Kaupungissa taikka kylässä on erilaisia töitä, erilaisia harrastuksia.
Mutta maaseudulla on vaan yksi, ja se on maa. Se vaatii kaiken työn, se
lahjoittaa kaiken varallisuuden ja siihen liittyvät kaikki toiveet. Se
kutoo siteen näiden ihmisten välille, josta he itse eivät tiedä, mutta
se side ei koskaan katkea, siksi jaetaan ilo, niinkuin on jaettu työ,
siksi on joulu maalla suuri ja siunausta tuottava juhla, siksi valtaa
se mielet selittämättömällä voimallaan.
Väentuvassa on kyökkipiika pöytää kattamassa. Sekin käy vallan toisin
kuin tavallisesti.
Muulloin hän heittää lusikat hujan hajan maalaamattomalle pöydälle,
panee leivän piharengin paikan eteen, panee maitopytyn pöydälle, ja
niin on kaikki järjestyksessä. Veitsi on jokaisella taskussaan, kahveli
ei tule koskaan kysymykseenkään.
Mutta tänä iltana katetaan pöytä valkoisella pitsireunaisella liinalla,
jommoisia talonpojat käyttävät, ja mustuneen pölkynpään asemesta, jolla
öljylamppua on pidetty, seisoo nyt pöydällä kirkkaaksihangattu
kynttilänjalka, johon on pantu jättiläishaarakynttilä. Se ei ole vielä
sytytetty, ja Karnalla on vaan valaistuksena päresoihtu, mutta
pöytäliina itse valaisee! Iloisesti hymyillen luo hän katseen noille
mustille seinille, kaikki on niin toisennäköistä kuin muulloin. Ja tänä
iltana pannaan veitsi ja kahveli jokaisen kohdalle. Yhdestä kahvelista
on haara katkennut. Ensin panee hän sen Hannun paikalle, tämä kun on
nuorin ja vähäpätöisin, mutta sitte muuttaa hän mielensä ja työntää sen
Vanhan-Ollin paikalle.
Sitte latjailee hän joulukasat, joihin kuuluu kokonaiset leivät ja
vähän särvintä. Se on talon joululahja, eikä sitä ole aijottu paikalla
syötäväksi. Tavallisimmin lahjoitetaan se sukulaisille, taikka
lahjoittavat rengit sen n.s. "färe-qvenga'lleen", s.o. sille mummolle,
joka maksua vastaan paikkaa ja parsii heille. "Färä" se on
skoonenkielellä.
Nyt ei enään ole muuta tehtävää kuin ottaa suuri puuhaarikka ja täyttää
se oluella. Karna sytyttää kynttilän, sitte seisoo hän hetkisen ja
katselee ympärilleen. Punainen naama loistaa tyytyväisyydestä, ja
kynttilänvalo välkkyy hänen kosteissa silmissään.
Mutta Karna on ruma -- sellainen kömpelö talonpoikaispiika vaan -- ja
hänellä on tallirenkijahnus mielitiettynä tässä palveluksessa.
Edellisessä hänellä tietysti oli toinen.
Jo alkaa kuulua raapimista ja tömistelemistä porstuasta. Rengit ne
siellä tulevat, ja Karna kiiruhtaa ulos kannuineen.
Ensin tulee piharenki säveänä ja juhlallisena, ja tuhjakasti huoahtaen
panee hän lakkinsa tavalliseen koukkuunsa.
Toiset seuraavat hänen esimerkkiänsä, ja sitte istuudutaan ympäri
seiniä kiiltäväksi istutuille puupenkeille odottamaan, kunnes kala on
kiehunut. Silloin tällöin sanoo joku jonkun sanan työstä ja ilmasta,
hiljaa ja hitaasti, sentähden vaan, ettei oltaisi aivan vaiti, jota ei
pidetä säädyllisenä.
Hannu istuu nurkassa uunin vieressä ja koettaa matkia toisten tapoja.
Mutta silloin tapaa hän puolipäiväläisen katseen matkalla hänelle
määrättyä joulukasaa kohden.
"Oletko nälissäsi?" sanoo hän irvistäen ja tuuppaa häntä kylkeen.
Puolipäiväläinen punastuu, mutta painaa kyynäspäänsä polviaan vasten
näyttääkseen oikein välinpitämättömältä, kuten on soveliasta sille,
jolla monet vuodet on ollut joulukakkunsa.
Karna tulee sisään oluthaarikkoineen, ja heti sen jälkeen kannetaan
ruoka sisään: voita ja hienoa leipää, särvinvati ja keitettyä makkaraa,
ja sitte itse pääruokalaji, lipeäkala perunoiden kanssa.
Piharenki Olli nousee ja menee pöydän luo. Se on merkki. Jokainen
istuutuu paikalleen. Olli yksinään pöydän yläpäähän, häntä vastapäätä,
alapäähän, Vanha-Olli, entinen piharenki, nykyään vaan jonkinmoinen
talonkalu.
Yksi paikka on tyhjänä.
Kyökinovelta kuuluu kiihkeästi kuiskailevia ääniä. Siellä on kankuri
Kerttu, joka kursailee eikä tahdo tulla pöytään. Eukko tahtoo olla
vaatimaton: hänkin tahtoo syödä kyökissä. Mutta se tietysti ei voi
käydä laatuun; hänethän on vieraaksi kutsuttu. Hänellä ei ole miestä
eikä lapsia, ja mitä hän yksin istuisi tuvassaan juuri jouluaattona! Ja
nyt sitä kursaillaan niin paljon kuin ennätetään.
Emännöitsijä se sitte asian ratkaisee.
"Nyt me emme enää puhu siitä, sillä tuossa näkee Kerttu paikkansa",
sanoo hän ääntäen sanat teeskennellyn puhtaasti, jolla hän tahtoo
osottaa, että hän on tottunut seurustelemaan "parempien ihmisten"
kanssa.
Ja sitte tulee Kerttu pöytään.
Ei kukaan miehistä huoli katsoa häneen, kun hän istuutuu heidän
joukkoonsa. Kun ei armasteleminen voi kysymykseen tulla, on talonpoika
jäykkä naisia kohtaan, ja "kohteliaisuudesta naisille" ei ole
puhettakaan. He eivät teeskentele, vaan antavat naisväen tulla toiseen
sijaan, vallan luonnollisesti.
Piharenki ottaa eteensä, toiset samaten ja ruvetaan syömään niin
hitaasti, kuin olisi se heille suorastaan vastenmielistä. Hyvä tapa sen
vaatii.
Piharenki ei ole ainoastaan työnjohtaja, juhlallisemmissa
tilaisuuksissa hän sitä paitsi on seremoniamestari. Ja vanhan suunnan
piharengit ne tietävät arvonsa. Olli ei koskaan antaisi anteeksi, jos
joku ei häntä kylliksi kunnioittaisi. Tuossa hän istuu pöydänpäässä,
hyväluontoisena, perin rehellisenä ja tyhmänä. Hän on kuin vanha pässi.
Tylsä kasvojenilme, pitkälti kaareva nenä, lammasmaisesti nyrpistetty
suu ja likaisenkeltainen leukaparta tekevät tuon yhtäläisyyden
silmiinpistäväksi.
He syövät, ikäänkuin tahtoisivat venyttää tämän juhla-aterian
loppumattomiin, niin nautintorikas se on. Kun on päästy puuroon saakka,
alkaa puhelu sujua, ja kun kakut tulevat, on nuorilla vaikea hillitä
hilpeyttään, mutta niin kauan kuin pöydässä istutaan, täytyy malttaa
mieltänsä -- Oili ei kärsisi "kujeita".
Emännöitsijä -- jonka arvo ei salli hänen syödä tuvassa renkien luona
tai kyökissä piikojen luona, ja jonka pelkän herrasmaisuutensa tähden
on pakko syödä jouluruokansa yksin ruokakamarissa -- tulee itse tuomaan
hilloa. Hän on niin armollisen näköinen, että Kerttu uskaltaa lausua
kohteliaisuuden:
"Neitsyen klenetit ovat vallan mainioita."
"Niinkö Kertun mielestä? Tee hyvin ja ota yksi lisää."
"Suuri kiitos, mutta häpeähän se on", sanoo Kerttu säädyllisesti;
"missä neitsyt keittää klenettinsä, kun ne tulevat niin hyvät?"
"Minä ne keitän vaan rasvassa."
"Niin, sitäpä minä! Minä keitän niitä ihrassa, mutta ne eivät tule
likimainkaan niin hyviä."
Emännöitsijä koettaa pidättää hymyä ja lähtee huoneesta.
Yleinen tyytyväisyys vallitsee pöydässä. Vanhan-Ollinkin kasvoihin
varastautuu jotain hymyilyntapaista, joka kerran kuin hänen naapurinsa,
tallipoika, puoleksi kuiskaten sanoa sutkaisee jonkun sukkeluuden.
Omituinen suhde on noiden kahden välillä. Selvää on, että poika ihailee
Ollia, mutta tämä ei ole koskaan häntä huomaavinaan ja käyttäytyy kuni
suurempi koira, joka puoleksi hämillään, puoleksi hyvillään suvaitsee
jonkun pentukoiran pyrkimisiä tuttavuuteensa. Puhua pojalle, se ei
koskaan voinut tulla kysymykseen. Olli ylipäänsä ei puhu koskaan
kenellekään. Hän istuu vaan ääneti ja nyreänä halveksitulla paikallaan,
luisevana ja sitkeänä, seitsemänkymmentä vuotta niskassaan ja tuskin
yhtäkään hiuskarvaa päässään. Ennen se oli hän, joka johti kaikkia,
mutta nyt, kun hänellä ei ole kylliksi voimia kyyristyneessä selässään
eikä enää jaksa käydä etunenässä työssä, nyt on hänet heitetty
romunurkkaan, ja hän eläisi armoilla, joll'ei hän olisi niin kätevä,
että osaa tehdä seinäkelloja oman mallinsa mukaan. Kaikkina näinä
vuosina on piharenki Olli joka päivä saanut suureksi tukaluudekseen
nähdä viralta poispannun edeltäjänsä istuvan häntä vastapäätä pöydässä.
Häntä oikein ahdistaa ukon tyly pilkkahymy ja se säälimätön arvostelu,
joka välähtelee hänen tuuheiden kulmakarvojensa alta. Sentähden hän
inhoaa ja karttaa häntä, he eivät koskaan vaihda sanaakaan keskenään.
Kun ateria on loppunut, ja kun vielä pöydässä istutaan, alkaa Olli
virren. Hänellä ei ole ääntä nimeksikään, mutta hän vaan vetelee
tärähdytellen vanhan kansan tapaan. Toiset laulavat myös.
Virren loputtua kulkevat he hanhenmarssissa arvonsa ja järjestyksensä
mukaan herrasväen huoneisiin.
Olli piharenki ottaa jokaista perheenjäsentä kädestä, tekee vinoimman,
kömpelöimmän kumarruksensa ja sanoo:
"Iloista ja riemuisaa joulua ja kaikkea, mikä on mieluista ja hyvää!"
Toiset tekevät niinkuin hän.
Sitte kun on jälleen päästy tupaan, on joulunaaton virallinen puoli
lopetettu, ja nyt pääsee hilpeys valloilleen. Pöytä tyhjennetään ja
siirretään syrjään, niin että saadaan tilaa tuvassa. Ja sitte alotetaan
leikit.
Niin hitaalta kuin skoonelainen näyttääkin, on hänellä kuitenkin
tyhjentymätön varasto leikillisyyttä ja iloisuutta. Leikit käyvät
iloisesti ja innokkaasti, kengät kolisevat, nauretaan ja melutaan aika
lailla. Sillä enimmäkseen he leikkivät panttileikkejä. Pantit
lunastetaan aimo muiskuilla, kaikki käy niin ujostelematta kuin
mahdollista. Sukkeluuksia ja komppia satelee, toinen toistaan
törkeämpiä; tietää siinä leikissä olevansa. Puolipäiväläinen, joka ei
ollut mukana ruutia keksittäessä, on pahassa pulassa Hannun tähden,
jolla aina ovat naurajat puolellaan. Viimeinen pantti on hänen, ja
Hannu määrää:
"Mene komeroon ja sano Pilatus silmälläsi ja Herodes varpaallasi, mutta
sinun pitää sanoa niin, että se kuuluu."
Puolipäiväläinen mennä löntystää komeroon ja alkaa pitää aika meteliä
puukengillä ja luudilla.
"Pistä sormet silmiisi ja näytä hampaasi, niin tulee tähdenlento",
huutaa Hannu hänen jälkeensä. Ja puolipäiväläinen huutaa:
"Pilatus silmälläsi ja Herodes varpaallasi."
"Kummanko sinä sanoit silmälläsi, ja kummanko varpaallasi? Sillä
minusta tuntui, että sinä sanoit kaikki suullasi", ivaa Hannu ja saa
palkinnokseen kaikuvan naurun.
Hän on päivän sankari. Ja sitte leikkiä jatketaan, Kun kello lyö
kaksitoista, erotaan, ja kohta on talossa hiljaista.
Mutta ulkona sataa lunta niin tyynesti ja tasaisesti, tuumitaan jo ajaa
reellä aamukirkkoon.
1885.
Höytytuhkaa.
Tuli melkein pimeä, joka kerran kun valkea uunissa veti henkeä ja tuli
imeytyi halkojen väliin. Mutta kun se taas ilmi leimahti, alkoivat
kaikki varjot liikkua ja eloa oli joka heijastuksessa. Ryhmän, joka oli
pimeään peittynyt, eroitti nyt selvästi samoinkuin huonekalujen
tummanruskean sametin ja huoneen raskaat uutimet. Kaikki oli niin
värikästä ja niin pehmeätä ja niin runsasta.
Nuorempi sisar loikoi matolla, kyynäspäät vanhemman polvilla, leuka
käsien nojassa ja katse kiintyneenä hänen kasvoihinsa. Tuli valaisi
niitä leimuavalla loisteellaan ja loi niihin lämpimän, kellahtavan
värivivahduksen. Iho oli tumma, hieman kuihtunut, silmät tummanharmaat,
pitkäripsiset ja ruskeahkojen varjojen ympäröimät.
Hän oli puoleksi pitkällään nojatuolissa, nojaten niskaansa sen reunaa
vasten, niin että yläruumiin voimakkaat muodot selvästi esiintyivät.
Ryhdissä ja kasvojenilmeessä oli jotain välinpitämätöntä kuten sillä,
joka on ylenmäärin varma itsestään, -- tuollaista veltostunutta
väsymystä, joka vielä voi olla rakastettava, mutta jolla ei enää ole
mitään, mihin pyrkiä.
Pukimena oli hänellä harmaa aamunuttu, mustalla silkkiplyyssillä
koristeltu. Jalat olivat ristissä tulipesän vaskisella kaiteella, ja
nuori tyttö oli painautunut hänen polveansa vasten, niin että hame oli
syrjään siirtynyt, jättäen näkyviin jalkarinnat ohuine silkkisukkineen
ja somine aamukenkineen, jotka olivat harmaat ja turkiksilla
reunustetut.
Sisarukset istuivat ääneti. Valkea oli vasta sytytetty, puitten välissä
suhisi ja kihisi, siellä täällä näkyi mustunut reuna, jota pitkin tuli
kiiteli ylös ja alas.
"Mitä sinä ajattelet?" sanoi nuorempi vihdoin.
"Minä en ollenkaan ajattele. Minä vaan vaivun jonkinmoiseen nirvanaan,
tunteettomuuden nautintoon. Siltä mahtaa tuntua, kun vanhenee."
"Vanhenee! Uh!"
"Etkö sinä luule silläkin olevan viehätystään?"
Emmy pudisti päätään.
"Onpa niinkin -- täydellinen raukeaminen, välinpitämättömästi ja
laiskasti, kyllähän sen voit ymmärtää", sanoi vanhempi vakuuttaen.
"Pelkästään tämä istuminen valkean ääressä" -- hän sulki silmänsä ja
liikutti kättään edes takaisin ilmassa -- "etkö voi ajatella, kuinka
minä siitä voin nauttia? Kuinka koetan saada kiinni ja pidättää tätä
tunnelmaa? -- En vielä, sillä alussa on valkealla kaikenmoisia oikkuja
ja kujeita, ja jotain kiihoittavaa on siinä, kun parhaallaan hämärässä
istuessaan yht'äkkiä tulee valoon, ennenkuin tietää sitä aavistaakaan,
ja sitte tuo tuli niin ahnaasti leimuaa ja nuoleksii ja syö. Mutta
sitte ... kun halot ovat hajouneet pieniksi hehkuvanpunaisiksi
palasiksi, jotka ratisevat kun niitä hämmentää, ja loistavat niin
kuumasti! Siinä on sellaista omituista voimaa ja eloa. Jokainen pieni
hiili tuntuu elävän ja hengittävän, ne välkkyvät ja leimuavat, ja
niihin muodostuu mitä kummallisimpia kuvia. Ja kun sitte höytytuhka
tulee --! Ensin peittää hienon hieno tomu polttavaa kuumuutta, sitte se
muodostuu höytäleiksi ja hiuteiksi, jotka ovat niin pehmeitä ja
keveitä, että yksi ainoa hengähdys saisi ne pölähtämään ylös, korkealle
ylös; mutta ne ovat hiljaa ja ainoastaan värisevät lämpimässä. Lopuksi
niistä tulee harmaanvalkea peitto, mutta alla elää tuli vielä hiilissä,
kuten aatokset ja tunteet... No, jopa jotakin! Kaikkia sitä tuleekin
ajatelleeksi."
"Se tulee siitä, että olet niin yksin."
"Oletko sinä hullu!" Maria katsoi ylös. "Tiedätkö, miten monta iltaa
olen saanut olla yksin koko talossa? Kolme. Sanoo kolme. Tämä on
neljäs. Ja nyt, jos asia tarkoin otetaan, en olekaan yksin." Hän
kumartui eteenpäin ja hämmenteli valkeata.
"Saattaapa olla yksin, vaikka onkin seuraa."
"Kuinka mahtuu niin paljon viisautta tuollaiseen pikku päähän?"
"Uh, sinä olet niin ... niin ... sinä olet niin kuin olisit puusta."
"Saa nähdä, millaiseksi sinä itse tulet, kun olet ollut naimisissa
jonkun yhdeksän, kymmenen vuotta."
"Minä en koskaan voi tulla sellaiseksi kuin sinä."
"Ethän toki. Sinä et luule, että me kaikki olemme kerran samaa virttä
vetäneet."
"Mutta rakkaus..."
"Voi, säästä minua!"
"Niin, sinä teet pilaa kaikesta, mutta siitä minä en välitä. Minä sanon
sittenkin, että tuntisin itseni äärettömän onnettomaksi, jos John ja
minä kerran voisimme tulla niin välinpitämättömiksi toistemme suhteen
kuin sinä ja Karsten. Mutta se olisikin mahdotonta."
"Jos sinä ja John tulette tekemään toistenne hauskuudeksi puolet siitä
kuin Karsten ja minä, niin voit olla iloinen."
"Kyllä kai! Tehän elätte kumpikin omalla tahollanne."
"Siinäpä se juuri on salaisuus, juuri sentähden onkin meidän
avioliittomme niin onnellinen."
"Sellaista onnea minä en tahdo."
"Et, tietysti. Sinä ja John, te tulette istumaan käsi kädessä
kahdenhengen-sohvassa kuolinpäiväänne saakka. Siitä sitä hauskuutta
riittää."
"Maria, jos et olisi muuta kuin kylmä! Mutta välistä minusta tuntuu,
kuin sinä olisit ilkeä, -- kuin sinulle ilkeys tuottaisi iloa."
"Joko valkea kuin lumi tahi musta kuin sysi, tietysti."
"Niin, sinä naurat! Mutta minä olen kerran nähnyt sinut sellaisena,
ett'en koskaan elämässäni sitä unohda."
"Se kuuluu kamalalta kuin kummitusjuttu! Pikkuruinen ottaa kaikki niin
kiivaasti; niin ei pidä tehdä."
Hänen ääneensä tuli jotain hyväilevää, ja hän veti nuorempaa sisarta
likemmäksi itseään. Tämä heitti, äkillisen hellyyden valtaamana,
käsivartensa hänen kaulaansa ja nojasi päätänsä häntä vasten. Pehmeä,
lämmin verka tuntui niin suloisesti poskea hivelevän.
"Minä pidän sinusta niin paljon, Maiseni", kuiskasi hän arasti, "mutta
juuri silloin, kun sinä joskus satut olemaan ystävällinen minulle,
tulee se taas mieleeni."
"Mikä?"
"Siitä on monta vuotta. Sinä olit kotona käymässä. Isä ja äiti pitivät
suuret kestit sinun tähtesi. Tuli puheeksi, minkätähden Kristofer
Hanson oli matkustanut Brasiliaan. Kummasteltiin, miksi hän niin äkkiä
keskeytti uransa täällä. Joku oli nähnyt hänet, kun hän asemalla sanoi
jäähyväiset vanhemmilleen. Se oli ollut kohtaus, joka olisi voinut
kivenkin hellyttää. Sekä hän että vanhukset olivat yhtä lohduttomia."
"No, mitä sitte?"
"Kun ne siitä kertoivat, käännyit sinä poispäin, ett'ei kukaan näkisi,
kuinka sinua nauratti."
"Mitä joutavia! Eihän siinä ollut mitään naurettavaa."
"Ei. Ei se ollutkaan mitään tavallista naurua; se oli pilkkairvistys,
niin halpamainen, niin vihamielinen, niin ilkkuva..."
"Herra Jumala, kuinka sinä olet liioitteleva!"
"Se oli kovinta, sydämmettömintä, mitä elämässäni olen nähnyt."
"Sinä oletkin nähnyt näkyjä. Minä olin tietysti ikävystynyt noihin
hempeämielisiin kertomuksiin, ja haukotuksesta on sinun
mielikuvituksesi saanut pilkkairvistyksen. Niin saattaa tapahtua
niille, joilla on taipumusta romantisuuteen, mutta sitä ei ole
minulla."
"Minä olen päättänyt ottaa selkoa siitä, mitä oli Kristoferin ja sinun
välilläsi."
"Välinpitämättömyyttä suuressa määrin."
"Tiedät sinä ainakin, ett'ei hän tuntenut itseään välinpitämättömäksi
sinua kohtaan."
"Jos tietäisit, miten typerää tämä lörpötys on!" lausui vanhempi
kärsimättömästi.
"Mutta miksi sinä koetat sotkea pois päivänselvää totuutta? Sinä
tiedät, että hän matkusti epätoivoissaan. Sinä tiedät, että se oli
sinun tähtesi."
"Ennen sanottiin aina, että minä olin vallan riutua onnettomasta
rakkaudesta häneen. Kun menin naimisiin, loppui vihdoinkin se loru, ja
kun hän sitte lähti, saatiin tuo toinen selitys. Siinä on sinulle selvä
totuus... Juoruja, lapsi kulta, ei mitään muuta."
"Mutta sinä olit kihloissa hänen kanssaan."
"En koskaan."
"Olitko sitte antanut hänelle rukkaset?"
"Hän ei koskaan ollut kosinut minua."
Syntyi hetken äänettömyys. Tuli leimusi, niin että huone kävi
valoisaksi, suhahti ylöspäin ja paukahteli välistä puiden pahkoissa.
"Maria, onhan se kerrassaan mahdotonta, ett'ei tyttö näkisi, kun joku
mies hänestä pitää?" sanoi hän.
"Siinä olet oikeassa", vastasi toinen toisella äänellä kuin ennen, "ja
minä tahdonkin sanoa sulle jotain, jota tähän saakka kenties olen ollut
liian turhamainen itsellenikään tunnustamasta. Kristofer puheli
kanssani noin hiukan keikailemalla, niinkuin hän olisi puhellut tusinan
muun tytön kanssa, jos niitä olisi ollut. Mutta me asuimme niin
yksinäisessä paikassa eikä meillä ollut naapureja. Minä koetin
kiehtoutua hänen huomioonsa ja pieniin kohteliaisuuksiinsa, aivan
samoin kuin olisin tehnyt tusinalle muulle nuorelle herralle, jos niitä
olisi ollut. Siinä tosiaankaan ei ollut mitään romaanin aihetta. Mutta
nuorien tyttöjen täytyy saada romaani, saivatpa sen sitte mistä
hyvänsä. Ja minä en ollut muita viisaampi. Siinä on koko juttu! -- Mitä
nuoriin herroihin tulee, niin he eivät tarvitse kääriytyä niin
romantilliseen harsoon. Minä luulen, että Kristofer katseli minua
hyvinkin kylmin silmin."
"Mutta Maria!"
"Niin, tietysti sinusta on tämä herjaavaa puhetta, koskapa itse olet
juuri keskellä romaaniasi. Iloitse sinä siitä, niinkauan kun se on uusi
ja kaunis kuin kihlasormuksesi, mutta elä toki Herran tähden viitsi
kullata vanhaa romua. Minä myönnän, ett'ei minulle olisi ollut
vastenmielistä Kristoferin sydammen valloittaminen; se oli oma onneni,
ett'en onnistunut, ja -- usko minua! -- kyllä hänellä oli pahemmin
pakoittavia syitä keskeyttää uransa täällä kotona, kuin tuollainen
vähäinen mieltymys olisi ollut."
Hän puhui tyynesti, osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta, ja
katsoi koko ajan tuleen. Hänen silmänsä olivat puoliummessa vahvan
valon tähden, niin että niistä vaan juova loisti silmäripsien välistä.
"Miksi sinä valehtelet minulle! Olenhan minä itse todistaja siihen,
että hän sinusta piti", huudahti nuorempi nuhtelevasti.
"Sinä?" Siimat aukenivat ja hän katsoi sisareen.
"Niin, minä!"
"Sinähän olit lapsi!"
"Mutta sellainen lapsi, jonka kanssa puhellaan. Ja sinä tiedät, kuinka
paljon minä pidin Kristoferista."
Jotain pakon ja levottomuuden sekaista kuvastui vanhemman kasvoissa.
Hän nousi yht'äkkiä, työnsi sisaren syrjään ja meni ikkunan luo, jonne
valopiiri ei ylettynyt.
Emmy katsoi kummastellen hänen jälkeensä, sitte hän juoksi esiin,
tarttui hänen käsiinsä ja katsoi huolestuneena hänen kasvoihinsa. Ne
olivat rypistyneet kuni tuskasta tai vihasta, mutta siellä oli niin
hämäkkää, että kasvojenpiirteet vaan häämöittivät.
"Etkö sinä sitä tiennyt?"
Ei tullut vastausta. Huulet puristuivat yhteen kuni kovassa
taistelussa.
"Se ei ole totta. Sinä vaan kuvittelet mielessäsi", sanoi hän äkkiä.
Hänen äänensä kuului kalsealta, ja hän sysäsi sisaren luotaan.
Tämä aivan ällistyi. Hän näki, että hän oli koskettanut johonkin, mutta
ei tiennyt mihin. Maria seisoi kasvot käännettyinä puutarhaan päin ja
molemmat kädet ikkunanpieleen nojaten, -- hän ei liikahtanut eikä
sanaakaan lausunut, mutta yönutun verka kohosi ja painui kiivaasta
hengityksestä.
Tuskainen aavistus valtasi nuoremman.
"Maria, suo anteeksi!" Hän hieroi hyväillen päätään sisaren olkapäätä
vasten.
"Mitä minun on anteeksi annettava?" Ääni kuului haaveksivan vienolta.
Ja sitte vallitsi taas hiljaisuus, niin hiljainen, että he saattoivat
kuulla hienon ratinan, kun hiilet vaipuivat kokoon uunissa.
He seisoivat ääneti hetken.
"Tule kertomaan", sanoi Maria.
He menivät takaisin paikoilleen. Emmy laskeutui matolle pää sisaren
polvea vasten, mutta tämä nojasi otsansa kättään vasten, ikäänkuin
saadakseen varjoa silmilleen.
Hämärä peitti pehmeänä ja lämpimänä huoneen; nyt vasta näyttivät hiilet
oikein kiiluvanpunaisilta.
"Sinä taidat suuttua", sanoi Emmy.
"Suuttua? -- oh, kuinka sinä voit luulla!"
"Niin, se oli sinun häissäsi. Minua nukutti ja minä heittäydyin
pitkäkseni naisten toalettihuoneen sohvalle ja vedin pari saalia
peitokseni. Ja siinä parhaallaan maatessani tuli kaksi morsiusneitosta
sinne. Minä tietysti olin makaavinani, eivätkä he minusta sen enempää
piitanneet. He puhuivat Kristoferista. Toinen heistä oli huomannut,
kuinka kalpea hän oli vihkimisen aikana ja että hänen oli täytynyt
nojautua seinää vasten, ikäänkuin maailma olisi mustennut hänen
silmissään. Toinen oli tullut etehiseen aivan hiljaa, siellä oli
hämärä, Kristofer käveli edes takaisin ja väänteli käsiään; tyttö hiipi
pois hänen huomaamattaan. Mutta samalla kuului, kuinka sinä nauroit
siellä sisällä vieraiden luona."
"Nuoret tytöt ne näkevät onnettoman rakkauden joka nurkassa!"
"Niin, mutta sitte minä menin itse ulos verannalle. Se oli sellainen
kolkko syysilta, muistathan, ja minä menin ulos vaan sentähden, että
luulin Kristoferin siellä olevan. Siellä hän olikin, -- istui yksinään
penkillä. Sisällä tanssittiin, ja ovet olivat kiinni, teidät saattoi
nähdä, mutta meillä oli ulkona pimeä. Minä istuin hänen polvellaan ja
painauduin häntä vasten. Oli kylmä, ja hänen päällystakkinsa sai
riittää meille molemmille."
"Ja sitte hän sanoi...?"
"Niin..."
"Ei, ei, älä sano mitään!"
Emmy katsahti nopeasti ylös. Oliko hän taas saattanut hänet pahoilleen?
"Ja hän sanoi sinulle, että hän oli pitänyt minusta?"
Maria oli ottanut kätensä silmiltään, se oli veltosti tuolinkarmilla,
ja hän nojasi niskaansa selkänojaa vasten, niin että himmenevä loiste
valaisi hänen kasvojaan. Katse tuijotti ulos avaruuteen, syvänä ja
loistavana; huulet hymyilivät, vienosti, ikäänkuin salaa. Tuo oli iloa,
liian suurta, voidakseen sanoiksi puhjeta.
Emmy yhä enemmän hämmästyi; tätä hän ei voinut käsittää.
"Tulitko siitä iloiseksi?" sanoi hän vitkastellen.
"Iloiseksi?" Maria hymyili salamielisesti ja lämpimästi. "En tiedä."
"Mutta kuinka sinä voit olla iloinen nyt, -- kun se on liian
myöhäistä?"
"Ah, kunhan minä edes saan ajatella, että olisin voinut antaa myöntävän
vastauksen!"
"Mutta olisitko sinä sitä toivonut?"
"Olisin sen tehnyt; Jumala sen tietää, että olisin sen tehnyt! Kun minä
seisoin morsiuspuvussani, olisi hänen vaan tarvinnut sanoa yksi sana,
ja minä olisin repinyt sen päältäni ja mennyt, mennyt niin köyhänä kuin
olin, mennyt läpi häpeän ja kaiken -- ajattelematta mitään muuta kuin
häntä."
"Ja sinä voit olla iloinen, ett'et sitä tehnyt?"
"Voi lapsi, en tahdo koskea harhaluuloihisi. Se olisi kenties syntiä.
Mutta se -- naimisiin meneminen -- se on vallan toista kuin toisistaan
pitäminen. Kulkea kuhnustaa läpi elämän yhteisessä köyhyydessä, syödä
toistensa leipää ja painaa toisiaan huolillaan, se on toista kuin
muistella toisiaan näin... Oh, kun ajattelen, että olisin voinut mennä
naimisiin hänen kanssaan!"
"Mikä materialismi!"
"Tahi päinvastoin... Mutta sanoppa, Emmy, miksi et ole minulle tätä
koskaan ennen sanonut kuin nyt?"
"Minä ajattelin aina tuota pilkkahymyä. Minä pelkäsin sinua, ja minä
pidin Kristoferista. Mutta kuinka saattaa sinulla olla iloa siitä, että
hän sinusta piti, kun sinä kuitenkin menit toiselle naimisiin?"
Maria istui ja katsoi alas, silitellen Emmyn pieniä käsiä omilla
suurillaan.
"Etkö voi sitä käsittää," sanoi hän, "miltä tuntuu ajatellessa, että
kaikki tämä -- joka mulla on muistossa -- ei ole valheellista, ei ole
sisällystä vailla, vaan että siinä oli totta, vaikkapa kuinkakin
vähän?"
"Mutta jos se olisi rakkautta..."
"Älä joutavia! Sinä, joka olet kihloissa, uskot tietysti vielä
sellaista, mutta minä en. Se kuuluu niihin juttuihin, joita kerrotaan
pienille kilteille tytöille, ja joissa vaan on se vika, ett'eivät ne
koskaan ole tosia. Rakkautta? Ei! Se, minkä minä tunnen, on vaan
tunnelma, -- jotain hienoa ja haihtuvaa, ikäänkuin tuulen tuoma tuoksu,
joka muistuttaa nuoruudesta ja kesäisestä ajasta. Mutta sitä te nuoret
ette ymmärrä. Se vaan on meitä vanhoja varten."
Harmaanvalkea, ohut, väräjävä kalvo oli vetäytynyt hiilien yli, ja
loiste, joka uunista levisi, oli niin himmeä, että kasvojenpiirteitä
tuskin saattoi eroittaa ja niiden ilmettä ainoastaan aavistaa.
Sentähden valtasi heidät molemmat hämärän houkutteleva vapaus, jolloin
sanat helposti sujuvat ja ääni, vallan tietämättä, vaihtelee,
vivahtelee ja väreilee.
"Miksi sitä kieltäisin?" jatkoi Maria lauhkeasti. "Kenties minä
rakastin häntä, ja kenties se ei ole ollenkaan oikea sana. Minä tiedän
vaan, että se ennen on tuntunut häpeältä, ja ett'ei se nyt enää siltä
tunnu."
"Häpeältä?"
"Niin. On vääryyksiä, joita on häpeällisempi kärsiä kuin tehdä. Ja
vääryyden hän teki minulle, -- siinä, ett'ei hän koskaan antanut minun
päästä selville siitä, mitä hän ajatteli. Se puolinaisuus tuli
synniksi, joka lopulta sai minut häntä kammoksumaan kuin kiusanhenkeä.
Sillä päivät ja yöt ahdisti minua se ainoa ajatus: olinko minä jotain
hänelle, vai oliko se kaikki leikkiä. Minä kartoin häntä, mutta hän
minut aina etsi. Siitä ei ruvennut tulemaan minkäänlaista loppua. Hänen
käytöksensä oli niin epäselvää, että tuntui siltä, kuin tahtoisi hän
vaan houkutella minut esiin ja sitte vetäytyä takaisin. Ja minä olin
liian ylpeä antautuakseni _sellaiseen_. -- Nainen rakastuneena mieheen,
joka ei hänestä huoli. Huu, ei! -- Siksi tuli minustakin kuin arvoitus;
hän ei koskaan tiennyt, mitä hänen oli minusta ajateltava."
"Siinäpä se on! Nyt minä ymmärrän. Hän sanoi, että naiset sellaiset
kuin sinä ovat maan kirouksena ja että, jos hän tietäisi minun tulevan
sinun kaltaiseksi, niin hän heittäisi minut luotaan kuten myrkyllisen
eläimen ja polkisi päälleni."
"Vaiti, Emma!"
Hiilet kiiluivat himmeästi tuhkaverhonsa alta. Huoneessa oli aivan
pimeä.
"Jos sinä nyt hänet kerran tapaisit, mitenkä sinä silloin...?"
Maria ei vastannut; mutta hän kumartui alas ja suuteli Emmyn sileäksi
kammattua tukkaa.
1885.
Elämään kyllästynyt.
Keskellä vanhaa pyökkimetsää oli tumma, syvä metsälampi; kiiltävänä ja
liikkumatonna se kuvasti puiden latvat, samalla kun suuret
vaaleanvihreät lumpeenlehdet imeytyivät sen pintaan, pitkin rantoja,
missä kaislat kasvoivat ja olivat jo siemenellä.
Aurinko paistoi lehväkaarrokseen ja teki sen läpikuultavan vihreäksi,
mutta ei ainoakaan säde läpi päässyt, tuskin ruohonkorttakaan kasvoi
maassa, joka tuntui hyllyvän jalan alla -- pehmeänä kuivien lehtien ja
oksien peitossa, suojassa kesän kuivuudelta.
Ilma oli viileä ja puiden tuoksua täynnä; milloin joku lintu
liverryksen helähytti, kaikui se korkeiden, hoikkien puiden välitse
kauas, kauas. Metsäkauris pilkisti esiin pyökki- ja pähkinäpensaikosta,
mutta katosi hiljaa taas. Ja sitten kaikki oli yhtä hiljaista kuin
ennenkin.
Mutta kaukana metsäpolulla liikkui jotakin, se lähestyi hitaasti, se
ikäänkuin kasvoi esiin puiden varjoista ja muodostui naisolennoksi,
joka jäykkänä asteli eteenpäin, melkein liikkeittä, ikäänkuin liukuen
pitkin polkua.
Hänen kasvonsa olivat jäykät, niinkuin hänen käyntinsä, ne olivat
umpinaiset ja näyttivät kuoleman surun jäytämiltä. Kasvoista
näkyi, että ne ennen olivat olleet kauniit, nyt ne olivat vaan
selväpiirteiset; iho oli harmahtavan kalpea, ja silmien alla oli
ruskeahkot varjot unettomien öiden jäleltä. Vartalo oli hoikka,
laihtunut, mutta olkapäät vielä pyöreät.
Hänellä ei ollut hattua päässä, ja sileäksi kammattu tukka oli kääritty
päälaelle kreikkalaiseksi solmuksi, kiiltävällä värillään merkiten
niskan rajapiirteet. Ainoastaan ohimoilla häämöitti muutamia
hopeanharmaita hiuksia tummien välistä yksinäisinä säikeinä.
Hän kulki pää alaspäin, raskaissa mietteissä, hidastelevin askelin,
ikäänkuin kiiruhtamista peläten. Sitte hän äkkiä pysähtyi ja katsoi
ylös, -- antoi katseensa sujua yli seudun, yli tumman metsäjärven,
puiden runkojen välitse, kauas pois, missä kaikki piirteet sulivat
yhteen vihreänsiniseksi valoksi. Tummissa silmissä olivat intohimot
hiiltyneet mustaksi kolkkoudeksi, tyyni ja synkkä oli katse, joka
tutkien katseli kaikkea, ikäänkuin mitaten sen arvottomuutta; kylmä,
kova katse, johon auringon valo ei voinut lämmön vilahdustakaan
sytyttää.
Kuollut epätoivo kuvastui suljettujen huulten ympärillä, ja kädet
puristuivat ristiin valtaavan tuskan pakosta; katseesen tuli etsivä
ilme, äänetön pelastuksen-huuto; sitte se taas tuli levolliseksi, ja se
liiti kaiken yli, mitä täällä eli ja kasvoi, katsellen sitä kuni jotain
ainiaaksi vierasta, ja vaipui sitte taas itseensä hengeltä tuomitun
vaikeasti saavutetulla levollisuudella.
Nainen asteli edelleen, hitaasti ja mietteissään kuten ennenkin. Veden
reunalla, jossa maa alkoi viettää, hän seisahtui ja nojautui puuta
vasten, joka kallistui veden yli. Hän oli niin itseensä vaipunut,
ett'ei huomannut pienten lapsenjalkojen tallustelemista. Ikäänkuin
ilmisaatu pahantekijä hän säpsähti, kun heikko, pieni ääni lausui:
"Täti."
Hän kääntyi hitaasti, peittääkseen teeskennellyllä tyyneydellään
pelästystään.
"Mitä tahdot?" Tummat silmät kiintyivät pienokaiseen niin
tunteettomasti, kuin olisi hän ollut matelija, jonka hän sormellaan
olisi voinut pois näpähyttää.
"En mitään", vastasi poika.
Täti katsoi häiritsevään pienokaiseen niin moittivasti, että tämä
nähtävästi joutui hämille. Hän kesti katseen voimatta siihen vastata,
istuutui tiheään ruohokkoon, joka rannanvieremällä kasvoi, ja katsoi
alas veteen vanhamaisen totisena.
"Ken sinut tänne lähetti?"
Kalpeissa naisenkasvoissa värähteli harmi suljetun suun pielissä, ja ne
värähdykset vivahtivat ilkeyden katkeraan hymyyn. Vartioittu katsoi
vartijaansa itsepintaisesti kuin se, joka voi odottaa. Vihdoin tämän
vieraan olennon läsnäolo kävi hänelle liian sietämättömäksi; hän
kääntyi ja läksi astumaan sisemmä metsään. Pienokainen nousi, juoksi
pari askelta, ennättääkseen mukaan ja kulki sitte hänen rinnallaan
häiritsemättä häntä sanallakaan ja häneen katsomattakaan.
Nainen kulki, ikäänkuin poikaa ei olisi ollutkaan, viitsimättä häneen
katsahtaakaan ja huolimatta vähääkään hänen kompastelevista pikku
jaloistaan.
Viimein hän katsoi poikaan.
"Eikö ala väsyttää?"
"Ei, minä kyllä saatan mukana kulkea."
Poika sanoi sen, ikäänkuin se suuri palvelus, minkä hän tiesi tädille
tekevänsä, tuottaisi hänelle niin suurta mielihyvää, ett'ei hän voisi
väsymystä tuntea.
Polun vieressä oli puoleksi lahonnut puupenkki, nainen istuutui sille,
ja poika heittäytyi maahan.
"Jos sinua haluttaa, niin saat kyllä juosta pois leikkimään."
"Kiitoksia, mielelläni jään tänne."
Mahdotonta oli sanoa pojalle, että hän oli haitaksi, sanat eivät
ottaneet suusta lähteäkseen. Lapsen suhteen hän ei voinut olla niin
väliäpitämätön kuin hän olisi aikaihmisen suhteen ollut.
Hänen täytyi alistua. Syntyi pitkä äänettömyys. Kun pienokainenkin yhä
vaan oli hiljaa, tuli nainen uteliaaksi, hänestä tuntui, että poika oli
hiipinyt pois, ja että hän oli yksin. Tuon iloisen aavistuksen
valtaamana hän kääntyi katsomaan, mutta poikanen oli siinä, hän oli
pitkällään maassa ja näytti kokonaan kiinnittäneen huomionsa johonkin
tehtävään. Nainen kumartui eteenpäin. Pyökinterhon kuoresta oli poika
tehnyt pienet ajopelit, joita hän veti eteenpäin sormennenillänsä,
pitäen terhon kantaa aisana ja pieniä multapaakkuja kuormana. Hän
kuletti niitä muutamien punaisen- ja mustankirjavien muurahaisten
välitse ja ajoi väliin huvikseen niiden yli, niin että ne kierivät
maassa, taikka ajeli hän niitä niin, että niiden jalat liikkuivat kuin
rummunpalikat, taikka hän kiiti kilpaa niiden kanssa ja ajoi ohitse.
Näytti siltä, että hän voisi leikkiään pitkittää kuinka kauan tahansa,
eikä pitänyt häntä silmällä.
Hän nousi hiljaa, niin ett'ei hame kahahtanutkaan, ja suuntasi jäykän,
hiljaisen käyntinsä sisemmälle metsään. Hän ei uskaltanut edes
jälelleen katsoa, peläten, että hänen katseensakin voisi pojan huomion
puoleensa vetää. Vasta kun hän oli pitkän matkaa kulkenut ja kääntyi
muutamien pensaiden taa, täytyi hänen kääntyä tullakseen vakuutetuksi,
ett'ei poika ollut häntä seurannut. Hän näki pojan vähän matkan päässä
samalla tiellä, jota hän itse oli kulkenut, pää alaspäin hän kulki ja
vuoleskeli puupalikkaa; hän ei ollut häntä silmistään päästänyt.
Yht'äkkiä hänestä tuntui, kuin olisi tuo pieni olento niin äärettömän
paljon voimakkaampi häntä itseään; hän tunsi itsensä väsyneeksi ja
uupuneeksi ja heittäytyi maahan, nojaten selkänsä puun juurta vasten.
Pienoinen jatkoi hiljaista astuntaansa, yhä vaan puikkoaan vuollen.
Nainen katseli hänen pieniä laihoja sääriään, jotka liikkuivat
eteenpäin, tummansiniseen trikoohon puettuina. Jonkinmoisella tylsällä
huomaamiskyvyllä hän koneentapaisesti tajusi, että poika pani oikean
jalan sisäänpäin, huolimattomasti heilauttaen jalkaansa joka
askeleella. Hän katseli pientä, hentoa, eteenpäin kumartunutta,
sinirantuiseen merimiespaitaan puettua olentoa, ja sitte kohosi hänen
katseensa lapsenkasvoihin, joita pehmeä huopahattu varjosti.
Poika oli kokonaan kiintynyt työhönsä, ja hänen hienoissa kalpeissa
kasvoissaan kuvastui täydellinen levollisuus. Hetkiseksi valtasi hänet
taikauskoinen pelästys: se ei ollut mikään tavallinen lapsi, se tuntui
olevan lähetetty jostain hänelle tuntemattomasta maailmasta. Heti hän
toki tointui ja käsitti, että pelästys oli vaan hänen sairaan
mielialansa tuottama. Sehän oli vaan lapsellisen huolettomuuden
mielentyyneyttä, jota hän näki.
Kun pienokainen tuli häntä likelle, laskeutui hän polvilleen ruohokkoon
ja jatkoi vuolemistaan katsomatta ylös.
"Einar."
Poika käänsi kaksi kirkasta kysyväistä silmää häntä kohden ja herkesi
työstään.
"Miksi minua seuraat?"
"Äiti on käskenyt."
Kalpeat kasvot vääntyivät katkeruudesta ja nöyryytyksestä. --
Vartioidaan kuin tavallista mielenvikaista! -- Hän laski kätensä
valtasuonelleen. -- Hullut, kun eivät voineet käsittää, että tämä oli
tyyni, kylmä päätös! Mateliaiset! Toukat! kun saattoivat laahata
edelleen elämän suurta tyhjyyttä, -- laahata ja laahata heittämättä
sitä päältään! Ja sitte vielä toisten vapautta loukata! Inhon ja
kyllästyksen ilme tuli hetkeksi hänen kasvoihinsa.
"Miten äiti sanoi?"
Poika antoi taas puikon ja veitsen vaipua voidakseen häneen katsoa.
"Äiti sanoi, että täti on kipeä, ja että minun ei pitäisi lähteä tädin
luota, siksi että täti ehkä jotain tahtoisi."
Hän puhui hitaasti ja silminnähtävästi koettaen sanasta sanaan muistaa
kaikki ja hän yhä vaan katsoi häneen ikäänkuin tutkiakseen, oliko täti
oikein ymmärtänyt ja tiesikö, että hän puhui totta.
"En minä tahdo mitään", oli tyly vastaus.
"Ei se mitään tee, saatan minä sittenkin tänne jäädä", vastasi lapsi,
mielissään siitä, että saattoi hyödyksi olla.
"Etkö tahdo juosta takaisin tuonne penkin luo, jossa sinulla pikku
vaunusi oli?"
"En, nyt koetan keksiä jotain muuta."
Nainen istui hetken tuskallisen hiljaisena, ikäänkuin kahlehdittuna,
sillä välin kuin pienokainen toimeliaasti puuhaeli lehtineen ja
puikkoineen. Hänestä tuntui, että hän vihasi poikaa. Mutta hän ei
voinut olla katselematta noita hienoja pieniä jäseniä ja hentoja
kasvonpiirteitä, joissa leikkiessäkin näkyi tuo vanhamainen
miettiväisyys.
Nainen nousi.
"Sinä väsyt varmaan, kun niin paljot kävelemme, saat jäädä tänne
leikkimään."
"Kiitoksia; varsin hyvin saatan astua; minä voin astua niin kauas, kuin
vaan tahdotte."
Hän oli jo jalkeilla, valmiina tallustelemaan eteenpäin.
Nainen ymmärsi, ett'ei hän pääsisi hyvää tarkoittavasta
kiusanhengestään ennenkuin illaksi, ja ett'ei ollut muuta neuvoa kuin
tehdä aika niin siedettäväksi kuin mahdollista. Kun hän oli selvillä
siitä, että hänen täytyi odottaa, tuntui hänestä vastenmielisyytensä
pienokaista kohtaan osaksi haihtuneen. Poika juoksi hänen vieressään
epätasaisin askelin, ja auttaakseen häntä vakavammin kulkemaan ojensi
hän kätensä pojalle. Tämä heti pisti kätösensä siihen, ja sitten
kulkivat he vieretysten äänetönnä.
Oli, ikäänkuin jonkinmoinen turvallisuuden tunne olisi virrannut läpi
hänen olentonsa tuosta pienestä kätösestä, ja luottavaisuus, joka ei
voinut käsittää haitaksi olemisen mahdollisuuttakaan, liikutti häntä.
Mikä salainen vaikutin se oli, joka saattoi tämän lapsen kestämään
hänen luonaan niin kärsivällisesti?
Hän ajatteli, kuinka väsyneet nuo pienet jalat mahtoivat olla, istuutui
sentähden eräälle penkille ja nosti äänetönnä pienokaisen viereensä.
Hän jäi siihen istumaan jalat riipuksissa ja näytti aikaihmiseltä, joka
hämillään tuntee, että pitäisi keskustelua voimassa pitää.
"Säälitkö sinä minua, kun minä olen kipeä, -- kuten äiti sanoo?" kysyi
täti.
"Säälin", kuului ujo vastaus.
"Oletko itse ollut kipeänä?"
"Kyllä, kerran minä olin kipeänä. Se oli silloin, kun tohtori aina kävi
luonani."
Nyt oli poika vallan iloissaan, kun oli saanut puheluaineen.
"Piditkö sinä tohtorista?"
"Pidin; mutta kyllä minä häntä pelkäsinkin."
"Miksi pelkäsit? Oliko hän paha sinulle?"
"Ei, mutta minua niin pelotti se rauta."
"Mikä rauta?"
"Hän pisti minua pitkällä raudalla tähän." Pienokainen osoitti mekkonsa
toista puolta.
"Raudalla!"
"Niin. Minulla" --- hän pysähtyi ponnistaen muistiansa ja voidakseen
lausua sanat oikein -- "_minulla oli vettä keuhkopussissa_."
Hän katsahti kysyvästi ylös nähdäkseen, oliko täti ymmärtänyt sen
mutkikkaan seikan.
Hän oli näkevinään pojan makaavan tautivuoteella puettuna pitkään,
valkeaan yöpaitaansa; hänen oma elonpelkonsa mittasi tuon pienen
sydammen avutonta hätää, hän näki suuret kummastelevat lapsensilmät,
näki niissä pelästyneen alistumisen ja vastustelemattoman
nöyrtymisen...
Hänen mieltään kirveli, kuten lämpimiä lihaksia kirvelee jääkylmän
veitsenterän koskiessa, ja elämään väsyneet silmät vetäytyivät umpeen
päästäkseen enempää näkemästä.
Ääneti olivat taas molemmat ja istuivat hiljaa penkillä.
"Etkö sinä koskaan leiki veikkojesi ja siskojesi kanssa?" alkoi täti
uudestaan.
"En."
"Etkö sinä heistä pidä?"
Hän epäröi ensin.
"En."
"Miksi et?"
Poika mietti hetkisen, voidakseen oikein totuudenmukaisesti vastata.
"Ne ovat niin kovakouraisia", sanoi hän ja katsahti naisen kasvoihin,
ikäänkuin saadakseen selville, voisiko tuo selitys tyydyttää.
Hänen seuraajansa ei vastannut; hänen kulmakarvojensa väliin ilmestyi
pari ryppyä ikäänkuin tuskasta. Yht'äkkiä hän ymmärsi, kuinka
yksinäinen hän oli, tuo pikku poika, kuinka kokonaan itsekseen jätetty,
hän, jonka täytyi pelätä veljien ja siskojen leikkejä.
"Täti."
Täti katsoi häneen, hän istua kyyrötti penkillä, köyryselkäisenä kuin
pieni apina.
"Mitä sinä tahdot?"
"Ettekö, täti, luule, että kohta on päivällisen aika?"
Hän sanoi sen hyvin hiljaa, häpeissään siitä, että nälkä hänet siihen
muistutukseen pakoitti.
"Niin, kyllä se jo mahtaa olla."
He nousivat molemmat ja läksivät astumaan päärakennusta kohti.
Kun tuo omituinen pari tuli ruokasaliin, oli soppa jo pöydällä.
"Olipa hyvä, että tulitte; olin jo lähettänyt palvelijan teitä
etsimään", sanoi rouva, "kaikki nämä nälkäiset vatsat eivät voineet
kauemmin odottaa." Hän seisoi pöydän päässä ja katseli ympärilleen
meluavia lapsia, jotka tuohensa luo rientäessään kiireissään toisiansa
tuuppaelivat.
"Äiti, eikö isä tule päivälliseksi kotiin?" huusi kimakka tytönääni.
"Ei. Ei ennenkuin huomenna."
"No, sitte minä saan istua hänen paikallaan!" kuului kolmiäänisesti,
toinen ääni toistaan kovemmin huutaen.
"Jokainen pysyköön tavallisella paikallaan -- tehkää niin hyvin -- eikä
mitään melua."
Äidin ankara ääni sai heti melun taukoomaan.
"Suo anteeksi, Ottilia kulta, näille minun mellastelijoilleni", sanoi
hän kääntyen vieraan puoleen, "saanko pyytää sinua istumaan?"
Puhuteltu istuutui jäykästi. Jotain vihamielistä oli hänen katseessaan,
ja hän koetti olla katsomatta kälyynsä.
Tämä oli nähtävästi jo hyvän matkaa sivu kolmestakymmenestä, mutta
hänen täyteliäisissä punakoissa poskissaan ja reippaassa kasvojensa
ilmeessä oli jotain niin nuorekasta ja elonkuntoista.
"Te varmaan teitte pitkän kävelyretken?" sanoi hän ja katsahti
vieraaseensa, samalla kuin hän itse istuutui paikalleen. Hänellä oli
viisaat, kokeneet silmät, joiden pohjalta hyväntahtoisuus loisti.
"Niin, paljon me kävelimme", oli jörö vastaus.
"No, onko Einar voinut olla tädille miksikään hyödyksi?" jatkoi rouva
sellaisella hilpeällä rohkeudella, joka ikäänkuin tahtoo
_pakoittamalla_ poistaa toisen apean mielialan.
Kysymys tehtiin näennäisesti Einarille, joka ei vastannut, katsoi vaan
lautaseensa niin vaatimattoman näköisenä, että selvästi näkyi, miten
tyytyväinen hän oli itseensä.
Täti oli myös vaiti; ja ohuitten huulten ympärillä näkyi jotain
vihantapaista. Hän vilkasi nopeasti ylös ja istui sitte yhtä kylmänä ja
jäykkänä taas. Mutta sydämmessä kuohahteli harmi ja uhka.
Luuliko hän -- tuo jäntterä, punakka nainen, joka ei koskaan ollut
tuntenut, mitä merkitsee tuska ja hätä ja tyhjyys ja kyllästys --
luuliko hän kömpelöllä viekkaudellaan voivansa estää sitä mikä täytyi
tapahtua? Tunsiko hän jo nyt voitonriemua siksi, että lapsen läsnäolo
oli viivyttänyt teon tekemistä? Oh, tuota tyhmyyden sydämmettömyyttä,
ett'ei suoda ihmisen edes kuolla!... Ja tuo nainen luuli itseään
viisaaksi ja hyväksi, kaikki ihmiset luulivat häntä siksi! -- Tyhmä,
ainoastaan tyhmä!
"Ethän vaan liene ollut tädille haitaksi, Einar?" sanoi äiti luoden
pienokaiseen katseen, jonka hän teki melkein moittivaksi. Hän oli
päättänyt pakoittaa tuosta paatuneesta uppiniskaisesta jotakin
vastausta.
Jotkut lapsista nauraa hykertivät ja nykivät toisiansa; Einar punastui,
ja hänen ylpeytensä hälveni vähitellen ja hän tunsi masentuvansa. Hän
oli nähtävästi ollut niin varma kiitoksesta, ja nyt tulikin sen sijaan
toisten lasten pilkka ja äidin nuhde!
"Einar ja minä viihdymme hyvin yhdessä. Vai kuinka?" -- Laiha, hiukan
vapiseva käsivarsi laskeusi Einarin hartioille, ja hän katsoi ylös
kalpeihin kasvoihin, jotka häntä kohden kumartuivat, samalla kun kaksi
kummallista silmää katsoi hänen silmiinsä, -- kaksi synkänsurullista
tummaa silmää, joissa oli jotain terävää, joka äkkiä muuttui lempeäksi.
Pienokainen ei voinut vastata. Hän katsahti samalla arasti ja
luottavasti noihin kalpeihin kasvoihin, ja sitte hän heitti silmäyksen
toisiin lapsiin. Siinä ne nyt saivat nähdä, että täti mielellään häntä
muassaan piti!
"Mielelläni pidän Einarin mukanani", lisäsi täti ja veti pois
käsivartensa. Hänen sairas mielensä riemahteli ilkkuen. Hän tuolla ei
tarvinnut luulla, että hänen pakkokeinonsa millään lailla haittasivat.
Siten Einar ja täti seurustelivat keskenään koko sen päivän ja mitä
parhaimmassa sovussa. Vihdoinkin tuli ilta.
Täti seisoi yksin huoneensa ikkunassa, mietteissään kulkien saman
labyrintin läpi, jossa hänen aatoksensa olivat kulkeneet itsensä
sairaiksi ja väsyneiksi satoja ja tuhansia kertoja ennenkin.
Silloin koputettiin ovelle.
"Käykää sisään."
Hänen täytyi käyttää koko itsensähillitsemisvoimaa, ett'ei hänen
äänensä ilmaiseisi, kuinka tuo häiritseminen häntä suututti. Se oli
tietysti vaan käsky illalliselle. Hän katsoi välinpitämättömästi
taaksensa.
Mutta se olikin pienokainen. Hän seisoi ja piteli kiinni oven lukosta
ja hänen täytyi kurottaa kättään, voidakseen siitä pitää; niin pieni
hän oli.
"Äiti kysyy, eikö Nilla saa muuttaa minun sänkyäni tänne tädin
huoneesen?" sanoi hän.
Lapsensilmät olivat niin luottavaisesti häneen kiintyneet, hän oli niin
varma siitä, että ehdoitus ilahuttaisi tätiä, ja se täytti koko hänen
mielensä. Täti tahtoi pusertaa esiin _ei_ sanan, mutta sitä työnsi
takaisin ikäänkuin joku salaperäinen voima ja siitä tuli "saa".
Iloissaan kuten lapset ainakin, kun saavat maata uudessa huoneessa,
juoksi poika käytävää pitkin ja huusi:
"Minä saan, minä saan! Nilla, minä saan maata siellä!"
Mutta hän, joka seisoi ja kuuli nuo sanat, hän puristi huulensa yhteen,
ja harmi kuohahteli yhä kauheammin katkerassa mielessä.
... Uhalla, uhallakin hän oli näyttävä heille... Ah! Eikö se sitte ole
ensimäinen kaikista inhimillisistä oikeuksista: oikeus saada kuolla!
Sitte tuli kutsumus illalliselle, ja hän meni pöytään. He olivat vaan
kahden, hän ja käly; lapset olivat syöneet ennemmin. He söivät ääneti
ja enimmäkseen vaan näön vuoksi. Käly oli niin kummallisen leppeä,
hänen muutoin niin reipas käytöstapansa oli nyt kuin hillittyä. Kun
noustiin ja ruvettiin sanomaan toisilleen hyvää yötä, astui hän
vieraansa luo.
"Ottilia", sanoi hän hiljaa, "sinä olet vihoissasi minulle. En minä
tahdo sinua pakoittaa. Jos et _voi_ kestää, niin olet vapaa. Sinua ei
vartioida."
Hän -- jota Ottiliaksi sanottiin -- seisoi jo käsi oven lukossa, hän
pysähtyi ja katsoi puhujan kasvoihin kummastellen ja epäillen. Enempää
ei sanottu, he vaan katsoivat toisiinsa, silmästä silmään; ja nuo kaksi
lujaa katsetta, jotka toisensa kohtasivat, ne sanoivat enemmän kuin
kysymykset ja vastaukset ja pitkät selitykset.
"En minä tahtonut, että Einarista olisi sinulle _pakkoa_. Hyvää minä
tarkoitin." -- Vaaleaverinen se oli, joka taas puhui. -- "Kun kellä on
seitsemän, niin onhan silloin varaa luopua _yhdestä_." Noita viimeisiä
sanoja lausuessaan hänen huulillensa tuli hieno hymy, joka antoi
sanoille jonkinmoisen kaksinaismerkityksen, näytti niin erilaiselta
kuin jokapäiväiset kasvon piirteet ja antoi niille sisäisen hyvyyden ja
älykkäisyyden loisteen.
"Olen tehnyt sinulle vääryyttä", sanoi umpimielisesti ja
vastahakoisesti tumma.
"Sen tiedän."
Ottilian kasvoihin tuli ensin tutkiva kysymys, sitte se hiljaa muuttui
etevämmyyden äänettömäksi halveksimiseksi. Eihän näkynyt maksavan
vaivaa sanoa, mitä hän oli aikonut.
"Hyvää yötä", hän vaan sanoi ja ojensi kätensä.
Käly piti sitä kiinni ja katsoi varmasti häneen.
"Minä uskon, että elämä voi tuntua kylläksi raskaalta, että haluttaa
kuolla, olematta mielenvikainen", sanoi hän.
Syvällä olevat silmät välähtivät, vihamielisyys niissä laimeni, ja
umpimielisyys suli kiitollisuudeksi. Nythän sitä häpeää ei enää ollut:
häntä ei pidetty hulluna!
Kylmä käsi sai viimeisen puristuksen toiselta, jossa tuntui olevan
elonlämpöä ja voimaa.
"Tee, kuin tahdot; -- olen aina sinua ymmärtävä. Mutta suutele
poikaani, eläkä häntä säikähdytä."
He katsoivat toisiaan luottavaisesti silmiin, ovi sulkeutui, ja hän --
joka kuolla tahtoi -- seisoi yksin käytävässä.
-- Suutele poikaani eläkä häntä säikähdytä, -- kaikui hänen mielessään.
Kuinka äidillisesti ääni oli värähdellyt! Siinä ilmaantui äidin koko
hellyys; niin, mutta jotain enemmän...
Työskentelevä ajatus, jolla oli tapana mietiskellä kaikkea, takeltui
siihen äänenväreesen... Siinä oli ollut enemmän kuin hellyyttä; siinä
oli rohkeutta. Jotain siitä seikkailevasta rohkeudesta, joka pelaa
paljosta, uskoo onneensa ja voittaa; jotain, joka oli sukua hänen
omalle luonnonlaadulleen, sillä eroituksella vaan, että hän oli pannut
kaikki yhdelle kortille ja oli kadottanut.
Ja tätä ajatellessaan tuli hän makuuhuoneeseensa, jossa poika makasi.
Hän astui hiljaa huoneen läpi, ett'ei herättäisi häntä, ja sitte hän
asettui seisomaan ikkunan kohdalle, vähän sisemmä huoneeseen ja katsoi
ulos. Kuunvalo loi matolle kepeitä varjoja kartiinien läpinäkyvistä
kuvista, samalla kun molemmin puolin olevat raskaat, tummat
poimu-uutimet tekivät kalpean valon vielä kylmemmäksi ja
haaveellisemmaksi; kaikessa oli jotain aaveentapaista, mikä vaikutti
vienon väristyksen, joka hiipi pitkin selkää ja nosti hiuksia ikäänkuin
näkymättömin käsin.
Olisiko tämä pelkoa?... Kyllä varmaan. Mutta hän tiesi, että hän sen
voittaisi. Ja hän seisoi siinä kauan, jotta kaikki levolle menisivät.
Hän kääriytyi persialaiseen yönuttuunsa niin huolimattomasti, kuin
kerjäläinen kääriytyy ryysyihinsä, heitti jalkineensa ja pisti jalkansa
karvasisuksisiin aamukenkiin, joiden askeleet eivät kuuluisi;
senjälkeen hän hitaasti meni ovelle päin. Nyt saattoi olla oikea aika:
kaikki talossa oli hiljaa.
"Täti", kuului kuiskaus lapsen sängystä, kun hän hiipi sen ohitse.
Hän pysähtyi ja viivähti, hän tuskin tiesi, oliko hän kuullut oikein.
Ei, se oli vaan hänen kiihtynyt mielikuvituksensa. Hänhän makasi -- tuo
pienokainen.
Hän astui edelleen.
"Täti ... minne te menette?" kuului sieltä värisevästi ja arasti.
"Pelkäätkö?"
"Pelkään. Pelkään olla yksin."
"Tulen minä takaisin, makaa vaan hiljaa."
"Täti, tulettehan kohta?"
"Tulen."
Poika veti peitteen päänsä yli, ja nainen katosi kuulumattomin askelin
huoneesta.
Oli sanottu, että hän saisi tehdä tahtonsa mukaan.
Tietysti oli siten vaan koetettu rauhoittaa häntä! Viime hetkessä häntä
kuitenkin vartioitaisiin. Mutta kenties hän voisi hiipiä pakoon.
Käytävissä oli pimeä, niin pimeä, että täytyi tuntea vanha rakennus
niin hyvin kuin hän, jos mieli päästä sattumatta mihinkään kohti, mutta
hän hapuili hiljaa eteenpäin, sulkien joskus silmänsä, ikäänkuin hänen
silloin olisi ollut helpompi löytää.
Rappusissa oli valoisampaa, korkean ikkunan kohdalla, mutta sitte tuli
taas pimeä keskikäytävä alhaalla. Ei yhtä ihmistä kuulunut koko
talossa; kaikki oli niin kuollutta, kuin olisi hän kulkenut muinaiselta
ajalta jääneiden tyhjien huoneiden läpi. Kohta joutui hän portin luo,
haparoi ja löysi lukon. Hän oli varma siitä, että se oli kiinni, mutta
hän väännälti ja se aukesi, raskas ovi kääntyi hiljaa saranoillaan, ja
hän oli vapaa.
Kynnyksen luona hän seisahti, pidättäen porttia toisella kädellään,
ett'ei se läimähtäisi.
Pimeään tottuneet silmät laajenivat, kun valkeahko valo tulvasi niihin,
ja sitte ne vaistomaisesti kohottautuivat kohden yön hiljaista
taivasta, mistä kuu täysikasvuisen pyöreänä loi maahan lainattua
hohdettaan, tehden kaikki esineet niin salaperäisen, ruumiittoman
näköisiksi ja luoden niistä muodottomia varjoja.
Juhlallinen rauha vallitsi kaikkialla, ja taivas himmeine tähtineen
tuntui ainoalta ikuiselta äärettömyydeltä. Hänestä tuntui, kuin olisi
hän maannut maan alla monet, monet vuodet, -- mustan, raskaan maan
alla, siksi kun hän oli unhottanut, että sen päällä saattoi olla
sellainen valoisa, ihana yö.
Hänen keuhkonsa ahmivat ilmaa, joka oli kasteen viileyttämä ja tyyni,
ilman vienointakaan tuulahdusta, lauhkea päivän helteen jäleltä, täynnä
kukkien tuoksua ja heinien himentä. Hänen silmänsä nauttivat
himmentyneestä valosta, hänen sieramensa laajentuivat, ja hän kuunteli
-- öisellä tarkkakuuloisuudella -- kaikkia ääniä, joita hän voi
eroittaa: sirkkojen terävä-äänistä kirskuntaa, ruisrääkän
yksitoikkoista rääkkymistä niityltä ja kaukaa suolta korpisammakon
alakuloista kurnutusta. Mutta ei mitään ihmisääntä eikä ihmisaskelta,
ei mitään, joka olisi muistuttanut maan tyytymättömistä, hävittävistä,
ristiriitaisista vallitsijoista. Elämää oli pensaissa ja korsissa,
elämää kaikkialla -- tuota tiedotonta, itävää, mietteetöntä elämää,
jossa ei aatoksia ole. Elämänhalua, elämännautintoa, elämäntaistelua.
Mutta elämään kyllästystä? Ei missään. Öisten äänien joukossa ei ollut
_yhtäkään_, joka olisi räikeästi toisten sointuun yhtynyt, ne huusivat
kaikki: elää! elää! elää!
Ei ollut sanaa, ei aatosta, joka sen kaiken mittaisi; oli vaan tunne
niin laaja ja suuri, että se syleili kaikkea mikä eli; oli vaan
kasvi-elämän siunattu rauha, joka jäähdyttävän balsamin lailla
laskeutui murtuneelle mielelle.
Kalpeiden huulten ympärykset värähtelivät, kun jäykistyneet lihakset
alkoivat pehmetä, ja laiha, ohut käsi pyyhkäsi otsaa, jonka öinen ilma
oli jäähdyttänyt.
Ja sitte kaikui muistossa: "Täti, minä pelkään olla yksin".
Siellä hän makasi, tuolla ylhäällä, ja kuunteli askeleita, peläten
kummituksia ja pimeätä ja mörköjä. Turhaan hän oli kuunteleva, kunnes
pelkoonsa nukkuisi, ja huomenna hän sitte kyseleisi ja tiedusteleisi
jotakin, josta aikuiset häveten ja inhoten eivät sanaakaan virkkaisi.
Koneentapaisesti ja epäröiden hän kääntyi takaisin.
Kuulumattomasti sulki hän portin ja meni pimeiden käytävien ja puoleksi
valoisien rappusien kautta takaisin nurkkakamariin katsoakseen,
makasiko poika.
Hän laskeutui polvilleen sängyn viereen.
"Einar", kuiskasi hän niin vienosti ja hiljaa, ett'ei poika mitenkään
voinut siitä herätä.
Vastausta ei tullut, mutta kaksi hentoa, pientä käsivartta kietoutui
hiljaa hänen niskaansa ja hienotukkainen pää painautui hänen kaulaansa
vasten. Pidätetyt nyyhkytykset syöksähtivät äkkiä esiin, ja hän tunsi
koko tuon pienen ruumiin värähtelevän puisteluttavasta itkusta, niin
avutonna ja epätoivoisena, että se vihloi sydäntä kuni omantunnontuska.
Eikö hänen tuskansa ollut yhtä todellinen, yhtä valtaava kuin
aikaihmistenkin? Eikö se syntynyt -- kuten hänen omansakin --
yksinäisyyden kolkosta, elottomasta tyhjyydestä, kaikkeen ylettyvästä,
onttosilmäisestä tyhjyydestä, joka tuijotti häntä kohtaan koko
olemisesta, jokaisesta hänen tulevaisuudenaatoksestaan? Eivätkö he
olleet kaksi hylkyolentoa, hän ja poika? Tuo sairas pienokainen, joka
ei sietänyt toisten lasten töykkimisiä, ja hän, joka oli murtunut siitä
ainoasta kolauksesta, jonka elämä oli hänelle antanut.
Poika yhä vaan painautui häntä vasten, hänen kuiskaellessaan
lohduttavia, katkonaisia sanoja hänen korvaansa ja silitellessään
kädellään hänen niskaansa; pojan hengitys tuntui pehmeän villaleningin
läpi, ja hänen kyynelensä kastelivat vaatteen, niin että yhä täytyi
sitä nenäliinalla pyyhkiä.
Hänen käsivartensa alkoi väsyä, mutta vielä sittenkin, kun hän pään
painosta saattoi huomata pojan jo nukkuneen, jäi hän entiseen asemaansa
polvilleen hänen sänkynsä viereen. Ilma hänen ympärillään täyttyi pojan
hengityksestä, uni toi lämpöä hentoihin jäseniin, ja hänen hiuksistaan
lähti omituisen raitis tuoksu, kuten emän puhtaaksi nuolemasta pikku
koiranpennusta. Hän painoi huulensa noihin hienoihin hiuksiin pojan
heräämättä.
Lapsi! -- Tulevaisuus...
Suuren miehen elämäntyö kenties ... toisten onni ja onnettomuus...?
Tätäkö ne äidit tuntevat? Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt sitä ennen.
Ei koskaan ennen, kuin hän piti tuota rauhaisaa, turvallista unta
sylissään. Kaikki jääkerrokset murtuivat, rintaa ja päätä poltteli, ja
sitte syöksähti esiin -- suolaisten, lauhduttavien, kuumien kyynelten
virta; tuska pääsi valloilleen, ja sielun jähmetystila oli poissa.
Hän nyyhkytti, ikäänkuin sydän olisi ollut haljeta, ja pienokainen
makasi tasaisesti hengittäen. Tuntui, kuin olisi hänellä ollut vaan
tämä pienokainen koko maailmassa. Vaan tämä pienokainen? Jokin, jota
rakastaa ja jonka puolesta toivoa -- kun kaikki oli häneltä itseltään
lopussa.
Hän nousi, ja silloin hän muisti sanat:
"Kun kellä on seitsemän, niin onhan silloin varaa luopua _yhdestä_."
Sitenkö se oli ymmärrettävä?
Mikä lahja! -- Mikä ruhtinaallinen, keisarillinen lahja!
1887.
Pimeästä.
Huoneessa oli hämärä. Kaupungin pääkaduilta kuului elämän levottomuus,
ja se liittyi kuni säestys sisässä vallitsevaan kuolonraskaaseen
hiljaisuuteen. Korkean rautauunin ristikon läpi loi hiilivalkea
hohteensa tekemättä mitään valoisaksi, luoden vaan rajoitetun valon
vaaleaveristen miehenkasvojen alaosaan, jotka ympäröivässä pimeässä
näyttivät ikäänkuin sisältäpäin valaistuilta, -- hehkuvasta,
läpikuultavan punaisesta metallista muodostetuilta.
Mies istui eteenpäin kumartuneena tuolillaan, kädet ristissä polvien
välissä, ja hänen katseensa tuijotti tuleen. Hänen vartalonsa
rajapiirteet melkein hävisivät pimeään.
Poimuverhojen suojaamassa nurkassa uunin vieressä oli pimeä mustempaa
kuin muualla, ja sieltä ei eroittanut mitään. Kaikki oli kadonnut
luomavarjon ammottavaan kitaan. Mutta kidasta häämöitti esiin jotain,
joka -- siellä, mihin valon haimenkin sattui -- näytti olevan pitkä
nojatuoli, ja herkkätuntoisen ihmisen hermot olisivat päänalustalta,
kolosilmäisestä pimeydestä tunteneet terävän katseen sekä väijyvän,
luonnottomasti kehittyneen kuulon.
"Minun aivoissani on kipeä kohta", sanoi ääni pimeästä, puhuen
hitaasti, surumielisen yksitoikkoisesti ja alttoäänen soinnulla. "Se
syntyi jo lapsena ollessani, ja se se on, joka on kasvanut. Kaikki,
mikä on loukannut ja painanut minua, on kääntänyt kärkensä tuohon
ainoaan kohtaan; nyt on luupeite pehmennyt ja vastustus murtunut."
Mies ei liikahtanut, mutta hänen syvässä olevat, viisaat silmänsä
katsoivat sääliväisesti pimeään, josta ääni tuli.
"Tuntuu, kuin olisin elänyt sata vuotta", jatkoi se, "ja nyt olen minä
vaan tyhjä kuori sen ympärillä, mikä on elänyt, -- onsi kuin vanha
halava. Minusta tuntuu, että olen nähnyt sukupolvia tulevan ja menevän,
olen nähnyt ihmisiä syntyvän ja katoavan, olen joutunut suhteisiin,
jotka ovat olleet täynnä mehua kuin nuoret keväiset vesat, mutta ne
ovat kaikki rauenneet tyhjiin kuten kylmänneet kukkaisvarret
syysmyöhällä. Keväät ja talvet ovat toisiaan seuranneet, ja ihmiset
katselevat minua ja sanovat, että minä en ole niin vanha kuin
vanhimmat. Mutta minä tiedän, että olen elänyt kuin sata vuotta. Ja
kuitenkaan ei minusta koskaan, koskaan tullut sitä, mitä minä tahdoin."
Kuni kuollut aine täytti hiljaisuus taas huoneen, ja elämän hälinä
yritti turhaan päästä kuuluviin, se painui takaisin ja hiljeni
vienonnetuksi säestykseksi kuten ennen.
"Isäni ei vihannut naisia", kuului taas tuo yksitoikkoinen soinnuton
ääni lausuvan, "se oli sitäkin pahempaa: hän halveksi heitä. Äitini oli
karannut ulkomaille erään tenorin kanssa ja sitte mennyt teateriin.
Minä kasvoin isäni luona; olin juuri vieroitettu, kun jäimme yksin, hän
ja minä.
"Niinkauvan kuin olin niin pieni, en hänen silmissään ollut kumpaakaan
sukupuolta, en hänestä juuri ollut koiranpentua kummempi. Mutta minä
olin luuta hänen luustaan ja lihaa hänen lihastaan -- se on hänen
omaisuutensa -- ja hän tarvitsi jotain lämpöistä ja pehmeää, joka voi
painautua häntä vasten; hän tarvitsi elävää olentoa saapuvillaan, joka
saattoi karkoittaa yksinäisyyden.
"Hän pelkäsi yksinäisyyttä -- isä --, sillä kun hän oli yksin, tuli
hänelle mieleen muita houreita -- pistää pyssynpiippu suuhun, taikka
solmita nuora kaulaan -- mustia houreita, jotka samalla houkuttelevat
ja pusertavat tuskanhien. Ei mikään lämmitä niin pehmeästi kuin
lapsenruumis, ei mikään niin rauhoita kuin pulleat pienet käsivarret,
eikä mikään tuo niin unista vapaata lepoa kuin lapsen hengitys.
Sentähden piti isä Niinaa seuranaan, sentähden hän makasi käsivarret
kiertyneenä tuon pienen olennon ympäri, sentähden hän syödessään antoi
hänen istua pöydän päässä kuin vakavan naisen, sentähden ratsasteli hän
tiluksillaan tyttö mukanaan hevosen lavalla istumassa. Ja sentähden
epäjumaloitsi Niina isäänsä. Hän oli pieni silloin kolttitöpykkään
puettu; ei poika eikä tyttö, lapsi lyllerö vaan! -- Mutta Niina kasvoi.
Ja hänelle tuli hieno kaula ja pitkät käsivarret, hänelle tuli suu,
josta varisi hampaita, hänelle tuli kysyvät, kummastelevat silmät. Ja
sitte näki hänen isänsä, että hän oli tyttö."
Ääni vaikeni hetkeksi ja mies kumartui eteenpäin hämmentämään hiiliä,
niin että hehku taas kirkastui.
"Oi, minä olin niin pieni, kun minulle selveni, mitä hänellä oli minua
vastaan; minä olin niin pieni, ett'en käsitä, kuinka minulle oli
mahdollista ymmärtää se.
"Leikkitovereita ei minulla ollut, hoitajani oli vanha ja kärttyinen,
ja kaikki hellyys, mikä minussa oli, lankesi isäni osalle. Lapsilla on
vaisto, joka opettaa heitä lukemaan sitä, mitä liikkuu aikuisten
sielussa, ja joka tuskin koskaan saattaa heitä väärin lukemaan. Ja
lasten surut ovat yhtä todellisia kuin aikaihmisten, -- kyllin syviä
jättääkseen jälkiä koko elämän ajaksi.
"Minä olin isäni kaltainen: reipas ja ravakka kuin hän, raskasmielinen
ja helläluontoinen kuten hän; herkkä lehahtelemaan liialliseen
hilpeyteen, herkkä vaipumaan alakuloiseen epätoivoon. Kummako sitte,
että hän piti minusta!
"Kun olin noin kuuden tai kahdeksan vuotinen, aloimme me yhdessä
näytellä komediiaamme -- lastennäytelmää; että minä olin se, miksi hän
minut toivoi: poika. Minä ratsastin hänen kanssaan omalla pienellä
hevosellani, minä otin poikien tapoja ja opettelin viheltämään, minä
harjoittelin ruumiinvoimiani, ja kiroilinkin hiukkasen ollakseni
hänelle mieleen."
Puhuja pysähtyi ja tuntui muistuttelevan jotakin.
"En tiedä varmaan, milloinka sen ensi kerran huomasin, tuon halveksivan
vihan ja inhon ilmeen, joka sittemmin niin usein ilmautui isäni
kasvoihin ja ääneen, mutta luulen, että se oli eräänä kertana, joka
erityisesti painui mieleeni. Me olimme ulkona ratsastelemassa ja olimme
antaneet hevosten juosta aika ravia. Isäni oli kiihkeä ja kuumentunut,
hänen silmänsä mustat ja hänen sieramensa suuret. Kun hän oli sen
näköinen, tiesin, ett'ei hän kammonut mitään. Me tulimme leveän
ojanteen tai kanavan luo ja isäni karahutti sen yli, hän käänsi
hevosensa ja odotti nähdäkseen minun tekevän saman tempun. Minun
hevoseni oli pieni, en tiedä, oliko se sen syy vai minun, mutta se ei
ottanut hypätäkseen; se seisattui ojanteen reunalle. Silloin käännälti
isä hevosensa -- minä voin nähdä sen käännähdyksen vielä tänä päivänä!
-- ja yhdellä ainoalla ponnahduksella lensi eläin kanavan yli hypäten
niin voimakkaasti ja notkeasti kuin vinttikoira. Niskaani karmi aina
hiusten juuriin saakka, kun isäni tarttui käsivarteeni, katsoi tuimasti
silmiini ja sanoi: _sinä pelkäät!_ Sitte hän ei sanonut sanaakaan enää
ja hän heitti irti käsivarteni, ikäänkuin hän olisi hävennyt sitä, että
hän niin väkivaltaisesti oli minuun koskenut. Hänen katseensa vaan
sivahti minun ja hevosen ylitse. Minä olin puettu melkein kuin poika ja
ratsastin miestensatulassa, mutta satulan kaarella oli minun
tummansininen pikku hameeni -- --
"Silloin minä näin sen hänen silmistään, tuon, mikä murti minut, mikä
siitä lähtien on painanut minua maahan, ei, ei painanut minua, vaan
saattanut minut vaipumaan kokoon kuten tyhjä riepu vaipuu maahan, --
omasta tyhjyydestään.
"Minä en saanut sanaakaan selitykseksi, enkä myöskään sanonut
sanaakaan. Hän vaan läimähytti hevostaan ratsuruoskallaan ja ajaa
karahdutti pois, jättäen minut siihen istumaan. Minä tunsin salaisella
vaistollani, että hän ei halveksinut minua sentähden, että pelkäsin,
vaan siksi, että minulla oli oikeus pelätä. Eihän minusta koskaan
voinut tulla muuta kuin -- -- -- kuin yksi niistä, joille
pelkurimaisuus on hyve!"
Ääni vaikeni, siksi että se oli ruvennut värähtelemään kiihkosta, --
värähtelemään niin syväsointuisesti kuin violonsellin kielet.
"Tämä ei ollut ainoa, se vaan oli se, mikä antoi ensimmäisen kolhauksen
siihen kohtaan, joka sitte alkoi arastella jokaista kosketusta.
"Talossamme oli paimenpoika, reipas, kaunis poika, jokseenkin minun
ikäiseni. Jo hyvin pienestä pitäen oli isäni huvikseen antanut minun
koetella käsivoimia tuon pojan kanssa. Ilokseni aina ponnistin
viimeisiäkin voimiani ja ylpeilinpä aika lailla siitä, että melkein
aina pääsin voittajaksi. Mutta eräänä päivänä huomasin asian oikean
laidan. Minä heitin hänet irti ja punaistuin veripunaiseksi, ikäänkuin
minua olisi lyöty. Minä katsoin häneen katkeran raivostuneena: sinä
valehtelet -- sinä olet vahvempi minua!
"Ja minä menin pois, vallan masentuneena siitä, että olin antanut
pettää itseäni niin kauvan, että olin armolahjana vastaanottanut nuo
helposti ostetut voitot, jotka vastustajani oli lahjoittanut minulle,
siksi ett'en ollut niinkään vahva, että minun voittamistani olisi
voinut pitää kunniana.
"Näistä kahdesta jutusta saat avaimen koko elämääni.
"Ratsastusretket jäivät vähitellen ja samoin kaikki muukin. Me emme
voineet leikkiä kauvempaa, että minä olin poika. Minä muutuin
vaitelijaaksi ja hiljaiseksi, ja ihmiset katsoivat kummastellen
alakuloista lasta, joka ei koskaan osannut hymyillä. Mutta isäni
työhuoneessa oli minulla yhä vieläkin mieliolopaikkani. Olin valinnut
itselleni huomaamattoman paikan: vanhan paloviinalippaaan nurkassa
kaapin ja seinän välissä. Isä vaipui vielä mustiin houreisinsa, kun hän
vaan jäi yksin. Minä olin hänelle jonkunlaisena suojana niitä vastaan;
enkä minä koskaan häntä häirinnyt.
"Hän oli hieno seuramies, sukkela ja hiukan pistelijäs. Usein tuli
vieraita hänen luokseen, yksi tai pari hänen ystäviään, ja sitte he
pakinoivat totilasin ääressä. Usein tosin unhotettiin minun läsnäoloni
ja minä kuulin asioita, joita minun ei olisi pitänyt kuulla. Isä oli,
kuten melkein kaikki synkkämieliset henkilöt, niin kiintynyt omiin
ajatuksiinsa, ett'ei hän tullut ajatelleeksi muita; ja hän purki näissä
puheluissa peittelemättä ilmoille naistenhalveksimisensa. Minä, jolla
ei ollut äitiä, ei ainoatakaan ihmisolentoa, josta pitää, paitsi tuo
synkkämielinen pessimisti, jota minä jumaloitsin -- minä opin näistä
keskusteluista, mitä muut naiset eivät opi koko elämässään: minä opin
ymmärtämään miesten ajatuksenjuoksun, minä opin eroittamaan jokaisen
säälin tai halveksumisen vivahduksen, joka voi kätkeytyä kiitteleviin
tai ihaileviin sanoihin. Minussa heräsi vähitellen tunne, että olin
yhtä koko sukupuoleni kanssa, ja että, mikä sitä koski, koski minuakin;
ja jokaista myrkyllistä ja salaista hyökkäystä kuullessani kärsin
salaisesti, niinkuin se olisi tarkoittanut minua yksinäni.
"Kun olin kolmentoista vanha, sain äitipuolen. Hän oli kaunotar, ei
komeita, kuningattaren kaltaisia, vaan sieviä, vastustamattomia. Hän
oli pehmoinen kuin kaniini, hänellä oli niin pienet kädet, että hän
käytti lastenhansikkaita, hän hymyili aina, milloin hän ei itkenyt --
ja kun hän hymyili, oli hänellä kuopat poskissa ja näkyi pienet valkeat
hampaat, jotka kiiltivät kuin simpukankuori. Hän oli pelkkää leppeyttä
ja rakastumista ja hänellä ei ollut yhtä ajatusta päässään.
"Isani tahtoi näytellä hänen kauneuttaan; viisautta hän ei koskaan
ollut odottanutkaan. Hän valitsi hänelle puvut, sillä itsellään ei
äitipuolellani ollut kauneudenaistia, ja hän matkusteli hänen kanssaan
tanssijaisissa. Kun hän synnytti hänelle ensimmäisen pojan, ammuttiin
vanhoilla linnankanuunoilla siitä ilosta, viini vuoti virtoina
janoisiin kulkkuihin -- koko tila oli jalkeella ottamassa osaa iloon.
Tätä toistettiin sitte joka tahi joka toinen vuosi: samaa
kestitsemistä, samaa juhlailua. Kun se oli päättynyt, otti joku toinen
pienokaisen huostaansa, ja äiti matkusteli taas tanssijaisissa.
"Hän ei ollut hyvä eikä paha, tuo uusi äiti; hän oli vaan sievä. Hän
oli näöltään kuin lapsi ja hän tiesi, että hänen piti lapselliselta
näyttää, mitä yksinkertaisemmalta, sen parempi. Se sopi hänelle niin
hyvin.
"Minulle hän ei koskaan ollut paha, mutta hän karttoi minua, ja tuntui
siltä, kuin minä olisin ollut häntä vanhempi sentähden, ett'en koskaan
ollut iloinen ja puhelijas. Sitäpaitsi häpesivät he minun
kömpelömäisyyttäni ja tyhmyyttäni; minä sain kotiopettajattaren ja
minua pidettiin piilossa niin paljon kuin mahdollista. Minä olin vielä
enemmän yksinäni kuin ennen; mutta siitä tarkkeni silmäni. Minä en
kadehtinut äitipuoltani: minä tunsin isäni liian hyvin. Minä taisin
selittää jokaisen ilmeen hänen kasvoissaan ja jokaisen vivahduksen
hänen äänessään. Minulta ei jäänyt huomaamatta, mikä ääretön
halveksiminen kätkeytyi kaikkeen hänen suositteluunsa. Hänen
myöntyväisyytensäkin oli halveksimista. Vaimon tekemä vääryys ei häntä
suututtanut, sillä hän ei ollut koskaan ajatellutkaan, että hänellä
olisi sen verran ymmärrystä, että hän ei olisi kohtuuton. Hän saattoi
myöntyä hänen oikkuihinsa hymyillen ja suudellen hänen kättään, taikka
hän teki vastoin hänen toivomustaan samalla lailla hymyillen ja samaten
suudellen hänen kättään.
"Isän suvaitsevaisuus teki hänet lopulta suuriluuloiseksi; hän alkoi
hälpättää, jutella lavealti asioista, joita hän ei ymmärtänyt, ja
puhella tyhmyyksiä. Isä vaan nauroi vähin ja antoi hänen olla; eihän
kaunista naista kohtaan saanut niin ankara olla.
"Mutta minusta tuntui siltä, kuin tuo kaikki, kaikki olisi minun
osalleni tullut. Kaikki se, mitä hän ei edes tuntenutkaan, kaivautui
sairaaseen mieleeni. Minä olin oppinut katselemaan isän silmillä, minä
näin miehen näkökannalta, minkä arvoinen nainen on -- -- inhoittavaa,
inhoittavaa, yhtä onnettomuutta syntymästä aikain! -- Minä olin
mielestäni kuin ruohtunut koira. Silloin syntyi minussa tuo nöyryys,
joka on minun luonteeni häpeämerkki ja parantumaton vika. Oi, sitä
paikkaa aivoissani! kuinka se kävi helläksi ja pehmeäksi, niin että
joka kärki saattoi tunkea sisään! Mikä käsityskyky minulla oli, kun oli
kysymyksessä tuo ainoa asia: ymmärtää se, mikä kanssasisarilleni oli
käsittämätöntä kuin lintujen laulu.
"Minä en ole koskaan ollut nuori, tuskin minä olen ollut lapsi."
Syntyi hetken hiljaisuus. Mies istui yhä edelleen kumarruksissa ja
tuijotti miettiväisenä hiiliin.
"Minä en voi käsittää tuollaista tunteiden voimaa lapsessa", sanoi hän
hiljaa. "Ja minä arvelen, että etköhän sinä vähän liioittele -- nyt,
jälkeenpäin."
"Kenties liioittelen; mutta se tulee siitä, että kaikki on liittoutunut
haavoittamaan tuota paikkaa. Minä tahdon sinun ymmärtämään tätä. Ja jos
toiste elämässäsi tapaat naisen, jota myöskin painaa samallainen
nöyryys kuin minua -- tuo nöyryys, jota sinä aina olet koettanut
selittää olemattomaksi ja jota sinun on ollut vaikea uskoa -- niin voit
silloin käsittää, että siihen on syynä _häpeä_ -- häpeä olla nainen.
"Sinun silmissäsi minä en ole ollut mies enkä nainen, ainoastaan elävä
olento; ja siksi sinä saatoit ruveta ystäväkseni! Jos minä olisin sinun
silmissäsi ollut nainen, niin olisit sinäkin minua halveksinut."
Mies siirsi tuolinsa hiilistä tulevan loisteen kohdalta, lähemmä
nojatuolia; ja pimeästä hän nosti esiin hienon sairaanlaihan käden,
jonka hän hiljaa painoi huulilleen, sanaakaan sanomatta. Nainen ymmärsi
tarkoituksen ja kiitti häntä silittäen hiukan hänen kädenselkäänsä,
ennenkuin hän veti omansa takaisin.
Sitte jatkoi hän taas kertomustaan surumielisellä, murtuneella
äänellään.
"Minä tulin ulos maailmaan ja minä katselin naisia juuri niin, kuin isä
oli minua opettanut. Minun näköni oli kehittynyt luonnottoman tarkaksi;
ei ainoakaan virhe, ei ainoakaan vika jäänyt minulta huomaamatta.
Pelkurimaisuuden, viekkauden, turhanpäiväisyyden ... kaikki pienet
halpamaiset ominaisuudet huomasin minä naisissa olevan niin paljon
suuremmassa määrässä vallalla kuin miehissä. Minä en ollut sokea
tarkastellessani miesten vikoja; mutta itse vioissa oli useimmiten
jotain luonteenomaista; ei tuota vetistä, veretöntä tyhjää niinkuin
naisissa. Miehissä arvostellaan kelvollisuutta, työkykyä,
toimeliaisuutta, totuudenrakkautta, rehellisyyttä! naisille ei tämä
kaikki ole mitään verrattuna tuohon ainoaan: soveliaisuuden tarkkaan
noudattamiseen. Väheneekö miehen kunniallisuus siitä, että hänellä on
yksi tai toinen lemmensynti omallatunnollaan? Ei. Mutta naiselle se on
kaikki.
"Ja syy ei ole miehissä -- kuten on sanottu -- vaan naisissa itsessään,
heidän pelkurimaisuudessaan, heidän luonteenpuutteessaan. Naisten
itsensä mielestä on ulkonainen kunniallisuus -- ulkonäkö -- kaikki.
Heidän siveytensä ei ole heidän luonteessaan, se on päälläpäin kuten
merkki kotieläimissä. Siitä tuo yhteisyys koko sukupuolen kanssa, joka
heittää edesvastuun _yhden_ naisen teoista kaikkien niskoille. Häntä ei
pidetä yksilönä; hän on vaan osa sukupuolestaan. Kuinka suuresti minä
sitä olen saanut kokea. Minusta tuntui, ikäänkuin kaikkien muiden viat
painaisivat minua yksin, ikäänkuin minun nöyryyteni olisi sovintouhri
kaikkien muiden naisten typerästä, sokeasta itserakkaudesta,
vallanhimosta tahi itsekkäisyydestä! Aivoissani oli tuo kipeä kohta, ja
kaikki ainekset, mitä elämä mulle antoi, menivät ravinnoksi tuolle
ainoalle kohdalle. -- -- --
"Isäni ei tahtonut, että minusta tulisi vanha neito, ja siksi hän
naitti minut. Minä tiesin, että ainoa keino naisella päästä korkeampaan
yhteiskunnalliseen arvoon oli mennä miehelle, joka kohoaa. Minä menin
naimisiin ja kohosin -- kohosin antaen rakkauden osoitteita miehelle,
joka minusta oli inhakampi kuin mateleva, monijalkainen toukka. Minä
olin kaunis siihen aikaan -- -- siitä on jo kauvan. -- Olla kaunis ja
nuori, se on ainoa, mikä ei ole häpeä naiselle. Mieheni oli
kunnianhimoinen ja pyrki eteenpäin; ja eteenpäin päästäkseen tarvitsi
hän toisia, ainakin yhtä toista, ja tuo yksi kävi meillä usein. Hän oli
meidän ystävämme, liikkui kotimme ulkopuolella mieheni seurassa ja
kodissamme piti hän seuraa minulle. Minä pidin hänestä; jokapäiväinen
elämäni oli alituista maskeraadia, ett'en näyttäisi _kuinka paljon_.
Mieheni oli iloinen -- niinhän sitä sanotaan. Ja kahdessa vuodessa
ennättää kyllästyä naiseen. Eräänä päivänä tuli tuo 'toinen' ja tahtoi
antaa minulle lahjan, lahjan niin kallisarvoisen, että sulhanen tuskin
valitsee sellaista morsiamelleen.
"Minä sanoin ei ja sanoin sen kauhistuen. Minä olin raivoissani ja
loukkasin antajaa.
"Mieheni sai sen kuulla kiertoteitä. Ja tiedätkö, mitä hän teki? Hän
kouristi käsivarttani ja sanoi: sinä loukkaat häntä kiellollasi. Ota
vastaan. Sinulla on oikeus sanoa, että olet saanut sen multa!
"Siten kävi, että minä saatoin päälleni sen häpeän, että minusta tuli
miehestään eronnut vaimo. Minä en voinut sietää, että minua pidettiin
kauppatavarana, että minua kaupusteltiin kuin kulunutta leninkiä.
Sentähden sain häpeän -- häpeän olla miehettömänä vaimona.
"Kaikki on häpeätä naiselle, sillä hän ei ole mitään kohdastaan, hän on
vaan osa sukupuolestaan. Minä työskentelin miesten joukossa ja he
sanoivat minua sukupuolettomaksi ja pilkkasivat kylmyyttäni. Melkeinpä
itsekin luulin, että olin neutri, ja sekin oli häpeä. Minä pelkäsin,
että partakarvoja kasvaisi leukaani, ja että miehet niitä pilkkaisivat.
Mutta sitte tunsin eräänä päivänä, että olin nainen, sillä minä
rakastin.
"Tuntui siltä, kuin koko elämä olisi kulkenut vettyneitä tallattuja
teitä sumeassa talvi-ilmassa näkemättä koskaan kevättä ja toivomatta
koskaan sitä näkevänsä -- -- ja että sitte jonakuna päivänä näkisi
auringon tulevan näkyviin ja huomaisi, että kaikki on taiminut ja
itänyt märässä sumussa, että nyt alkaa vihannoitseminen ja kukkia
puhkeaa -- -- paisteessa päivän, päivän!
"Olisin tahtonut antaa henkeni voidakseni tulla hänen ystäväkseen,
mutta siksi en voinut tulla -- ainoastaan hänen ystävättärekseen...
Kuule, miten ilkeältä tuo sana sointuu: hänen ystävättärensä! Häpeätä
ja epäluuloja takeltuu siihen!"
"Puhuminen käy sinulle vaivaksi", sanoi mies ja hänen äänessään väräji
rajaton hellä osanottavaisuus. Hän otti vielä kerran hänen kätensä ja
suuteli sitä hiljaa, melkein nöyrästi, sanaakaan sanomatta.
"Oh, anna minun kerran puhua suuni puhtaaksi", jatkoi hän. "Minä olen
ollut vaiti vuoden toisensa perästä, vuosikymmenen toisensa perästä,
sukupolven sukupolven perästä, niin tuntuu minusta -- ja nyt tuntuu
siltä, kuin minä olisin koko naissuku. Minä olen vanha kuin Ahasverus
ja minun hartioitani painaa koko suvun syntivelka. Minä tunnen sen
naisen hermoilla ja katselen sitä miehen silmillä.
"Sinä tiedät, mitä minä olin hänen käsissään. Hän paljasti
aivoni nähdäkseen, mitenkä ne toimivat, hän kaiveli sisuksiani
leikkely-veitsellään rikastuttaakseen tietojaan ihmisestä, ja hän
reviskeli sydäntäni -- kuten pahankurinen lapsi -- ainoastaan
sentähden, että hän näki sen sykkivän. Ja kun ei enää ollut ainoatakaan
tuskaa, jota minä olisin voinut kärsiä kuolematta, -- heitti hän minut
pois. Ei sentähden, että minä häntä kohtaan olisin ollut huono tai
ilkeä taikka valhettelevainen taikka puolinainen taikka pelkurimainen
taikka kaksimielinen -- sillä minulla ei ollut ainoatakaan näistä
ominaisuuksista! Vaan ainoastaan sentähden, että minä olin nainen. En
ystävä, ystävätär vaan!"
Hän vaikeni, ja tuntui, kuin tuskallinen värähdys olisi käynyt läpi
pimeän huoneen.
Vihdoin hän sanoi samalla yksitoikkoisen soinnuttomalla äänellä
ainoastaan yhtä pientä vivahdusta alempaa: "Nainen on paaria, joka ei
koskaan voi kohota syntysäädystään. Se, että olen nainen, on ollut
elämäni kirous.
"Minulla ei koskaan ole ollut äitiä, isäni kadotin, ennenkuin hän
kuoli, ja minulla ei ole poikaa..."
Hänen puheensa päättyi kyynelettömään vaikeroimiseen. Huoneessa oli
pimeä. Miehen kasvoja ei enää eroittanut -- -- -- ja hänellä ei ollut
mitä vastata.
1888.
Tanssijaisdaamin elämäkerta.
Minä muistan hänet ensiksi siltä ajalta, jolloin olin lapsi, ja tuntien
kaikkialla olevani tiellä luikahtelin nurkasta nurkkaan kuin kesy mutta
arka pikku jäniksenpoika. Hän oli paha minulle jokapäiväisessä
elämässä, kun hänellä oli ikävä; mutta kun hän laittoi matkalaukkuansa
lähtiessään kaupunkiin tanssiaisiin taikka ulkomaanmatkalle isänsä
kanssa, silloin hän aina oli hyvä. Sellaisena minä hänet oikeastaan
muistan.
Kun ajattelen tuota aikaa, josta jo on niin monta, monta vuotta,
huomaan, että on etupäässä kaksi tapausta, jotka ovat painuneet
mieleeni. Heti kun vaan ajattelen häntä nuorena, tulevat aina nuo samat
kaksi kuvaa sisällisen silmäni eteen.
Toisella kertaa näen hänet täydessä hommassa matkalaukkuaan
täyttämässä; hänellä on kiire ja hän puhelee. Kuinka vanha hän lie
ollut? Kaksikymmentäkuusi vuotta, luullakseni. Iho on verevä ja sileä,
hienovärinen ja tasainen vaihteissaan kuten norsunluumaalaus taikka
vaaleanpunainen orjanruusunkukka. Minä en ole koskaan nähnyt sellaista
ihoa.
Pyöreät, mutta luonnottoman kapeat sormet ruusunvärisine,
läpikuultavine kynsineen, jotka ovat täynnä pieniä kummallisia valkeita
pilkkuja, käärivät silkkinauhoja ja sullovat pieniä tölkkiä ja
pulverirasioita matka-arkkuun.
Minä astun varpaillani hänen jälessään ja uskallan tuskin hengittää;
minä tiedän, että vähinkin kolina tai kömpelömäisyys voi saattaa minut
epäsuosioon, että tuossa valkeassa otsassa on kaksi terävää ryppyä,
jotka ovat ikäänkuin neulankärjellä piirretyt tussiviivan kaltaisten
kulmakarvojen välille, jotka ovat liian kapeat, liian keveät ja liian
omituiset voidakseen olla muuta kuin luonnon työtä; minä tiedän, että
nuo kirkkaansiniset silmät suurine terineen ja lyhyine, sysimustine
ripsineen ovat ankarammat kuin kaikki ne nuhteet, jotka olen saanut
nuhteista rikkaassa elämässäni; ja minä tiedän, että lyhyt uloskäsky:
"mene!" ei siedä mihinkään vetoamista.
Miksi hän on hyvällä tuulella, sitä minä en aavista. Ei kukaan ole
koskaan puhunut minulle siitä taikka muusta, mutta kokemus on minulle
opettanut, että hän on hyvällä tuulella matkalaukkuaan laittaessaan,
niin kauan, kun vaan ei ole viimeiset minuutit käsissä eikä pelkoa
myöhästymisestä, sillä silloin voi salama iskeä keneen hyvänsä. -- Hän
ei paljoa henkilöön katso: talon ankara isäntä saa sellaisina hetkinä
samaa kokea kuin se, jonka ainoana tehtävänä elämässä näyttää olevan
haukkumisten kuunteleminen.
Olen seisonut kynnyksellä, kun ovi on ollut auki hänen huoneeseensa,
johon ei kukaan koko talossa uskalla mennä ilman erityistä lupaa. Olen
ottanut aran askeleen taapäin joka kerran, kuin hänen katseensa on
sattunut minuun. -- Olen tehnyt sen lapsellisesta kekseliäästä
viekkaudesta, sentähden että minä tiesin tuollaisen nöyryyden
vaikuttavan häneen. Mateleminen ei häntä koskaan loukkaa. Saisi
heittäytyä nenälleen hänen jalkojensa juureen ja suudella hänen
hameensa helmaa, eikä se tuntuisi hänestä loukkaukselta.
Viekkauteni on onnistunut ja minä olen saanut tulla sisään.
Siellä on ääretön joukko ihanuuksia nähtävänä, nyt kun hän poimii
laatikoistaan ja rasioistaan laukkuun pannakseen. Ja kääriessään
paperia niiden ympärille, kaikkien noiden kappalten, joita naisellinen
komeus tarvitsee, juttelee hän. Kaikella on historiansa: osoitelipuilla
hänen matka-arkuissaan, viuhkalla, joka on tehty sirosti leikellystä
luusta ja jossa on hänen nimimerkkinsä, pienellä piirustuksella hänen
hattulippaansa kannessa -- taiteilijan tekoa, jonka nimen sittemmin
kyllä olen oppinut tuntemaan, mutta jonka silloin ensi kerran kuulin --
kaikki nuo olivat minulle kuvia elämästä, jota luulin suureksi ja
rikkaaksi ja onnelliseksi. Kaikkia näitä kukkaterttuja, tupsuja,
hattuja ja pitsejä tuntui ympäröivän tuulahdus sellaisesta maailmasta,
johon minä en koskaan ollut silmäystäkään heittänyt; ja minä katselin
suurin, kummastunein lapsensilmin häntä, joka niin levollisena saattoi
kuleksia saksalaisten kylpypaikkojen suurissa hotelleissa ja sujuvasti
puhua kieliä, joiden ensimmäisiä alkeita minä juuri paraikaa päähäni
paukuttelin.
Toinen kerta, josta hänet muistan, on eräs ilta. Tanssijaispuku on
levällään hänen omassa huoneessaan ja peilin edessä äitinsä
sänkykamarissa seisoo hän ja asettelee ylös kiiltävää mustaa tukkaansa.
Hänellä on päällään harsohameet ja valkea alusliivi, olkapäät ja
käsivarret ovat paljaat. Ja millaiset käsivarret! En milloinkaan ole
nähnyt niin valkoista, hienoa ja sileää hipiää. Mutta matalassa otsassa
kulmakarvojen välillä näkyvät nuo neulanhienot, terävät juovat. Hän on
ruvennut pukeutumaan liian myöhään ja hänen äkäisyytensä lähettelee
leimauksia ja rakeita kaikkien päälle, jotka tulevat hänen
läheisyyteensä.
Minä istua kyyrötän jakkaralla suuren vanhan piirongin ja talonemännän
imperiaalisängyn välissä; olen niin hiljaa kuin hiiri, minun katseeni
eivät erkane noista käsivarsista, jotka minä näen ensi kerran. Minä
ymmärrän, että tuo olento on kuin kaksi eri ihmistä: jäykkä, kova
nainen, joka on koko talon kauhu, ja sitte toinen se, joka muistoksi
lyhytaikaisesta tuttavuudesta sai taiteilijan kädestä lähteneen
piirustuksen. Häntä minä en ole koskaan nähnyt. Hänen valkea pukunsa
pannaan kohoisena vaatevasuun ja palvelustyttö vie sen vaunuihin; mutta
juormut hienojen peilissä kuvastuvien kulmakarvojen välillä tulevat
aina terävämmiksi ja terävämmiksi ja suu laskettelee tuhlaillen
haukkumasanoja.
Hänellä oli tapana itse sanoa, että häntä sanottiin kauniiksi. Minä en
voinut sitä käsittää. Minusta oli mieluisinta, kun hän seisoi selin,
niin että kainostelematta sain katsella hänen paljaita, valkoisia
käsivarsiaan, joissa oli kuopat kyynäspään kohdalla, taikka
hienokarvaista kaulaa, siltä kohdalta, missä tumma niskatukka kähertyi
ja varjostui alaspäin kahtena tummana kielekkeenä.
Hänen kasvojansa minä inhosin.
* * * * *
Sängyn ja piirongin välinen nurkka oli minun lempisijani; siellä tunsi
olevansa niin suloisessa turvassa kaikilta kohtalon käänteiltä. Tässä
suuressa, raittiissa sänkykamarissa, jossa aina oli niin puhdasta ja
viileää hengittää, pidettiin melkein aina perheneuvottelut -- ja
silloin minä aina asetin niin, että sain olla mukana.
Talon hallitsijatar, tuo kauniskäsivartinen, halveksi minua liian
syvästi, välittääkseen minun läsnäolostani; hänelle oli vallan
yhdentekevää, mitä minä kuulin ja mitä en, kunhan vaan en mennyt hänen
tielleen. Ja hänen vanhempansa arvelivat aina, ett'en minä mitään
ymmärtänyt.
Mutta mitä en heti ymmärtänyt, se kätkeytyi muistooni; ja elämä on
antanut minulle selityksen kaikkeen, mikä silloin oli pelkkiä
arvoituksia.
Kuinka monta naimatarjousta onkaan se sänkykamari nähnyt hyljättävän!
Kuinka monesta kunnon miehestä siellä on puhuttu kuin rääsystä
sentähden, että hänen varansa olivat liian pienet taikka hänen jalkansa
liian suuret. Taikka siksi, että hänen leveä leukansa teki kasvot
sieluttoman näköisiksi. Minä tulin siihen johtopäätökseen, että
jokaisen naisen, joka itseään kunnioittaa, pitäisi kohdella miehiä
tuolla lailla. Minusta alkoi tuntua hirveältä häpeältä se, että joku
nainen voisi antaa myöntävän vastauksen kosintaan. Tulin varmasti
vakuutetuksi siitä, että mikään muu ei ollut hienoa kuin kieltävästi
vastaaminen, samaten kuin jotain herkkua toistamiseen tarjottaessa.
Ylpeys sen vaati, vaikkapa sitte kirvelikin, vaikkapa saattaisi hetken
kiusauksessakin olla.
Minulle ei koskaan juolahtanut mieleen, että olivathan naidut rouvat
kuitenkin lopulta vastanneet myöntävästi.
Suuresti sentähden kummastuin, kuin eräänä päivänä näin
tanssijaisdaamini epäröivän.
Se kuului hänen periaatteisiinsa -- ja nämä olivat lujat kuin muurit --
ett'ei hän koskaan antanut kenenkään miehen sanoa asiaansa hänelle
suoraan. Tuo lumikaunotar olisi pitänyt sitä liian suurena
suosionosoitteena, jos hän persoonallisesti olisi alentunut
kuuntelemaan rakkaudentunnustusta. Mitään niin mahdottoman siveää, niin
luonnottoman, yli-inhimillisen tapojanoudattavaa kuin hän en ole
sittemmin koskaan tielläni kohdannut. Hän oli kuin täydellisimmän
nuhteettomuuden perikuva. Kaikkien kosimisten _täytyi_ käydä hänen
isänsä kautta. Hienotunteisimmat hänen ihailijoistaan vetäytyivät ennen
pois, kuin kulkivat sitä tietä. Mutta rajattomasti hän halveksi niitä
naisia, jotka saattoivat laskea leikkiä ja nauraa, sallia jonkun vapaan
sanan ja kentiespä vastata kädenpuristukseenkin. Hänen kielensä
leikkeli kunnian ja siveyden hänen kanssasisariltaan yhtä helposti,
kuin hänen kätensä panivat ylös tuon mustan kiiltävän tukan hänen
päälaelleen.
Viimeksi ilmoitettu kosija oli mielistellyt yhtä hänen ystävistään
taikka -- hänen puheensa mukaan -- ystävä oli virittänyt paulansa tuon
miehen eteen. Eräissä häissä oli hän kuitenkin rakastunut
lumikaunottareen, ja siitä hetkestä alkain oli hän kaikella tavalla
koettanut lähestyä häntä. Se oli ilmiselvää ihailua, ja ainoastaan
suurimmalla tylyydellä oli hän voinut pidättää hänen puoleksi lausuttua
tunnustustaan.
Nyt seisoi isä tuossa avonainen kirje kädessä. Tuo mies pyysi saada
jossakin kohdata isää, jota hän tuskin tunsi. Tarkoitus oli selvä.
"Mitä minä vastaan?" kysyi isä.
"Niinkuin pappa tahtoo", vastasi hän, eikä vähintäkään muutosta näkynyt
noissa kylmissä kovissa kasvoissa.
"Eikö sinulla ole mitään häntä vastaan?"
"Ei. Pappa saa päättää."
Siinä kaikki, mitä sanottiin. Personoidulla nuhteettomuudella ei ollut
mitään muuta lisättävää; hän meni huoneeseensa jatkaakseen sen uuden
historiallisen teoksen lukemista, jonka hän oli saanut.
Mutta minulta oli sydän pakahtua. Bella menisi naimisiin -- menisi
kenties naimisiin! Se oli uskomatonta. Kuinka jännitetty mieleni oli.
Saataisiin kenties häät taloon, viinineen, torttuineen ja konvehtineen.
Ja hänen kylmät, tarkkaavaiset silmänsä, joilta ei koskaan jäänyt
huomaamatta ainoakaan pieni kuje, katsoisivat muihin kuin meihin. Bella
joutuisi pois! Bella _saattoi_ vastata myöntävästi!
Minä kuljin koko päivän kuin huumauksissa. Sitte tuli isä kotiin
kohtauksestaan ja heti alettiin perheneuvottelu. Minä olin laittautunut
nurkkaani sillä aikaa, kun hän riisui turkin päältään. Ja sitte he
tulivat sänkykamariin.
Isä näytti samalla juhlalliselta, arvokkaalta ja neuvottomalta, kuten
aina, milloin hän odotti toria tyttäreltään.
"No, mitä pappa vastasi?"
"Minä sanoin ei."
"Vai niin."
Ei ainoakaan lihas liikahtanut noissa kivettyneissä kasvoissa, joita
kaikki sanoivat kauniiksi.
Isä näytti nyt vaan neuvottomalta, kun huomasi, ett'ei hän saanutkaan
toria.
"Hän viittasi vähän siihen, ett'ei hän voisi elää yhtä ylellisesti,
kuin mihin sinä olet tottunut, joll'ei hän saisi odottaa jotain
lisäkettä minulta. Kuului siltä, kuin olisi hän tahtonut tiedustella
varallisuussuhteitani..."
Vanhalta mieheltä näytti värähdyttävän käsiä sekä noita
pitkiä kömpelöitä jalkoja, mikä minusta siiloin tuntui vallan
selittämättömältä. Minä en käsittänyt, mikä oli syynä hänen
vihastumiseensa. Minulla ei silloin ollut aavistustakaan, miltä tuntuu,
kun raha-asiat ovat salaisesti huonolla kannalla ja kun siitä
muistutetaan.
Tyttären terävät kulmakarvat kohosivat hetkiseksi, ikäänkuin hän olisi
tahtonut sanoa: minä ymmärrän!
"Minä sanoin hänelle silloin", jatkoi vanhus, "että jos hän tahtoi
asiasta tehdä raha-asian, niin ei minulla ollut muuta vastattavaa kuin
ei."
"Se oli oikein; kiitoksia, pappa", sanoi jääkuningatar; ja siinä
katseessa, jonka hän loi vanhukseen, olin minä näkevinäni jotain säälin
tai hellyyden tapaista.
Isä värisi vielä tuntuvammin.
"Sinä ... sinä voit tehdä sen uudestaan, jos tahdot", lausui hän
tuskallisesti. "Vielä voi kirjoittaa; ei se ole liian myöhäistä."
"Ei, minä en tahdo tehdä sitä uudestaan."
Hän kääntyi ja meni omaan huoneeseensa. Hän oli jäykkä ja kylmä kuten
aina. Mutta minusta näytti, että hän oli hieman kalpeampi kuin
tavallisesti.
Pari kuukautta sen jälkeen vietti kosija häitään hänen ystävänsä
kanssa.
* * * * *
On olentoja, jotka ovat tulleet maailmaan kätkien itsessään yhden
ainoan intohimon siemenen: halun tuntea ihmisiä ja ihmiskohtaloita.
Koeta jollekulle heistä antaa mitä tietoa hyvänsä, mikä ei koske
ihmisyksilöitä -- se jää kuolleeksi ijäti. Mutta anna jonkun nimen
suhahtaa hänen korvansa ohi jossain satunnaisessa puhelussa, ja hän
kätkee sen muistoonsa. Ja vuosikausia sen jälkeen voi muita irtonaisia
piirteitä tulla lisäksi, tulla aivan sattumalta. Mutta vaikka hän ei
koskaan ajattele ja mietiskele sitä, keräytyy kaikki pikkupiirteet
hänen muistossaan tämän nimen ympärille, ja lopulta näkee hän jo selvät
kasvot. Ja elämä voi useampia kertoja viedä hänet yhteen näiden
kasvojen kanssa, taikka niiden ohitse ja vähitellen kasvaa näistä
kasvoista kokonainen elävä ihminen. Ja tämä ihminen on kohtalo, joka
kerran liitää maan yli kuten pilvi taivaalla ja joka ei koskaan tule
takaisin aivan samanmuotoisena.
Sillä tapaa satuin sivuamaan sitä miestä, joka kerran pyysi
tanssijaiskuningattareni kättä ja oli saada myöntävän vastauksen.
Vuosia kului ja minä opin tuntemaan hänet itsensä, hänen kotinsa, hänen
vaimonsa, hänen lapsensa; minä näin hänet jokapäiväisessä elämässään,
jossa vasta oppiikin ihmisen tuntemaan perinpohjin.
Minä muistin tuon pienen kosintakohtauksen, mutta sillä ei näyttänyt
olevan mitään merkitystä hänen elämässään. Minä luulin, että hänen
tunteensa oli ollut hetken oikku ja että hän nyt oli unohtanut tuon
kaiken jo aikoja sitten. Luulinpa niinkin, että hän oli iloinen niistä
rukkasista, jotka oli saanut, sillä vaikka olin melkein kokonaan
kadottanut näkyvistäni tuon entisen kaunottaren, tiesin kuitenkin, että
hänen mielenlaatunsa oli pahentunut vuosia myöten ja että hän nyt oli
koko ympäristönsä kauhu.
Tämä mies tuntui kovalta ja kylmältä kuten se nainen, jota hän oli
tavoittanut; mutta sinä pantsarina, jona tuolla naisella oli ollut
"säännönmukaisuus", oli tällä miehellä uskonto ja velvollisuus. Hän
kuului ankaraan lahkokuntaan, joka hylkäsi kaikki maalliset huvit ja
jonka vaatimukset itseänsä ja muita kohtaan menivät säälimättömyyteen
saakka.
En koskaan ole nähnyt ihmistä niin yksinäistä kuin tämä mies, hän tunsi
yksinäisyytensä ja hän kärsi siitä. Hän kaipasi äärettömästi hellyyttä
ja häneltä puuttui kokonaan kykyä saavuttaa sitä.
Umpimielisten ihmisten halu lähestyä toisiaan saattoi hänet, huolimatta
suuresta iän erosta, vähitellen lähestymään minua jonkinmoisella
kylmällä ystävyydellä.
Minä tunsin niin paljon hänen elämästään, että hän tuskin arveli
maksavan vaivaa peittää loppuakaan. Hänen oli tapana puhua kaikesta,
varsinaisesti uskomatta asioitaan minulle, ikäänkuin minä tietäisin
kaikki jo entisestään.
Hänen vaimonsa oli hänelle täydellinen vastakohta: hyvä kaikkia
kohtaan, siksi että hän ei osannut olla paha, veltto ja huolimaton.
Kunhan hän vaan pääsi kuulemasta nuhteita, oli hän onnellinen; halu
liittyä johonkin ihmiseen läheisemmin kuin kaikki muut häneen oli
hänelle aivan vieras, Hän oli kuin älytön pieni kotikoira, joka
heiluttaa häntäänsä kaikille, ilman eroitusta, siksi että potku on
potku, tulipa se mistä päin hyvänsä.
Heidän avioliittonsa oli niin rikas lapsista ja niin köyhä onnesta,
että heidän kotinsa oli täydellinen lastenkasvatuslaitos, ilman
vähintäkään valoa tai päivänpaistetta tai mielen ylennystä.
Isän suruksi tuli lapsia toisensa perään maailmaan, ja kaikilla oli
äidin paksut kasvonjuonteet ja äidin tylsä, haluton mieli.
Itsessään oli miehessä tuota virkeää, väsymätöntä pontevuutta, joka
ikäänkuin ahnaana ja nälkäisenä tahtoo ryhtyä kaikkeen, omistaa kaikki.
Hän tahtoi kiihoittaa poikiaan ja tyttäriään saavuttamaan päämääriä,
joihin hän ei itse voinut päästä.
Hän työskenteli yli-inhimillisellä kestäväisyydellä hankkiakseen varoja
heidän kasvattamiseensa, hän tahtoi heidän kauttansa, kuten ojanteiden,
johtaa tietoa ja oppia taloonsa, mutta kaikki teki tyhjäksi se
velttous, joka hitaasti levisi laajemma ja syvemmä koko taloon. Näytti
siltä, kuin pitäisi jonkun ihmeen tapahtua, ett'ei se valtaisi miestä
itseäänkin.
Elämän edeltäpäin arvaamattomat hyrskyt heittivät minut taas kauvas
pois, ja hänkin jäi näkyvistäni, kuten ennen oli jäänyt Bella. Vasta
monen vuoden kuluttua näin Bellan jälleen. Me asuimme samassa
hotellissa, johon molemmat aioimme jäädä yöksi, ja hän näytti olevan
iloinen nähdessään minut. Olinhan minä ihminen, jonka kanssa hän
saattoi puhua menneistä päivistä. Hän tuntui nyt olevan hyvin yksin.
Hänen vanhempansa olivat kuolleet ja hänen kauneutensa oli mennyt. Hän
vietti huolekasta elämää, hän oli köyhä ja tottumaton tulemaan toimeen
omalla työllään.
Minä olin läpimatkalla ja luulin saavani viettää muutamia oikein ikäviä
tunteja siinä jäykässä maaseutukaupungissa, ennenkuin tulisi makuuaika.
Olin sentähden mielissäni, kun sain nähdä vieraat kasvot teepöytäni
ääressä, vaikka ne eivät herättäneetkään pelkkiä hauskoja muistoja.
Hän näytti unohtaneen erotuksen ijässämme ja entiset suhteet; minä olin
nyt hänen vertaisensa ja hänellä oli tarve kerran puhua suunsa
puhtaaksi. Siten uskoi hän minulle salaisuutensa, jota en kysellyt,
mutta joka antoi minulle kummallisen lisäyksen tietoihini ihmisluonnon
nureista puolista -- niistä puolista, joiden olemassaoloa ei kukaan
oikea jäsen moitteettomien yhdyskunnassa tahdo myöntää.
Kas tässä, mitä hän kertoi:
Entinen kosija seurusteli erään Bellan serkun kanssa, jonka kodissa
Bella isänsä kuoleman jälkeen oli saanut turvapaikan joksikin ajaksi.
Bella ja tuo entinen kosija olivat alusta pitäen kohdelleet toisiaan
kuin tavalliset vanhat tuttavat. Kerran kun serkku vietti
syntymäpäiviään loistavasti ja juhlallisesti -- siellä oli musiikit,
värilyhdyt ja paljon vieraita -- oli Bella kävellyt puutarhassa
puhellen vanhan ihailijansa kanssa. He olivat tulleet syrjäiselle
käytävälle ja siellä oli hän äkkiä kysynyt Bellalta, oliko hän
edeltäpäin käskenyt isäänsä antamaan kieltävän vastauksen hänen
naimatarjoukseensa. Ja kun Bella sanoi hänelle, että asian laita ei
ollut niin, oli hän puhjennut kiihkeisiin sanoihin ja sanonut, että tuo
väärinkäsitys oli ollut parantamaton onnettomuus heille molemmille. Hän
oli selittänyt, että hän pelkästä suuttumuksesta ja loukatusta
ylpeydestä -- näyttääkseen hänelle välinpitämättömyyttään -- oli nainut
nykyisen vaimonsa. Hän oli sanonut Bellalle, ett'ei hän koskaan ollut
voittanut tunnettaan ja että hän Bellan kanssa -- ainoastaan Bellan
kanssa -- olisi ollut onnellisin mies maan päällä. Ja huolimatta Bellan
vastustuksista oli hän vetänyt hänet vasten rintaansa ja vaatinut häntä
sanomaan, että hänkin oli pitänyt hänestä, ett'ei hänkään ollut
unhottanut.
Tuo kaikki oli tullut niin odottamatta ja niin valtavasti; se oli ensi
kerran, kun joku mies häntä kohtaan unohti, mitä järjestys ja hyvä tapa
vaati. Se oli ensi kerran, kun tuo ennen niin ihailtu tanssijaisdaami
kuuli rakkaudentunnustuksen -- ja se tuli, sittekun kauneus oli mennyt,
onnen mahdollisuus kuollut; sen teki nainut mies, yhdeksän lapsen isä.
Minä katsoin ylös häneen hämmästyneenä; hän käveli edestakaisin
lattialla ja kertoi. Ja siinä hänen kertoessaan tuntui, kuin olisi koko
kohtaus eletty minun silmieni edessä. Hänellä oli aina ollut se lahja,
että hän taisi kertoa vilkkaasti, tuoden ilmi kaikki vivahdukset
mielialansa mukaan, ja silloin hänen kasvoissaan ei ollut tuota jäykkää
ilmettä, joka teki ne muulloin niin kylmän näköisiksi.
Olin näkevinäni tuon vakavan uskonvimmaisen miehen intohimonsa
valtaamana; tuon kummallisen kaksinais-ihmisen, askeetin, jolla oli
suuri lapsilauma; lämminverisen, kylmän egoistin, joka aina oli
halajanut voida sulaa rakkaudesta toista olentoa kohtaan, pehmetä ja
olla onnellinen.
Minä näin puiden latvat tummina kohoavan heidän päänsä yli ja
kuvastuvan vaaleaa kevättaivasta vastaan ja lehtien välitse
välkähtelevän kaukaa valon noista monivärisistä lyhdyistä.
Minä kuulin tuon kovan äänen ikäänkuin suonenvedontapaisesti päästävän
ilmoille nuo vastoin hänen tahtoaan esiin tunkeutuvat sanat ... samalla
kuin torvisoiton sävelet kaikuivat kaukaa valssitahdissa kartanosta,
jossa tanssittiin. Ja minä ymmärsin hänet -- tuon kaksinaisihmisen --
askeetin.
Bella ei puhunut minulle, siinä astuessaan. Hän ei halunnut kuulla
keskeytyksiä ja sekaannuksia. Hän puhui saattaakseen ilmoille kaikkea
sitä, jota hän niin kauan oli kantanut sydämessään. Minä olin vaan
arvoton välikappale, ja se oli vaan sattuma, että hän valitsi juuri
minut uskotukseen. Hän kertoi edelleen: Seuraavana päivänä oli mies
tullut serkun huoneeseen, kalpeana ja riutuneen näköisenä. Näytti
siltä, kuin hänen luvaton rakkautensa olisi ollut synti vasta nyt,
ilmoille päästyään, ja uskonnollisessa kiihkossaan tahtoi hän, että he
kumpikin omalla tavallaan sovittaisivat rikoksensa jollain salaisella
katumuksenharjoituksella. Hän oli, sittemmin häntä tavatessaan,
pelästyttänyt häntä orjallisella munkkiuskollaan yhtä paljon kuin ennen
rakkaudenpuheillaan; Bella oli pelännyt hänen kenties menettävän
järkensä ja oli kiiruusti lähtenyt pois niiltä seuduin näkemättä häntä
enää koskaan.
Hän luuli, että synkät, liialliset uskonnonmietiskelyt ynnä katumus ja
yhä lisääntyvät taloudelliset huolet olivat täydellisesti murtaneet
hänet. Kuukausi sen jälkeen oli hän sairastunut aivokuumeesen, joka
muutamia päiviä kestäneen lakkaamattoman hourailun jälkeen lopetti
hänen elämänsä.
Se, että jotain sellaista kuin tuo kohtaus puutarhassa oli voinut
tapahtua, oli ikäänkuin järkähyttänyt Bellan tavalliselta tolaltaan.
Sen ankaran käsityksen mukaan, joka hänellä oli sopivaisuudesta, ja
siitä, mikä naiselle käy laatuun, oli häneen tullut jonkinmoinen tahra
siitä, että mies ylipäänsä oli _uskaltanut_ sellaista; ja kun se oli
nainut mies, niin oli se hänen silmissään rikos. Hän tunsi ikäänkuin
tarvitsevansa saada torjua päältään kaiken epäilyksen siitä, että hän
mitenkään olisi osallinen tuohon rikokseen. Hän ei ollut enää niin
varma itsestään, ei enää niin varma moitteettomuudestaan; ja hän oli
alkanut hämärästi aavistaa, että maailma oikeastaan ei ollut niin
kiiltävä -- eikä voinut olla niin kiiltävä -- kuin hän ennen
likipääsemättömyydessään oli luullut.
* * * * *
Taisi olla noin neljä vuotta sen jälkeen, kun minä taas näin entistä
ihailemaani, vaikka pelkäämääni hirmuvaltijatarta.
Se, minkä näin, saattoi minut melkein pelkäämään elämää, pelkäämään
ihmisiä, pelkäämään itseäni. Se on niin kamalaa, kun kaiken täytyy
murtua, rappeutua, tulla tyhjäksi, kun köyhyys, sairaus ja vuodet
voivat niin täydellisesti hävittää sen, mikä kerran oli nuorta ja
raitista ja hurmasi silmäämme. Minut valtasi tuska, ikäänkuin olisin
aaveen nähnyt. Ihminen rappiotilassaan on hirvittävin kaikista
varoituksista; ja minua pöyristytti, kun näin tuon olennon, joka kerran
oli ollut niin ihailtu, jumaloitu ja kunnioitettu. Minusta tuntui,
kuin elämän toivoton viisaus olisi huutanut minulle: taantumista,
taantumista, taantumista! Ja minut valtasi kova ahdistus ajatellessani,
kuinka me elää rehjustamme kurjimmassakin ja alentavimmassakin
muodossa ... ja että sitä pidetään parempana, luvallisempana kuin
kuolla, ennenkuin kaikki häviää.
Koditonna kuljeskellessani oli kotinani se paikka, minkä milloinkin
olin joksikin viikoksi asuinpaikakseni valinnut, ja minun luokseni tuli
tuo koditon olento. Hämmästyen hänet näin ja peläten ojensin hänelle
käteni.
Meidän kaunis, ylpeä Bellamme, joka kylmillä hymyilyilläsi olit
voittanut niin monen miehen rakkauden, viskataksesi sen pois
lähestymättömässä, järkähtämättömässä majesteetillisuudessasi -- sinäkö
se olit!
Yli viidenkymmenen vuoden oli hän elänyt, ja kauneudesta ei hänessä
näkynyt jälkeäkään, ainoastaan leuvan ja nenän muoto oli säilynyt
vuosien vaikutukselta, mutta suora nenä oli punainen ja leuka pisti
liiaksi esiin sentähden, että kaikki hampaat olivat lähteneet. Otsassa,
jossa ennen ainoastaan kaksi neulanhienoa juovaa tuskin huomattavasti
ilmaisi kiivaan mielenlaadun vaihteluja, siinä nähtiin nyt terävien
liikkuvien ryppyjen muodostamissa ruuduissa ja rannuissa koristelematon
kertomus lemmettömästä, itsekkäästä elämästä ja katkeran, vihaisen
mielen kaikista sisällisistä hävityksistä.
Hän oli matkustanut junalla ja haisi väkeviltä juomilta, kun hän tuli.
Hän oli laiha, ruskeaksi paahtunut ja kurttuinen. Leuka näytti olevan
sidottu kaulaan kahdella nahkan alla kulkevalla suonenjänteellä.
Inho ja sääli taistelivat mielessäni. Oli niin inhoittavaa nähdä -- ja
niin raskasta ajatella, kuinka hän askel askelelta, melkein vastoin
tahtoaan, oli mennyt alaspäin, siihen, missä hän nyt oli.
Minä annoin kattaa pöydän hänelle ja hän söi niin halukkaasti, niin
hillitsemättömän ahnaasti, että siitä huomasi kunnollisesti laitetun
ruoan olevan hänelle harvinaista.
Kun hän alkoi lämmetä ja kyllästyä, näytti siltä, kuin alkoholin
vaikutukset olisivat vähenneet; hän tuli ainoastaan puhelijaaksi. Ja
paljon hänellä oli kerrottavaa.
Mitä enemmän hän puhui ja mitä enemmän hän tuli vakuutetuksi siitä,
että minä kuuntelin tarkkaavasti, sitä enemmän katosi tuo entinen ylpeä
jäykkyys, joka oli ikäänkuin jalostanut kaikki, mitä hän oli sanonut ja
tehnyt, niin että hän saattoi olla tyly ja ilkeä, tuntumatta koskaan
raakamaiselta. Nyt oli hän saanut uuden puhetavan; huomasi hyvin, että
hänen oli täytynyt liittyä seurapiiriin, joka oli monta porrasta
alemmista kerroksista, ja että hän tottumuksesta oli oppinut puhumaan
samaa kieltä kuin hänen ympäristönsä. Kaikki varovaisuus oli poissa.
Minä sain sen käsityksen, että hän puhui, ei niinkuin edellisellä
kerralla tunnelmansa valtaamana, vaan että hän voisi puhua siitä
milloin tahansa ja kenelle tahansa, joka vaan tahtoi häntä kuunnella ja
joka sattui hänen eteensä.
Hän kertoi vuokranneensa huoneen pienestä kylästä, joka oli muutaman
peninkulman päässä sieltä. Hän ei ollut tiennyt, minne hän tiensä
suuntaisi; hänellä oli aikomus perustaa pieni kauppa, mutta vielä ei
siitä ollut tullut mitään. Hän mainitsi sen henkilön nimen, joka oli
hänen vuokra-antajansa, ja minä tunsin hänet varsin hyvin ulkonäöltään
entisiltä ajoilta. Minä olin nähnyt hänen vilahtavan ohitseni silloin
tällöin vuosien kuluessa.
Hän oli oluenlaskija ja hänen punainen harmaanvalkean tukan ympäröimä
naamansa oli ikäänkuin kylttinä hänen kaupalleen.
Tämä mies tahtoi naida hänet, kertoi hän, mutta koska hän oli leskimies
ja pari lapsista olivat täysi-ikäisiä, oli hänellä vaikea saada kaikki
selväksi pesänkirjoitusta ja perinnönjakoa varten. Heidän täytyi
sentähden odottaa tuota tuonnemmaksi. Ukko oli kumminkin hyvin hyvä
hänelle, hänen ei tarvinnut maksaa vuokraa, hän sai turvetta uuniinsa
ja olutta niin paljon, kuin vaan tahtoi juoda.
"Ymmärräthän -- kunnollista ruokaa ei minulla ole varaa ostaa, eikähän
se maksa vaivaa valmistaa yhdelle hengelle."
Raukka! Mitenkähän hän osaisikaan valmistaa ruokaa. Hän katsoi arasti
minuun ja näytti niin selvästi tuntevan alennuksensa, että sydäntäni
vihlasi.
"Onko sinusta ... hyvin tyhmää, että minä -- vanha ihminen -- menen
naimisiin?" kysyi hän. "Mutta eihän minulla ole, millä elää. Kaksi
tuhatta kruunua -- se on koko pääomani -- ja yhä vanhemmaksi tulen. Hän
tulee hyvin toimeen -- minä saan palvelijan, joka hoitaa kyökkiä, minä
en tarvitse enää nousta ylös lämmittämättömässä huoneessa talvella enkä
itse keittää kahviani, en tarvitse kantaa puita ja vettä... Onko
sinusta se hyvin tyhmää?"
"Ei", vastasin minä, tuntien kulkussani kummallisen kuristuksen. Mitäpä
tässä hyödytti viisasteleminen. Kaikki teoriiat murenisivat kuitenkin
murskaksi tämän olennon itsensäsäilyttämisvietin alle -- elämän oman
järkähtämättömän vaatimuksen.
Mutta minä ihmettelin, mikä jäännös hänen vanhasta lumousvoimastaan se
oli, joka oli saanut tuon vanhan oluenpanijan tarjoamaan hänelle kodon
siitä hinnasta, että hän tulisi hänen vaimokseen.
Hän istui hiljaa ja ääneti pöydän ääressä ja ryypiskeli kahviaan; ja
minä katselin häntä. Kuinka tuon ylpeän mielen kuitenkin on täytynyt
kärsiä, alentuessaan aste asteelta! Mistä löytääkään naisen, joka on
kyllin voimakas kestämään sairautta, köyhyyttä, vanhuutta ja
työttömyyttä, tarttumatta siihen käteen, joka hänelle ojennetaan.
Tuo entinen tanssijaisdaami, jolla oli ollut niin monta valittavana, ja
joka oli hyljännyt niin monta tarjousta siksi, että kosija ei ollut
kylliksi rikas, taikka siksi, ett'ei hän tahtonut myydä itseänsä --
mistä minä sen tiedän! -- hän oli nyt antava pois surkeat jäännökset
siitä, mitä hän oli ollut -- ostaakseen sillä itselleen kurjan
elatuksen.
Ja ne harvat, joiden korville tieto tästä halvasta naimisesta oli
tuleva, kohottaisivat olkapäitään halveksien ja inhoten, sillä tämän
vanhan kuihtuneen naisen morsiusvuoteen ympärille ei siroiteltu mitään
sovittavia kukkia.
Ja kuitenkin ... kuitenkin...
Kaunis, ylpeä Bella, noinko sinulle piti lopulta käymän!
1888.