Nummella.
Hiljaista on täällä kaukana nummella, ei ainoakaan ääni saavuta
korvaanne -- kyllä sentään, tuolta kaukaa tieltä kuuluu jonkun
vaunureman kolina, mutta se etenee etenemistään, ja nyt on taas
hiljaista.
Eivät kaikki kykene käsittämään sellaisen maiseman kauneutta, kuin tämä
on, eivät kaikki voi nauttia tästä luonnon ylevästä levosta. Ja
kuitenkin se vaikuttaa niin valtavasti mieleen.
Se, joka kerran avoimin silmin ja virkein mielin on nähnyt sellaisen
nummimaiseman, joita löytyy Pohjois-Skoonen salomailla, hän ymmärtää,
että voi rakastaa sellaista karua luontoa.
Mutta sitte on sitä täytynyt nähdäkin, ei matkustajan tavoin, joka vaan
matkansa päätä odottaa ja ohimennen luo silmäyksen ympäristöön, eikä
myöskään seurassa, kulettaen mukanaan sovinnaisuuden jäykät muodot ja
mitättömät lörpötykset, vaan yksin kuin nummi ja vapaana kuin se.
Mieleimmin jonain syyskesäpäivänä, kun kanervikko vivahtelee
tummimmasta ruskeasta sametinkaltaiseen vihreään. Kataja kasvaa
rehevinä kimppuina sammalenharmaiden kivien keskellä, ja puolukanvarret
leviävät punertavine marjoineen. Heittäytyy lyhyeen heinikkoon jollekin
mäenrinteelle, jota varjostaa pari eksynyttä koivua, ja silmäilee
seutua!
Kukkuloina ja laaksoina se kohoaa ja laskee, ja kaikkialla on laiha
somermaa pukeutunut samaan rehevään pukuun. Tummat ovat värit, mutta
sitä paremmin ne kuvastuvat sinistä taivasta vasten.
Parin kukkulan välissä kohoaa uljas metsä, ja kaukana jonkun kirkon
huippu.
Ei näy viljelyksen jälkeäkään koko läheisyydessä, ei yhtä inhimillistä
olentoa; mutta alhaalla muutamassa notkossa, johon lähteensilmä on
hiukan ruohoa kasvattanut, kulkee muutamia lehmiä ja hevosia
laitumella; heidän levollisuutensa ja hyvinvointinsa lieventää taulun
kolkkoutta.
Tuolla lailla maatessa, ajatuksiin ja joutilaisuuteen vaipuneena, voi
välistä tuntua, kuin aika olisi seisahtunut kulussaan, ja kaikki se
levottomuus, joka muulloin vie meidät muassaan, yht'äkkiä päästäisi
meidät irti, ja kaikki itsekkäät huolet haihtuisivat, ja tuntisimme
ainoastaan syvää, kaikkivoittavaa iloa siitä, että olemme ihmisiä ja
elämme. Silloin oppii rakastamaan hiljaisuutta ja nummea, silloin
tottuu silmä huomaamaan noita toisiinsa haihtuvia värivivahduksia,
jotka tälle luonnolle ovat niin omituisia, ja jotka sen juuri
tekevätkin kauniiksi.
Piikikkäiden katajapensaiden ja kivisten mättäiden välitse kiertelee
kapea polku, kovaksi poljettuna.
Katsokaa tuota varsaa!
Sellainen pikku veitikka! Kas, kuinka hän piehtaroi ruohokossa ja
ojentelekse päivänpaisteessa, samalla tähystellen meitä
veitikkamaisilla silmillään. Sellainen sametinlienteä turpa -- ja miten
notkeasti kaareva kaula!
Mutta mennään edelleen.
Ette ole kenties koskaan nähneet todellista puutetta? Tahdon näyttää
teille sitä. En tuota "jaloa" köyhyyttä, josta runoilijat ovat
lauleskelleet, vaan kouraantuntuvaa hätää, johon on syynä miehen
juoppous ja naisen typeryys.
Tuon puuryhmän takana näette talon -- sillä se on todellakin talo, tuo
kivihökkeli, ja täällä asuu ihmisiä.
Ei ole nähtävissä puutarhan näköistäkään, ei perunanvarttakaan, ei
ihmisjalan taikka ihmiskäden jälkiäkään, muuta kuin tuo kiertelevä
polku ja tämä asunto.
Harmaasta kivestä tehdyt seinät eivät ole liitetyt, vaan löyhästi
savella sivutut sisäpuolelta, olkikattoa ovat säät ja tuulet repineet,
toinen pääseinä on poissa, ja talossa, jossa ennen on ollut kaksi
huonetta, on nyt ainoastaan yksi, jota voi käyttää. Useat
ikkunanruuduista ovat rikki, ja reiät ovat tukitut harmailla rääsyillä.
Tuntuu, kuin tuo likaisenharmaa väri olisi köyhyyden virkapuku.
Ei maksa vaivaa mennä sisään, sillä sisus on aivan ulkopuolen
kaltainen: multalattia, johon muodostuu vesilätäköitä, milloin sade
tunkee hataran katon läpi, joku sänky tai korju likaisine ryysyineen,
maalaamaton pöytä, kaksi horjuvaa tuolia, kirves, arkku, kaappi ja
kaksi puukenkää, siinä kaikki talonkalut, perheen koko omaisuus, kaikki
sen varat.
Asujamia tuskin saatte nähdä, sillä kesällä ne harvoin ovat kotona
muulloin kuin öillä. Lapset saavat osansa mustaa karkeata leipää,
kenties muutamia kylmiä perunoita, ja jos varallisuus milloin sattuu
olemaan erittäin hyvällä kannalla, niin saavat he vielä piimäntähteitä
jossain saviastiarämässä. Ja sitte he saavat pitää huolta itsestään,
miten vaan parhaaksi näkevät, s.o. vanhemmat lapset hoitavat pienempiä.
Tuolla näette kolme heistä makaavan maassa ja leikkivän. Rumia,
likaisia mukuloita, leveäsuisia ja hoikkasäärisiä. Vanhimmalla heistä
on kauhea arpi toisessa poskessa, mikä rumentaa koko kasvot. Pienenä
oli äiti kerran jättänyt hänet yksin, ja hän oli kaatunut uunia vasten.
Se oli talvella, ja uuni oli kuuma.
Millaiseen elämään kasvavat nämät lapset? Pojat raskaaseen työhön ja
juoppouteen, tytöt siihen, mikä on vielä pahempaa. Mutta heidän
ulkomuotonsa on niin vastenmielinen, että heitä kohtaan tuntee enemmän
inhoa kuin sääliä.
Tuo kaikki kokonaisuudessaan tekee vastenmielisen vaikutuksen. Tuntuu,
kuin meitä itseämme jokin velka painaisi.
Älkää huoliko antaa heille rahoja, sillä siitä ei ole mitään hyötyä.
Joll'ette voi ottaa heitä pois vanhempien luota, niin ei mitään ole
voitettu, emmekä almulla voi vapauttaa itseämme ajattelemasta heidän
tulevaisuuttaan; se ajatus seuraa itsepintaisesti meitä kotomatkalla,
siksi kuin vilkas elämä sen taas haihduttaa mielestämme.
Tulkaa, lähtekäämme!
Tuollahan kohtaamme äidin. Hän on ollut kylässä luutia myymässä, nyt
hän tulee takaisin tuoden muassaan leipää. Raskas, mutta voimakas
vartalo, kasvojen ilme eloton. Ruskeaksi paahtunut, siivoton,
inhoittava.
Hän tuntee minut, ja minun täytyy antaa hänelle jotain, mutta minä
tiedän, että -- -- --
Niin, eikö se ole inhoittavaa, kun ne kumartuvat alas, matelevaisen
nöyränä kättä suudellakseen! Ja tuo heidän luulonsa, että toivoisimme
ja sallisimme moista ulkokullaisuutta, tuntuu samalla sekä
loukkaukselta että uhkaukselta. Hän on nähnyt, että minä joka kerran
tempaan pois käteni, ja kuitenkaan hän ei tahdo minua uskoa, arveleepa
kenties vielä, että minä sen teen ylpeydestä. Ja minä myönnän, että
minua kauhistuttaa jo ajatuksissanikin kuvaillessa noiden huulten
kosketusta. Kenties hänellä vielä on sen verran vaistoa jälellä, että
hän sen tuntee, kenties? Hänen mielihalunsa ja pyrintönsä ovat muutoin
aivan samat kuin eläinten, ei korkeammat eikä rikkaammat, välistä ne
tuntuvat melkein alhaisemmilta.
Älykkäisyydestä ei hänessä näy jälkeäkään, ja jos sitä on ollut, on sen
auttamattomasti hävittänyt se raakuus, mikä vallitsee sellaisessa
kodissa kuin hänen.
Hän on kertonut mulle elämäkertansa peittelemättä, ujostelematta; ja
kun hän muistoonsa johdatti menneet aikansa, näin ensi kerran jotain
sieluntapaista tuon tylsyyden läpi, joka suli kyyneltulvaksi.
Hänen onnettomuutensa alkoi "mesallians'illa". Niin, älkää naurako,
sillä todellakin vallitsee ankara säätyerotus alemmissa säätyluokissa,
ja "aristokrateja olemme me kaikki".
Hänen isänsä oli karjatalonvouti -- hän sanoi sen ylpeydellä -- ja
miehensä vaan halpa työmies, mutta nuori, reipas ja pulska. Ja silloin
oli hän alkanut juoda, mutta hän uskoi voivansa parantaa hänet, meni
naimisiin huolimatta vanhempiensa varotuksista ja nämä sitte vihoissaan
hänet hylkäsivät. Jos mies olisi voittanut paheensa, säästänyt ja
kartuttanut varoja, olisivat he ottaneet hänet jälleen armoihinsa;
mutta nyt kävi kuten tavallisesti: aviomies oli nuorenmiehen kaltainen,
ainoastaan tylympi olennoltaan.
Ennenkuin viikkokausi oli mennyt, oli hän juonut itsensä humalaan,
ennenkuin kuukausi oli kulunut, löi hän vaimoaan, ja yhdessä vuodessa
oli hän myynyt kaikki, mitä vaimolla oli. Nyt he ovat olleet naimisissa
viisitoista vuotta, ja heillä on ollut kolmetoista lasta. Vaimo saa
selkäänsä niin usein, kuin mies on humalassa, ja hän on humalassa niin
usein, kuin hänellä on rahoja. Tämä ei suinkaan tapahdu harvoin, sillä
mies on vankka työntekijä.
Olen kysynyt vaimolta, miksi hän ei ole karannut tuon miehen luota jo
aikoja sitten, ja olen saanut vastaukseksi, että mies on "sävyisin
ihminen maailmassa", kun hän vaan on selvänä -- vahinko vaan, että hän
silloin aina on muualla työssä, niin ett'ei vaimolla mitään hyötyä ole
hänen sävyisyydestään.
Useimmat lapsista ovat kuolleet, ja vaimo näyttää olevan siihen
tyytyväinen. Nälkä ja pieksäminenhän heitä vaan odottikin.
Mutta jättäkäämme tämä kaikki ja menkäämme takaisin nummen poikki.
Se on tullut autiomman näköiseksi nyt, kun aurinko on mailleen
menemäisillään; mutta kaukana töyrämällä seisoo yksinäinen lehmä ja
märehtii hiljaisena ja tyytyväisenä, kuvastuen selvästi iltataivasta
vasten, ikäänkuin kultapohjalle maalattuna.
Minä jätän nyt teidät, kenties ikävystyneenä seuraani, väsyneenä
retkestämme ja suuttuneena taulun rumuudesta, mutta uskokaa minua,
totuus on kuitenkin kauneinta elämässä -- vaikkapa se sitte olisi
kuinkakin ruma.
1883.