ja epäilen suuresti, tokko kellään miehellä on koskaan ollut sellaista
veljeä kuin Otoo oli minulle. Hän oli veli, isä ja äiti yhtä aikaa.
Minä tiedän tulleeni paremmaksi ja kunniallisemmaksi mieheksi Otoon
vaikutuksesta. Välitin vähät muista miehistä, mutta minun täytyi aina
tehdä oikein Otoon silmissä. Hänen vuokseen en uskaltanut turmella
itseäni. Hän teki minut ihanteekseen ja hänen rakkautensa ja
kunnioituksensa teki minut hänelle monin verroin paremmaksi kuin
todella olinkaan. Oli hetkiä, joina seisoin aivan perikadon partaalla
ja olisin ottanut ratkaisevan askeleen, ellei Otoota olisi ollut. Hänen
ylpeytensä minusta vaikutti vasten tahtoanikin tunkeutuen
tietoisuuteeni, saaden minussa suuren voiman, enkä lopulta tahtonutkaan
tehdä mitään, mikä olisi vähentänyt tätä ylpeyttä.
Alussa en tosin ymmärtänyt hänen tunnettaan. Hän ei milloinkaan
huomauttanut mistään eikä valittanut. Hitaasti selveni minulle, kuinka
korkealle hän oli minut asettanut ajatuksissaan ja samalla aloin
myöskin ymmärtää, kuinka suurta surua hänelle tuottaisin, ellen tekisi
parastani.
Seitsemäntoista vuotta elimme yhdessä. Seitsemäntoista vuotta hän oli
vartijana nukkuessani, hoiti minua sairaana ja haavotettuna -- niin,
otti itse haavoja taistellessaan puolestani. Hän otti pestin samaan
laivaan kuin minäkin, ja yhdessä me risteilimme Tyynellä valtamerellä
Hawaiista Sidney Headiin ja Torres-salmelta Galapagossaariin. Me
purjehdimme Uusista Hebrideistä länteen Luisiadeihin, Uuteen
Britanniaan, Uuteen Irlantiin ja Uuteen Hannoveriin. Me kestimme
kolme haaksirikkoa -- Gilbert-saarilla, Santa Cruz-ryhmässä ja
Fidji-saarilla. Me myimme, ostimme ja vaihdoimme, missä oli vain
dollarikin ansaittavissa helmillä, helmiäisillä, kopralla,
kilpikonnanluulla tai hylkytavaroilla.
Työmme alkoi Papeetessa, heti sen jälkeen, kun hän oli ilmoittanut
tahtovansa seurata minua minne hyvänsä. Siihen aikaan oli Papeetessa
muuan klubi, jonne kokoontui helmien kalastajia, kauppiaita, laivureita
ja kaikkea mahdollista roskaväkeä, Etelämeren seikkailijajoukkoa.
Siellä pelattiin uhkapeliä ja juotiin hurjasti. Pelkään ottaneeni pahan
tavan viipyä usein kauemmin kuin oli tarpeellista ja hyödyllistä. Mutta
miten myöhään siellä viivyinkin, aina oli Otoo minua odottamassa ja
saattoi turvallisesti kotiin.
Aluksi hymyilin, sitten riitelin hänen kanssaan. Lopuksi sanoin
suoraan, etten tarvinnut lapsenhoitajaa. Sitten en enää nähnyt häntä
tullessani klubista. Mutta viikon kuluttaa huomasin sattumalta, miten
hän minua seurasi, hiipien perässäni toisella puolella katua
mangopuiden varjossa. Mitä minun oli tekeminen? Tiesinhän tehtäväni.
Huomaamattani aloin lyhentää viipymistäni klubissa. Sateisina ja
myrskyisinä öinä juomisen ja pelin huumauksessa hiipi mieleeni ajatus
Otoosta, joka seisoi ulkona odottamassa mangopuiden alla. Tosiaankin,
hän teki minut paremmaksi ihmiseksi. Eikä hän kuitenkaan ollut turhan
tarkka. Kristillisestä moraalista ei hänellä ollut mitään tietoa.
Bora-Boran asukkaat olivat kaikki kristityitä, mutta hän oli pakana,
ainoa uskoton koko saarella, suuri materialisti, joka oli varma siitä,
että kun kuolee, niin on kuollut. Hän uskoi enemmän siihen, että pitää
olla rehellinen ja tehdä aina oikein. Hänen lakikirjassaan oli
halpamaisuus ja pikkumaisuus melkein yhtä raskas rikos kuin murha,
niin, luulenpa, että hän kunnioitti murhaajaa enemmän kuin miestä, joka
aina kieroilee ja käyttää konnankoukkuja.
Minun suhteeni hän vastusti kaikkea, mikä vain saattoi vahingoittaa
minua. Pelistä hän ei puhunut mitään. Hän oli itse innokas pelaaja,
mutta hänen mielestään oli terveydelle vahingollista olla myöhään
ulkona. Hän oli nähnyt useiden saaneen kuumeen varomattomuudesta. Hän
ei ollut myöskään ryypyn vihaaja, otti sen itse mielellään, kun oli
märkää ja raskasta työtä veneessä, mutta hän puolusti kohtuullisuutta
väkevien nauttimisessa. Hän oli nähnyt monen kuolleen tai turmeltuneen
niiden myrkystä.
Otoo piti aina huolta minun hyvinvoinnistani. Hän ajatteli kaikki
valmiiksi, punnitsi suunnitelmiani ja oli niistä enemmän innostunut
kuin minä itse. Aluksi, ennenkuin ennätin huomata hänen harrastustaan,
täytyi hänen aina arvailla aikomuksiani, kuten esimerkiksi kerran
Papeetessa, kun olin aikeessa tehdä sopimuksen erään lurjusmaisen
maamieheni kanssa guanokaupasta. En tiennyt häntä lurjukseksi eivätkä
sitä tienneet muutkaan valkoiset Papeetessa, ei edes Otookaan. Mutta
kun hän huomasi meidän ystävyytemme kasvavan, niin hän teki
tiedusteluja tietämättäni. Syntyperäisiä merimiehiä kokoontui joka
suunnalta usein Papeeteen. Otoo meni heidän joukkoonsa vaistonsa
johtamana ja kyseli, kunnes tiesi tarpeeksi pitääkseen epäluulojaan
oikeina. Olipa se tosiaan kaunis juttu, se, joka koski Randolph
Watersia. En voinut aluksi uskoa sitä, kun Otoo ensiksi siitä kertoi,
mutta kun puhuin siitä Watersille, tunnusti mies heti ja matkusti
tiehensä ensimmäisellä laivalla, mikä meni Aucklandiin.
Tunnustan, ettei se minua aluksi miellyttänyt, kun Otoo pisti nenänsä
asioihini. Mutta kun tiesin, ettei hän millään tavalla ollut
omanvoitonpyyntöinen, täytyi minun lopulta ottaa lukuun hänen
järkevyytensä ja arvostelunsa. Hänen huolenaan oli vain minun etuni, ja
siinä hän oli tarkka- ja kaukonäköinen. Vähitellen tuli hänestä minun
neuvonantajani ja lopulta hän tunsi asiani paremmin kuin minä itse.
Minulla oli täysi määrä nuoruuden huolettomuutta, sillä pidin iloista
elämää parempana kuin dollareita, seikkailuja hauskempina kuin tyyntä
laskemista ja arvioimista. Onni oli, että minulla oli sellainen
kaitsija. Tiedän, ilman Otoota en olisi tässä tänään. Monista
esimerkeistä mainittakoon yksi. Minulla oli ollut hiukan kokemusta
siitä, kuinka alkuasukkaita metsästetään, ennenkuin rupesin
helmenpyytäjien kanssa hommiin Paumotus-saarella. Otoo ja minä olimme
yhdessä Samoan rannalla -- eikä meillä tosiaankaan ollut kovin lihavat
päivät -- kun sain tarjouksen ruveta värvääjäksi erääseen prikiin, joka
purjehti hakemassa mustaa työväkeä viljelysmaille. Otoo otti pestin
samaan laivaan, ja seuraavat kuusi vuotta me risteilimme milloin
milläkin laivalla Etelämeren villeimpiä seutuja. Otoo piti aina huolta
siitä, että hän sai perimmäisen airon minun vieressäni. Meillä oli
tapana laskea itse värvääjä maihin. Turvavene oli muutamia satoja
jalkoja taaempana, ja värvääjän vene, airot valmiina soutuun, ihan
lähellä rantaa. Kun astuin maihin vaihtotavaroineni, jätti Otoo aina
aironsa ja asettui perätuhdolle winchester-kivääri käsillä,
purjekangaspalasen alla. Venemiehistö oli myöskin asestettu, vaikka
kiväärit pidettiin piilossa veneen laitojen juurella vaipan alla. Sillä
aikaa, kun minä suostuttelin villatukkaisia ihmissyöjiä tulemaan
Queenslandin viljelyksille, piti Otoo vahtia. Ja hyvin usein hän minua
varotti, matalalla äänellä, epäilyttävistä tempuista ja kavalasta
petoksesta. Usein sain ensimmäisen varotuksen hänen pyssynsä
laukauksesta, joka kellisti jonkun neekereistä. Ja kun minun täytyi
paeta veneeseen, oli hän aina auttamassa ja suojelemassa. Muistan
kerran Santa Annalla, kun selkkaus alkoi heti veneen laskettua maihin.
Turvavene kiirehti kyllä pelastamaan meitä, mutta villejä tuli
kymmenittäin, ja he olisivat tuhonneet meidät kaikki, ellei Otoo olisi
rohkeasti hypännyt maihin, pistänyt kätensä tavaroihin ja heitellyt
ympärilleen tupakkaa, helmiä, kirveitä, veitsiä ja kalikoon kappaleita
joka puolelle.
Tämä oli jo liikaa villapäille. Sillä välin kun he tappelivat
aarteista, irroitettiin vene rannasta ja me etenimme neljänkymmenen
jalan päähän. Ja seuraavina neljänä tuntina sain juuri siltä rannalta
kolmekymmentä työmiestä.
Erään erikoisen kohtauksen muistan vielä. Se sattui Malaitalla,
villeimmällä saarella itäisistä Salomon-saarista. Alkuasukkaat olivat
olleet erittäin ystävällisiä, emmekä luonnollisesti voineet aavistaa,
että koko kylä oli kaksi vuotta kerännyt rahaa ostaakseen valkoisen
miehen pään. Ne lurjukset olivat kaikki päänmetsästäjiä ja pitivät
erityisessä arvossa valkoisen miehen päätä. Koko rahasto kuuluisi
sille, joka hankkisi pään. Kuten sanoin, he olivat erittäin
ystävällisiä, ja sillä kertaa olin ainakin sadan jalan päässä veneestä.
Otoo oli varottanut minua, ja kuten tavallista, kun en välittänyt
hänestä, kävi kaikki hullusti.
Ennenkuin tiesinkään, suhisi pilvi keihäitä vastaani
mangrovepensaikosta. Ainakin tusina osui minuun. Minä juoksin, mutta
kompastuin keihääseen, joka oli tarttunut pohkeeseeni, ja kaaduin
maahan. Villapäät ryntäsivät minua kohti, käsissään pitkävartisia,
viuhkan muotoisia kirveitä hakatakseen näillä pääni poikki. Palkinnon
voiton innossa he juoksivat toistensa tielle. Sekasorrossa väistin
iskut heittelehtimällä sinne tänne hiekalla.
Silloin tuli Otoo jättiläistaistelijana. Jollain tavalla hän oli saanut
käsiinsä raskaan sotanuijan, ja siinä rymäkässä se oli parempi ase kuin
pyssy. Hän seisoi aivan heidän keskellään, joten he eivät voineet
heittää keihäitään ja heidän tomahawkinsa (kirveensä) olivat vain
tiellä eikä miksikään hyödyksi. Hän taisteli minun puolestani vihan
vimmassa. Hänen tapansa käsitellä nuijaa oli hämmästyttävä. Heidän
kallonsa murtuivat kuin kypsät appelsiinit. Vasta sitten, kun hän oli
ajanut heidät kaikki pakoon, ottanut minut käsivarsilleen ja lähtenyt
juoksemaan venettä kohti, sai hän ensimmäisen haavansa. Veneeseen
saapuessa hänellä oli jo neljä keihäänpistoa. Siellä hän sai heti
käteensä winchesterin ja kaatoi miehen joka laukauksella. Sitten
sousimme kuunariin ja sidoimme haavamme.
Seitsemäntoista vuotta elimme yhdessä. Hän teki minut siksi, mitä nyt
olen. Olisin tänä päivänä laivanisäntä, värvääjä tai vain muisto, ellei
häntä olisi ollut. -- Te tuhlaatte rahojanne liiaksi, sanoi hän eräänä
päivänä. -- Nyt on helppo niitä saada, mutta kun tulette vanhaksi,
olette kuluttanut tällä tavalla kaikki ettekä voi saada uusia. Minä
tiedän sen, herra. Olen tutkinut valkoisten miesten tapoja. Näillä
seuduilla on paljon vanhoja, jotka nuorena ovat ansainneet paljon
rahaa. Nyt heillä ei ole mitään. He odottavat vain, että sellaiset
nuoret miehet kuin tekin tulisivat tarjoomaan heille viskyä. Musta mies
on orjana viljelysmailla. Hän saa kaksikymmentä dollaria vuodessa ja
tekee työtä ankarasti. Päällysmies ei tee raskasta työtä, hän ratsastaa
hevosellaan katselemassa, miten mustat raatavat. Hän saa kaksitoista
sataa dollaria vuodessa. Minä olen merimies kuunarilla. Minä saan
viisitoista dollaria kuukaudessa. Minä teen työtä ankarasti.
Kapteenilla on kaksinkertainen aurinkoteltta ja hän juo olutta
pitkäkaulaisista pulloista. En ole vielä koskaan nähnyt hänen tarttuvan
köyteen tai airoon. Hän saa siitä viisikymmentä dollaria kuussa. Minä
olen vain merimies. Hän osaa purjehtia. Herra, luulen olevan teille
edullista oppia purjehtimaan...
Otoo kannusti minua siihen. Hän purjehti kanssani toisena perämiehenä
ensimmäisellä kuunarillani, ja hän oli paljon ylpeämpi minusta kuin
minä itse.
-- Kapteenilla on hyvä palkka, herra, mutta hänellä on laiva
hoidettavanaan eikä hän ole koskaan vapaa huolista. Omistaja hyötyy
vielä enemmän -- hän vain istuu maalla palvelijoineen ja laskee
rahojaan.
-- Niin, mutta kuunari maksaa viisituhatta dollaria -- vanhakin
kuunari, väitin minä. -- Minusta tulisi vanha mies ennenkuin saisin
säästöön viisituhatta dollaria.
-- Valkoisilla miehillä on lyhempiäkin teitä ansaita rahaa, jatkoi hän
osottaen sormellaan kokospuita kasvavaa rantaa.
Me olimme sillä kertaa keräämässä Salomonsaarilta lastiksi
norsunluupähkinöitä pitkin Guadalcanarin itärannikkoa.
-- Tämän ja seuraavan joensuun väliä on kaksi penikulmaa, sanoi hän. --
Tasanko ulottuu kauas sisämaahan. Se ei ole nyt minkään arvoista, mutta
ensi vuonna -- kuka tietää? -- taikka nousevana vuonna voidaan siitä
maksaa paljon rahaa. Täällä on ankkuripaikka. Suuret höyrylaivat voivat
kulkea pitkälle ylös jokea. Te voitte ostaa tätä maata neljän
penikulman laajuudelta kymmenellä tuhannella tupakkapalmikolla,
kymmenellä viskypullolla ja Snider-kiväärillä, jotka maksavat teille
kenties sata dollaria. Te jätätte kauppakirjan komisariolle, ja ensi
vuonna tai sitä seuraavana myytte maan ja ostatte kuunarin.
Seurasin hänen neuvoaan ja hänen sanansa toteutuivat, paitsi että
kesti kolme vuotta kahden sijasta. Sitten seurasi Guadalcanarin
ruohokenttien vuokraus -- kaksikymmentätuhatta aaria -- yhdeksänsadan
yhdeksänkymmenen yhdeksän vuoden ajaksi. Minulla oli ollut
vuokrasopimus hallussani tasan yhdeksänkymmentä päivää, kun myin sen
eräälle yhtiölle koko suuresta summasta. Aina Otoo keksi edeltäpäin
hyvät kaupat. Hän takasi myös, että huutokaupassa sadalla punnalla
ostettu Doncaster saadaan nostetuksi meren pohjasta, mikä -- kulut pois
laskettuina -- tuotti kolme tuhatta puntaa. Hänen neuvonsa mukaan
ryhdyin viljelystyöhön Savaiissa ja kokoskauppaan Upolulla.
Me emme olleet enää niin paljon merellä kuin vanhoina aikoina. Olinhan
jo kylliksi rikas. Menin naimisiin ja asemani parani joka vuosi, mutta
Otoo pysyi aina samana entisten päivien Otoona, kulkien kaikkialla
talossa ja konttorissa piippu hampaissa, shillingin ihokas
yläruumiillaan ja neljän shillingin housut lanteillaan. En voinut saada
häntä tuhlaamaan rahoja. Hänelle ei voinut maksaa muulla kuin
rakkaudella. Ja Jumala tietää, että sitä hän sai täydellä mitalla
meiltä kaikilta. Lapset jumaloivat häntä, ja jos hänet olisi voitu
hemmottelulla turmella, niin olisi vaimoni sen varmasti tehnyt.
Entä lapset! Hän ohjasi heidän ensimmäiset askeleensa tässä maailmassa.
Hän alotti opettamalla heidät kävelemään. Hän valvoi heidän
sairasvuoteellaan. Yksitellen, kun he tuskin vielä taisivat kävellä,
hän vei heidät laguuniin ja harjotti oikeiksi vesieläimiksi. Hän opetti
heille enemmän, kuin mitä minä koskaan olin tiennyt kalojen elämästä ja
tavasta niitä pyydystää. Samoin hän teki metsässä. Seitsemän vanhana
tiesi Tom enemmän metsäelämästä kuin ihmiset siitä yleensä tiesivät.
Kuuden vuoden ikäisenä Mary kiipesi Sliding-vuoren ylitse värähtämättä
ja minä olen nähnyt vahvojen miestenkin tuupertuvan sillä matkalla. Ja
kun Frank oli täyttänyt kuusi vuotta, otti hän shillingin rahan kolmen
sylen syvyydestä ylös.
-- Kansani Bora-Boralla ei pidä pakanoista, he ovat kaikki kristityitä
enkä minä pidä Bora-Boran kristityistä, sanoi hän eräänä päivänä, kun
minä, aikeessa saada hänet hiukan tuhlaamaan rahoja, jotka oikeastaan
olivat hänen, koetin taivuttaa häntä matkustamaan saarelleen eräällä
meidän kuunarillamme -- matkasta olisi tullut oikein kuninkaallinen,
jos se vain olisi tehty.
Sanoin: meidän kuunarillamme, vaikka ne olivat laillisesti minun.
Kerran yritin saada häntä rupeamaan yhtiötoverikseni.
-- Olemmehan olleet tovereita aina siitä saakka, kun _Petite Jeanne_
meni haaksirikkoon, sanoi hän viimein. -- Mutta jos teidän sydämenne
sitä haluaa, niin ruvetaan vaan yhtiökumppaneiksi laillisestikin.
Minulla ei ole mitään tehtävää ja kuitenkin on minulla suuret menot.
Minä syön ja juon ja poltan hirveästi. Se maksaa paljon, sen tiedän.
Minä en maksa mitään biljaardipelistä, koska pelaan teidän pöydällänne.
Mutta maksaahan se siltä. Särkällä kalastaminen on rikkaiden huvia,
ajatelkaa, miten paljon maksavat koukut, siimat ja muut. Te olette
oikeassa, meidän pitää ruveta yhtiökumppaneiksi. Minä tarvitsen rahani
ja saan ne kyllä rahastonhoitajalta.
Laadimme siis oikein kirjallisen sopimuksen, joka vahvistettiin
oikeudessa. Mutta vuoden lopussa oli minulla taas valituksen syytä.
-- Charley, sanoin minä -- sinä olet vanha veijari, oikea saituri ja
kitupiikki, viheliäinen maakrapu. Sinun osuutesi vuoden voitosta on
useita tuhansia dollareita. Kasööri on antanut minulle tämän paperin.
Siitä käy ilmi, että sinä koko vuonna olet nostanut tasan
kahdeksankymmentä dollaria ja kaksikymmentä senttiä.
-- Onko minulla jotakin saatavaa? kysyi hän huolestuneena.
-- Sanoinhan minä, sinun osuutesi on tuhansia, tuhansia, vastasin minä.
Hänen kasvonsa kirkastuivat sisällisestä ilosta.
-- Hyvä on, sanoi hän, -- katsokaa, että kasööri pitää tarkkaa tiliä
rahoistani, kun minä niitä tarvitsen, ja kyllä minä ne käytän, ei saa
puuttua senttiäkään.
-- Jos puuttuu, lisäsi hän hetken kuluttua innokkaasti, -- saa kasööri
maksaa ne omasta taskustaan.
Kuten myöhemmin sain tietää, oli hän jo silloin käskenyt Carruthersin
kirjoittaa testamentin yksin omaan minun hyväkseni, ja se säilytettiin
Amerikan konsulinvirastossa.
Mutta loppu tuli, niinkuin täytyy tulla kaikille inhimillisille
liitoille. Se tapahtui Salomonsaarilla, joilla me olimme eläneet
nuoruutemme hurjimpina päivinä. Siellä me nyt taasen olimme --
pääasiallisesti huvimatkalla, mutta myöskin tarkastamassa omaisuuttamme
Florida-saarella ja mahdollisuuksia helmenkalastamiseen Mboli-salmessa.
Veneemme olivat Savon rannalla, jonne olimme poikenneet ostamaan
harvinaisia esineitä.
Savon ympärillä oli runsaasti haikaloja. Alkuasukkaiden tapa täällä oli
haudata kuolleensa mereen, joten seutu oli tullut mieluiseksi
olinpaikaksi pedoille. Sattumalta jouduin lähtemään rannasta pienessä
kanootissa, joka oli liiaksi lastattu ja keikahti kumoon. Siinä oli
neljä neekeriä paitsi minua -- tai oikeastaan siinä riippui. Kuunari
oli noin parinsadan kyynärän päässä. Huusin juuri venettä, kun yksi
neekereistä alkoi kiljua. Hän piti kiinni kanootin päästä, ja sekä hän
että kanootti upposivat useita kertoja. Lopulta hän päästi otteensa ja
hävisi. Hai oli hänet vienyt.
Kolme jäljellä olevaa neekeriä yritti kiivetä kanootin pohjalle. Minä
huusin ja kirosin ja löinkin lähimpää melalla, mutta eihän se auttanut.
He olivat sokeita hädässään. Kanootti olisi kannattanut korkeintaan
yhden heistä. Nyt se kääntelehti puolelta toiselle ja paiskasi heidät
takaisin veteen.
Jätin kanootin ja lähdin uimaan kuunaria kohti toivoen, että joku vene
ottaisi minut ennenkuin olisin perillä. Yksi neekereistä seurasi minua,
ja me uimme rinnakkain aivan hiljaa, silloin tällöin pistäen päämme
veteen tähystääksemme petoja. Sen miehen huuto, joka oli jäänyt
kanootin ääreen, ilmoitti meille, että hänetkin oli otettu. Katsahdin
veteen ja näin suuren hain ihan allani. Se oli hyvinkin kuusitoista
jalkaa pitkä. Näin, miten sitten kävi. Se tarttui keskeltä neekeriin ja
ui pois saaliinsa kanssa. Neekeri raukan pää, käsivarret ja hartiat
olivat koko ajan vedenpinnalla, ja hän huusi sydäntäsärkevästi. Tällä
tavalla hai kulki useita satoja jalkoja, kunnes se vihdoin hävisi
veteen.
Minä uin kiivaasti toivoen, että se olisi viimeinen hai rannalla. Mutta
oli vielä yksi. Oliko se ahdistellut ensin neekereitä vai oliko se
ollut tappelussa muualla, sitä en tiedä, mutta se ei ainakaan pitänyt
niin kiirettä kuin nuo toiset. En voinut enää uida niin nopeasti, sillä
suurin osa voimia kului hain tähystelemiseen. Olin varuillani kun se
teki ensimäisen hyökkäyksensä. Kaikeksi onneksi sain molemmat käteni
sen kuonolle, ja vaikka se vetikin minut melkein upoksiin, sain sen
kuitenkin poistumaan luotani. Mutta pian se alkoi uudestaan kierrellä
ympärilläni. Toisella kerralla pelastuin samalla tavalla. Kolmas
hyökkäys epäonnistui molemmin puolin. Se liukui samassa sivulle, kun
yritin painaa käteni sen kuonolle, mutta pedon hiekkapaperinahka --
minulla oli hijaton pusero -- raapaisi nahan toisesta käsivarresta,
olasta kyynärpäähän. Olin jo aivan uupunut ja menettänyt kaiken
toivoni. Kuunariin oli vielä kahdensadan jalan matka. Kasvoni olivat
vedessä vahtiakseni hain liikkeitä, kun näin ruskean ruumiin liukuvan
välillämme. Se oli Otoo.
-- Uikaa kuunarille, herra, sanoi hän. Ja hänen äänensä oli iloinen,
ikäänkuin olisi kaikki ollut leikkiä. -- Tunnen hait, ne ovat kuin
veljiäni.
Tottelin uiden hitaasti eteenpäin, kun taas Otoo ui ympärilläni
pysytellen aina minun ja hain välillä ivaten sen hyökkäyksiä ja
rohkaisten minua.
-- Siellä on tullut jokin vika taavetteihin ja nyt he selvittävät
köysiä, selitti hän noin minuuttia myöhemmin ja sukelsi torjuakseen
uuden hyökkäyksen.
Kuunariin oli vielä kolmekymmentä jalkaa, ja minä olin ihan uupunut,
jaksoin tuskin liikuttaa jäseniäni. Meille heitettiin köysiä laivasta,
mutta ne olivat liian lyhyitä. Kun hai huomasi, ettei meistä ollut
sille mitään vaaraa, kävi se yhä rohkeammaksi. Se oli usein vähällä
tarttua minuun, mutta joka kerralla tuli Otoo väliin ehkäisemään.
Luonnollisesti hän olisi voinut helposti pelastaa itsensä, ellei minua
olisi ollut.
-- Hyvästi, Charley, huohotin minä -- en jaksa enää. Tiesin, että
loppuni oli tullut ja että seuraavassa tuokiossa nostaisin käteni ylös
ja vaipuisin.
Mutta Otoo nauroi minulle ja sanoi:
-- Näytänpä teille uuden tempun, tahdon antaa haille pienen muiston.
Hän ui taakseni, juuri kun hai aikoi karata kimppuuni.
-- Hiukan enemmän vasemmalle! huusi hän. -- Siinä on köydenpää vedessä.
Vasemmalle, herra, vasemmalle!
Muutin suuntaa ja ojensin käteni. Olin melkein tajuton. Kun käteni
puristi köyttä, kuulin huutoa kauempaa. Käännyin -- Otoo oli hävinnyt.
Seuraavassa silmänräpäyksessä kohosi hän jälleen pinnalle. Molemmat
kädet olivat ranteista poikki ja veri pursui tyngistä.
-- Otoo! huusi hän hiljaa. Ja minä voin hänen kasvoissaan nähdä sen
rakkauden, joka tärisytti hänen ääntään.
Silloin ja ainoastaan silloin koko yhdyselämämme aikana hän mainitsi
minua sillä nimellä.
-- Hyvästi, Otoo! huusi hän.
Sitten hän upposi ja minut kiskottiin kannelle, missä pyörryin
kapteenin käsiin.
Niin kuoli Otoo, pelastajani, joka teki minusta miehen ja pelasti minut
viimeiseksi työkseenkin. Me kohtasimme hirmumyrskyn leuoissa ja
erosimme hain hampaissa, ja sillä välillä oli seitsentoistavuotinen
toveruuselämä, jonka vertaista ei ole koskaan ollut kahden miehen,
ruskean ja valkoisen välillä. Jos Jehova taivaassaan pitää huolta
jokaisesta varpusestakin, silloin ei ole pienin hänen valtakunnassaan
Otoo, ainoa Bora-Boran pakana.
Mc Coyn jälkeläinen.
Pyrenees keinui hiljalleen meressä rautakyljet syvälle vaipuneina
vehnälastin painosta, joten pienestä, ulkohankaisesta kanootista oli
miehen helppo kiivetä laivaan. Kun miehen silmät kohosivat partaan
tasalle, niin että hän voi katsoa laivaan, oli hän näkevinänsä siellä
hienoa, melkein tuntumatonta sumua. Se saattoi olla näköhäiriökin, kuin
kalvo, joka äkkiä oli laskeutunut hänen silmilleen. Miestä halutti
pyyhkäistä se pois, mutta äkkiä hänen johtui mieleensä, että ehkä hän
oli tulossa vanhaksi ja että oli aika hankkia San Fransiskosta
silmälasit.
Astuttuaan laidan ylitse, hän katsahti ylös korkeisiin mastoihin ja
sitten pumppuihin. Ne eivät olleet työssä. Mitään ei näyttänyt
puuttuvan suuresta laivasta ja häntä ihmetytti, miksi oli nostettu
hätämerkki. Hän ajatteli onnellisia saarelaistaan ja toivoi, ettei vain
olisi kysymys jostakin tarttuvasta taudista. Kenties laiva oli
ruokavarojen tai veden puutteessa. Hän kätteli kapteenia, jonka
riutuneet kasvot ja huolestuneet katseet ilmaisivat, että jossakin oli
vika, mitä se sitten mahtoi olla. Samassa tulokas tunsi heikkoa,
kummallista hajua. Se muistutti palaneen leivän käryä, mutta se oli
kuitenkin jotakin muuta.
Hän katseli uteliaana ympärilleen. Kahdenkymmenen jalan päässä tilkitsi
väsynyt merimies kantta. Samalla kun katse viivähti miehessä, näki hän
miehen käsien alta kohoavan hienon savukiehkuran, joka pyöri ilmassa ja
hävisi. Nyt hän oli tullut kannelle ja hänen paljaiden jalkojensa
paksun pohjanahan läpi tunkeutui leutoa lämpöä. Nyt hän tiesi, missä
hädässä laiva oli. Hänen katseensa lensi sinne, missä koko miehistö
katseli häntä huolestunein kasvoin. Hänen vaaleanruskeiden silmiensä
loiste kohtasi heidät kuin siunaus, hyväillen ja ikäänkuin peittäen
heidät syvän rauhan vaippaan.