viidestä tuhannesta frangista.
-- Entä talo, huomautti Nauri.
-- Hän rakentaa talon, vastasi Tefara. -- Hän sanoo sen maksavan neljä
tuhatta frangia. Hän siis antaa tuhannen frangia lisää tavarassa ja se
on kaksi tuhatta Chiliä.
-- Ja siitä tulee kuusi syltä pitkä? kysyi Nauri.
-- Niin, vastasi Mapuhi, -- kuusi syltä.
-- Ja keskimmäiseen huoneeseen tulee kahdeksankulmainen lyöpäkello?
-- Niin, ja pyöreä pöytäkin.
-- No, antakaa minulle sitten jotakin syötävää, minulla on nälkä, sanoi
Nauri tyytyväisenä. -- Ja sitten minä tahdon nukkua, sillä minä olen
väsynyt. Ja huomenna puhumme enemmän talosta ennenkuin myymme helmen.
Parasta on ottaa nuo tuhat oikeassa rahassa. Rahat ovat aina paremmat
olemassa kuin ostaa velaksi.
Pakana.
Ensi kerran tapasin hänet hirmumyrskyssä. Omituista kyllä, olimme
taistelleet myrskyssä samalla kuunarilla enkä minä keksinyt häntä
ennenkuin kuunari oli mennyt altamme kappaleiksi. Epäilemättä olin
nähnyt hänet muun kanaka-miehistön joukossa laivalla, mutta tietoisesti
ei minulla ollut aavistustakaan hänen olemassaolostaan, sillä _Petite
Jeanne_ oli liian täynnä väkeä. Paitsi kahdeksaa tai kymmentä
kanaka-merimiestä, valkoista laivuria ja perämiestä, isäntää ja kuutta
kajuuttamatkustajaa se kuljetti Rangiroasta purjehtiessaan noin
kahdeksankymmentä viisi kansimatkustajaa -- Paumotuksen ja Tahitin
asukkaita, miehiä, vaimoja ja lapsia, jokaisella sälylaatikkonsa,
puhumattakaan makuumatoista, vaipoista ja vaatemytyistä.
Helmenkalastuskausi Paumotus-saarella oli lopussa ja kaikki palasivat
nyt Tahitiin. Me kajuuttamatkustajat olimme helmien ostajia. Kaksi oli
amerikalaista, yksi kiinalainen, Ah Choon (valkoisin kiinalainen, mitä
olen milloinkaan nähnyt), yksi oli saksalainen, yksi Puolan
juutalainen, ja minä täydensin puolen tusinan.
Oli ollut hyvin suotuisa kalastuskausi. Kellään meistä ei ollut syytä
valittaa, eipä edes kellään kahdeksastakymmenestä viidestä
kansimatkustajasta. Kaikki olivat tehneet hyviä kauppoja ja odottivat
nyt vain saavansa kaikessa rauhassa levätä kyllikseen Papeetessa.
_Petite Jeanne_ oli luonnollisesti liiassa lastissa. Se oli oikeastaan
vain seitsemänkymmenen tonnin vetoinen eikä sillä ollut oikeutta
kuljettaa kymmenettä osaakaan siitä määrästä, mitä sillä nyt oli
mukanaan. Kansiluukkuihin saakka se oli lastattu täyteen helmiäisiä ja
kopraa. Oli ihan ihme, että miehistö saattoi hoitaa sitä. Kannella ei
ollut liikkumisen tilaa. Päästäkseen kulkemaan piti heidän astua pitkin
laivan partaita.
Öisin he liikkuivat harppoen nukkuvien yli, joita kannella oli -- sen
vannon -- kaksi kerrosta. Lisäksi siellä oli kananpoikia ja porsaitakin
ja jam-säkkejä, ja jokainen mahdollinen paikka vielä ripustettu täyteen
kokospähkinänippuja ja banaaniterttuja. Molemmin puolin etu- ja
perävanttien välille, tarpeeksi matalalle, jotta etupuomi voi kääntyä
vapaasti, oli jännitetty köysiä ja jokaisessa köydessä riippui ainakin
viisikymmentä banaaninippua.
Matka tuntui käyvän ikäväksi, vaikkapa voisimmekin sen suorittaa
kahdessa, kolmessa vuorokaudessa, mikä olisi vallan hyvin riittänyt,
jos kaakkoispasaadi olisi tuullut reippaasti. Mutta eihän se
puhaltanut. Ensimmäisten viiden tunnin kuluttua se kuoli pois vain
tempovaksi ja läähättäväksi leyhkymiseksi. Tyyntä kesti koko yön ja
seuraavan päivän niin raskaana ja tukehuttavana, että jo pelkkä ajatus
avata silmiänsä aiheutti päänkipua.
Toisena päivänä kuoli muuan mies, alkuasukas eräältä itäiseltä
saarelta, kalastuskauden parhaimpia sukeltajia. Isorokko -- se oli
hänen tautinsa, vaikken voi käsittää, miten se oli päässyt laivaan, kun
ei yhtään tunnettua tapausta ollut sattunut maissa silloin, kun jätimme
Rangiroan. Nyt sitä kuitenkin oli laivalla -- yksi oli kuollut ja kolme
muuta sairaana.
Siinä ei ollut mitään tekemistä. Ei voitu eristää sairaita eikä antaa
heille hoitoa. Olimmehan me lastatut kuin sardiinit. Ei ollut muuta
neuvoa kuin mädätä ja kuolla -- se merkitsee, ei ollut muuta tehtävää
sen yön jälkeen, joka seurasi ensimmäistä kuolemantapausta. Sinä yönä,
nähkääs, karkasivat perämies, isäntä, Puolan juutalainen ja neljä
alkuasukasta suuressa valasveneessä. Heistä ei ole kuultu mitään sen
jälkeen. Aamulla kapteeni puhkaisi kaikki muut veneet, ja siinä me
sitten olimme.
Sinä päivänä sattui kaksi kuolemantapausta ja seuraavana kolme ja
sitten se kohosi kahdeksaan. Oli omituista nähdä, miltä kannalta me
asiaa katsoimme. Alkuasukkaat vaipuivat mykän kauhun tilaan. Kapteeni
-- Oudouse nimeltään, ranskalainen -- hermostui ja tuli levottomaksi,
sai suorastaan kouristuskohtauksia. Hän oli suuri, lihava mies,
painoltaan vähintäin kaksi sataa naulaa, ja muuttui äkkiä veteläksi ja
tutisevaksi hyytelö- ja rasvavuoreksi.
Saksalainen, kaksi amerikalaista ja minä ostimme kaiken skotlantilaisen
viskyn ja kuljimme aina hienossa humalassa. Teoria oli todellakin
sukkela --- jos pidimme itsemme alkoholin läpihapattamina, niin
jokainen rokkobakteerio, mikä tulisi kosketukseen kanssamme, palaisi
heti tuhaksi. Ja teoria piti paikkansa käytännössä, vaikka minun täytyy
tunnustaa, etteivät kapteeni Oudouse eikä Ah Choon saaneet tautia.
Ranskalainen ei juonut ollenkaan ja kiinalainen vain lasin päivässä.
Ne olivat ikäviä päiviä. Kun aurinko kohosi pohjoiseen, paistoi se
melkein kohtisuorasti. Tuulta ei ollut, lukuunottamatta joitakuita
puuskia, jotka puhalsivat tuimasti noin kymmenen minuuttia, ehkä puoli
tuntiakin, ja päättyivät aina vedenpaisumusta muistuttavaan
rankkasateeseen. Jokaisen puuskan jälkeen paahtoi aurinko jälleen
nostaen kokonaisia höyrypilviä vettä valuvista kansista.
Tuo höyry ei ollut miellyttävää. Siinä oli kuolleiden löyhkää, täynnä
miljoonia ja yhä miljoonia bakteerioita. Me otimme aina ylimääräisen
lasillisen, kun näimme höyryn nousevan kuolleista ja kuolevista, ja
tavallisesti sitten vielä pari, kolme lisäryyppyä, koko vahvoiksi
sekotettuina. Sitäpaitsi oli meillä tapana kallistaa muutamia laseja
aina kuin kuolleita heitettiin mereen hai-kaloille, joita parveili
ympärillämme.
Yksi viikko kului näin, mutta sitten loppui visky. Se oli onni, sillä
en taitaisi muuten olla nyt elossa. Täytyi olla raitis mies kestääkseen
seuraavat tapaukset. Sen luultavasti myönnätte, kun mainitsen pienen
tosiseikan -- vain kaksi miestä jäi meistä kaikista eloon. Toinen mies
oli tuo pakana -- niin ainakin kapteeni Oudouse häntä nimitti sillä
hetkellä, kun tulin tietoiseksi hänen olemassaolostaan. Mutta
palatkaamme asiaan.
Oli viikon loppupuoli, visky oli lopussa ja helmenostajat raittiita.
Silloin tulin sattumalta katsahtaneeksi ilmapuntariin, joka riippui
kajuutan käytävässä. Sen normaalitila oli Paumotuksen seuduilla 29.90,
ja olihan tavallista nähdä sen vaihtelevan 29.85:stä 30:een, vieläpä
30.05:een, mutta kun näki sen, niinkuin minä, laskevan 29.62:een, oli
se tarpeeksi raitistuttamaan juopuneimmankin helmenostajan, vaikka hän
polttaakin tuhaksi isorokkobakteerioita skotlantilaisella viskyllä.
Näytin ilmapuntaria kapteeni Oudouselle ja sain tietää, että hän oli jo
useampia tunteja nähnyt sen laskemisen. Paljoa ei voinut tehdä, mutta
mitä tehtiin, oli hyvin tehty lukuunottaen olosuhteet. Hän käski
korjata purjeita kokoon ja vähentää niitä myrskypurjeisiin saakka,
jakoi pelastusrenkaat ja odotti myrskyä. Erehdyksen hän teki vasta
tuulen tultua. Hän käänsi tuuleen, joka oli alihangan puolella, mikä
olisikin ollut oikein päiväntasaajan eteläpuolella, ellei -- ja siinä
se erehdys olikin -- ellei olisi oltu aivan hirmumyrskyn tiellä.
Me olimme keskellä sen uraa. Sen näin tuulen tasaisesta kiihtymisestä
ja ilmapuntarin säännöllisestä laskemisesta. Tahdoin saada kapteenin
kääntämään myötätuuleen ja pitämään sitä suuntaa, kunnes ilmapuntari
lakkaisi laskemasta, ja sitten luovimaan jälleen ylös tuuleen.
Kiistelimme tästä, kunnes hän tuli hysteeriseksi, mutta hän ei
muuttanut suuntaa. Pahinta oli, etten saanut muita helmenostajia
puolelleni. Mikä minä olin miehiäni tietämään merestä ja sen tavoista
enemmän kuin tavallinen kunnon kapteeni? Se oli heidän ajatuksensa, sen
tiesin.
Luonnollisesti nousi kauhea aallokko, enkä milloinkaan unohda niitä
kolmea ensimäistä aaltoa, jotka kuunari sai sisäänsä. Se oli laskenut
tuuleen, ja ensimmäinen aalto teki puhdasta jälkeä. Pelastusrenkaat
olivat vain vahvoja ja terveitä varten ja heilläkin oli niistä vähän
hyötyä, kun taas kaikki vaimot ja lapset, banaanit ja pähkinät, porsaat
ja laatikot, sairaat ja kuolleet lakaistiin pois huutavana ja kirkuvana
röykkiönä.
Toinen aalto täytti _Petite Jeanne'n_ kannen laitoja myöten, ja kun
perä vajosi ja keula nousi taivasta kohti, niin vierivät kaikki sekä
elävät että kuolleet peräpuolelle. Se oli ihmiskoski. He menivät pää
edellä, jalat edellä, sivuttain, vieritellen, sätkien, kiemurrellen,
taistellen, väännellen. Silloin tällöin joku sai kiinni tuesta taikka
köydestä, mutta päälletulevien paino riipaisi irti kaikista sellaisista
otteista.
Yhden miehen näin tarttuvan oikean puolen ristipollariin -- hänen
päänsä murtui kuin munankuori. Näin, mitä oli tulossa, juoksin ylös
kajuutan katolle ja sieltä itse suurpurjeeseen. Ah Choon ja
amerikalainen yrittivät seurata minua, mutta minä olin hyppäyksen
verran heidän edellään. Amerikalainen pyyhkäistiin perän ylitse kuin
kaarnan kappale. Ah Choon sai kiinni ruorirattaan poikkipuusta ja
kiepautti itsensä sen taakse, mutta eräs suurikasvuinen Raratonga
vahine (nainen) -- painoi varmaan kaksisataa ja viisikymmentä --
paiskautui suoraan häntä vastaan ja kietoi toisen kätensä
hänen kaulansa ympäri. Ah Choon tarttui toisella kädellään
kanaka-ruorimieheen ja samassa hetkessä kallistui laiva oikealle
kyljelleen.
Ruumiiden ja aallokon ryntäys muutti äkkiä suuntaansa ja kääntyi
oikealle puolelle. Ja niin he menivät, Ah Choon, ruorimies ja vahine;
voinpa vannoa, että näin Ah Choon'in irvistävän minulle filosofin
alistuvaisuudella kiepsahtaessaan laidan ylitse mereen.
Kolmas aallokko, suurin kaikista, ei tehnyt niin paljon tuhoa. Kun se
tuli, oli joka ikinen vielä elossa oleva turvautunut köysiin. Kannella
oli kenties tusina läähättäviä, puolitukehtuneita raukkoja vierimässä
sinne tänne yrittäessään ryömiä turviin. He menivät kaikki menojaan
laidan ylitse samoin kuin molempien jälellä olevien veneiden
pirstaleet. Jäljellä olevat helmien ostajat ja minä toimitimme aaltojen
välillä noin viisitoista naista ja lasta kajuuttaan, mutta vähän niillä
raukoilla oli siitä lopullista apua.
Tuuliko? Kaikesta kokemuksestani huolimatta en olisi voinut ymmärtää,
että tuuli saattaa olla sellainen kuin se tuuli oli. Sitä ei voi
kuvata. Kuinka joku voisi kuvata painajaista? Niin oli tämän tuulenkin
laita. Se repi vaatteet pois päältä. Minä sanon: repi ne pois, ja
tarkotan, mitä sanon. En pyydä teitä sitä uskomaan. Tahdon vain kertoa,
mitä näin ja tunsin. Toisinaan en usko sitä itsekkään. Minä läpäisin
kaiken sen, ja siinä on kylliksi. Kukaan ei voinut kääntää kasvojaan
sitä tuulta vasten ja jäädä eloon. Se oli luonnoton ja vielä suurempi
luonnottomuus oli sen jatkuva kasvaminen.
Kuvitelkaa lukemattomia miljoonia ja biljoonia tonneja hiekkaa.
Kuvitelkaa tämä hiekka eteenpäin kiitävänä yhdeksänkymmentä, sata
taikka joku muu määrä penikulmia tunnissa. Kuvitelkaa vielä tämän
hiekan olevan näkymätöntä, mahdotonta erottaa, mutta kuitenkin painavaa
ja tiheää. Tehkää näin, silloin saatte heikon aavistuksen, mitä tämä
tuuli oli.
Kenties ei hiekka sittenkään ole oikea vertauskuva. Ajatelkaa mutaa,
näkymätöntä, kouraan tuntumatonta, mutta raskasta kuin lieju. Ei, vaan
vieläkin pahempaa. Olettakaa, että jokainen ilman molekyyli olisi
liejusärkkä. Sitten koettakaa kuvitella näiden liejusärkkien
lukemattomat työnnöt. Ei, minä luovun. Kuvattakoon sanoilla elämän
luonnollisia ilmiöitä, mutta mahdotonta on kielen avulla kuvata joka
suhteessa niin rajattoman kauheata kuin tämä tuuli oli.
Niin paljon tahdon kuitenkin sanoa: meri kohosi ensin korkeaksi, mutta
tämä tuuli nujersi sen. Taikka oikeastaan: näytti siltä, kuin tämä
hirmumyrsky olisi imenyt kitaansa koko valtameren ja sieltä purkautunut
ilman tilalle.
Tietysti olivat purjeemme menneet aikoja sitten. Mutta kapteeni
Oudousella oli _Petite Jeanne'lla_ eräs varustus, jota en koskaan ollut
nähnyt Etelämeren kuunareilla -- meriankkuri. Se oli kartion muotoinen,
purjekankainen säkki, jonka suuta piti auki rautalaite. Tämä
meriankkuri muistutti jonkun verran lohikäärmettä, se haukkoi vettä
niinkuin lohikäärme haukkoo ilmaa, eräällä erotuksella kuitenkin.
Meriankkuri pysytteli ihan vedenpinnan alla pystysuorassa asennossa.
Pitkä köysi yhdisti sen kuunariin. Seurauksena oli, että kuunari aina
kulki keulalaita tuulta ja aaltoja vastaan..
Asema olisi ollut aika hyvä, ellemme olisi sattuneet ihan myrskyn
tielle. Tosin tuuli repi irti purjeemme rautaköysistä, riipoi
mennessään latvamastot ja vieritti pois kaiken irtaimen tavaran, mutta
kuitenkin olisimme hyvin kestäneet, ellemme olisi olleet lähenevän
myrskykeskuksen kohdalla. Se ratkaisi kohtalomme. Minä olin melkein
tunnottomassa voimattomuuden tilassa tuulen pieksemisestä ja luulen
melkein kadottaneeni kaiken toivoni eloonjäämisestä ja olleeni valmis
kuolemaan, kun myrskyn keskus meidät saavutti. Se tuli täydellisenä
tyynenä. Ei ollut pienintäkään henkäystä. Vaikutus oli tukehuttava.
On muistettava, että me olimme monta tuntia kestäneet hirveätä
lihaksien jännitystä vastustaaksemme tuulen kovaa painoa. Ja nyt
yhtäkkiä paino poistui kokonaan. Muistan, miten minä tunsin
laajenevani, luulin lentäväni hajalle kaikkiin suuntiin. Jokainen atomi
ruumiissani oli työntävinään toisia atomeja luotaan haluten lentää,
lentää avaruuteen. Mutta tätä kesti vain hetken. Häviö uhkasi meitä.
Vapautuneena tuulen painosta meri alkoi heti aaltoilla. Se otti
vauhtia, teki hyppyjä pilviä kohti. Jokaiselta kompassin suunnalta
puhalsi tuo käsittämätön tuuli tyyntä keskustaa kohti. Seurauksena oli,
että aaltoja kohosi kaikilta suunnilta, kun ei enää mikään tuuli ollut
niitä painamassa. Ne hyppivät kuin korkit pulpahtaen vadin pohjasta.
Kaikki järjestys ja säännöllisyys hävisi. Oli vain hillittömiä,
mielettömiä aaltoja, ainakin kahdeksankymmenen jalan korkuisia. Ne
eivät enää olleetkaan aaltoja, ei ainakaan ennen nähtyjen kaltaisia.
Ne olivat roisketta, hirveätä roisketta -- siinä kaikki.
Kahdeksankymmentä jalkaa korkeata vedenpärskettä. Kahdeksankymmentäkö?
Ne olivat enemmän. Ne nousivat yli mastojemme huippujen. Ne olivat
räjähdyksiä, juopuneita, kaatuivat miten tahansa ja minne hyvänsä
tyrkkien ja syleillen toisiaan. Ne kamppailivat keskenään, kaatuivat
päällettäin taikka paiskautuivat erilleen kuin tuhannet vesiputoukset.
Se oli sellainen valtameri, tämä hirmumyrskyn keskus, josta ei kukaan
koskaan ole uneksinutkaan. Se oli sekasortoa, kolminkertaista
sekasortoa. Se oli anarkiaa. Se oli mielettömäksi käyneen meriveden
helvetillinen kita.
Entä _Petite Jeanne_? En tiedä. Pakana kertoi minulle jälkeenpäin,
ettei hänkään tiennyt. Kirjaimellisesti sanoen se revittiin rikki,
jauhettiin murusiksi, hävitettiin olemattomiin. Kun tulin tajuihini,
olin vedessä uiden koneellisesti, vaikka olinkin enemmän kuin puoleksi
hukkunut. Miten olin veteen joutunut, siitä ei minulla ollut
aavistustakaan. Muistelin nähneeni kuunarin lentäneen kappaleiksi, sen
oli täytynyt tapahtua samassa silmänräpäyksessä, kun oma tajuntani
hävisi. Siinä minä nyt olin, ainoana mahdollisuutena tehdä parhaani,
eikä sekään ollut mitenkään lupaavaa. Nyt tuuli jälleen, merenkäynti
oli hiljaisempi ja säännöllisempi, ja minä tiesin sivuuttaneeni myrskyn
keskustan. Onneksi ei ollut haikaloja läheisyydessä. Myrsky oli
hajottanut sen saaliinhimoisen joukon, joka oli ympäröinyt kuoleman
laivaa ja syönyt ruumiita.
_Petite Jeanne_ meni kappaleiksi noin keskipäivällä. Siitä oli kulunut
varmaankin pari tuntia, kun sain kiinni erään sen luukuista. Oli rankka
sade, ja pelkkä sattuma ajoi minut ja kansiluukun yhteen. Lyhyt
köydenpätkä roikkui kiinni sinkilässään, ja minä tiesin kestäväni
ainakin yhden vuorokauden, elleivät hait palaisi takaisin. Kolme tuntia
myöhemmin, mahdollisesti enemmänkin, pysytellessäni kiinni luukussa,
suljetuin silmin ja keskittäen kaikki tahdonvoimani vetääkseni
keuhkoihini tarpeeksi ilmaa hengen pitimiksi ja samalla estääkseni
liikaa vettä sisääni pääsemästä ja ruumistani sen painosta uppoamasta,
luulin kuulevani ääniä. Sade oli lakannut ja myrsky sekä aallokko
asettuivat ihmeellisen nopeasti. Tuskin kahdenkymmenen jalan päässä
näin kapteeni Oudousen ja pakanan toisella luukulla. He taistelivat
luukun omistamisesta -- ainakin ranskalainen huitoi rajusti.
"Paien noir (musta pakana)!" kuulin hänen huutavan ja samassa antavan
kanakalle potkun.
Kapteeni Oudouse oli menettänyt kaikki vaatteensa paitsi kenkiä. Ne
olivat raskaat rihmakengät. Potku oli julma, sillä se sattui pakanan
suuhun ja alaleukaan tehden hänet puoleksi tunnottomaksi. Odotin, että
hän antaisi takaisin, mutta hän tyytyi uimaan yksin ja avuttomana
varman välimatkan päässä vihollisestaan. -- Joka kerta, kun aallokko
heitti hänet lähemmäksi, potkaisi ranskalainen hänet edemmäksi, ja
potkaistessaan hän aina huusi kanakalle: -- Senkin musta pakana!
-- Kahdesta centimistä tulisin kernaasti sinut upottamaan, sinä
valkoinen peto! huusin hänelle.
Ainoana syynä, etten sitä tehnyt, oli se seikka, että tunsin itseni
lopen uupuneeksi. Jo uimisen ajatuskin oli kammottava. Sen sijaan
huusin kanakalle, että hän uisi luokseni ja jakaisi luukun kanssani.
Otoo, se oli hänen nimensä (lausutaan O-to-o), oli Bora-Bora saarelta,
joka on Seurasaarista läntisin. Kuten myöhemmin sain tietää, oli hän
löytänyt luukun ensiksi ja tavattuaan vähän ajan kuluttua kapteeni
Oudousen tarjonnut hänelle turvaa -- kiitokseksi tämä oli potkaissut
hänet pois.
Näin satuimme Otoo ja minä ensiksi yhteen. Hän ei ollut mikään
tappelija; päinvastoin hän oli kuin itse rakastettavuus ja lempeys ja
uhrautuvaisuus, vaikka pituus olikin yli kuusi jalkaa ja lihakset kuin
härkätaistelijalla. Taistelija hän ei ollut, mutta ei myöskään pelkuri.
Hänellä oli leijonan sydän, ja niinä monina vuosina, jotka nyt
seurasivat, näin hänen uskaltavan useita kertoja niin paljon, etten
minä olisi luullut voivani uneksiakaan sellaista tehtävän. Tarkotan,
että samalla kun hän aina karttoi tappeluun joutumista, jos se vain oli
mahdollista, hän ei koskaan juossut tiehensä, kun oli tosi edessä.
Siinä saikin "varoa itseänsä", kun Otoo kerran pääsi vauhtiin. En
unohda milloinkaan, mitä hän teki Bill Kingille. Se tapahtui
saksalaisella Samoalla. Bill King'iä pidettiin parhaimpana raskaan
sarjan nyrkkeilijänä koko amerikalaisessa laivastossa. Hän olikin koko
peto, oikea gorilla, sellainen, joka löi nopeaan ja kovasti. Hän alkoi
potkaisten Otoota kaksi kertaa sekä lyöden kerran nyrkillään, ennenkuin
Otoo piti tarpeellisena vastata. En luule kestäneen neljää
minuuttiakaan, ennenkuin Bill Kingillä oli neljä katkennutta
kylkiluuta, murtunut kyynärvarsi ja nyrjähtänyt olkapää. Otoo ei
ymmärtänyt mitään taiteellisesta nyrkkeilystä. Hän käytti vain
voimiaan. Ja Bill King sai potea hyvinkin kolme kuukautta parantuakseen
niistä vammoista, mitä hänelle tuotti tämä ottelu, eräänä iltapäivänä
Apian rannalla.
Mutta minähän menen kertomukseni edelle. Jaoimme kansiluukun.
Vuorottelimme aina, toinen makasi pitkällään luukulla ja lepäsi, sillä
välin kun toinen, kaulaansa asti vedessä, piti siitä vain käsillään
kiinni. Kaksi päivää peräkkäin vuorotellen vedessä ja luukulla
ajelehdimme valtamerellä. Lopulta hourailin melkein koko ajan, vain
toisinaan kuulin Otoon mutisevan jotakin omalla kielellään. Vedessä
olomme esti meidät kuolemasta janoon, vaikka merivesi ja auringonpaiste
yhtyivätkin kaikkein herttaisimmasti ja kipeimmästi kirvelemään ja
polttamaan ihoa.
Loppujen lopuksi Otoo pelasti henkeni. Kun tulin tajuihini, makasin
rannalla kaksikymmentä jalkaa vedestä, suojanani auringon paahteelta
joukko suuria kokospalmun lehtiä. Ei kukaan muu kuin Otoo voinut minua
sinne kuljettaa ja kasata lehtiä varjostamaan minua. Hän makasi
vieressäni. Sitten kadotin taas tajuntani ja kun jälleen heräsin, oli
kylmä tähtikirkas yö ja Otoo painoi maitorikasta pähkinää huulilleni.
Olimme ainoat eloon jääneet _Petite Jeanne'sta_. Kapteeni Oudouse
lienee kuollut väsymyksestä, sillä muutamaa päivää myöhemmin ajautui
hänen luukkunsa maihin ilman häntä. Otoo ja minä elimme yhden viikon
koralliriutalla alkuasukkaiden kanssa, josta meidät pelasti
ranskalainen risteilijä ja kuljetti Tahitiin. Sillä välin olimme
juhlallisesti vaihtaneet nimiä. Etelämeren saarilla tämä toimitus sitoo
kaksi miestä vankemmin toisiinsa kuin veriveljeys Europassa. Alote oli
minun, ja Otoo tuli siitä ylen onnelliseksi.
-- Hyvä on, sanoi hän, -- mehän olemme olleet tovereita kaksi
vuorokautta kuoleman leuoissa.
-- Tällä kertaa ne leuat kangersivat, huomautin minä.
-- Te teitte hyvän työn, herra, vastasi hän, -- eikä kuolema tahtonut
olla halpamainen.
-- Miksi sinä minua herrottelet? kysyin minä ja yritin näyttää
loukkaantuneelta. -- Olemmehan vaihtaneet nimiä. Sinä sanot minua
Otoo'ksi ja minä sanon sinua Charleyksi; meidän kesken olkoon aina
niin. Sehän on yleinen tapa. Ja kun kerran kuolemme ja jos sattuisi,
että elämme uudelleen jossakin tähtien ja pilvien takana, olet yhä
Charley minulle ja minä sinulle Otoo.
-- Niin, herra, sanoi hän, ja hänen silmänsä loistivat lempeästä
ilosta.
-- Siinä sinä taas olet herroinasi! huudahdin hänelle paheksuvasti.
-- Ei tee mitään, mitä minun huuleni sanovat, ne ovat vain minun
huuleni, todisteli hän. -- Mutta ajatuksissani on aina Otoo, sillä kun
ajattelen itseäni, ajattelen teitä. Milloin hyvänsä joku lausuu nimeni,
ajattelen teitä. Ja pilven takana ja tähtien takana, aina ja ikuisesti
olette te minulle Otoo. Onko niin hyvä, herra?
Salasin hymyni ja vastasin, että sai niin olla.
Erkanimme Papeetessa. Minä jäin maihin toipuakseni täydellisesti, ja
hän meni eräällä kutterilla omalle saarellensa Bora-Boraan. Kuusi
viikkoa myöhemmin hän tuli takaisin. Hämmästyin aika lailla, sillä hän
oli puhunut minulle vaimostansa ja sanonut luopuvansa pitkistä
matkoista ja palaavansa hänen luokseen.
-- Mitä aiotte tehdä, herra, kysyi hän ensi tervehdyksen jälkeen.
Kohotin hartioitani, se oli pulmallinen kysymys.
-- Mitä hyvänsä, vastasin, -- koko maailma, koko meri ja kaikki sen
saaret ovat avoinna edessäni.
-- Silloin seuraan teitä, oli hänen yksinkertainen vastauksensa, --
vaimoni on kuollut.