Ramlösasta.
Oli sunnuntai.
Helsingborgin satama lepäsi peilikirkkaana, ja parvekkeelta, jossa
istuimme, oli oivallinen näkyala salmen yli, jonka pinta liikkui
pieninä välkkyvinä aaltoina, terävästi ja nopeasti, niin että silmiä
vihloi. Kauvempana näkyi Tanskan ranta ja Helsingör ynnä uljas
Kroneborg, kaikki tuon keveän, lämpöisen sumun verhossa, joka saattaa
esineet näyttämään samalla niin houkuttelevan läheisiltä ja niin
etäisiltä.
Meitä lähinnä, laiturin vieressä, seisoi tyhjä höyryvenhe, joka oli
runsaasti koristettu lipuilla ja viireillä.
"Mikä nyt on?" kysyin minä ja osotin höyryvenhettä.
"Siinä on tullut tänne eräs tanskalainen työväenyhdistys, joka on
mennyt Ramlösaan huvittelemaan."
Ramlösaan -- jospa menisimme sinne syömään päivällistä?
Sanottu ja tehty. Kirsikkakori ja viiniputeli tyhjennettiin kiiruusti,
ja sitte sitä lähdettiin.
Tie kulki viehättävien kesäasuntojen ja muhkeiden huviloiden välitse,
ja teidän nöyrä palvelijanne keinui eteenpäin kauniissa vaunussa niin
huoletonna, kuin olisi hän voinut ajaa jälkimaailmaan saakka
herttaisten ystävien kustannuksella.
Ensin tietysti suuntasimme askeleemme seurahuoneelle, virvoittaaksemme
maallista majaamme. Siellä juuri oltiinkin päivällistä syömässä, ja
ruokasoitanto pauhasi parhaallaan. Me valitsimme paikkamme niin kauaksi
siitä kuin mahdollista verannalle, josta oivallisesti voi nähdä siellä
vallitsevan vilkkaan elämän. Terveysvedenjuojien hienoimmisto muodostaa
täällä ikäänkuin erityisen maailman, hohtavan kirjavan maailman
salonkihymyineen, uusine kesäpukuineen, iloisine pakinoineen ja
vanhoine juttuineen. Nuoret naiset, jotka siellä lämpöisessä valossa
käyskentelivät viileissä puvuissaan, näyttivät todellakin niin
kukoistavilta, että -- mitä lienevät toivoneetkin löytävänsä
kylpypaikasta -- terveyttä eivät ainakaan tarvinneet sieltä etsiä. Ja
ylt'ympäri, alhaalla kentällä ja ylhäällä kalliolla, seisoi vanhoja
puita, korkeina ja arvokkaina, niinkuin olivat seisseet siellä monta
vuotta, viheriöinä ja auringon valaisemina, sill'aikaa kun allaan
olivat nähneet käyskentelevän ihmispolven ihmispolven jälkeen. Kukkia,
jotka olivat kuihtuneet. Perhoselämää -- katoavaisuutta!
Naapureillemme tanskalaisille on tainnut tulla muodiksi huvitella
kesäiseen aikaan tällä puolen salmea, ja tanskaa kuulikin puhuttavan,
minne vaan kääntyi.
Päivällisen jälkeen lähdimme alas lähteelle, missä vesi kihoaa esiin
jyrkästä ruosteenkarvaisesta kallionseinästä ja nuoret tytöt sitä
tarjoilevat. Yksi niistä oli äskettäin ottanut ensimmäisen palkinnon
muutamassa "kauneuskilpailussa", ja siltä näytti, että hän sen
ansaitsi, sillä hän oli todellakin kaunis, ja valkoinen harsohuivi,
jota niin yleisesti käytetään rahvaan seassa, sopi hänelle mainiosti.
Nyt ei ollut varsinainen juontiaika -- tietysti -- mutta tarjoella he
vaan saivat, sillä vesi oli kylmää ja maistui hyvälle kesälämpimässä.
Tuolla luolassa oli sitä paitsi niin viileätä kuin kellarissa.
Mitä Etretat on parisilaiselle, sitä on Ramlösa monet vuodet ollut
Skånen talonpojalle. Tänne tulee hyvin syötetty tasankolainen
saadaksensa vatsansa muutamia tuumia pienemmäksi ympärykseltään, tänne
tulevat rikkaat tilallisten tyttäret maailman nähtäviksi. Nämä
muodostavat seurapiirin puolestaan, yhtä pöyhkeän ja suletun kuin
muutkin. Mutta tänne lähettävät myös kunnat vaivaishoidon
kustannuksella taudin runtelemat sairaansa, enkä koskaan ole nähnyt
niin monta vertaistani kainalosauvoilla eteenpäin laahautuvan kuin
täällä.
Kuljimme edelleen, ylös niitä jyrkkiä portaita, jotka vievät
"vuorelle", melkoisen korkealle mäelle lähteen toisella puolen. Täällä
vallitsee varsinainen kansanelämä ja tänne maalaiset matkustavat
sunnuntaisin viettääkseen jonkun hauskan hetken. Mäellä olevalla
kentällä oli jo sellainen telme kuin markkinoilla. Karuselli pyöri
musikin soidessa, häränpää sai raskaat iskunsa, ja oman vinkumisensa
säestämänä teki opetettu porsas temppujansa. Mutta vielä kuului kuorma
toisensa perästä ajaa vyöryttelevän pitkin tietä, ja rahvasjoukko
tiheni tihenemistään.
Skånelainen huvittelee mielellään. Työmies raataa kuin juhta koko
viikon, mutta sunnuntaina hän tahtoo korvata vahinkonsa. Silloin
kajahtelee joka metsänrinne harmonikan räikeistä sävelistä, ja tukevat
jalat pyörähtelevät tanssikenttien poljetulla tanterella.
Mutta täällä oli vähän parempaa. Täällä oli aitauksella ympäröitty
rata, suuri alaltaan ja lautalattialla varustettu, vaikka paljaan
taivaan alla. Soittamassa oli vinkuva orkesteri, kolmimiehinen, ja
maksuna oli kymmenen äyriä tanssilta, jonka seikan pitäisi taata radan
omistajalle kauniin puhtaan voiton, sillä tanssihaluisten tungos oli
suuri, ja orkesteri piti kyllä huolta siitä, ett'eivät tanssit tulleet
liian pitkiä. Seisoa ja levätä kesken tanssin ei siis voinut tulla
kysymykseenkään. Tahdottiin tietysti saada rahoistaan täysi arvo ja
tanssittiin, niin että hiki valui. Ennen kaatua kuin helpottaa!
En tiedä mitään, mikä minua niin suuresti huvittaisi, kuin seisoa
hetkisen aikaa katselijana tanssilavan luona; ja moni mahtaa olla samaa
mieltä kuin minä, sillä lavaa ympäröi monet monituiset rivit
katselunhaluisia. Mutta ei se näyttänyt haittaavan tanssijoita. Ja
siinäpä se onkin! Tuo virkistävä -- olinpa vähällä sanoa mieltä
ylentävä -- vaikutus, jota tuntee tuollaisia luonnonlapsia
katsellessaan, johtuu juuri siitä, että ne eivät vähintäkään ajattele
sitä, miltä he näyttävät. He antautuvat hetken nautintoon niin
täydellisesti, että me "kulturi-ihmiset" tuskin voimme sitä
käsittää. Ja se se juuri antaa heidän raa'alle elämänilolleen
sellaisen välittömyyden, joka melkein saattaa meidät kadehtimaan.
Itsensäarvosteleminen -- tuo, että ikäänkuin asetutaan ulkopuolelle
itseään tutkiakseen vierain silmin itseään ja käytöstään -- on jotain
heille vallan tuntematonta. Sivistyneissä säätyluokissa on tuo
arvostelu kitkenyt pois kaikki silmäänpistävät säännöttömyydet ja
antanut yksilöille ulkonaisen yhdenmukaisuuden. Eriäväisyydet tuntuvat
vaan kuni vivahduksina ja ovat syvemmällä, sivistymättömissä ne
ilmaantuvat selvästi ja pinnalla. Niin, ei tarvitse mennä etemmäksi
kuin tanssilavan luo huomatakseen tätä. Yksilöisyyttä ei mikään
rajoita, ettekä löydä kahta paria, jotka tanssivat samalla tapaa.
Täällähän oli päälle päätteeksi tanskalaisia ja ruotsalaisia sekaisin,
mikä teki erilaisuudet vieläkin tuntuvammaksi. Tanskalaisen
työväenyhdistyksen jäsenet olivat aivan väsymättömiä ja erosivat
puheliaisuudellaan ja vilkkaudellaan meidän hitaammista
tasankolaisistamme.
Tanskalaisten "daamien" puvuissa huomasi joskus jonkinmoista loistoa,
jota vastoin kaikkien ruotsalaisten puvut olivat samaa maalaista
kuosia, mutta tyytyväisyys oli yhtä suuri, ja kaikista näki, että he
tahtoivat huvitella koko viikon vaivojen edestä.
Katsokaa tuota naista, hän on vielä nuori, varmaan joku muotiompelija,
sen näkee hänen pukunsa somuudesta, jossa ilmaantuu kaunoaistia,
Harjaantuneet kädet ovat asetelleet nuo reunustukset ja laittaneet tuon
hatun, ja jos hänellä olisi ollut varaa maksaa noille harjaantuneille
käsille, ei hän koskaan olisi tanssinut täällä. Kauniit kasvot,
älykkäiksikin voi niitä sanoa, mutta kalpeat yönvalvomisesta ja työstä.
Hän on seisonut ulkopuolella katselijajoukossa ja kuunnellut soittoa,
siksi kuin halu olla mukana on vallannut hänet. Onhan tämä joutopäivä,
ja hän on vieraassa maassa, ei kukaan hänen kauppatuttavistaan ole
täällä häntä näkemässä. Ja hän tanssii -- mitä se tekee? Huomenna hän
jälleen alkaa työnsä polkumyllyssä, tänään hän tahtoo olla vapaa ja
huvitella.
Kauan, kauan täytyy muistaa tuollaisia kasvoja. Kavaljeri? --
Tavallinen puoliherra, ken häntä ajattelee!
Kas, tuolla tulee uljas pari! Molemmat ovat päättäneet tanssia
parhaiten koko lavalla. Se ei ole ruotsalaista valssia. Tanssittaja
niiaa ja heiluu tasaisesti, sirosti, ja vie vakavasti naistansa. Hän
pitkittää, hiljentämättä hetkeksikään, vaivatta, väsymättä ja
kiirehtimättä; näyttää siltä, kuin voisi hän kestää tuntikausia. Hänen
parinsa on hoikka ja soreavartaloinen; ilokseen heitä katsoo.
Huopahattu, jonka kupeessa on pieni höyhen, soveltuu miehelle
oivallisesti, ja hän on päivettynyt; mikähän hän lienee? Varmaankin
jahtimies jossain tanskalaisessa herrastalossa! Luuletteko, että hän
väsyy! Saattepa nähdä hänen keikkuvan lattialla joka-ikisessä
tanssissa.
Mutta kas tuossa, vielä yksi tanskalainen pari!
Heitä saa osotella, saa puhua heistä, ja me nauramme niin, että tuskin
jaksamme seistä, mutta he eivät näe mitään, eivät kuule, niin he ovat
vaipuneet hetken nautintoon. Heillä ei ole ainoatakaan ajatusta
ympärillään olevaa maailmaa varten, ei vähintäkään aavistusta siitä,
miten auttamattoman naurettavia he ovat. Molemmat ovat nuoria. Tarkan
miettimisen perästä tulee siihen johtopäätökseen, vaikka heiltä
kerrassaan puuttuu kaikkea nuoruuden viehätystä. Nainen on
päivänpaahtama kuin kalankaupustelija, mies kömpelö kuin
keskenkasvuinen koiranpentu. He ovat kaupunkilaisia, sitä ei ole
epäilemistäkään, jostain takakatujen kurjimmista hökkeleistä, yhdeltä
tai toiselta laiteelta, jossa saavat koko vuoden rehmää raskaassa
työssä, ja tämä on heidän suuri juhlansa. Niin -- kaupungin lapsia --
panen vetoa vaikka mitä, että he ovat niitä. Heissä ei ole mitään
tuosta raakuudesta, joka vielä pysyy tuoreena ja terveenä. Ei, heissä
on sairaalloista hempeätuntoisuutta, joka vääntää kaikki väärään, ja
sitä paitsi koomillisuutta, joka sovittaa kaiken tuon vääristelyn.
Mutta mikä itsetunto! Työjuhdat ovat lyöttäytyneet lomailemaan ja
luulevat esiintyvänsä jonkinmoisella loistolla. Molemmat nostavat
nenänsä pystyyn, miehellä on sikari hampaissa ja hatunlieri selässä,
jota hän pitää koukussa. Ja koukussa ovat hänen polvensakin. Nainen
pitää leukansa tanssittajan olkapään yli ja tuijottaa, silmät puoleksi
ummessa, avaruuteen, samalla kun hänen laiha, likaisenruskea kätensä
pitelee suurta, valkoista nenäliinaa, joka liehuu kavaljerin selässä.
Nenäliinan käyttäminen on hänestä suurinta hienoutta. Ja pienillä,
tipsuttavilla askeleilla liukuvat he ympäri tanssilavan. Luulisi heidän
nukkuvan joka minutti, ja välistä pysyvät he samalla paikalla, pyöriä
tipsutellen vaan ympäri. Kärpästen olen nähnyt tanssivan samallaista
tanssia, kun ne ovat pysähtyneet ilmaan kauniina kesäiltana. Ja koko
ajan pitää tanssittaja naisen kättä ojennettuna kuten laivan
kokkapuuta. En koskaan ole nähnyt kahden olennon niin tylsätuntoisesti
kestävän sysäyksiä, sillä ei hetkeksikään kadonnut tuo muuttumaton
onnellisuudenhymy heidän kasvoistaan.
Mutta mitä tämä? Meidän oma kuskimmehan tuolla myös on pyörähtelemässä.
Hänen ryhtinsä on moitteeton, ja hänen kasvoissaan kuvastuu
jonkinmoinen itsetuntoisuus. Tuo ei ole sokeata heittäytymistä huvin
valtaan, tuossa jo on jonkinmoista maltillisuutta, heräävää
itsensäarvostelemista. Sivistys tarttuu.
Ja katsokaa -- tuossa sen jo näemme täysin kehittyneenä! Ruotsalainen
ylioppilas tanssii pikku sisarensa kanssa. Hän hymyilee tanssiessaan
ivallisen näköisenä, että nähtäisiin, että hän tanssii hänen tähtensä,
ei itsensä, että hän ikäänkuin korkealta katsoo halveksien alas tuohon
telmeesen. Hän ei hetkeksikään unohda, että hänellä on katsojia.
Hänelle tämä ei olekaan mitään huvia.
Mutta nyt tuo jo tuntuu liian kirjavalta, ja siihenkin jo kyllästyy.
Nousimme siis jälleen mukaviin vaunuihimme ja ajaa vyöryttelimme
sieltä, pois Ramlösan vanhojen puiden luota, kohti salmea, joka
kimalteli edessämme, ja kohti sen rannalla olevaa ystävällistä, pientä
kaupunkia.
1885.