Oli talviyö. Ulkona puhalteli tuuli, ja lumi peitti valkeana katot.
Erään katon alla, ahtaassa kamarissa istui, käsin työtä tehden,
valkeahapsinen vaimo ja nuori tyttö.
Ja silloin tällöin vanhus lämmitteli pienen hiilloksen ääressä kalpeita
käsiään. Savilamppu valaisi tätä halpaa asuntoa, ja lampun säde loi
raukeavan valon Pyhän Neitseen kuvaan, joka riippui seinällä.
Ja nostaen silmänsä tuo nuori tyttö katseli muutaman hetken ääneti
tuota valkohapsista vaimoa; sitten hän sanoi hänelle: "Äitini, te ette
ole aina elänyt tässä suuressa puutteessa."
Ja hänen äänessään oli sanomatonta lempeyttä ja hellyyttä.
Ja tuo valkohapsinen vaimo vastasi: "Tyttäreni, Jumala on Herra; mitä
hän tekee, se on hyvin tehty."
Sanottuaan nämä sanat hän oli hetkisen vaiti; sitten hän jatkoi:
"Kun menetin isäsi, tunsin tuskaa, jota luulin lohduttomaksi; kuitenkin
jäit sinä vielä minulle, mutta minulla ei ollut silloin muuta kuin yksi
tunne.
"Sittemmin ajattelin, että jos hän eläisi ja näkisi meidät tässä
kurjuudessa, niin hänen sydämensä särkyisi; ja oivalsin, että Jumala
oli ollut hyvä häntä kohtaan."
Nuori tyttö ei vastannut, vaan painoi päänsä alas, ja muutamia
kyyneleitä, joita hän koki salata, valui kankaalle, jota hän piteli
käsissään.
Äiti jatkoi: "Jumala, joka oli hyvä häntä kohtaan, on ollut hyvä
myöskin meitä kohtaan. Mitä meiltä on puuttunut? Ja niin monet muut
sitävastoin ovat kaiken puutteessa.
"Meidän on tosin kyllä täytynyt tottua tyytymään vähään ja hankkimaan
tämä vähäinen omalla työllämme; mutta eikö tämä vähäinen riitä? Ja
eivätkö kaikki ole alun perin olleet tuomitut tulemaan toimeen omalla
työllään?
"Jumala on hyvyydessään antanut meille jokapäiväisen leipämme. Ja kuinka
paljon onkaan niitä, joilla sitä ei ole? Hän on antanut meille katon
päämme päälle. Ja kuinka paljon onkaan niitä, jotka eivät tiedä, mihin
vetäytyä suojaan?
"Hän on antanut minulle sinut, tyttäreni. Mitäpä valittaisin?"
"Hänen näin sanoessaan nuori tyttö polvistui liikutettuna äitinsä
jalkain juureen, tarttui hänen käsiinsä, suuteli niitä ja kumartui
itkien hänen povelleen."
Ja koettaen korottaa ääntänsä sanoi äiti: "Tyttäreni, onni ei ole
siinä, että omistaa paljon, vaan siinä, että toivoo ja rakastaa paljon.
"Meidän toivomme ei ole täällä maan päällä eikä rakkautemme myöskään,
tahi jos se on, niin vain ohimennen.
"Jumalan jälkeen sinä olet kaikkeni tässä maailmassa; mutta tämä maailma
haihtuu kuin uni, ja senvuoksi minun rakkauteni kohoaa sinun kanssasi
toista maailmaa kohti.
"Kun kannoin sinua kohdussani, rukoilin eräänä päivänä hartaammin
Neitsyt Maariaa, ja hän ilmestyi minulle nukkuessani, ja minusta
näytti, että hän taivaallisesta hymyillen ojensi minua kohti pientä
lasta.
"Ja minä otin lapsen, jota hän minulle ojensi, ja kun pidin
sitä sylissäni, niin Neitsyt Maaria pani sen pään päälle
valkoruusu-seppeleen.
"Muutamia kuukausia sen jälkeen sinä synnyit, ja tuo suloinen näky oli
yhä silmäini edessä."
Näin sanoen tuo valkohapsinen vaimo vavahti ja painoi sydäntään vastaan
nuorta tyttöä.
Jonkin aikaa jälkeenpäin eräs pyhä sielu näki kaksi hohtavaa hahmoa
kohoamassa taivasta kohti, ja joukko enkeleitä seurasi heitä, ja ilma
kajahteli heidän ilolauluistaan.