Hän viittoi pesästään kapteeni Lynchille ja urhoollinen meri

ETELÄMEREN SEIKKAILUJA

Kirj.

Jack London

Otava, Helsinki, 1913.

SISÄLLYS:

Mapuhin talo.

Pakana.

Mc Coyn jälkeläinen.

Mapuhin talo.

Huolimatta kömpelyydestään ja painostaan _Aorai_ suoriutui oivallisesti

keveässä tuulessa, ja kapteeni antoi sen mennä kauvas melkein tyrskyjen

keskeen, ennenkuin hän luovasi. Hikueru-särkkä kohosi matalasti

vedenpinnan yläpuolelle, muodostaen tiheästä korallihiekasta ympyrän,

noin sata metriä leveän ja jotakuinkin penikulman ympärimitaten sekä

kolmesta viiteen jalkaan korkeimman nousuveden yläpuolella. Suuren,

läpikuultavan laguunin pohjalla oli paljon helmiäisiä ja kuunarin

kannelta, toiselta puolen särkkää, voitiin nähdä sukeltajia työssä.

Mutta laguuniin ei ollut väylää edes pienelle kauppakuunarille.

Suotuisalla tuulella olisi mahdollisesti kutteri voinut sinne pyrkiä

jonkun ahtaan ja matalan kanavan kautta. Kuunarin täytyi pysähtyä jo

ulkopuolelle ja lähettää sinne vain pienet veneensä.

Aorai laski hitaasti veneen vesille ja siihen hyppäsi heti puoli

tusinaa ruskeata merimiestä, pukunaan ainoastaan tulipunainen riepu

lanteiden ympärillä. He tarttuivat airoihin ja samalla nuori mies,

valkoisesta puvustaan päättäen europalainen, tarttui takatuhdolla

peräsimeen. Mutta hän ei ollutkaan europalainen. Polynesian kultaiset

luonnonpiirteet ilmenivät hyvin selvinä hänen auringon kultaamassa,

pehmeässä ihossaan ja hänen silmiensä välkkyvän sinen kultaisessa

loisteessa. Hän oli Raoul, Alexandre Raoul, Marie Raoul'in nuorin

poika, rikkaan kvarterooni-naisen, joka omisti ja varusti puoli tusinaa

samanlaista kuunaria kuin Aorai. Väylän suussa läpi vastavirran, joka

synnytti kiehuvan aallokon, taisteli vene eteenpäin laguunin

peilikirkkaaseen rauhaan. Nuori Raoul hyppäsi valkealle hiekalle ja

kätteli erästä kookasta alkuasukasta. Miehen rinta ja hartiat olivat

muhkeat, mutta katkenneen oikean käsivarren muutaman tuuman pituinen

lihaton tynkä, ajan vaalentama luu, todisti hänen kerran

taistelleen hain hampaissa, ja se taistelu oli tehnyt lopun hänen

sukeltajaelämästään. Nyt oli hänen pakko liehitellä muita ja jollakin

vehkeellä hankkia elatuksensa.

-- Oletteko kuullut, Alec? sanoi hän heti. -- Mapuhi on löytänyt helmen

-- oikein helmien helmen! Ei ole Hikuerussa milloinkaan sellaista

vedestä nostettu eikä koko Paumotuksen seuduilla, tuskinpa koko

maailmassa. Ostakaa se häneltä. Se on hänellä nyt. Ja muistakaa, että

minä siitä teille ensimmäiseksi puhuin. Mies on tyhmyri ja te voitte

saada sen halvalla. Onko teillä hiukan tupakkaa?

Raoul astui suoraan rantaa ylös erästä hökkeliä kohti pandanuspuun

juurella. Hän oli äitinsä laivanisäntä ja hänen tehtävänään oli

tyhjentää koko Paumotus-saaren koprat, raakut ja helmet, joita asukkaat

hankkivat.

Hän oli vasta-alkaja virassaan. Tämä oli vasta hänen toinen matkansa ja

sen vuoksi hän oli sangen levoton kokemattomuudestaan arvostella

helmien ominaisuuksia. Mutta kun Mapuhi näytti hänelle helmeä, osasi

hän kuitenkin pidättää hämmästyksen huudahduksen, joka jo oli hänen

huulilleen vierähtämäisillään, ja ottaa kasvoilleen kauppiaan kylmän

ilmeen. Se oli tosiaan kuin olisi hän saanut iskun vasten kasvojaan.

Helmi oli suuri kuin kyyhkysen muna, aivan pyöreä ja sen säteilevässä

valkeudessa heijastuivat lukemattomat värivivahdukset opaalin

hohteisina. Siinä oli eloa! Sellaista hän ei milloinkaan ollut nähnyt.

Ja kun Mapuhi laski sen hänen käteensä, ihmetytti häntä sen paino, mikä

taas todisti helmen erittäin arvokkaaksi. Raoul tutki sitä tarkkaan

taskusuurennuslasillaan. Siinä ei ollut pienintäkään naarmua tai vikaa.

Puhtaudessaan se tuntui sulautuvan ilmakehään hänen kädestään. Varjossa

sillä oli lempeä valo, hohdellen kuin himmeä kuu. Se oli niin

kuultohohteinen, että vesilasiin pudotettuna sitä oli vaikea erottaa.

Ja niin nopeasti se oli pudonnut pohjaan, että hän tiesi sen painon

vallan erinomaiseksi.

-- No, mitä sinä siitä tahdot? kysyi hän, yrittäen tehdä äänensä

mahdollisimman huolettomaksi.

-- Minä tahdon -- alkoi Mapuhi, ja hänen mustien kasvojensa taakse

ilmestyi kahden naisen mustat kasvot ja pieni tyttö. He taivuttivat

päitään ja nyökkäsivät myönnytystään Mapuhin lausumalle toivomukselle

ja heidän silmänsä hehkuivat kiihkosta saada toivonsa toteutetuksi.

-- Minä tahdon talon, jatkoi Mapuhi. -- Siinä pitää olla galvanisoittu

peltikatto ja kahdeksankulmainen lyöpäkello. Sen pitää olla kuusi syltä

pitkä, parveke yltä ympäri. Keskessä pitää olla suuri huone ja siinä

pyöreä pöytä keskilattialla ja seinällä se kahdeksankulmainen

lyöpäkello. Sitten pitää olla neljä makuuhuonetta, kaksi kummallakin

puolen sitä suurta huonetta ja jokaisessa huoneessa rautasänky, kaksi

tuolia ja pesuteline. Takapuolella pitää olla keittiö, oikein hyvä

keittiö, ruukut, pannut ja hella. Ja talo on rakennettava minun

saarelleni, joka on Fakarava.

-- Joko luettelit kaikki? kysyi Raoul hämmästyneenä.

-- Ompelukone on myös saatava, lisäsi Tefara, Mapuhin vaimo.

-- Eikä sitä kahdeksankulmaista lyöpäkelloa saa unohtaa, lisäsi Nauri,

Mapuhin äiti.

-- On, on siinä kaikki, sanoi Mapuhi.

Nuori Raoul nauroi, hän nauroi kauan ja sydämellisesti. Mutta

nauraessaan hän salaisesti suoritti koko joukon päässälaskuja. Hän ei

milloinkaan elämässään ollut rakentanut taloa ja hänen käsityksensä

rakennustaidosta oli hyvin utuinen. Nauraessaan hän arvioitsi, kuinka

kalliiksi kävisi matka tarpeitten ostoon Tahitiin, itse rakennusaineet,

paluumatka Fakaravaan, lastin purkaminen ja itse rakentaminen. Se

näytti nousevan noin neljään tuhanteen ranskalaiseen dollariin, mikä

oli noin kaksikymmentä tuhatta frangia. Se oli mahdotonta. Miten

ihmeissä hän saisi tietää tuollaisen helmen oikean arvon? Kaksikymmentä

tuhatta oli suuri rahasumma ja -- vielä hänen äitinsä rahoja.

-- Mapuhi, sanoi hän, -- sinä olet aika höperö. Sano hinta rahassa.

Mutta Mapuhi ravisti päätään ja kolmea päätä hänen takanaan

ravistettiin myös.

-- Minä tahdon talon, sanoi mies. -- Sen pitää olla kuusi syltä pitkä,

parveke yltä...

-- Niin, niin, keskeytti Raoul. -- Minä muistan kyllä koko

talosuunnitelman, mutta se ei käy. Annan sinulle tuhannen

Chili-dollaria.

Neljää päätä pudistettiin kieltävästi.

-- Ja sata Chili-dollaria tavarassa.

-- Tahdon talon ... alkoi Mapuhi.

-- Mitä hyötyä sinulla on talosta? sanoi Raoul. -- Ensimmäinen

rajumyrsky, joka kohtaa saartasi, huuhtoo sen pois. Sehän sinun pitäisi

tietää. Kapteeni Raffy sanoo, että rajumyrsky voi nytkin tulla milloin

tahansa.

-- Ei Fakaravalla, sanoi Mapuhi. -- Maa on siellä paljon korkeampaa.

Tällä saarella kylläkin. Mikä hirmumyrsky tahansa lakaisee Hikuerun.

Minä tahdon saada taloni Fakaravaan. Sen pitää olla kuusi syltä pitkä

ja parveke yltä ympäri...

Ja Raoulin piti taas kuulla talojuttu. Hän käytti useita tunteja

haihduttaakseen talojutun pois Mapuhin mielestä, mutta äiti, vaimo ja

tytär Ngakura yllyttivät Mapuhia pysymään päätöksessään. Avonaisesta

ovesta, kuunnellessaan kahdennenkymmenennen kerran talosuunnitelmia,

mitä Mapuhi lateli, Raoul näki kuunarinsa toisen veneen lähenevän

rantaa. Aorain ensimmäinen perämies hyppäsi maihin ja vaihtoi pari

sanaa käsipuolen alkuasukkaan kanssa rientäen sitten Raoulia kohti.

Päivä musteni äkkiä, sillä paksu pilvi peitti auringon. Yli laguunin

näki Raoul, kuinka myrskypilvet lähenivät tuhoa ennustaen.

-- Kapteeni Raffy sanoo, että täällä viipyminen vie hemmettiin, oli

merimiehen tervehdys, -- jos onkin helmiäisiä, voimme niitä onkia

toisen kerran. Niin hän sanoo. Ilmapuntari on laskenut ja on nyt

kaksikymmentä yhdeksän ja seitsemänkymmentä.

Tuulenpuuska puisteli pandanuspuita heidän kohdallaan ja ravisteli

palmuja taaempana pudottaen puoli tusinaa kypsiä kokospähkinöitä

raskain mätkäyksin maahan. Sade läheni ajaen edellään suhisevaa ja

pauhaavaa myrskytuulta, joka saattoi laguunin veden kiehumaan ja ajoi

sateen sauhuna edellään. Ensimmäiset pisarat rapisivat raskaina

lehdillä, kun Raoul hyppäsi jaloilleen.

-- Tuhat Chilin dollaria puhtaassa rahassa, Mapuhi, sanoi hän. -- Ja

kaksi sataa dollaria tavarassa.

-- Minä tahdon talon -- alotti taas toinen.

-- Mapuhi! huusi Raoul saadaksensa äänensä kuulumaan. --- Sinä olet

perin pöhkö!

Hän syöksyi ulos hökkelistä ja painautui jalasta jalkaan merimiehen

sivulla tuulta vasten venettä kohti. He eivät sitä nähneet.

Troopillinen sade syöksyi heitä vasten, niin ettei voinut nähdä eteensä

muuta kuin maan jalkainsa alla sekä vihaiset pikku aallot, jotka

laguunin rannalla repivät ja haukkoivat hiekkaa. Hahmo tuli näkyviin

vesitulvassa. Se oli Huru-Huru, käsipuoli mies.

-- Saitteko helmen? huusi hän Raoulin korvaan.

-- Mapuhi on höperö! oli vastahuuto ja samassa silmänräpäyksessä he

hävisivät toisiltaan vedensyöksyyn.

Puoli tuntia myöhemmin Huru-Huru näki, tähystellessään särkän

ulkolaidalla, kuinka Aorai hinasi ylös veneensä ja käänsi nenänsä ulos

merelle. Sen lähellä hänen silmänsä sattuivat toiseen kuunariin, jonka

tuulen puuska oli siihen heittänyt, kuinka se laski veneen veteen.

Huru-Huru tunsi sen. Se oli kuunari _Orohena_, jonka omisti eräs

puolirotuinen kauppias Toriki. Tämä hoiti itse laivaansa ja istui

nytkin varmasti sen peräpuolella. Huru-Huru naurahteli itsekseen. Hän

tiesi, että Mapuhi oli ottanut tavaroita velaksi edellisenä vuonna

Torikilta.

Rankkasade oli ohitse. Aurinko paahtoi kuumasti ja laguuni oli taaskin

tyynenä kuin peili, mutta ilma oli tahmeata kuin kummi; sen paino

paneutui keuhkoihin, jotta oli vaikea hengittää.

-- Oletteko kuullut uutisen, Toriki? kysyi Huru-Huru. -- Mapuhi on

löytänyt helmen. Ei mokomampaa helmeä ole koskaan Hikuerussa saatu eikä

liioin muuallakaan maailmassa. Mapuhi on höperö ja hän on teille

velkaa. Muistakaa, että minä tästä ensimmäiseksi teille puhuin. Onko

teillä tupakkaa?

Toriki kiirehti Mapuhin ruohomajaan. Hän oli mies ymmärtämään omat

asiansa, vaikka muuten tomppeli. Aivan välinpitämättömänä hän vilkaisi

helmeen vain silmänräpäyksen ja pisti sen taskuunsa.

-- Onhan sinua onnestanut, sanoi hän. -- Se on kaunis helmi. Saat

luottoa minulta.

-- Minä tahdon talon, alkoi Mapuhi hämmentyneenä. -- Sen pitää olla

kuusi syltä ...

-- Kuusi syltä helvettiin! oli kauppiaan vastaus. -- Sinä maksat

velkasi ja siinä on sinun tahtosi. Sinä olit minulle velkaa kaksitoista

sataa Chilin dollaria, nyt et ole enää. Sitäpaitsi saat minulta vielä

tavaraa kahdensadan arvosta. Jos saan helmen kaupaksi hyvillä ehdoilla

Tahitissa, lisään sata, se on kolme sataa. Mutta muista, vain siinä

tapauksessa, että saan sen hinnan kuin tahdon. Voinhan saada siitä

tappiotakin.

Mapuhi pani käsivartensa ristiin ja näytti surulliselta painaen alas

päänsä. Häneltä oli ryöstetty helmi. Talon asemasta hän oli vain

maksanut velkansa eikä mitään jäänyt.

-- Sinä olet typerä, sanoi hänen vaimonsa Tefara.

-- Olet sinä typerä, sanoi Nauri, hänen äitinsä. -- Miksi sinä annoit

helmen kädestäsi?

-- Mitäpä minä tein, olinhan hänelle velkaa. Hän tiesi, että minulla

oli helmi. Ettekö kuulleet, että hän pyysi sitä nähdäksensä? En minä

siitä hänelle ole kertonut, joku muu on jutellut. Ja olinhan minä

hänelle velkaa.

-- Mapuhi on typerä, matki Ngakura. Tyttö oli vain kaksitoista vuotta

eikä ymmärtänyt parempaa. Mapuhi päästi tunteensa valloilleen ja antoi

hänelle korvapuustin, jotta tyttö kiepsahti nurin samalla kun Tefara ja

Nauri yltyivät itkemään ja torumaan naisten tapaan.

Huru-Huru oli vahdissa rannalla yhä edelleenkin ja keksi merellä

kolmannenkin kuunarin, joka läheni ja laski veneen. Se oli _Hira_, Levy

nimisen juutalaisen oma. Hän oli Saksan juutalainen ja suurin

helmikauppias täällä, ja hänen Hiransa oli kaikkien kalastajien ja

varkaiden jumala Tahitissa.

-- Oletteko kuullut uutista? sanoi Huru-Huru, kun Levy, paksu ja

karkeanaamainen mies nousi maihin. -- Mapuhi on löytänyt helmen. Ei ole

milloinkaan nähty Hikuerussa sen tapaista helmeä eikä koko

maailmassakaan. Mapuhi on höperö. Hän on myynyt sen Torikille

neljästätoista sadasta Chili-dollarista -- minä kuuntelin majan

ulkopuolella. Te voitte ostaa sen häneltä halvalla. Muistakaa minun

kertoneeni siitä ensin. Onko teillä yhtään tupakkaa?

-- Missä on Toriki?

-- Kapteeni Lynchin talossa juomassa absinttia. Hän on ollut siellä

tunnin aikaa.

Levyn ja Torikin juodessa ja helmestä kauppaa tehdessä kuunteli

Huru-Huru ja sai tietää hämmästyneenä helmen hirveän hinnan --

kaksikymmentä viisi tuhatta frangia.

Samaan aikaan Orohena ja Hira luovivat aivan särkän läheisyyteen ja

ampuivat hurjasti merkkikanuunalla. Kolme miestä tuli parahiksi ulos

näkemään kuunarien kääntyvän ja syöksyvän merelle laskien nopeasti alas

suuret ja pienet purjeet. Ankara tuuli ajoi niitä ulapalle vaahtoiseen

mereen. Sinne ne häipyivät rankkasateeseen.

-- Kyllä ne palaavat, kunhan vihuri on ohitse, sanoi Toriki. Parasta

onkin, että joudumme täältä pois.

-- Arvelen, että ilmapuntari on taaskin laskenut, sanoi kapteeni Lynch.

Hän oli valkopartainen ukko, liian vanha enää purjehtimaan, ja tullut

siihen kokemukseen, että oli hengenahdistuksen vuoksi parasta pysyä

rauhassa ja levossa Hikuerulla. Hän meni sisään tarkastamaan

ilmapuntaria.

-- Suuri Luoja! kuulivat he hänen huudahtavan ja ryntäsivät sisään ja

näkivät hänen tuijottavan ilmapuntariin, joka näytti kahtakymmentä

yhdeksää ja kahtakymmentä.

Sitten he jälleen palasivat ulos tarkastamaan tuskallisina merta ja

taivasta. Myrsky oli tauonnut, mutta taivas pysyi synkkänä. Molemmat

kuunarit, kolmannen seuraamana, pyrkivät jälleen särkkää kohti kaikki

purjeet levällään. Tuulen suunnan muutos sai heidät hellittämään

purjeita, mutta viisi minuuttia myöhemmin tuli vastakkaiselta taholta

toinen tuulenpuuska ja ajoi ne jälleen merelle. Tyrskeiden pauhu oli

kova, kumea ja uhkaava ja hirveä aalto nuolaisi rantaa. Salama välähti

heidän silmissään kirkastaen mustan päivän ja jyrinä läheni heitä

rämisevänä.

Toriki ja Levy lähtivät juoksujalassa tavottamaan venettään,

jälkimmäinen läähättäen kuin kauhunlyömä virtahepo. Kun heidän veneensä

liukuivat ulos laguunin väylästä, kohtasivat he Aorain veneen. Sen

perässä seisoi Raoul huudellen miehilleen rohkaisevia sanoja. Hän ei

saanut helmeä pois mielestänsä ja nyt hän oli matkalla tarjotakseen

Mapuhille tuon vaaditun talon.

Hän astui maalle sellaisen ukkosen jyrinän ja sateen pauhussa, ettei

nähnyt Huru-Hurua ennenkuin törmäsi kiinni häneen.

-- Myöhäistä! huusi Huru-Huru. -- Mapuhi möi sen Torikille tuhannesta

neljästä sadasta Chilistä ja Toriki möi sen Levylle kahdestakymmenestä

viidestä tuhannesta frangista. Ja Levy myö sen Ranskassa sadasta

tuhannesta frangista. Onko teillä tupakkaa?

Raoul oli tyytyväinen. Hänen ei enää tarvinnut huolehtia helmestä eikä

se asia häntä kiusannut, vaikkei hän saanutkaan helmeä. Ei hän siltä

Huru-Huruunkaan luottanut. Mapuhi kyllä oli voinut myydä sen

neljästätoista sadasta, mutta että Levy, helmien tuntija, olisi

maksanut kaksikymmentä viisi tuhatta, se oli liian suuri vale. Raoul

päätti kysyä kapteeni Lynchiltä asian laitaa, mutta kun hän tuli vanhan

merikarhun asunnolle, seisoi mies tuijottamassa suurin silmin

ilmapuntaria.

-- Katsokaa, mitä se näyttää! kehotti kapteeni kiihkeästi pyyhkien

lasejaan ja jälleen tuijottaen lasiin.

-- Kaksikymmentä yhdeksän ja kymmenen, sanoi Raoul. -- Minä en ole

koskaan nähnyt sitä noin alhaalla.

-- Sen minä uskon, sanoi kapteeni lyhyesti. -- Viisikymmentä vuotta,

poikana ja miehenä, kaikilla maailman merillä -- enkä ikinä ole nähnyt

sen vaipuvan tuohon. Kuulkaa!

He seisoivat hetken kuunnellen, kun myrsky pauhasi ja pudisteli taloa.

Sitten he menivät ulos. Tuulispää oli sivuuttanut ja he voivat nähdä

Aorain penikulman päässä hyppimässä ja keinumassa mielettömän hurjasti

hirveässä meressä, jonka aallot syöksyivät jättimäisinä vyöryinä

koillisesta ja syöksyivät koralliriutalle. Eräs veneen miehistä osotti

väylän suuta ja ravisti päätään. Raoulin silmät noudattivat suuntaa,

mutta hän näki vain meren kuohuvan myllerryksen.

-- Näyttää siltä kuin minun pitäisi jäädä tänne yöksi, kapteeni, sanoi

Raoul. Sitten hän kääntyi venemieheen päin ja antoi määräyksen hinata

vene ylös ja etsiä itselleen suojaa, miten paraiten taisivat.

-- Kaksikymmentä yhdeksän kohdalleen, sanoi kapteeni Lynch tullen juuri

ulos, tuoli kädessä, vieläkin katsottuaan ilmapuntaria.

Hän istuutui katselemaan näytelmää merellä.

Aurinko paahtoi lisäten päivän tukehuttavaa kuumuutta kuolontyyneyden

ohella tuulispäiden välillä. Meri korkeni yhä.

-- Tuo meri tekee minut levottomaksi, sanoi Raoul. -- Nyt ei tuule ja

katsokaahan tuonne, kuinka on laita kuitenkin.

Monien penikulmien päästä tuli meri vyöryen ja tärisytti hiekkasärkkää

kuin maanjäristys. Kapteeni Lynch katseli sitä hämmästyneenä.

-- Taivaan Jumala! huudahti hän ja nousi tuolilta, mutta painui heti

takaisin.

-- Eihän tuule ollenkaan, toisti Raoul. -- Minä käsittäisin tämän, jos

tuulisi.

-- Kyllä te tuulta saatte ja pian, niin että riittää, oli kapteenin

järeä vastaus, -- älkää siitä huolehdi!

Miehet istuivat vaieten. Hiki tihkui heidän ihostaan tuhansin pisaroin

valuen vesipäille, jotka sitten yhtyivät virtaaviksi puroiksi juosten

maahan. He huohottivat, etenkin vanhuksen ponnistukset olivat perin

tuskallisia. Suuri laine vyöryi rannalle rouhien kokospuiden runkoja ja

ulottui melkein heidän jalkoihinsa.

-- Hyvän matkaa yli nousuveden määrää, huomautti kapteeni Lynch. --

Minä olen ollut täällä yksitoista vuotta. Hän katsoi kelloaan. -- Kello

on kolme.

Mies ja vaimo, kintereillään joukko lapsia, läheni heitä lohduttomina.

He asettuivat rakennuksen läheisyyteen ja monen epäilyksen jälkeen

istuivat maahan hiekkaan. Muutamaa minuuttia myöhemmin toinen perhe

tuli vastakkaiselta suunnalta kantaen sylissään kaikenlaista kamaa,

eikä aikaakaan, niin oli jo monta sataa ihmistä, kaiken ikäisiä ja

sukuisia kokoontunut kapteenin asunnolle. Hän huusi eräälle vasta

tulleelle, jolla oli rintalapsi sylissään, ja sai vastaukseksi tietää,

että hänen majansa oli meri juuri huuhdaissut laguuniin.

Tämä oli korkein kohta monien penikulmien piirissä ja usealta taholta

meri jo hyrskyi koralliriutan yli molemmin puolin. Särkkä oli

ympärimitaten kaksikymmentä penikulmaa, mutta ei viittäkymmentä syltä

leveämpi mistään. Nyt oli paras helmenpyyntiaika ja yltä ympäri

kaikista saarista, aina Tahitista saakka, oli ihmisiä täällä.

-- Täällä on nyt kaksitoista sataa miestä ja naista ja lasta, sanoi

kapteeni Lynch. -- Sanokaa minun sanoneeni, kuinka monta täällä on

huomenaamulla.

-- Miksi ei tuule? Sitä minä tahtoisin tietää, huomautti Raoul.

-- Älkää huoli, nuori mies, älkää huoli, kyllä te vielä pääsette tuulen

kaipuusta.

Kapteeni Lynchin puhuessa suuri aalto taaskin huuhtaisi särkkää. Vesi

suhisi ja porisi kolmen tuuman korkuisena heidän tuoliensa alla.

Pelokkaita huudahduksia kuului naisten puolelta. Lapset tuijottivat

ristissä käsin hirmuisina vyöryviä aaltoja ja itkivät surkeasti. Kissat

ja kanat hyppivät ensin vedessä ja pakenivat sitten kuin yhteisestä

päätöksestä kapteeni Lynchin katon päälle. Eräs Paumotuksen asukas,

jolla oli vastasyntyneitä koiranpentuja kopassa, kiipesi puuhun ja

sitoi ne sinne kahdenkymmenen jalan korkeuteen, ja sillä aikaa emä

vinkui surkeasti ja juoksi puun juurella.

Aurinko paistoi yhä kirkkaasti ja kuollut tyyneys vallitsi. He istuivat

ja katselivat aaltoja ja Aorain hurjaa keinumista raivoisalla merellä.

Kapteeni Lynch oli tuijottanut jättimäisten vesivuorien vyöryä, kunnes

hän ei enää voinut. Hän peitti kasvot käsiinsä päästäksensä näkemästä

ja meni sisään.

-- Kaksikymmentäkahdeksan ja kuusikymmentä, sanoi hän hiljaisesti

palatessaan.

Hänen kädessään oli nippu ohutta köyttä. Sen hän jakoi kahden sylen

pituisiin palasiin ja antoi yhden Raoulille, piti toisen itse ja loput

hän jakoi naisille kehottaen heitä nousemaan puihin.

Heikko tuuli alkoi tuntua koillisesta huuhdellen Raoulin poskea ja

virkistäen häntä hiukan. Hän voi nähdä Aorain lujittavan purjeitaan ja

suuntaavan merelle ja katui, ettei ollut jäänyt laivalle. Voisihan se

kellua myrskyssä, mutta särkkä...! Aalto tuli kohti ja oli heittää

hänet nurin. Hän valitsi puun suojakseen, mutta muisti ilmapuntarin ja

juoksi huoneeseen katsomaan. Häneen yhtyi kapteeni Lynch ja he menivät

sisään samalle asialle.

-- Kaksikymmentä kahdeksan ja kaksikymmentä, sanoi vanha purjehtija. --

Tästä on tulossa selvä helvetti -- mitä se oli?

Ilma tuntui täyttyneen humulla. -- Talo tärisi ja huojui ja he kuulivat

mahtavan tuulenhuminan. Akkunat helisivät, kaksi ruutua rikkui ja tuuli

pyyhkäisi sisään, työnsi heitä ja oli vähällä kaataa. Ovi paiskautui

kiinni, niin että ripa vieri lattialle. Seinät pullistuivat kuin

ilmapallon, kun siihen kaasua lasketaan. Sitten kuului uusi ääni aivan

kuin kiväärin pauke, kun aallon räiske löi ulkoseinää vastaan. Kapteeni

Lynch katsoi kelloaan. Se oli neljä.

Hän otti ylleen öljytakin, irrotti ilmapuntarin naulasta ja pisti sen

laajaan taskuun. Taasen iski aalto rakennusta kovalla pamauksella ja se

nousi kulmalleen, kääntyi neljännesympyrän perustuksillaan ja vaipui

kasaan, lattia kymmenen asteen kulmassa.

Raoul pääsi ensiksi ulos. Tuuli tarttui häneen ja vei mukanansa. Hän

pani merkille, että se oli nyt kääntynyt itäiseksi. Kovalla voiman

ponnistuksella hän heitti itsensä hiekalla nurin yrittäen sillä tavalla

pysytellä paikallaan. Oljenkortena livahti kapteeni Lynch sätkytellen

hänen päällitsensä. Kaksi Aorain miestä, jotka olivat kiivenneet ensin

kokospalmuun, yritti tulla heitä auttamaan taistellen tuulta vastaan ja

köyristellen eriskummallisissa kulmissa tuuma tuumalta eteenpäin.

Vanhan miehen jäsenet olivat kankeat eikä hän voinut kiivetä, joten

miehet sitoivat köyden pätkiä yhteen ja hinasivat hänet jalka jalalta

ylös puuhun ja sitoivat kiinni viidenkymmenen jalan korkeuteen puun

latvaan. Raoul heitti nuoran läheisen puun rungon ympärille ja katseli

tätä menoa. Myrsky oli hirmuinen. Hän ei olisi voinut unissaankaan

kuvitella, että tuuli voi olla niin kova. Aalto pyyhkäisi taaskin yli

särkän ja vesi ulottui yli polvien, ennenkuin se jälleen imeytyi

takaisin. Aurinko oli hävinnyt ja taivas lyijynharmaa. Muutamat

sadepisarat sattuivat häneen ihan vaakasuorasti ja iskivät kipeästi

kuin lyijyrakeet. Suolainen, kuohuva vesi löi häntä vasten kasvoja. Se

oli kuin isku miehen kädestä. Hänen poskiaan kirveli ja tuskan

kyyneleet nousivat polttaviin silmiin. Useita satoja alkuasukkaita oli

kiivennyt puihin. Olisihan voinut nauraa noita kelluvia ihmisterttuja

korkealla puissa. Ollen Tahitissa syntynyt, hän taivutti ruumiinsa

melkein kaksinkerroin, tarttui käsillään puun runkoon ja iski jalkansa

pohjat puuta vasten ja käveli hitaasti ylös runkoa myöten. Latvassa hän

tapasi kaksi naista, kaksi lasta ja miehen. Toinen pikku tytöistä piti

sylissään kissaa.

Hän viittoi pesästään kapteeni Lynchille ja urhoollinen merisankari

viittoi hänelle. Raoul katsoi taivasta. Se oli tullut hyvin lähelle,

tuntui todellakin kaartuvan hänen päänsä päällä ja muuttuneen harmaasta

mustaksi. Monet olivat vielä maassa ja pysyttelivät puitten tyvien

ympärillä pidellen niistä kiinni. Useat rukoilivat ja mormoonilainen

saarnaaja yritti puheellaan lohduttaa niitä, jotka malttoivat

kuunnella. Omituinen, kaukainen ja rytmillinen ääni sattui hänen

korvaansa, heikkona kuin sirkan viserrys, kestäen vain silmänräpäyksen,

mutta vaikuttaen häneen kuin taivaallinen musiikki. Hän katsoi

ympärilleen ja huomasi erään puun juurella joukon ihmisiä, jotka

pysyttelivät kiinni osaksi puussa, osaksi toisissaan. Hän voi erottaa

heidän huultensa liikkuvan samalla tavalla, samassa tahdissa. Mitään

ääntä ei kuulunut, mutta hän arvasi heidän laulavan virttä.

Tuuli yltyi yhä kovemmaksi. Eihän sen kiihkeyttä enää voinut millään

mitata, sillä se oli aikoja sitten mennyt yli hänen tajuamansa tuulen

mahtavuuden, mutta saattoi sentään ymmärtää, että se yhä vieläkin

kasvoi. Kappaleen matkan päässä hänestä kiskaisi tuuli puun juurineen

maasta irti ja paiskasi sen ihmistaakkoineen maahan. Suuri aalto tuli,

pyyhkäisi hiekkaa ja he olivat kaikki poissa. Kaikki tapahtui nopeaan.

Hän näki ruskean olan ja mustan pään kelluvan laguunin vaahtoisella

aallolla. Seuraavassa hetkessä sekin oli hävinnyt. Puita kaatui nyt

useampia pudoten sikin sokin toistensa päälle kuin tulitikut laatikosta

kaadettuina. Tuulen voima ihmetytti häntä yhä. Hänen oma puunsa huojui

turmiota ennustavasti. Toinen vaimoista piti sylissään valittelevaa

tyttöä ja tämä taas likisti rintaansa vasten kissaa.

Mies, joka piteli toista lasta, kosketti Raoulia käsivarteen ja osotti

sormellaan. Hän katsoi ja näki mormoonikirkon heiluvan noin kahden

sadan jalan päässä. Se oli irtaantunut perustuksiltaan ja tuuli ja

aallot kulettivat sitä laguunia kohti. Kauhea vesimuuri tarttui siihen,

kaatoi sen kumoon ja heitti vasten puolta tusinaa kokospalmua.

Ihmistertut putoilivat alas kuin kypsät pähkinät. Peräytynyt aalto

jätti heidät maahan, toiset liikkumattomina, toiset tuskasta

kiemurtelevina ja valittavina. Raoulista ihmiset muuttuivat

muurahaisiksi eikä mikään häntä enää hämmästyttänyt. Aivan kuin kaikki

olisi ollut, niinkuin pitikin, hän katseli, kuinka seuraava aalto

lakaisi tyhjäksi hietikon hylyiksi joutuneista ihmisistä. Kolmas aalto,

suurempi kuin mikään entisistä, heitti kirkon laguuniin, missä se

puoleksi uponneena ui etäämmäksi ja etäämmäksi muistuttaen elävästi

Noan arkkia vedenpaisumuksessa.

Hän katsahti kapteeni Lynchin taloa kohti ja huomasi ihmeekseen sen

olevan poissa. Kaikki kävi tosiaankin nopeaan. Hän pani merkille, että

useat ihmiset olivat kiivenneet alas puista. Tuuli oli vieläkin

kiihtymässä. Hänen oma puunsa oli todisteena siitä. Se ei enää

huojunut, se oli sanan mukaisesti hiljaa, tuulen alle kaartuneena ja

alati värisevänä. Se värinä oli tuskallista. Se oli sama liike kuin

ääniraudassa taikka harpun kielessä, nopeaa, lakkaamatonta. Ja vaikka

puun juuri olisikin kestänyt, ei runko voinut sietää tätä loppumatonta

taipumista. Jommankumman täytyi murtua.

Tuossa murtui taas yksi. Hän ei nähnyt sen katkeamista, mutta siinä se

seisoi puolivälistä runkoa taittuneena. Ei voinut tietää, mitä

tapahtui, ellei sitä silmin nähnyt, sillä eihän puitten ryske eikä

ihmisten parkuminen voinut saada tilaa tässä mahtavassa äänen

paljoudessa. Hän sattui katsahtamaan kapteeni Lynchiin juuri kuin

seuraavaa tapahtui: Puun runko taittui puolivälistä, murtui ja

irtaantui äänettömästi. Puun latva ja siinä kolme Aorain miestä sekä

kapteeni Lynch lensivät laguunille. Se ei pudonnut maahan, vaan ajautui

merelle kuin ilmalaiva. Hän seurasi lentoa silmin noin sadan metrin

päähän ja ponnistaen näköään hän luuli kapteenin viitanneen

jäähyväisiä.

Raoul ei odottanut enää kauempaa. Hän kosketti alkuasukasta ja antoi

hänelle merkin laskeutua maahan. Mies kyllä oli myöntyväinen, mutta

hänen naisensa olivat kauhusta kankeina ja hän piti parhaimpana jäädä

heidän turvakseen. Raoul sitoi köytensä puun ympärille ja kapusi alas.

Suolainen hyökyaalto huuhtaisi hänen päätään. Hän pidätti henkeään ja

tarttui epätoivoisen voimalla köyteensä. Vesi peräytyi ja puun rungon

suojassa hän pääsi hengittämään kunnes uusi aalto yllätti hänet. Toinen

naisista liukui nyt myöskin alas, joten puuhun jäi alkuasukas toisen

naisen, kahden lapsen ja kissan kanssa.

Raoul oli huomannut, kuinka ihmisryhmät puiden ympärillä yhä

pienenivät. Nyt hän näki ihan läheisyydessään, kuinka se tapahtui.

Hänen piti ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen köydessä kiinni, ja

vaimo, joka oli häneen liittynyt, alkoi uupua. Joka kerta kun aalto oli

vierähtänyt heidän ylitseen, hän ihmetteli, että oli vielä jälellä ja

että vaimokin oli paikallaan. Viimein hän nousi yksin aallosta. Hän

katsahti ylös. Latva oli poissa puusta. Nyt kyllä juuret kestivät, kun

tuulta keräävät lehvät olivat poissa. Hän alkoi kiivetä ylös, mutta oli

niin heikko, että nouseminen kävi hitaasti ja useat aallot huuhtelivat

häntä, ennenkuin hän pääsi pois niiden ulottuvista. Sitten hän sitoi

itsensä kiinni runkoon ja valmistui niin rohkeasti kuin suinkin

odottamaan yötä ja ties mitä muuta.

Yksinäisyys oli synkkää yön pimeydessä. Toisin kuuroin hän kuvitteli

maailman lopun olevan käsillä ja hän oli ainoa eloon jäänyt. Tuuli

kääntyi tunti tunnilta. Kun kello hänen luullakseen oli yksitoista, oli

se aivan uskomattoman raju. Se oli hirmuista, jättimäinen ilmiö,

kirkuva hirviö, aalto, joka lakkaamatta kulki ja iski, iski ja kulki --

koskaan päättymättä. Hän tunsi keventyvänsä ja muuttuvansa ilmavaksi,

hän se olikin liikkeessä, hän ajautui uskomattomalla nopeudella läpi

loppumattoman kiinteän kappaleen. Tuuli ei enää ollut liikkuvaa ilmaa.

Se oli tullut aineelliseksi kuten vesi taikka elohopea. Hänestä tuntui,

että siitä voi pitää kiinni ja repiä siitä kappaleita kuin

teurastetusta härästä, tarttua siihen ja pysytellä kiinni kuin ihminen

kallion kielekkeessä.

Myrsky ruhjoi häntä. Kasvoja ei voinut kääntää sitä vastaan eikä

hengittää, sillä se tunkeutui suuhun ja sieramiin täyttäen keuhkot kuin

puhallettavan rakon. Sellaisina hetkinä hänestä tuntui kuin koko ruumis

olisi ollut täyteen sullottu kovaa maata. Painaen suutaan voimakkaasti

puun runkoon, voi hän jonkun verran hengittää. Tuulen lakkaamaton paino

näännytti hänet, ruumis ja aivot turtuivat. Hän ei enää jaksanut

tarkata ympäristöään, ei ajatella, oli puoliksi tajuton. Yksi ainoa

ajatus pysyi vireillä itsepintaisesti: _vai tämä siis on hirmumyrsky!_

Se käsite hehkui hänen tajunnassaan kuin tulen liekki syttyen ja

sammuen. Turtumuksen tilasta hän palasi siihen huomioon: _tämä on siis

hirmumyrsky_, ja vaipui jälleen horroksiin.

Hirmumyrsky oli rajuimmillaan yhdentoista ajoista illalla kolmeen

aamulla, ja kello yksitoista meni se puu, jossa Mapuhi istui naistensa

kanssa. Mapuhi nousi laguunin pinnalle pitäen yhä tytärtään Ngakuraa

sylissään. Vain etelämeren saariasukas voi pitää henkensä sellaisessa

kuohuvassa helvetissä. Pandanuspuu, johon hän oli tarttunut, pyöri

ympäri ja kellui edes takaisin ja vain tarttumalla siihen ja

heittämällä irti oikeana hetkenä hän saattoi pitää itseään ja Ngakuraa

kyllin kauan veden pinnalla ilmaa saadakseen. Mutta se ilma oli vain

kuohua ja vesipisaroita.

Ulommalle hiekkasärkälle oli kymmenen penikulmaa suoraan poikki

laguunin. Täällä oli sikin sokin puunrunkoja, tukkeja, laivanhylkyjä ja

talojen jäännöksiä ja ne ruhjoivat kuoliaiksi yhdeksän kymmenestä

niistä raukoista, jotka hengissä olivat osuneet pääsemään poikki

laguunin. Puoleksi hukkuneina ja nääntyneinä he viskautuivat tähän

luonnonvoimien mielettömään huhmareen ja jauhautuivat muodottomiksi

lihakasoiksi. Mapuhilla oli kuitenkin onni mukanaan. Hän oli yksi

kymmenestä, se sattuma oli kohtalon oikku. Hän ryömi ylös rannalle

verta vuotavana lukuisista haavoista. Ngakuran vasen käsivarsi oli

katkennut ja oikean käden sormet musertuneet ja kasvoista sekä leuasta

nahka poissa aina luuhun saakka. Mapuhi tarttui erääseen vielä pystyssä

olevaan puuhun, huohotti ja piteli tyttöä seisoen vedessä toisin

kuuroin polveen saakka, toisinaan kainaloon.

Kolmen aikaan yöllä hirmumyrskyn takajalat taittuivat. Viideltä tuntui

vain navakka tuuli. Ja kuuden aikaan oli jo rasvatyyni ja aurinko

paistoi. Meri oli asettunut. Laguunin vielä rauhattomalla partaalla

Mapuhi näki niiden ruhjoontuneet ruumiit, jotka eivät olleet päässeet

maihin. Epäilemättä olivat Nauri ja Tefara niiden joukossa. Hän kulki

pitkin rantaa etsien ja löysikin vaimonsa virumassa puoli ruumista

vedessä. Hän istuutui maahan ja itki, lieventäen tuskaansa

eläimellisillä äänillä alkuihmisen tapaan. Samassa vaimo liikahti ja

valitti. Mapuhi tarkasti häntä huolellisemmin. Tefara oli elossa ja

lisäksi vielä aivan vahingoittumaton. Hän vain nukkui. Vaimon kohtalo

oli siis myös ollut yhden kymmenestä.

Edellisen yön kahdestatoista sadasta oli nyt jälellä vain kolme sataa

elävää olentoa. Mormoonisaarnaaja ja eräs santarmi toimittivat laskun.

Laguuni oli täynnä ruumiita. Ei yhtäkään taloa, ei ainoatakaan hökkeliä

ollut pystyssä. Koko särkällä ei ollut kahta kiveä päällekkäin. Vain

joka viideskymmenes kokospalmu oli pystyssä ja nekin pirstottuina eikä

ainoatakaan pähkinää jälellä. Juotavaa vettä ei ollut missään. Matalat

kolot, joihin tavallisesti kerääntyi sadevettä, olivat nyt täynnä

suolaista. Laguunista saatiin pelastetuksi muutamia säkkejä happamia

jauhoja. Eloon jääneet kuorivat kaatuneita kokospuita ja ottivat niiden

sydämet syödäkseen. Siellä täällä ryömittiin maamajoihin, joita

kaivettiin hiekkaan ja peitettiin metallilevyillä, joita saatiin

rakennusten jätteistä. Lähetyssaarnaaja kyhäsi jonkunlaisen vesisiilin,

mutta hän ei voinut sillä puhdistaa vettä kolmelle sadalle hengelle.

Kun Raoul toisena päivänä otti kylvyn laguunissa, huomasi hän, että se

jollakin tavoin vaimensi hänen janoaan. Hän ilmoitti heti kaikille

uutisensa ja pian oli laguunissa kolme sataa ihmistä, miestä, naista ja

lasta, kaulaan saakka vedessä, yrittäen juoda kaikella ihollaan.

Ympärillä ui kuolleiden ruumiit ja jalka sattui sellaisiin, jotka

olivat painuneet pohjaan. Kolmantena päivänä hautasi väki kuolleensa ja

asettui odottamaan pelastuslaivaa.

Sillä aikaa Nauri, myrskyn erottamana perheestään, oli ajautunut omille

seikkailuilleen. Hän oli tarttunut karkeaan lankkuun, joka repi ja

raapi hänen ruumistaan ja täytti sen tikuilla, ja myrsky heitti hänet

yli hietikon ja ajoi merelle. Siellä hän hirmuisissa vesivuoriaalloissa

kadotti lankkunsa. Hän oli vanha vaimo, lähemmäksi kuuttakymmentä,

mutta syntynyt Paumotus-saarella eikä milloinkaan eronnut meren

näkyvistä. Hänen uidessaan pimeässä sätkien, tukahtumaisillaan ja

taistellen saadakseen hengittää, iski mahtava kokospähkinä häntä

hartiaan. Silmänräpäyksessä hän tajusi tehtävänsä ja tarttui pähkinään.

Seuraavina hetkinä hän keräsi seitsemän lisää. Yhteen sidottuina ne

muodostivat vyön, joka pelasti hänen henkensä, mutta uhkasi sulloa

hänen ruumiinsa hyytelöksi. Hän oli lihava nainen ja helposti

haavoittuva, mutta hänellä oli kokemusta myrskyilmassa ja rukoillen

hai-jumalaansa varjelemaan itseään petokalalta hän odotti tuulen

tyyntymistä. Mutta kolmen aikaan hän oli melkein tajuttomana. Eikä hän

siitäkään mitään tiennyt, että kuudelta oli tullut ihan tyyni. Hän

heräsi tajuihinsa, kun aallot heittivät hänet sannalle. Hän kaapi

hiekkaa tarttuen kiinni, niin että veri sirisi, pysytellen kiinni käsin

ja jaloin, jottei aallot vetäisi häntä takaisin, ja hän onnistuikin

pääsemään kuivalle aaltojen ulottuvista.

Hän tiesi, missä oli. Tämä maa ei voinut olla mikään muu kuin pieni

saari Takokota. Siellä ei ollut laguunia eikä ketään asukasta. Hikueru

oli siitä viidentoista penikulman päässä.

Hän ei voinut nähdä Hikuerua, mutta tiesi, että se oli etelässä. Päivät

kuluivat ja hän eli niillä kokospähkinöillä, jotka pelastusvyönä olivat

kannattaneet häntä vedenpinnalla. Ne olivat sekä ravintona että

juomana. Mutta hän ei saanut itseään kylliksi ravituksi eikä jano

oikein sammunut. Pelastusmahdollisuudet olivat hyvin pulmallisia. Hän

näki savun pelastuslaivasta taivaan rannalla, mutta mikä pelastuslaiva

olisi aikonutkaan tulla yksinäiselle Takokotasaarelle?

Ensimmäisestä hetkestä alkaen olivat ruumiit häntä vaivanneet. Meri

heitti niitä yhä tälle pienelle hietikolle, ja hän heitteli niitä niin

kauan kuin jaksoi veteen, missä haikalat ne söivät. Mutta kun voimat

uupuivat, reunustivat kuolleet ruumiit hänen pienen saarensa rantoja ja

hän vetääntyi niistä kauhistuen pois niin kauas kuin suinkin, mutta

pitkälle ei siinä päässyt.

Kymmenentenä päivänä hän söi viimeisen pähkinän ja hänen ruumiinsa

kuivui kokoon janosta. Hän laahusti pitkin rantaa toivoen löytävänsä

jonkun pähkinän. Olihan ihmeellistä, että niin paljon ruumiita ajautui

rantaan eikä ainoatakaan pähkinää. Ja kuitenkin oli varmasti enemmän

kokospähkinöitä uimassa kuin kuolleita. Hän heitti hakemisen sikseen ja

heittäytyi rannalle uupuneena. Loppu oli tullut. Ei ollut muuta neuvoa

kuin kuolla.

Herätessään kerran taas tietoisuuteen, huomasi hän tuijottavansa

hiekankellertävään tukan tupsuun erään kuolleen päässä. Aallokko heitti

ruumiin häntä kohti ja veti sen taas takaisin. Se pyöri ympäri ja hän

näki, ettei sillä ollut ollenkaan kasvoja. Kuitenkin oli tuossa

punakeltaisessa tukassa jotakin tuttua. Hän ei sitä sen kauempaa

ajatellut -- hänkin odotti kuolemaa ja välitti vähät, mikä mies tuo

kauhean ruma ruumis aikoinaan oli ollut.

Lopulta hän kuitenkin nousi puoleksi istumaan ja tuijotti taas

ruumiiseen. Mahdottoman suuri aalto oli heittänyt sen niin ylös,

etteivät muut siihen enää ulottuneet. Niin, oikein, tuollaista

punakeltaista tukkaa ei ollut kellään muilla kuin yhdellä ainoalla

miehellä koko Paumotus-saarella. Se oli Levy, Saksan juutalainen, mies,

joka oli ostanut helmen ja vienyt sen Hira-laivalleen. Yksi seikka oli

siis varma: Hira oli joutunut haaksirikkoon, ja helmenpyytäjien ja

varkaiden jumala oli nyt tuossa.

Hän ryömi kuolleen luo. Levyn paita oli repeytynyt ja Nauri näki

nahkaisen rahavyön vyötärellä. Hän pidätti henkeään ja riipoi solkea.

Se antoi myöten helpommin kuin hän oli odottanutkaan ja niin nopeasti

kuin saattoi, laahasi hän vyötä perässään hietikolla. Tasku taskulta

hän sen avasi ja huomasi kaikki tyhjiksi. Minnekähän Levy olisi voinut

sen pistää? Viimeisestä taskusta hän sen sitten löysi, ensimmäisen ja

ainoan helmen, jonka Levy oli ostanut retkellään. Hän ryömi poispäin

paetakseen vyön hajua ja tutki helmeä. Se oli se sama, jonka Mapuhi oli

löytänyt ja jonka Toriki oli häneltä ryöstänyt. Hän punnitsi sitä

kädessään ja vieritti sitä hyväillen edes takaisin. Mutta mitään

erikoista kauneutta hän ei siinä huomannut. Hän näki ainoastaan sen

talon, jonka Mapuhi, Tefara ja hän olivat huolellisesti rakentaneet

mielikuvituksessaan. Joka kerta helmeen katsahtaessaan hän näki talon

ilmielävänä yksityiskohtineen, vieläpä kahdeksankulmaisen lyöpäkellon

seinällä. Olihan siinä elämälle tarkoitus.

Hän repi siekaleen _ahu'staan_ ja sitoi sillä helmen varmasti

kaulaansa. Sitten hän kulki pitkin rantaa huohottaen ja valittaen,

mutta päättäväisesti etsien kokospähkinöitä. Pian hän löysikin yhden,

ja kun hän katsahti ympärilleen, toisenkin. Hän mursi toisen, joi sen

mehun, joka oli hunajanmakeata, ja söi lihan viimeiseen palaseen.

Hiukan myöhemmin hän löysi vahingoittuneen kanootin. Siitä oli hanka

poissa, mutta hän oli nyt toivorikas ja ennenkuin päivä oli lopussa,

oli hän keksinyt hangankin. Jokainen löytö oli hyvä enne. Helmi oli

taikaesine. Myöhempään illalla hän näki vedessä uimassa puisen

laatikon. Kun hän veti sen ylös vedestä, tuntui sen sisällä jotakin

kolisevan, ja siinä oli kymmenen laatikkoa lohta. Hän avasi yhden

hakkaamalla sitä kanoottiin. Siten hän käytti useita tunteja lohen

esille saamiseen, hakaten ja puristellen ulos palasen kerrallaan.

Kahdeksan päivää hän odotti pelastajaa. Sillä välin hän laitteli

kanoottia kuntoon käyttämällä löytämiänsä kokossyitä ja ahu'nsa

jätteitä. Kanootti oli pahasti halkeillut eikä hän voinut saada sitä

vettä pitäväksi, mutta hän teki äyskärin kokospähkinästä. Vaikeinta oli

saada airo. Lohilaatikon tinakappaleilla hän leikkasi tukkansa poikki

juurta myöten, punoi sen nyöriksi ja sitoi sillä kolme jalkaa pitkään

risukeppiin lohilaatikosta saamansa levyn.

Kahdeksantenatoista vuorokautena keskiyöllä hän sysäsi kanoottinsa

vesille alkaen paluumatkan Hikueruun. Hän oli vanha nainen. Kärsimykset

olivat sulattaneet hänestä rasvat, niin ettei ollut paljon muuta

jälellä kuin luuta ja nahkaa sekä lihasnippuja. Kanootti oli suuri,

kolmen miehen soudettava. Mutta hän sai soutaa yksin kurjalla airolla.

Sitäpaitsi vuoti kanootti hurjasti ja kolmanneksen ajastaan hän sai

käyttää veden pois ajamiseen. Kirkkaalla päivälläkin hän turhaan

tähysteli Hikuerua. Hänen takanaan oli Takokota hävinnyt taivaan

rannalta. Aurinko paahtoi hänen verhotonta ruumistaan ja puristi siitä

ulos senkin mehun, mikä vielä oli jälellä. Kaksi lohilaatikkoa oli

vielä jälellä ja päivän kuluessa hän mursi niihin reiät ja imi

sisustaa. Hänellä ei ollut aikaa nyppiä lihaa esiin. Meren virtaus

kuletti häntä länteen päin huolimatta hänen soutamisestaan.

Aikaiseen ehtoopäivällä, kun hän seisoi suorana kanootissaan, näkyi

Hikueru. Sen kokospalmujen rikkaus oli mennyt. Vain siellä täällä,

pitkien välimatkojen päässä, hän näki risaiset puiden jätteet. Mutta

hänen näkemänsä elvytti kuitenkin voimia. Hän olikin lähempänä kuin oli

luullutkaan. Virta vei kanoottia yhä länteen päin. Hän tarrasi vastaan

soutaen. Airon lehti irtaantui ja hän menetti paljon aikaa vähä väliin

sitä korjatessaan. Lisäksi tuli vielä veden ammentaminen. Häneltä meni

tunti kolmesta niihin hommiin. Ja yhä hän vaan ajautui länteen.

Auringon laskussa Hikueru oli hänestä kaakkoon päin kolmen penikulman

päässä. Tuli täysikuu, ja kahdeksan aikaan saari näkyi idässä kahden

penikulman päässä. Hän yritteli vielä tunnin aikaa, mutta maa oli yhtä

kaukana kuin ennenkin. Hän oli sattunut joutumaan keskelle virtaa,

kanootti oli liian suuri, airo hyvin hontelo ja liiaksi paljon kului

aikaa ja voimia veden poistamiseen. Sitäpaitsi hän oli hyvin heikko ja

yhä heikkenemässä. Huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan kanootti

ajautui yhä länteen.

Hän rukoili hengessään hai-jumalaansa, laskeutui laidan ylitse ja alkoi

uida. Vesi virkisti häntä ja pian oli kanootti jäänyt kauas. Tunnin

kuluttua ranta oli tuntuvasti lähempänä. Silloin tapahtui se, mitä hän

oli pelännyt. Aivan hänen edessänsä, ei kahtakymmentä jalkaa etäämpänä,

leikkasi vettä suuri evä. Hän ui suoraan sitä kohti ja se väisti

hiljalleen, kääntyen oikealle kaaressa hänen ympäritseen. Hän tuijotti

yhä evään ja ui edelleen. Kun evä hävisi, hän heittihe suulleen vedessä

ja vahti, kun evä läheni; silloin hän alkoi uida. Peto oli veltto --

sen hän näki. Epäilemättä oli sillä ollut kylliksi ruokaa myrskyn

jälkeen. Olisipa se vain ollut nälissään, ei se olisi luopunut

hyökkäyksestään, sen hän tiesi. Se oli viidentoista jalan pituinen ja

tiettävästi se olisi puraissut hänet kahtia yhdellä haukkauksella.

Mutta hänellä ei ollut aikaa siihen tuhlata. Virta vei yhä länteen

päin, joko ui tai oli uimatta. Kului puoli tuntia ja peto kävi yhä

rohkeammaksi. Huomaten, ettei Nauri ollut pelottava olento, se yhä

läheni pienentäen piiriä ja mulkoillen häneen ahnailla silmillään ohi

kiitäessään. Ennen pitkää, sen hän tiesi, hirviön rohkeus kyllä

kasvaisi, niin että se tekisi hyökkäyksen. Hän päätti uskaltaa ensiksi.

Olihan se toivoton yritys. Hän oli vanha nainen, yksin meressä, heikko

paastoamisesta ja kärsimyksistä, ja nyt tuon meritiikerin edessä piti

hänen uskaltaa hyökkäys estääksensä sitä hyökkäämästä. Hän ui edelleen

odottaen hetkeään. Hai sivuutti hänet kahdeksan jalan etäisyydessä. Hän

rynnisti sitä kohti kuin olisi tahtonut hyökätä. Se huiskasi vihoissaan

pyrstöllään paetessaan, ja sen karhea pinta raapaisi vaimo paralta

nahan olasta kyynärpäähän asti. Hirviö ui nopeasti laajenevassa

kaaressa ja hävisi.

Kuopassansa hiekassa ja kattonaan metallikaton jätteitä, makasivat

Mapuhi ja Tefara kiistellen.

-- Olisitkin tehnyt, niinkuin minä sanoin, väitti Tefara tuhannennen

kerran, -- kätkenyt helmen etkä kellekään kertonut, niin se olisi nyt

tallella.

-- Mutta Huru-Huru oli läsnä, kun minä avasin simpukan. Enkö minä nyt

ole sinulle sitä toistanut kerta kerralta ja lakkaamatta?

-- Kyllä nyt saamme olla talotta. Raoul sanoi minulle tänään päivällä,

että ellemme olisi myyneet helmeä Torikille --

-- Minäpä en myynyt. Toriki ryösti.

-- Ellet olisi myynyt, hän olisi antanut viisi tuhatta Ranskan dollaria

ja se on kymmenen tuhatta Chiliä.

-- Raoul on puhunut äidilleen ja hän tuntee helmiä.

-- Ja nyt on helmi mennyt, vahvisti Tefara.

-- Sillä kuitattiin velkani Torikille ja se on kaksitoista sataa

ansaittua, yhdentekevä.

-- Toriki on kuollut, huudahti Tefara. --- Hänen kuunaristaan ei ole

kuultu mitään. Se meni samaa tietä kuin Aorai ja Hira. Tahtooko Toriki

antaa sinulle nuo kolme sataa lisäksi tavarassa? Ei, koska Toriki on

kuollut. Ja ellet sinä olisi löytänyt helmeä, olisitko sinä nyt velkaa

Torikille kaksitoista sataa? Et, koska Toriki on kuollut etkä sinä voi

maksaa kuolleelle.

-- Mutta Levy ei maksanut Torikille, sanoi Mapuhi. -- Hän antoi vain

paperipalan, jonka piti merkitä rahaa Papeetessa, ja nyt on Levy

kuollut eikä voi maksaa. Ja Toriki on kuollut ja hänen kanssaan paperi

hävinnyt ja helmi on hukkunut Levyn mukana. Sinä olet oikeassa, Tefara,

olen kadottanut helmen enkä saanut siitä mitään. No, nukutaan pois.

Hän nosti äkkiä kättään ja kuunteli. Ulkoa kuului ääntä, aivan kuin

joku olisi raskaasti ja tuskallisesti hengittänyt. Ja käsi hapuili

mattoa, joka oli ovena.

-- Kuka siellä? huusi Mapuhi.

-- Nauri, kuului vastaus. -- Voitteko sanoa, missä on poikani, Mapuhi?

Tefara huudahti ja tarttui miehensä käsivarteen.

-- Kummitus, sopersi hän, -- kummitus!

Mapuhin kasvot olivat kuolonkeltaiset. Hän nojasi heikkona vaimoonsa.

-- Hyvä vaimo, hän sanoi tärisevällä äänellä yrittäen muuttaa sitä. --

Tunnen hyvin poikanne. Hän asuu laguunin itäpuolella.

Ulkoa kuului huokaus. Mapuhin rohkeus kasvoi jälleen. Hän oli

uskotellut kummitusta.

-- Mutta mistä te tulette, vanha vaimo? huusi hän.

-- Mereltä, kuului alakuloinen vastaus.

-- Tiesinhän sen, tiesinhän sen! huusi Tefara heilutellen itseään.

-- Mistä ajasta aikain on Tefara laittanut vuoteensa vieraan majaan?

kuului Naurin ääni maton läpi.

Mapuhi katsoi peläten ja moittien vaimoonsa, sillä hänen äänensä oli

nyt ilmaissut heidät.

-- Ja milloinka lakkasi poikani Mapuhi tuntemasta vanhaa äitiään?

-- Ei, ei, en minä ole -- Mapuhi ei ole lakannut! hän huusi. Minä en

ole Mapuhi. Hän on laguunin itäpuolella, sanoinhan minä.

Ngakura nousi istumaan vuoteelleen ja rupesi itkemään. Matto alkoi

heilua.

-- Mitä teette? kysyi Mapuhi.

-- Tulen sisään, sanoi Naurin ääni.

Maton toinen pää nousi. Tefara yritti piiloutua peitteisiin, mutta

Mapuhi piti kiinni hänestä. Hänen täytyi pitää kiinni jostakin.

Yhdessä, nykien toisiaan, vapisevin jäsenin ja kalisevin hampain he

tuijottivat nousevaan mattoon. He näkivät Naurin vettä valuvana ilman

ahu'ta ryömivän sisään. He vierähtivät taaksepäin ja taistelivat

Ngakuran peitteestä tahtoen verhota sillä päänsä.

-- Antaisitte vanhalle äidillenne vettä juoda, sanoi henki valittavalla

äänellä.

-- Antakaa hänelle vettä juoda, komensi Tefara vapisevalla äänellä.

-- Anna hänelle vettä juoda, yritti Mapuhi käskeä Ngakuraa vapisevalla

äänellä.

Ja yhdessä he potkaisivat Ngakuran ulos peitteistä. Minuuttia myöhemmin

kurkistaessaan näki Mapuhi hengen juovan. Kun se vielä ojensi vapisevan

kätensä ja laski sen hänen kädelleen, tunsi Mapuhi sen painon ja uskoi,

ettei se ollut henki. Silloin hän uskalsi lähetä ja veti Tefaran

mukaansa ja seuraavassa tuokiossa he kaikki kuuntelivat Naurin

kertomusta. Ja kun Nauri puhui Levystä ja pudotti helmen miniänsä

käteen, silloin Tefarakin oli vakuutettu anoppinsa maallisesta

olemuksesta.