Mitä teidän silmänne näkevät, mitä kätenne koskettavat, ne ovat
vain varjoja, ja ääni, joka kuuluu korviinne, on vain karkea kaiku
siitä sisäisestä ja salaperäisestä äänestä, joka rukoilee ja anoo ja
huokailee luomakunnan povessa.
Sillä jokainen luontokappale huokailee, jokainen luontokappale on
synnytysvaivoissa ja pyrkii syntymään todelliseen elämään, siirtymään
pimeydestä valoon, näennäisyyksien maailmasta todellisuuksien maailmaan.
Tämä aurinko, niin säteilevä, niin kaunis, on vain sieluja valaisevan
ja lämmittävän tosiauringon verho, hämärä vertauskuva.
Tämä maa, niin rikas, niin vihanta, on vain luonnon kalpea käärinliina:
sillä luonto, langennut sekin, on vaipunut hautaan kuten ihminenkin,
mutta niinkuin hän sekin on nouseva sieltä ylös.
Tämän paksun ruumiskuoren alla te olette kuin matkamies, joka yöllä
teltassansa näkee tahi luulee näkevänsä aaveita kulkevan ohi.
Tosi maailma on teiltä hunnulla peitetty. Ken syventyy omaan itseensä,
se eroittaa sen siellä ikäänkuin hämärässä etäisyydessä. Hämäriä
voimia, jotka uinuvat hänessä, herää hetkeksi, ne nostavat sen hunnun
lievettä, jota Aika pitelee ryppyisellä kädellään, ja sisäistä silmää
hurmaavat ne ihmeet, joita se saa katsella.
Te istutte olentojen valtameren rannalla, mutta ette voi tunkeutua sen
syvyyksiin. Te astelette illoin pitkin meren rantaa ettekä näe muuta
kuin vähän vaahtoa, jota laineet heittävät rannikolle.
Mihin vertaisin teitä vielä?
Te olette kuin syntymisen hetkeä odottava lapsi äidin kohdussa, kuin
siivekäs hyönteinen matelevassa madossa. Te pyritte pääsemään pois
tästä maisesta vankilasta, lähteäksenne lentoon taivasta kohti.