtia sitä vastaan ja ottaa minut jälleen
laivaan päivän koittaessa huomenaamulla.
-- Mutta kaiken järjen ja älyn nimessä, huudahti kapteeni taaskin. --
Miksi pitää teidän kutsua väkenne koolle? Ettekö ymmärrä, että laiva on
tulessa allamme?
Mc Coy oli tyyni kuin meri kesäauringossa eikä toisen viha saanut sitä
hiukkaakaan väreilemään.
-- Kyllä, kapteeni, kuhersi hän kyyhkyisäänellään, tiedän vallan hyvin,
että laivanne palaa. Ja juuri sen vuoksi tulen kanssanne Mangarevaan.
Mutta minun täytyy saada lupa siihen. Se on meidän tapamme. Meille se
on hyvin tärkeä tapaus, kun kuvernööri jättää saaren. Kansan edut
joutuvat vaaraan ja siksi heillä täytyy olla oikeus äänestämällä
myöntää tai kieltää se. Mutta minä tiedän, että he tulevat suostumaan.
-- Oletteko varma siitä?
-- Aivan varma.
-- Koska tiedätte heidän tahtonsa, että he kuitenkin suostuvat, niin
mitä te sitten oikeastaan menette maihin? Ajatelkaa viivytystä.
Kokonainen yö!
-- Se on meidän tapamme, oli horjumaton vastaus. -- Olenhan minä
kuvernööri ja saaren hallitus on järjestettävä poissaoloni ajaksi.
-- Mangarevaanhan on vain kahdenkymmenen neljän tunnin matka.
Olettakaa, että paluumatka veisi vaikka kuusi kertaa niin pitkän ajan,
silloin olisitte täällä jo viikon lopussa.
Mc Coy hymyili leveästi ja hyväntahtoisesti. -- Hyvin harvat laivat
tulevat Pitcairniin, ja jos tulevat, kulkevat ne tavallisesti San
Fransiskon kautta taikka Kap Hornin ympäri. Jos minua onni seuraa,
voinen olla täällä kuuden kuukauden päästä. Voihan mennä kokonainen
vuosikin. Voi sattua niinkin, että minun pitää matkustaa San
Fransiskoon saadakseni käsiini laivan, joka tuo minut tänne. Isäni
lähti kerran Pitcairnista kolmeksi kuukaudeksi matkalle -- kesti kaksi
vuotta ennenkuin hän voi palata. Sitäpaitsi on teillä vähän
ruokavaroja. Jos teidän pitäisi turvautua veneisiin ja sää muuttuisi
huonoksi, niin saatte kenties kokonaisia päiviä tavotella maata. Minä
voin tuoda mukanani kaksi kanootillista ruokavaroja huomenna. Kuivatut
banaanit ovat erinomaisia. Kun tuuli kovenee, pyrkikää sitä vastaan.
Mitä lähemmäksi pääsette, sitä enemmän voin tuoda mukanani. Hyvästi!
Hän ojensi kätensä, kapteeni tarttui siihen eikä tahtonut sitä hevillä
päästää. Hän näytti pitävän siitä kiinni kuin hukkuva merimies
pelastusrenkaasta.
-- Miten minä voin tietää, tuletteko takaisin huomenaamulla? kysyi hän.
-- Sepä se! huudahti perämies. -- Kuka takaa, ettei hän lähdekin
tiehensä pelastaakseen oman nahkansa?
Mc Coy ei vastannut mitään, hän vain katseli heitä ystävällisesti ja
lempeästi ja kaikki tunsivat tuon horjumattoman sielunrauhan
vaikuttavan itseensä.
Kapteeni päästi hänen kätensä, ja vielä kerran sulkien koko miehistön
silmäyksensä siunaavaan syleilyyn, Mc Coy laskeutui reunan yli
kanoottiinsa.
Tuuli koveni ja Pyrenees voitti noin tusinan penikulmaa länsivirrasta,
huolimatta pohjansa likaisuudesta.
Päivän koittaessa oli Pyrenees kolme penikulmaa tuulen puolella, ja
kapteeni Davenport näki kahden kanootin lähenevän laivaa. Mc Coy
kiipesi taaskin reunan ylitse ja astui kuunarin kannelle. Hän toi
mukanaan joukon kuivattuja banaanikimppuja kuiviin lehtiin käärittyinä.
-- Nyt, kapteeni, sanoi hän, -- kääntäkää myötätuuleen ja laskekaa
henkenne edestä. Nähkääs, minä en ole mikään merimies, selitti hän
muutamia minuutteja myöhemmin seisoessaan kapteenin vieressä, kun hänen
katseensa kiersi ylhäällä köysissä ja siirtyi sieltä reunan ylitse
arvioimaan Pyrenees-laivan vauhtia. -- Saatte toimittaa laivanne
Mangarevaan. Kun maa on näkyvissä, luotsaan sen kyllä rantaan. Mikä
mahtaa olla sen vauhti?
-- Yksitoista, vastasi kapteeni vilkaisten vielä kerran kuohuvaan
vanaveteen.
-- Yksitoista, jaha. Jos tämä vauhti pysyy, niin tulemme Mangarevan
näkyviin kahdeksan ja yhdeksän välillä huomenaamulla. Kymmeneksi voin
luotsata sen maihin tai ainakin yhdeksitoista. Ja silloin ovat huolenne
lopussa.
Kapteenista melkein tuntui, että se autuuden hetki oli jo tullut,
sellainen vaikutus oli Mc Coyn pelkällä vakuutuksella. Kapteeni oli jo
kaksi viikkoa purjehtinut alituisessa tuskassa tässä palavassa
uunissaan, ja hän alkoi saada siitä jo kyllikseen.
Tavallista voimakkaampi tuulenpuuska löi häntä niskaan ja vihelsi
korvissa. Hän arvosteli sen voimaa ja katsoi nopeasti laidan ylitse
veteen.
-- Tuuli kovenee yhä, ilmoitti hän. Tämä vanha vehje on vauhdissaan
lähempänä kahtatoista kuin yhtätoista. Jos tätä jatkuu, saavumme
perille jo tänä iltana.
Pyrenees piirsi koko päivän kuohuvaa merta lastinaan kalvava tuli.
Hämärtäessä käännettiin yläprammi ja prammi kokoon ja laiva kiiti
edelleen pimeässä, mahtava, kuohuva meri perässään. Ennustettu tuuli
teki hyvää ja miehistö oli silminnähtävästi reipastunut. Toisen
koiranvahdin aikana eräs huoleton sielu viritti laulun ja kahdeksan
lyödessä lauloi koko miehistö.
Kapteeni Davenport noudatti kannelle vaippansa ja levitti ne kajuutan
katolle.
-- Olen unohtanut, miltä uni maistuu, selitti hän Mc Coylle. -- Nyt
olen ihan lopussa, mutta herättäkää minut heti, kun pidätte sen tarpeen
vaatimana.
Kello kolme aamulla hän tunsi kevyen kosketuksen käsivarressaan. Hän
nousi heti istualleen, nojasi kattoikkunaan, vielä hiukan pyörällään
raskaasta unestaan. Tuulen laulut humisivat köysistössä ja meri tyrkki
rajuna Pyrenees-laivaa.
Laivan laidat kastuivat veteen milloin toiselta, milloin toiselta
puolelta ja usein kuohahti vesi yli koko keskustan. Mc Coy huusi
jotakin, mutta kapteeni ei voinut kuulla. Hän ojensi kätensä ja sai
toista kiinni hartiasta ja veti hänet luokseen, niin että hänen
korvansa oli toisen huulilla.
-- Kello on kolme, huusi Mc Coyn ääni yhä säilyttäen kyyhkyismäisen
luonteensa, mutta merkillisesti hillittynä, ikäänkuin se olisi tullut
kaukaa. Olemme kulkeneet kaksisataa viisikymmentä. Crescent-saari on
noin kolmenkymmenen penikulman päässä, jossain edessäpäin. Siellä ei
ole mitään valoja. Jos jatkamme, ajamme suoraan sinne ja samalla
perikatoon itsemme ja laivan.
-- Mitä luulette -- luovatakko?
-- Niin, pysyä paikallaan päivänkoittoon asti. Se myöhästyttää meitä
vain neljä tuntia.
Pyrenees pysytteli tulilasteineen suoraan tuulta vastaan taistellen
urhoollisesti kuohuvissa aalloissa. Laiva oli kuin tulella ja hehkulla
täytetty kuori, jonka ulkopinnalla kourallinen miehiä, varovasti
liikkuen, edisti sen taistelua, minkä voivat.
-- Tässä myrskyssä on jotakin tavatonta, kertoi Mc Coy kapteenille
kajuutan suojassa. -- Oikeastaan ei pitäisi myrskytä tähän
vuodenaikaan. Mutta tänä vuonna eivät mitkään vanhat merkit pidä
paikkaansa. Pasaadituulissa on kaiketi tullut jokin pysähdys, ja nyt ne
puhaltavat suoraan poikittain.
Hän heilutti kättään pimeydessä, ikäänkuin hänen katseensa olisi voinut
tunkeutua siihen satoja penikulmia. -- Se on tuolla lännessä. Sieltä on
tulossa jotakin erikoista -- hirmumyrsky tai jotakin muuta. Onneksi
olemme näin paljon idän puolella. Mutta tämä on vain pieni puuskaus,
lisäsi hän. -- Se ei voi kestää kauaa, minun ymmärtääkseni.
Päivän koittaessa oli myrsky laimentunut tavalliseksi tuuleksi. Mutta
valo paljasti uuden vaaran. Oli tullut usvaa. Meri peittyi sumuun tai
oikeammin helmisateeseen estäen sumun tavoin näkemästä merta, sillä
aurinko paistoi sateen läpi hehkuvasti loistaen.
Pyreneesin kansi savusi pahemmin kuin eilen ja upseeriston ja miehistön
iloisuus sammui. Keittiön suojassa saattoivat he kuulla kajuuttapojan
itkevän. Tämä oli hänen ensimmäinen matkansa, ja hän pelkäsi kuolemaa
oikealla sydänkauhulla. Kapteeni harhaili laivalla kuin kadotukseen
joutunut sielu väännellen hermostuneena viiksiään, kykenemättömänä
päättämään, mitä oli tehtävä.
-- Mitä arvelette? sanoi hän ja asettui Mc Coyn viereen hänen
syödessään banaaneja ja juodessaan kupin vettä aamiaisekseen.
Mc Coy lopetti viimeisen banaanin, tyhjensi kupin ja katsahti pitkään
ympärilleen. Hänen silmissään kuvastui lempeyden hymy, kun hän vastasi:
-- Niin, kapteeni, voimmehan yhtähyvin ajelehtia kuin palaakkin. Teidän
kantenne eivät voi kestää ijankaikkisesti. Tänään ne ovat vielä
kuumemmat. Ei suinkaan teillä olisi paria kenkiä minulle antaa? Tahtoo
käydä sietämättömäksi paljaille jaloille.
Pyrenees otti sisäänsä kaksi suurta aaltoa juuri kun se kääntyi ja
alkoi purjehtia peräntakaista, ja ensimmäinen perämies lausui julki
toivomuksensa, että tuon veden pitäisi olla rungossa, kunhan sen vain
saisi sinne avaamatta luukkuja. Mc Coyn pää sukelsi kiikariin
tarkastamaan suuntaa.
-- Minä ohjaisin sitä hiukan ylemmäksi, kapteeni, sanoi hän. -- Se on
luovatessa ajautunut sivulle päin.
-- Olen jo asettanut suunnan viivaa ylemmäksi, kuului vastaus. -- Eikö
se ole kylliksi?
-- Minä panisin kaksi viivaa, kapteeni. Tuo myrskynpahanen antoi
länsivirralle enemmän vauhtia kuin kuvittelettekaan.
Kapteeni Davenport tinki yhteen ja puoleen viivaan ja nousi sitten
ensimmäisen perämiehen seuraamana taklinkiin tähystämään maata.
Purjeiden ollessa siinä asennossa, missä ne nyt olivat, kulki Pyrenees
kymmenen solmua. Meri asettui nopeasti. Sumua kesti yhä ja kun kello
läheni kymmentä, alkoi kapteeni Davenport hermostua. Kaikki miehet
olivat paikoillaan valmiina, heti kun huudettaisiin: -- Maata edessä!
hyökkäämään kuin paholaiset kääntämään laivaa tuuleen. Aaltojen
huuhtelema särkkä ihan tuossa edessä saattoi olla vaarallinen, kun se
äkkiä ilmestyisi sumusta.
Taas kului tunti. Kolme tähystäjää tuijotti ylhäällä lakkaamatta sumun
helmeilevään säteilyyn.
-- Mutta jos nyt menemme Mangarevan ohitse? kysyi kapteeni Davenport
äkkiä.
Liikkumatta paikaltaan tai edes päätään kääntämättä vastasi Mc Coy
lempeästi:
-- Antakaa laivanne sitten ajelehtia, kapteeni, siinä kaikki, mitä
voimme tehdä. Meillä on koko Paumotus-saaristo edessämme. Voimme
ajelehtia tuhansia penikulmia vain särkkien ja riuttojen keskellä.
Jonnekinhan meidän täytyy lopulta tulla.
-- Ajautukoon sitten.
Kapteeni laskeutui alas kannelle. -- Me olemme menneet ohi Mangarevan.
Jumala ties, missä on lähin maa. Minun olisi pitänyt ohjata puoli
viivaa ylemmäksi, tunnusti hän hetkistä myöhemmin. -- Tuo kirottu virta
pettää kauheasti laivuria.
-- Vanhat merimiehet sanovat Paumotusta tavallisesti "vaaralliseksi
saaristoksi", ja juuri tämä virta on osittain syynä nimitykseen.
-- Puhuin kerran erään merimiehen kanssa Sydneyssä, sanoi Konig. -- Hän
oli purjehtinut Paumotus-saaristossa ja kertoi minulle, että vakuutus
oli kahdeksantoista prosenttia. Onko se totta?
Mc Coy hymyili ja nyökkäsi.
-- Niin, jos he yleensä vakuuttavat. Laivanomistajien täytyy poistaa
kaksikymmentä prosenttia joka vuosi kuunareistaan.
-- Herra Jumala, valitti kapteeni Davenport. -- Eihän kuunari silloin
elä enempää kuin viisi vuotta! Hän pudisti päätään ja mutisi: --
Huonoja vesiä, huonoja vesiä!
Vielä kerran menivät he kajuuttaan katsomaan suurta yleiskarttaa, mutta
myrkylliset höyryt ajoivat heidät huohottavina ja yskivinä ylös
kannelle.
-- Tässä on Moerenhout-saari.
Kapteeni Davenport osotti sitä kartallaan, jonka hän oli avannut
kajuutan katolle. Sinne on noin sata penikulmaa tuulen alapuolella.
-- Sata ja kymmenen. Mc Coy pudisti epäillen päätään, -- Voihan se
onnistua, mutta se on hyvin vaikeata.
-- Me uskallamme, oli kapteenin päätös, ja hän alkoi laatia ohjetta
uudeksi suunnaksi.
Purjeita vähennettiin aikaisin iltapäivällä, ettei sattumalta
purjehdittaisi yöllä ohitse. Toisen koiranvahdin aikana näytti miehistö
taas tyytyväisyyttään. Maata oli nyt lähellä, ja kaikki vastukset
olisivat ohitse seuraavana aamuna.