Malmö'stä.
Rattaat odottavat, nouskaa ylös!
Minä tunnen kyytipaikan vaunut ja olen pyytänyt saada nämät, jotka ovat
parhaat, sillä minä mielelläni ajan pulskasti -- milloin en saa astua.
Kuskihan näyttää komealta kultapaarteisessa hatussaan, jossa myös on
kokardi; hän se myös oli, joka sai kunnian kyyditä Sarah Bernhardt'ia,
tämän vieraillessa kaupungissa, ja minusta hän tosiaankin näytti
silloin juhlalliselta, kenties juhlallisemmalta kuin nyt.
Kaikki reilassa. Antaa mennä! Ja me lähdimme ajaa vyöryttelemään
nähdäksemme -- varon kyllä, ett'en sano Malmön merkillisyyksiä, sillä
niistä en minä tiedä mitään sanoa -- tarkoitan vaan seutua, kappalten
ulkopuolta. "Tuo jokin, joka niissä piilee", sitä minä en tunne.
Ajamme kaupungin läpi, alas Eteläkadulle päin ja poikki Kustaa Aadolfin
torin. Malmölaisten teateri ei suinkaan ole kaunis, mutta sitä kai en
uskalla ääneen sanoa: kuski saattaisi kielitellä.
Tässä näemme kanavan, joka muulloin tuoksuaa niin, että sen syytetään
lähettävän punataudin maanvaivaksi koko ympäristöönsä, mutta tänään
siinä ei ole moittimista, eikä siitä mitään hajua lähde.
Ajakaa hiljaa tässä sillalla!
Kas, kuinka kaunista! Varsinkin Davidshalliin päin, missä toinen silta
ojentuu veden yli ja kuvastuu siihen tuuheiden puiden ympäröimänä;
paikka näyttää niin aukealta täältä katsoessa, kun sen perällä näkyy
Rörsjökaupungin leveä bulevardi. Olen nähnyt tuon taulun niin monta
kertaa, mutta en kyllästy näkemään sitä yhä uudelleen. Ja illoin, kun
kaasu on sytytettynä ja sillan lyhdyt kuvastuvat veteen, voisi luulla
olevansa Tukholmassa tai Venetsiassa.
Tuo ainoa paikka, ja sitte se on loppunut. Nyt taas ajetaan aika
vauhtia, aukealla paikalla sijaitsevan alkeisopiston ja Pyhän Paavalin
kirkon ohitse, läpi Rörsjökaupungin leveiden katujen, ja ulos maalle,
somien maatilojen ja sirojen huviloiden välitse.
Ketä asuu näissä huviloissa? Ihmisiä, luulen mä. Rikkaita kauppiaita ja
tehtaanomistajoita. Sanoinhan teille, ett'en tiedä "tuosta, joka siinä
piilee". Olen vaan köyhä kirjakauppias, entinen jalkamatkailija, tuleva
sanomalehden-kirjoittaja, taikka miksi vaan tahdotte minua nimittää, ja
kun minä kerron teille kaikki, minkä tiedän, niin ei teidän pidä
moittia minua siitä, mitä en tiedä.
Nyt ovat huvilat jo jääneet taaksemme, ja näyttää siltä, kuin ajaisimme
suoraan mereen, niin jyrkästi kääntyy tie. Kuinka hyvältä tuntuu tuo
suolainen, raitis tuuli!
Sanotaan, että se, joka on syntynyt meren läheisyydessä, voi tuntea
kummallisen valtaavaa meren ikävää, ja minä voin ajatella, että niin
täytyy olla.
Kotiseudussani saattoi tosin eräältä kunnaalta nähdä Itämeren kuni
kiiltävän vyön taivaan rannalla, mutta sen pinnalla en ollut koskaan
ollut ennen, kuin kerran sain seurata isääni pieneen kalastuspaikkaan
Trelleborgin läheisyydessä.
Kuinka hyvin muistan sen päivän! Me olimme ajaneet sinne alas, isäni ja
minä, ja minä olin ohjastanut.
Hän opetti minua kuskiksi ja oli siitä ylpeä.
Nyt seisoivat hevoset valjaista päästettyinä, pureskellen
vastakuivaneita heiniä ja herkkuisia kauroja. Kuului niin makuisalta
kun heinät ja kaurat narskuivat heidän hampaittensa välissä; melkeinpä
teki mieli kadehtia. Hevoset näyttivät niin tyytyväisiltä, ja aurinko
paistoi heidän kiiltäviin pieniin ruumiisiinsa. Minä heitin käsivarteni
toisen hevosen kaulaan ja suutelin sitä turvan luona olevalle
sametinkaltaiselle täplälle, ja tuntui niin elinlämpöiseltä painaa
poskensa siihen, samalla kuin käsivarteni yhä lujemmin puristautuivat
hevosen kaulaan.
Kaupunkilaislapsi ei voi käsittää, millä hellyydellä pieni metsäläinen
voi kiintyä tuollaiseen eläimeen; mutta isäni hymyili sitä nähdessään,
sillä hevosia, koiria ja urheilua, niitä hän kiihkoisesti rakasti.
"Haluttaako sinua soutelemaan?" kysyi hän, ja minä irtausin hevosesta,
katsoen ylös epätietoisena, puhuiko hän totta vai leikkiä.
"No?" toisti hän.
"Voi, haluttaa", vastasin minä, mutta ainoastaan kuiskaten, sillä
äitini oli -- pelästyksissään isäni uhkarohkeista yrityksistä --
kieltänyt minua veneeseen menemästä.
Mutta mitä mammasta ja kielloista yhdeltä puolen, kun pappa ja
taipumukset ovat toisella!
Tietysti sitä myöntyy; koko erotus on siinä, että myönnytys lausutaan
kuiskaten.
Menimme siis alas rantaa kohden. Siellä seisoi muutamia kalastajia
laittelemassa pyydyksiään, leveitä, kömpelöitä merijätkiä,
ruskeanaamaisia ja keltaisenruskeapartaisia, jonka tyypin tapaa pitkin
koko rannikkoa. Ja sitte tuo sekava tervan, kalan ja hauran haju!
Minulle se oli jotain tavatonta, sillä minä tulin harvoin alas merelle
saakka, ja luulenpa, että katselin sekä silmilläni että korvillani ja
suullanikin. Ja minä näin kaikki. Matalan rannikon, jolla ei ollut
ainoatakaan puuta tai pensasta varjoaan luomassa, hirsivaraston ja
muutamia tervattuja haurakattoisia kalastajanmajoja, hiekan,
jossa seisoin nilkkojani myöten, ja meren -- aavan, tyynen, äärettömän
-- jota tuskin tuulenhengähdyskään röyhelti, ja häikäisevän
auringonpaisteen, joka polttavan kuumana vuodatti säteensä kaikkialle.
Mutta se ei näyttänyt vaivaavan ketään, kaikkein vähimmän minua, sillä
tuo kaikki kokonaisuudessaan oli minulle niin uutta, että sydämeni
lakkasi tykkimästä pelkästä odotuksesta.
Isäni laittoi reilaan yhden venheistä, ja minä näin, että kalastajat
kesken työnsä loivat jonkinmoista huomiota häneen.
"Se venhe ei kestä", sanoi vihdoin yksi heistä, ottaen piippunysän
suustaan ja syläisten kauas.
"Eikö kestä? Kyllä minä vastaan siitä, että se kestää", vastasi isäni,
samalla kun hän nousi venheeseen ja tarttui airoihin. Koira ja minä
kömmimme perästä.
Se kalastaja, joka oli puhunut, seisoi ja katsoi meidän jälkeemme,
hajalla säärin ja kädet lanteilla.
"Pohjaan te menette", huusi hän, kun olimme soutaneet muutamia veneen
pituuksia.
"Vai niin?" vastasi isäni nauraen, "sittehän voit saada sen ansion,
että ongit meidät sieltä."
Ja hän sousi vaan edelleen.
Olen todellakin pahoillani, että minä tämän lupaavan alun jälkeen en
voi sanoa meillä olleen vaaroja tai seikkailuja, joita minä melkein
olin odottanut. Mutta totuus täytyy tunnustaa, niin surkea kuin se
saattaa ollakin -- kaikki kävi onnellisesti.
"Miksi ne sanoivat, että vene menisi rikki?" kysyin minä vihdoin, kun
näin, ett'ei mitään tapahtunut.
"Oh, ne tahtoivat vaan peijata meitä ja luulivat, että me
soudattaisimme itsemme heidän veneissään", vastasi isäni hymyillen.
Peijaamista? Niin, se oli kauhean proosallista, mutta totta se oli. Ei
voi esiintyä matkustavaisena pienessä kalastuspaikassakaan kohtaamatta
tuota sanaa, taikka mikä pahempi on: itse asiaa.
Matkamme päämääränä oli eräs jaala, joka oli ankkurissa kaukana
merellä. Mutta kun isäni oli aimo soutaja ja venhe näytti olevan hyvä,
jouduimme pian sinne. Laskutikkaat ulottuivat alas vedenpintaan, ja
nuori matruusi seista retkotti laivanreunusta vasten, katsellen meitä
ikävystyneellä välinpitämättömyydellä.
"Mitä lastia jaalassa on?" kysyi isäni.
"Ruista."
"Kotoisin?"
"Falsterbosta."
"Kuinka suuri laivue?"
"Neljä miestä."
"Herneitä ja läskiä päivälliseksi?"
"Niin, laskekaa tänne ja tulkaa maistelemaan", vastasi matruusi
nauraen.
"Haluatko?" kysyi isäni, kääntyen puoleeni. Nopeasti kiiti aivojeni
läpi muisto kaikista meriromaneista, jotka olin lukenut, Robinson
Crusoe'sta Punaiseen merisissiin saakka, ja hengessä jo näin meidät
suljettuina kajuuttaan ja täysin purjein kiitävän pitkin valtamerta
tuon Falsterbolaisen laivurin kanssa -- joka tietysti oli "kauhea"
merirosvo. Se oli niin houkuttelevaa, että kylmä väre kulki pitkin
selkääni, mutta samassa näin edessäni äitini huolestuneet ja
hätääntyneet kasvot, jommoisina ne olin usein nähnyt. Yht'äkkiä tulin
jalomieliseksi ja vastasin: "En".
Niin soudimme me sitte takaisin, ja matala vesi oli niin kirkasta, että
saattoi nähdä meren pohjan, kun venhe liukui sen yli; milloin näkyi
hienoa, valkeata hiekkaa, milloin merihaurametsiä, ja sitte me vihdoin
päästimme koiran uimaan veneen perässä, ja se tuli jälestä, puhkien ja
loiskuttaen, kuin pieni höyrylaiva.
Niin, se oli ihastuttava matka! Mutta palatkaamme nykyisyyteen.
Me olemme taas kaupungin sisässä ajeltuamme aivan ympäri sen. Tämä
punainen rakennus, jota kanavat ympäröivät, on linna, linnavankien
residenssi. Tuolla näemme Kuninkaanpuiston, ja tässä olemme taas Kustaa
Aadolfin torilla.
Kenties minun teidän mielestänne pitäisi kertoa jotain
työväenliikkeistä ja muusta semmoisesta, mutta tiedättekö, jos siitä
alkaisin puhua, niin tulisi siitä niin pitkää ja tyhmää, että te vallan
kauhistuisitte. Yhden asian vaan tahdon sanoa, ja se on se, että minä
monena sunnuntai-aamuna noin kuuden seudussa heräsin soittoon, joka
kuului suurelta torilta, ja että goodtemplarit ne silloin lähtivät
jollekin iloiselle metsämatkalle, minun siunausteni seuraamina.
Me jätämme nyt pulskan kuskimme oman onnensa nojaan ja nousemme ylös
toiseen kerrokseen katsellaksemme toria sieltä. Istuudumme tähän
ikkunan luo katsellaksemme hetken vanhoja tuttaviani, "torimatameja".
Saatte uskoa, että olen tuhlannut paljon aikaa tutkiakseni heidän
kauppaansa ja tointansa. He eivät myö ruokatavaroita, ainoastaan
vaatteita, posliinia, leikkikaluja y.m., jotka pannaan näytteille
pöydille ja kojuihin, niin houkuttelevasti kuin mahdollista. Nyt on
heidän makeanleivänpäivänsä, ja he surisevat tuolla alhaalla niin
hilpeästi, ikäänkuin ei koskaan tulisi talvea pieksävine lumineen ja
jäätävine pakkasineen.
Minä olen nähnyt heidän käyskentelevän siellä saaleihin
kääriytyneinä ja kintaat käsissä, aivan sinisiksi paleltuneina, mutta
kärsivällisesti odottaen ostajia. Mutta vielä on, kuten sanoin, heidän
päivänpaisteaikansa, ja näyttääpä vallitsevan oikea perhe-elämä tuolla
alhaalla torilla.
Laatikon päällä, jossa näytteillepannut leikkikalut tavallisesti saavat
yösijansa, istuu keski-ikäinen vaimo ja kutoo pitkää sukkaa. Hänen
kasvonsa ovat päivänpaahtamat, kuten merimiehen, mutta niissä
kuvastuu hyvänluontoinen tyyneys, joka saattaa unohtamaan niiden
kauneudenpuutteen. Näkee, että hänen kätensä ovat työhön tottuneet.
Iltasilla, kun kauppa on loppunut, on se hän, joka työskentelee ja
hommaa miehen ja lasten hyväksi. Hän ei ole köyhä, olkaa varma siitä,
eikä myöskään huolissaan, sen kyllä näkee hänen katsannostaan. Tuo
hyvänsävyinen varmuus hänen olennossaan johtuu tiedosta, että hänkin
puolestaan edistää kodin vaurastumista, ja hänen pukunsa on
yksinkertainen, mutta vahva.
Katsokaa, kuinka hänen kasvonsa kirkastuvat! Voi, se on hänen pieni
tyttärensä, joka tulee tavalliselle aamupäivätervehdykselleen. Ei
mitenkään luulisi noiden kahden kuuluvan yhteen, jollei sitä näkisi
äidin katseesta ja pienokaisen luottavaisuudesta. Hän on puettu
herraslasten tapaan, hänellä on vilkas pieni enkelinpää -- hymyilevä,
kiharainen -- kuopat kasvoissa, sekä hienot pienet käsivarret,
joissa kyynäspään merkkinä on syvennykset. Hänen keikailevasta
vallattomuudestaan huomaa, että hän tietää, kuinka herttainen hän on,
ja että hän on hemmoteltu.
Hän saa käydä kaupungin parhaimmissa kouluissa, hänestä on tuleva
sukunsa ylpeys, täysi herrasneiti, oikea hempukka. Nyt älyämme, miksi
äiti näyttää niin tyytyväiseltä, ikäänkuin ei koskaan talvea tulisi
harmaine taivaineen ja vinhuvine tuulineen. Hän tekee kaikki, minkä
voi, ja luulee sen olevan kylliksi.
Nyt tulla retuuttaa kahvimummo, kori toisessa ja kattila toisessa
kädessä, ja torimatamit keräytyvät hänen ympärilleen saadakseen
virkistyspisaransa. He tulevat pienissä ryhmissä, kolme tai neljä
kerrallaan, sillä mummolla ei ole useampia kuppeja, ja joka kerran
perästä hän kuivaa ne mukanaan olevaan pyyhinliinaan. Hän käsittää
puhtauden hyveen, mutta ei luule vettä tarvittavan. Kaikki käy innolla
ja sellaisella ammattimaisuudella, joka soveltuisi tukkukauppiaalle
hänen konttorissaan, ja sill'aikaa kuin eukon lipeä kieli pohtii
naapuriston uutisia ostajien keralla, laskee hänen tottunut silmänsä
annetut lantit, jotka hän kätevästi soluttaa hameentaskuunsa.
Ja kaiken tämän aikana istuu tuo paljaskäsivartinen tyttötypykkä
tyhjällä laatikolla, pitäen toisessa kädessään suurta kakkua ja
toisella näppärästi nuoleksien sokeria mummon korissa olevista
kahvileivistä; häntä ei kielletä. Hän näkyy olevan kaikkien lemmikki:
koko toriväen ylpeys, heidän tulevaisuudentoivonsa.
Tuolla tulee pitkä kyyryselkäinen mummo, mustaan saaliin kääriytyneenä,
sateenvarjo kädessä ja musta vaate kasvoille käärittynä; hän näyttää
samalla sekä surkealta että hullunkuriselta; ei tiedä, nauraako hälle
vai itkeä. Hartaudella hän nostaa kahvikupin huulillensa, imeksien
pienin nautintorikkain siemauksin tuota höyryävää juomaa; köyhyys on
opettanut häntä ottamaan täyden arvon viisiäyrisestään.
Ainoastaan yksi nuori on koko joukossa. Hän on luultavasti äitinsä
sairauden tahi kuoleman tähden joutunut tuolle paikalle torille ennen
laillista aikaansa. Sen näkeekin, ett'ei äidin käsi ole hänestä huolta
pitämässä, ei ulkonaisesti eikä sisällisesti; hän on luonnonlapsi,
huolimaton puvussaan, huolimaton käytöksessään. Hän juttelee ja nauraa
melkein yhtä mittaa, innokkaasti viittoen ja näyttäen valkoisia
hampaitaan, jotka näyttävät vieläkin valkeammilta päivänpaahtaman ihon
rinnalla. Suortuvia hänen vaaleasta tukastaan valuu kasvoille, kun hän
päätään heittelee, mutta siitä hän ei välitä. Nyt hän aukaisee
tavaralaatikkonsa kannen ja vetää sieltä esille koiranpennun, jolla
siellä on ollut olopaikkansa. Se on signaali.
Tyttö pienoinen töytää alas laatikoltaan, pistäen viimeisen
kakkupalasen suuhunsa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä muodostavat
tyttö, lapsi ja koira leikkivän ryhmän.
Se on loppukuvaelma, sillä nyt esirippu laskeutuu.
1883.