Siihen vuodenaikaan, kun lehdet kellastuvat, eräs vanhus, risutaakka
selässään, palasi hitaasti mökilleen, joka sijaitsi erään pienen
laakson rinteellä.
Ja laakson suun puolella, muutamain hajallaan seisovain puiden
lomitse, näki, kuinka jo taivaanrannan alle laskeneen auringon vinot
säteet leikkivät lännen pilvissä ja loivat niihin lukemattomia
värivivahduksia, jotka vähitellen häipyivät.
Ja saavuttuaan mökilleen, joka peltotilkkuineen, jota hän viljeli
sen vierellä, oli hänen ainoa omaisuutensa, vanhus laski maahan
risutaakkansa, istuutui lieden savusta mustuneelle puupenkille ja antoi
päänsä painua rinnalleen, syviin haaveisiin vaipuneena.
Ja silloin tällöin hänen paisuneesta povestaan pääsi lyhyt nyyhkytys,
ja särkyneellä äänellä hän sanoi:
"Minulla oli vain yksi poika; he riistivät hänet minulta; vain yksi
lehmä parka; he riistivät sen minulta veroksi pellostani."
Ja sitten, heikommalla äänellä, hän toisti: "Poikani, poikani!" ja
kyynel tunkeutui kostuttamaan hänen vanhoja silmäluomiansa, mutta ei
voinut valua alas.
Siinä noin murhemielin istuessaan hän kuuli jonkun sanovan: "Isäni,
Jumala siunatkoon teitä ja omaisianne!"
"Omaisiani?" sanoi vanhus. "Minulla ei ole enää ketään omaista: minä
olen yksin."
Ja kohottaessaan katseensa hän näki pyhiinvaeltajan seisovan ovellaan,
nojautuneena pitkään sauvaan; ja tietäen, että vieraat ovat Jumalan
lähettämiä, hän sanoi hänelle:
"Jumala palkitkoon teille siunauksenne! Astukaa sisään, poikani;
kaikki, mitä köyhällä on, on köyhälle tarjona."
Ja sytyttäen liedelle risukimppunsa, hän ryhtyi valmistelemaan
matkamiehen ateriaa.
Mutta ei mikään voinut häivyttää hänen mielestään ajatusta, joka sitä
ahdisti: se oli siellä yhäti hänen sydämellään.
Ja huomattuaan, mikä häntä niin katkerasti suretti, pyhiinvaeltaja
sanoi hänelle: "Isäni, Jumala koettelee teitä ihmisten käden kautta.
On kuitenkin suurempaa kurjuutta kuin teidän kurjuutenne. Sorrettu ei
kärsi eniten, vaan sortajat."
Vanhus pudisti päätään eikä vastannut.