Väentuvassa.
Laajaa tasankoa peittää lumi kuni pehmeä peite, lieventäen kaikki
epätasaisuudet, ja vielä purjehtii suuria höyhenkepeitä hiuteita alas
taivaasta, hiljaa, taukoamatta, ikäänkuin niitä karistelisi maan päälle
tyynet, lemmekkäät kädet.
Tiellä, joka kulkee eteenpäin vanhan haaparivin vieritse, ei näy
ihmisjalan jälkeäkään, ja tuossa unentapaisessa, lumisessa
hiljaisuudessa seisoo yksinäinen maakartano, muiden rakennusten
ympäröimänä ja synkkänä.
Ulkohuoneet ovat tielle päin, mutta luharivin möhkeässä
harmaakivimuurissa on portti, josta pääsee pihaan.
Se on vanha talo. Se on joutunut talonpoikaiskäsistä herraskäsiin,
mutta on saanut säilyttää oman leimansa, jonkinmoisen raskaan
vakavuuden, jäykän, erillään pysyvän vaurauden. Kaikki on aidattua,
teljettyä. Olkikeotkin ovat aitauksen sisässä. Mutta nyt on lumi
laskeunut yli kaikkien erottajien, tasoittaen, sovittaen.
Ja nyt on joulu.
Torppia ei näy, ne ovat kauimpana tiluksen laiteilla: köyhyys ei ole
luotettavin naapuri.
Pakkanen tuskin tuntuukaan, niin tyyni on ilma. Mutta hämärä alkaa
tulla.
Kaikki herrasväenhuoneet ovat puutarhaan päin. Pihaan päin vaan on
väen. Kyökinikkunasta loistaa valo lumelle. Rullakartiineista ei
tietysti ole puhettakaan, ja hikisten ruutujen läpi näkyy hämärästi,
kuinka siellä hääritään lieden ja patojen ääressä.
Ja sitte kuuluu juhla-aaton kellonsoitto tänne kylästä. Se kaikuu niin
juhlallisesti hiljaisessa illassa, ja palvelustytöt niiaavat siellä
sisällä kuiskaten "Jesuksen nimessä". Rengit taas eivät siitä
välitä, ainoastaan Vanha-Olli kohottaa niskapuolelta hiukan
koirannahkalakkiaan, samalla kuin hän toisella kädellä lyö viimeisen
säpin hakkuuvajan ovelle, ennenkuin hän lähtee kotiin. Toiset rengit
tulevat tallista ja ulkohuoneista, toinen toisensa perästä, kaikilla
sama huojuva käynti, jonka saa raskaista puukengistä ja kovasta
savesta.
Piharenki viivähtää hetkisen ja puhelee tallirengin kanssa, antaakseen
Vanhan-Ollin päästä vähän edelle, sillä heillä on sama tie. Heille ei
koskaan juolahtaisi mieleen mennä yhdessä.
Renkipoika, vikkelä ja ruskeasilmäinen veitikka -- seisoo renkien
kamarissa ja sytyttää tallinlyhtyä. Nyt sitä pitää ruveta miehissä
pukeutumaan. Ja puolipäiväläinen tulee hilaten vesiämpäriä, mutta
kompastuu saapasnihtiin ja läjäyttää ämpärin lattiaan, niin että
rautasanka kalisee ja vettä läikähtää yli.
"Mene naimisiin niin kauvan, kuin sulla silmiä on!" huutaa tallipoika.
Puolipäiväläinen vastaukseksi noituu piikoja, jotka ovat vetäneet
esille saapasnihdin, ja kyyditsee sen potkaisten tavalliselle
paikalleen sängyn alle.
Ja sitte tulevat toisetkin sisään, kopisteltuaan lumen puukengistään
korkeaan kynnykseen, sillä lattiahan on lakaistu ja hiekoitettu juhlan
kunniaksi. Huoneessa ei ole tulipesää, mutta se ei haittaa; sillä
pitkät talvi-illat ja kaikki ruokatunnit vietetään väentuvassa, jossa
lämmitetään suurta rautauunia niin, että korvat suhisevat. Seinät ovat
kalkitut, mutta hylkeenrasvalampun savustamat, ja sitä paitsi on
saviseko sieltä täältä potkittu pois, niin että rajakivi tahi ristipuut
pilkistävät esiin. Huonekalusto on yksinkertainen: sivuseinällä kaksi
leveätä sänkyä paksuine pulleine villapatjoineen, toisella sivuseinällä
kaikki kirstut ja lippaat, ja korkealla olevan ikkunan alla itse
loistokohta -- tallirengin pulpetti. Tuoleja ei ole, eikä tarvitakaan;
istutaan kirstuilla.
"Hannu, meneppäs partavettä hakemaan", huutaa tallirenki pojalle, jota
kaikki pitävät passarinaan.
Tämä heittäytyy vatsalleen ja haparoi sänkyjen alla, saa sieltä esiin
vanhan läkkikastrullin ja lähtee sitte aika kyytiä kyökkiin noutamaan
pyydettyä.
Palvelustytöillä on kiire, mutta yksi heistä on hiipinyt nurkkaan,
jossa hän seisoo ja kampautuu, hiukset silmille vedettyinä.
"No, nyt minä vasta, lipsutko sinä liinaa jouluaattona?" huutaa poika,
viitaten hiusten pellavankaltaiseen väriin.
"Ei ole kaikkien pakko pikihattuja pitää", vastasi tyttö ja vilkaisee
hiuksiensa välitse pojan mustaan pörröpäähän, "muutoin taidat sinä olla
kuin entinen poika, joka sanoi: aivan minua säälittää pappi raukka,
jonka pitää sukia itseään joka lauvantai, sillä minä suin tukkani joka
joulunaatto, ja minä tiedän, missä pelissä silloin olen."
Kaikki yhtyvät nauruun. Ei sentähden, että tuo sukkeluus olisi uusi,
vaan sentähden, että kalaa ja puuroa on tulella, ja sentähden, että
joulu on jotain niin erinomaista.
Sitä paitsi on Hannu koko piikajoukon suosikki, jonkinmoinen kerubiini
väentuvassa. Hänessä on jotain tuosta hurjasta lystillisyydestä, joka
tulee siitä, ett'ei koko maailmassa ole niin mitäkään kadotettavaa,
sekä tuollaista liukkautta, jonka synnyttää tottumus olla kaikkien
syntipukkina ja kuitenkin kaikesta suoriutua.
Hannu ei ole etelä skoonelainen. Hän on tullut köyhästä metsäseudusta
pohjoisesta päin ja hänellä on "färsiläisen" kuuma veri.
Hän alotti uransa kerjuupussi selässä ja vaellussauva kädessä, pienenä
palleroisena, joutui sitte huonoimman laadun akrobatiseuraan, joka teki
temppujaan vanhalla matolla maantientomussa. Seurueen mukana tuli hän
taloon, ja isäntä teki pikaisen lopun hänen taiteilija-uralleen
ottamalla hänet palvelukseensa tallipojaksi. Hänen veitikkamaisessa
katseessaan oli jotain, joka synnytti vastustamatonta halua "tehdä
hänestä jotakin".
Mutta se ei ollut niin helppoa.
Kuleksijanelämä houkuttelee selittämättömällä voimalla sitä, joka
kerran on sitä maistanut, ja Hannu oli parahiksi saanut vaatteet
päällensä ja lihaa laihoille luillensa, kun hän jo aivan odottamatta
lähti ulos maailmaan omin neuvoineen "elämään taiteestaan". Kesällä se
kyllä kävi laatuun, mutta kun talvi tuli, tuli Hannu takasin taloon,
viluisena ja nälkääntyneenä, katuvaiset juovat suupielissä ja entinen
veitikkamaisuus silmissä. Ja sitte hänet otettiin armoihin, sai uudet
vaatteet, pääsi isännän suosikiksi ja kaikkien passaajaksi. Ei hänen
työstään juuri puhumista ollut, eikä tarvinnut suuresti hänen
sanoihinsa luottaa, sillä silmänpalvelija hän oli, ketterä käänteissään
ja laiska luonnoltaan.
Ja nyt hän on ollut talossa toista vuotta.
Ei mene sitä päivää, jona ei joku uusi juttu tule liikkeelle hänestä,
taikka joku muu kepponen, joka synnyttää äänekästä paheksumista ja
salaista ihailua. Sillä huolimatta kaikesta pysyy hän suosikkina.
Joulun edellä sai hän esim. kotikutoiset sukat, paksut ja vastapestyt,
niin että lämpimältä tuntui jo niitä katsoessa. Mutta Hannu pitää
mielellään käsirahaa, myi sukat ja kävi paljain jaloin isäntänsä
vanhoissa saappaissa.
"Jalkojani niin varistaa, ett'en tule toimeen", sanoi hän tovereilleen.
Ja kun alkoi tulla kylmä, oli hänellä tosiaankin vaikea tulla toimeen,
mutta ei suinkaan varin tähden. Mutta eipä Hannu siltä valittanut.
Leikkasi vaan peukalot uusista lietsinkintaistaan, niin oli hänellä
mitä oivallisimmat töppöset.
Nyt on partavesi lämmintä, ja hän juoksee ulos kastrullineen, pitäen
lystikseen säärensä väärässä ja varpaat sisäänpäin. Ovessa kääntyy hän
heittäen vallattoman rohkean katseen tyttöihin, jotka palkitsevat häntä
ihailevalla huudahduksella:
"Voi minun päiviäni, kuinka tuo poika on hullu!"
Se, joka on kasvatettu kaupungissa, voi tuskin mielessäänkään kuvailla,
minkälaisia varustuksia joulu vaatii suuremmissa taloissa maalla -- tuo
homma ja rehme päivät pitkät ja monet yötkin viikkomäärin!
Kynttilänkastamista ja teurastusta, klenettien keittämistä ja
leipomista, -- tekemistä aina äärettömiin saakka, mutta ilolla ne
tehdään, sillä sittehän on joulu.
Juhlamieliala, kynttilät ja runsas ateria eivät tunnu miltään
erikoiselta varakkaammalle; hän voi ottaa itselleen joulupäiviä,
milloin tahtoo, hänelle joulu ei ole mitään ikävöitävää. Toista on
orjallisesti raatavan maatyöntekijän, joka koko vuoden on saanut tyytyä
raskaaseen työhön ja halpaan ruokaan. Hänelle on joulu loistava juhla,
tienviitta, jonka mukaan hän täydellä syyllä jakaa ajanlaskunsa.
Tuollainen maakartano, joka sijaitsee kaukana kaupungista ja kaukana
valtatieltä, on väkineen ikäänkuin pieni eri maailma. Eikä koskaan tuo
yhteenliittyminen ole niin huomattava kuin juuri jouluna, jolloin kodin
rajat määrätään tarkemmin kuin muulloin.
Pelkkä sana joulu riittää haihduttamaan huolen, tuon elatuksenhuolen,
joka muulloin väijyy köyhää palkkalaista, jolla koko avarassa
maailmassa ei ole muita varalähteitä kuin vahvat käsivartensa. Jouluna
se on talo, joka maksaa, talo, joka antaa, jouluna ei voi mitään
puuttua, jouluna ei kukaan ole unhotettu, ja joka torpparin tuvassa
syödään sitä valkoista leipää, jota on paistettu talon uunissa. Se se
juuri tekee jouluilon maalla niin täydeksi ja runsaaksi, se, ett'ei
tarvitse ajatella kenenkään sinä iltana kärsivän nälkää, vilua tai
pahaa kohtelua.