Noin kuusi viikkoa tätä ennen, kesäkuun 13. päivänä, siis päivää
myöhemmin kuin Weldon Instituutin kokoussalissa oli pidetty myrskyisä
istunto, oli Philadelphian kaikissa väestöryhmissä, valkoisten ja
mustien joukossa, noussut tavaton hälinä, jota on helpompi todeta kuin
kuvata.
Jo aamun ensi tunteina puhuttiin kaikkialla ainoastaan edellisiltana
sattuneesta oudosta ja häpäisevästä kohtauksesta. Muuan tunkeilija,
joka väitti itseään insinööriksi ja mainitsi nimensä olevan Robur --
Robur Valloittaja -- mitä tietysti ei voitu uskoa todeksi, muukalainen,
jonka kotipaikkaa tai kansallisuutta kukaan ei tiennyt, oli
äkkiarvaamatta ilmestynyt saliin, herjannut ilmapallon kannattajia,
häpäissyt seuran johtomiehiä, kehunut ilmaa raskaampien lentokoneiden
ihmeellisiä etuja, purkanut suustaan saastaista pilkkaa kauhean metelin
keskellä ja vastannut läsnäolevien luonnollisiin varoituksiin vielä
pahemmilla uhkauksilla. Sitten hän oli poistunut puhujalavalta
revolverien paukkuessa ja hävinnyt tiehensä. Perinpohjaisista
etsinnöistä huolimatta häntä ei enää ollut löydetty eikä sen koommin
kuultu puhuttavankaan hänestä.
Se oli tietysti omiaan synnyttämään huhuja, kiihottamaan kaikkien
mielikuvitusta. Siinä suhteessa ei laiminlyöty mitään Philadelphiassa
eikä Yhdysvaltojen 36 osavaltiossa; totta puhuaksemme oli hälinä yhtä
valtava vanhassa kuin uudessa maailmassa.
Mutta kuinka paljon tämä meteli yltyikään, kun kesäkuun 13. päivänä
illalla selvisi, että Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri
eivät olleetkaan palanneet kotiinsa, vaikka he olivat kunnon
herrasmiehiä, arvossapidettyjä ja järkeviä. Edellisenä iltana he olivat
lähteneet kokoussalista kelpo kansalaisina, joilla ei ollut muuta
mielessä kuin rauhallisesti päästä taas oman lietensä ääreen,
vanhoinapoikina, joiden ei tarvinnut kotiin palatessaan pelätä nyrpeää
vastaanottoa. Olisivatkohan he ehkä piiloutuneet jonnekin? Ei, tai
ainakaan he eivät olleet maininneet mitään sensuuntaista, mikä antaisi
aihetta uskoa sitä. Vieläpä oli sovittu siitä, että he seuraavana
päivänä taas tulisivat seuran toimistoon, toinen puheenjohtajana,
toinen sihteerin tehtäviin, koska oli päätetty pitää istunto, jossa
keskusteltaisiin edellisen illan merkillisistä tapahtumista.
Eikä siinä kaikki: paitsi näiden kahden, Pennsylvanian osavaltiossa
varsin huomattavan henkilön täydellistä katoamista oli myös palvelija
Frycollin poissa, yhtä perinpohjin hävinnyt kuin hänen isäntänsäkin.
Koskaan ei ole Toussain L'Ouverturen, Soulouquen ja Dessalinen ajoista
saakka yksikään neekeri antanut niin paljon puheenaihetta. Hänellä
tulisi varmaankin olemaan tärkeä sija sekä philadelphialaisten
palvelijakumppaniensa että kaikkien niiden omituisten henkilöiden
joukossa, joiden kuuluisuuteen tässä kauniissa Amerikan valtakunnassa
ei tarvita sen enempää kuin mikä tahansa merkillisyys.
Seuraavana päivänä ei kuulunut mitään uutta. Kumpaakaan herraa tai
Frycollinia ei ollut nähty missään. Nyt oltiin jo vakavasti
huolestuneita. Mielet kiihtyivät yhä pahemmin. Posti- ja
sähkölennätinlaitoksen edustalle kerääntyi valtavia väkijoukkoja
utelemaan, oliko saapunut uutisia.
Ei vielä mitään.
Kuitenkin oli varmasti nähty heidän molempien astuvan ulos Weldon
Instituutin talosta. He olivat puhelleet keskenään kovalla äänellä,
ottaneet mukaansa Frycollinin, joka oli odottanut heitä portilla,
sitten kävelleet pitkin Walnut-katua ja kääntyneet Fairmont-puistoon
päin.
Jem Cip, kasvissyöjä, oli vielä puristanut puheenjohtajan oikeaa kättä
ja sanonut hänelle:
-- Huomenna tavataan!
Ja William T. Forbes, joka valmisti sokeria vaaterievuista, oli Phil
Evansilta saanut sydämellisen kädenlyönnin ja kuullut hänen kahteen
kertaan sanovan:
-- Näkemiin... näkemiin!
Neiti Doll ja neiti Mat Forbes, jotka olivat kiintyneet setä Prudenceen
mitä vilpittömimmän ystävyyden sitein, eivät osanneet tointua tämän
katoamisen herättämästä hämmästyksestä. Saadakseen uutisia kadonneesta
he puhuivat vielä enemmän kuin tavallisesti.
Näin kului kolme, neljä, viisi, kuusi päivää, sitten viikko, kaksi
viikkoa... Ei ketään eikä mitään vihjausta, jonka avulla olisi päästy
kolmen kadonneen jäljille.
Sillä välin oli järjestetty tarkat etsinnät koko kaupunginosassa... Ei
mitään! Samoin niiden katujen varsilla, jotka veivät satamaan... Ei
mitään! Vieläpä puistossakin, puiden seassa, tiheimmissä vesakoissa...
Ei kerrassaan mitään!
Kuitenkin pantiin merkille, että laajimmalla aukeamalla ruohoa oli
äskettäin tallattu, vieläpä epäilyttävällä, selittämättömällä tavalla.
Samoin huomattiin ympäröivän metsän laidassa merkkejä, jotka
viittasivat tappeluun. Oliko siis jokin rikollisjoukkio kohdannut
molemmat herrat ja käynyt heihin käsiksi, kun ilta oli myöhäinen ja
puisto silloin arvatenkin autio?
Se oli mahdollista. Poliisi ryhtyikin nyt tutkimaan asiaa virallisesti,
laillista hitautta noudattaen. Naarattiin Schuylkill-joessa,
haravoitiin sen pohjaa, leikattiin tasaiseksi rannikolle kasvanut
tuuhea heinikko. Ja vaikka siitä ei ollut apua, puuha ei mennyt täysin
hukkaan, sillä joki tarvitsikin kunnon puhdistamista. Käytännöllistä
väkeä nämä Philadelphian kaupunginvaltuutetut!
Sitten turvauduttiin julkisuuden apuun, jota toivottiin sanomalehdiltä.
Ilmoituksia, kuulutuksia, ellei juuri kehuskeluja, lähetettiin
Yhdysvaltojen kaikille kansanvaltaisille tai tasavaltaisille lehdille,
olivat ne minkä värisiä tahansa. _Daily Negro_, mustan rodun erityinen
äänenkannattaja, julkaisi Frycollinin piirteet hänen viimeisen
valokuvansa mukaan. Palkintoja ja korvauksia luvattiin kaikille, jotka
voisivat antaa vähänkin tietoja kolmesta kadonneesta, vieläpä
niillekin, jotka antaisivat pienenkin vihjeen, jonka avulla päästäisiin
heidän jäljilleen.
-- Viisituhatta dollaria! Viisituhatta dollaria! Kuka tahansa
kansalainen voi...
Mikään ei tehonnut. Luvatut viisituhatta dollaria jäivät Weldon
Instituutin kassakaappiin.
-- Kadoksissa! Kadoksissa! Kadoksissa!!! Setä Prudence ja Phil Evans
Philadelphiasta!
Luonnollisesti joutui ilmapallon harrastajien seura erittäin pahaan
pulaan, kun sen puheenjohtaja ja sihteeri olivat näin selittämättömällä
tavalla kadonneet. Aluksi tehtiin ja julistettiin kiireelliseksi
sensuuntainen päätös, että _Go-ahead_ nimisen ilmapallon rakennustyö
heti keskeytettäisiin, vaikka se olikin jo edistynyt pitkälle. Sillä
kun tämän hankkeen tärkeimmät alkuunpanijat, juuri ne miehet, jotka
olivat siihen uhranneet melkoisen osan aikaansa ja rahojaan, olivat
poissa, kuinka silloin olisi tahdottu viedä työ päätökseen ilman heidän
arvokasta myötävaikutustaan? Sehän olisi ollut loukkaavaa, ja siksi oli
parasta odottaa.
Mutta juuri näihin aikoihin tuli uudestaan puheeksi se outo ilmiö, joka
oli niin ylenpalttisesti kiihottanut mieliä muutamia viikkoja
aikaisemmin. Sillä salaperäinen kapine oli todellakin taas nähty tai
oikeammin vilahdukselta näkynyt eri kertoja ilmakehän ylemmissä
kerroksissa. Tosin ei kukaan tullut ajatelleeksi, että tällä niin
merkillisellä uudelleen näyttäytymisellä ja yhtä arvoituksellisella
Weldon Instituutin kahden jäsenen katoamisella oli mitään yhteyttä.
Tavaton annos mielikuvitusta olisikin tarvinnut olla sillä ihmisellä,
joka olisi arvannut näiden kahden tosiasian kuuluvan yhteen.
Oli miten oli, asteroidi, meteori, tulennuoli, lentävä hirviö,
ilmaraana, tai miksi kukin sitä nimitti, oli taas havaittu sellaisissa
oloissa, että voitiin entistä paremmin arvioida sen kokoa ja muotoa.
Aluksi se nähtiin Kanadassa niiden alueiden kohdalla, jotka ulottuivat
Ottawasta Quebeciin, vieläpä jo seuraavana päivänä setä Prudencen ja
Phil Evansin katoamisen jälkeen: sitten myöhemmin Kaukaisen Lännen
tasankojen yläpuolella, jolloin se ajoi kilpaa junan kanssa suurella
Pacific-radalla.
Siitä päivästä lähtien määrätyt ajatukset syrjäyttivät maailman
tiedemiesten epävarmuuden. Tuo esine ei lainkaan ollut luonnontuote; se
oli lentokone, jossa oli otettu käytäntöön ilmaa raskaamman teoria. Ja
jos tämän ilma-aluksen luoja ja päällikkö vielä tahtoisi salata
henkilöllisyytensä, hän ei näkynyt ainakaan haluavan pitää konettaan
salassa, koska oli laskeutunut niin lähelle ihmisten katseltavaksi
Kaukaisessa Lännessä. Millaista mekaanista voimaa hän käytti, millaisia
olivat ne koneet, jotka panivat ilma-aluksen liikkeelle tai kannattivat
sitä, niihin kysymyksiin ei osattu vastata. Ainakin oli ehdottoman
varmaa, että tällä laitteella oli suorastaan poikkeuksellinen
liikkumiskyky. Sillä muutamia päiviä myöhemmin se oli havaittu Taivaan
valtakunnan yläpuolella, sitten Hindustanin pohjoisosassa ja taas vähän
ajan kuluttua Venäjän loputtomien arojen yllä.
Kuka siis oli tämä rohkea mekaanikko, jolla oli hallussaan niin
erinomainen ilma-alus, etteivät valtakuntien rajat merkinneet hänelle
mitään eivätkä valtameretkään pysähdyttäneet hänen lentoaan, vaan hän
saattoi kulkea maapallon ilmakehässä yhtä helposti kuin joku muu omilla
tiluksillaan? Pitikö otaksua, että se oli sama Robur, joka oli niin
töykeästi paiskannut teoriansa vasten Weldon Instituutin kasvoja
silloin, kun hän ilmestyi murskaamaan ohjattavien ilmapallojen haaveen?
Kenties tämä ajatus tuli muutamien teräväjärkisten mieleen. Mutta --
merkillinen ilmiö todella -- kukaan ei osannut kuvitella, että mainittu
Robur olisi mitenkään ollut vaikuttamassa Weldon Instituutin
puheenjohtajan ja sihteerin kohtaloon.
Kaikki olisi jäänyt salaperäisyyden verhoon, ellei olisi saatu erästä
sähkösanomaa, joka lähetettiin Ranskasta, New Yorkin kautta Amerikkaan
heinäkuun 6. päivänä kaksikymmentäkolme minuuttia vaille kaksitoista
päivällä.
Mitä tässä sähkösanomassa ilmoitettiin? Siinä oli sama teksti kuin
Pariisissa löydettyyn nuuskarasiaan kätketyssä tiedonannossa, joka
paljasti, miten oli käynyt niiden kahden arvoisan kansalaisen, joiden
kuolemaa jo oltiin vähällä julkisesti surra Yhdysvalloissa.
Ihmisryöstön toimeenpanija oli siis se Robur-niminen insinööri, joka
oli varta vasten saapunut Philadelphiaan murskatakseen ilmapallon
harrastajien teorian jo ennen kuin se niin sanoaksemme oli kuoriutunut
munasta! Hän siis komensi _Albatross_-nimistä ilma-alusta! Kostoksi hän
oli ryöstänyt setä Prudencen ja Phil Evansin ja kaupanpäällisiksi
palvelija Frycollinin. Ja kaikkia näitä kolmea henkilöä saattoi pitää
ikipäiviksi menneinä, ellei heidän maanpäällisten ystäviensä onnistuisi
jollakin keinolla, esimerkiksi rakennettuaan koneen, joka kykenisi
taistelemaan tuon voimakkaan lentokoneen kanssa, tuoda heidät takaisin
maankamaralle.
Mikä kiihtymys, mikä tyrmistys! Pariisista tullut sähkösanoma oli
osoitettu Weldon Instituutin toimistoon. Seuran jäsenet saivat siitä
heti tiedon. Kymmentä minuuttia myöhemmin sai koko Philadelphia kuulla
tämän uutisen puhelimitse, sitten vajaan tunnin kuluttua koko Amerikka,
sillä se oli sähkötetty edelleen pitkin uuden mantereen lukemattomia
lennätinlankoja. Sitä ei haluttu uskoa, eikä kuitenkaan mikään ollut
sen varmempaa. Se on varmaankin jonkun ilkeämielisen leikinlaskijan
kuje, sanoivat jotkut; kaikkein vastenmielisintä huijausta,
väittivät toiset. Kuinka sellainen kaappaus olisi voitu suorittaa
Philadelphiassa, vieläpä niin salaa? Kuinka _Albatross_ olisi voinut
laskeutua maahan Fairmont-puistossa, niin ettei sen ilmestymistä
Pennsylvanian osavaltion näköpiiriin olisi kukaan pannut merkille?
Niinpä kyllä. Olihan tällaisissa huomautuksissa perää. Epäuskoisilla
oli vielä oikeus epäillä. Mutta se oikeus riistettiin heiltä, kun oli
kulunut viikko sähkösanoman saapumisesta. Heinäkuun 13. päivänä oli
ranskalainen postilaiva _Normandie_ laskenut ankkurin Hudson-joen
suulle, tuoden mukanaan kuuluisan nuuskarasian. New-Yorkin rautatie
toimitti sen kiireimmiten Philadelphiaan.
Se oli todellakin Weldon Instituutin puheenjohtajan nuuskarasia. Jem
Cipin olisi sinä päivänä ollut viisasta nauttia tukevampi ateria, sillä
hän oli vähällä pyörtyä tuntiessaan tuon rasian. Kuinka usein hän
olikaan siitä ottanut hyppysellisen nuuskaa ystävyyden merkiksi. Neiti
Doll ja neiti Mat tunsivat myös tämän nuuskarasian, jota he olivat niin
monesti katselleet toivossa saada kerran pistää sinne laihat
vanhanpiiansormensa. Lisäksi oli todistajina heidän isänsä William T.
Forbes, Truk Milnor, Bat T. Fyn ja monta muuta seuran jäsentä. Satoja
kertoja he olivat nähneet sen aukenevan ja taas sulkeutuvan
kunnioitetun esimiehensä hyppysissä. Lopuksi saatiin sille varmennus
setä Prudencen kaikilta ystäviltä tässä Philadelphian kelpo
kaupungissa, jonka pelkkä nimikin -- kuten sopisi tavantakaa toistaa --
ilmaisee sen asukkaiden rakastavan toisiaan kuin veljiään.
Näin ollen ei tässä suhteessa ollut vähintäkään epäilyä. Ei ainoastaan
puheenjohtajan nuuskarasia, vaan myös hänen hyvin tunnettu käsialansa
joka näkyi tiedonannossa, esti epäuskoisia tästä lähtien kohauttamasta
olkiaan. Silloin alkoi vaikerrus, ja epätoivoiset kädet suuntautuivat
taivasta kohti. Setä Prudence ja Phil Evans vankeina liitelemässä
lentokoneessa, eikä kenelläkään edes ollut aavistusta, kuinka heidät
pelastettaisiin sieltä!
Niagara-Fallsin yhtiö, jonka suurin osakas oli setä Prudence, oli
vähällä lopettaa liiketoimensa ja pysähdyttää koskensa. _Walton Watch
Company_ aikoi jo muuttaa rahaksi koko kellotehtaansa menetettyään
johtajansa, Phil Evansin.
Niin, tämä oli yleinen suru, eikä sana "suru" ole suinkaan liioiteltu,
sillä lukuunottamatta muutamia huimapäitä, jollaisia tavataan
Yhdysvalloissakin, ei voitu toivoa, että enää koskaan saataisiin nähdä
näitä kahta arvossapidettyä kansalaista.
Sillä välin ei kuulunut enää mitään uutisia _Albatrossista_ sitten sen
Pariisin ylityksen, paitsi että se oli muutamia tunteja myöhemmin nähty
Rooman yläpuolella -- siinä kaikki. Eikä siinä olekaan mitään outoa,
kun ottaa lukuun, kuinka nopeasti ilma-alus oli kulkenut Euroopan yli
pohjoisesta etelään ja sitten viistoon välimeren poikki. Tämän hurjan
vauhdin vuoksi sitä ei ollut kaukoputkilla voitu havaita millään
kohdalla matkansa varrella. Tähtitornien oli turha panna
henkilökuntansa seuraamaan sitä yöllä ja päivällä, sillä Robur
Valloittajan lentokone oli kiitänyt joko niin kaukana tai niin
korkealla -- Ikariassa, kuten hän itse joskus sanoi -- että oli
toivotonta koskaan havaita sitä.
Tässä sopii lisätä, että jos sen vauhti olikin hiljentynyt Afrikan
rannikon kohdalla, sitä ei kuitenkaan huomattu etsiä Algerin taivaalta,
kun setä Prudencen tiedonantoa ei silloin vielä tunnettu. Ilma-alus
havaittiin kyllä Timbuktun yläpuolella, mutta tämän kuuluisan kaupungin
tähtitorni -- mikäli siellä on tällainen laitos -- ei ollut vielä
ehtinyt lähettää Eurooppaan havaintojensa tulosta. Mitä taas tulee
Dahomeyn kuninkaaseen, niin hän olisi ennemmin leikkauttanut päät
pariltakymmeneltä tuhannelta alamaiseltaan, niiden joukossa
ministereiltään, kuin tunnustanut jääneensä tappiolle ottelussaan
lentokoneen kanssa. Sitä hänen itserakkautensa ei olisi sietänyt.
Sitten insinööri Robur oli kulkenut Atlantin valtameren ylitse,
saapunut Tulimaan ja edelleen Kap Hornin kohdalle. Sieltä hän joutui,
hieman vastoin tahtoaan, käväisemään etelänavan seuduilla, jopa
pyyhältämään itse navankin yli. Mutta näiltä ikuisen pakkasen
perukoilta ei ollut syytä odottaa mitään uutisia.
Niin kului heinäkuu, eikä yksikään ihmissilmä voinut kerskua edes
vilahdukselta nähneensä ilma-aluksen.
Sitten päättyi elokuukin, ja epätietoisuus Roburin vankien kohtalosta
pysyi ennallaan. Nyt saattoi jo kysyä, eikö insinööri ollut, samaan
tapaan kuin Ikaros, ensimmäinen historian mainitsemista lentäjistä,
joutunut uhkarohkeutensa uhriksi.
Yhtä tuloksettomana kului myös syyskuu tai oikeastaan sen ensimmäiset
27 päivää.
Tosin tässä maailmassa on pakko mukautua kaikkeen. Ihmisluonteen
mukaista on unohtaa entiset kärsimykset. Unohdetaan, koska on
välttämätöntä unohtaa. Mutta tällä kertaa on sanottava maanpäällisen
yleisön kunniaksi, että se uskollisesti pysyi ennallaan. Ei, se ei
käynyt vähääkään kylmäkiskoiseksi muistellessaan millaisen kohtalon
kaksi valkoista ja yksi neekeri olivat joutuneet kokemaan, kun heidät
oli temmattu yläilmoihin kuten profeetta Elias, jonka palaamisesta maan
päälle raamattu ei kuitenkaan ollut antanut lupausta.
Ja tämä onnettomuus tuntui katkerampana Philadelphiassa kuin missään
muualla. Siihen liittyi hiukan henkilökohtaistakin pelkoa. Robur oli
kostaakseen ryöstänyt setä Prudencen ja Phil Evansin heidän
kotiseudultaan. Hän oli todellakin kostanut, joskin vääryydellä. Mutta
riittäisikö se tyydyttämään hänen kostonhimoaan? Eikö hän ulottaisi sen
myös toisiin, jotka olivat Weldon Instituutin puheenjohtajan ja
sihteerin ystäviä? Ja kuka saattoi väittää olevansa turvassa
täydellisesti ilmaa hallitsevan miehen hyökkäyksiltä?
Mutta sitten, syyskuun 28. päivänä, levisi merkillinen uutinen kuin
kulovalkea läpi kaupungin. Setä Prudence ja Phil Evans olivat muka
iltapuolella jälleen ilmestyneet Weldon Instituutin puheenjohtajan
yksityisasuntoon.
Ja merkillisintä oli se, että tämä uutinen oli tosi, vaikka
järki-ihmiset eivät aluksi ottaneet sitä uskoakseen.
Ilmeinen tosiasia kumosi kuitenkin kaikki epäilykset. Siinä molemmat
kadonneet olivat omassa persoonassaan, kaikkea muuta kuin aaveina... ja
Frycollin oli myös tullut takaisin.
Seuran jäsenet, sitten heidän ystävänsä ja vihdoin suuret kansanjoukot
riensivät setä Prudencen talolle. Molempia toveruksia tervehdittiin
ylenpalttisen innostuneesti; kaikki puristivat heidän kättään riemusta
huutaen.
Siellä oli Jem Cip, jätettyään kesken ateriansa, johon kuului
paistettua vuohenkaalia, samoin kuin William T. Forbes ja hänen
molemmat tyttärensä, neiti Doll ja neiti Mat. Ja tänään setä Prudence
olisi voinut ottaa vaimokseen heidät molemmat, mikäli olisi ollut
mormooni; mutta hän ei sattunut kannattamaan tätä uskonlahkoa eikä edes
aikonut niin tehdä. Saapuvilla olivat myös Truk Milnor, Bat T. Fyn ja
vihdoin seuran kaikki jäsenet. Vielä nytkin tuntuu ihmeelliseltä,
kuinka setä Prudence ja Phil Evans pääsivät hengissä tuhansien käsien
puristuksesta, joka heidän täytyi kestää kulkiessaan koko kaupungin
halki.
Samana iltana piti Weldon Instituutilla olla viikkokokouksensa.
Tietysti odotettiin, että puheenjohtaja ja sihteeri saapuisivat sinne
tavallisille paikoilleen. Mutta koska he eivät vielä olleet kertoneet
seikkailuistaan -- kenties heille ei ollutkaan annettu suunvuoroa? --
niin toivottiin myös, että he kokouksessa kertoisivat yksityiskohtia
myöten, mitä olivat kokeneet retkellään.
Syystä tai toisesta molemmat olivatkin pysyneet mykkinä. Yhtä sanaton
oli myös palvelija Frycollin, joka oli ollut vähällä revetä kappaleiksi
veriheimolaistensa riehaantuneessa syleilyssä.
Mutta se, mitä molemmat ystävykset eivät olleet sanoneet tai tahtoneet
sanoa, oli tapahtunut seuraavalla tavalla:
Muistetaanhan vielä, kuinka uskaliaasti Weldon Instituutin
puheenjohtaja ja sihteeri olivat heinäkuun 28. päivän vastaisena yönä
paenneet ilma-alukselta, kuinka ihastuneina he olivat polkeneet
Chathamin saaren kalliopohjaa. Sitten oli ammuttu Phil Evansia, setä
Prudence oli katkaissut köyden, ja lounaistuulen ajamana oli
_Albatross_, jonka kumpikaan vetopotkuri ei ollut kunnossa, lähtenyt
kiitämään ulapalle, nousten samalla hyvin korkealle. Sytytettyjen
sähkölyhtyjen ansiosta saarelle jääneet olivat voineet seurata samalla
sen menoa jonkin aikaa, mutta pian se oli kadonnut pimeyteen.
Pakolaisten ei enää tarvinnut pelätä mitään. Miten Robur olisi voinut
palata saarelle, kun ilma-aluksen potkurit varmaankin pysyisivät
toimintakyvyttöminä vielä kolme tai neljä tuntia?
Sillä välin ehtisi räjähdys tuhota aluksen. _Albatrossista_ jäisi vain
kelvoton hylky kellumaan merellä, ja kaikki siinä olleet miehet
olisivat ruhjoutuneina meren saaliina.
Kosto olisi silloin täyttynyt kaikessa kauheudessaan.
Setä Prudence ja Phil Evans katsoivat laillisesti puolustaneensa
itseään, eikä heillä siis ollut tunnonvaivoja.
Phil Evans oli saanut vain mitättömän haavan ilma-aluksen kannelta
ammutusta luodista. Kaikki kolme miestä lähtivät liikkeelle rantaa
pitkin toivoen tapaavansa alkuasukkaita.
Tässä toivossa he eivät pettyneetkään. Chathamin länsirannikolla asui
noin viisikymmentä mustaihoista, jotka elättivät itseään kalastuksella.
He olivat nähneet ilma-aluksen laskeutuvan saaren kohdalle. Nyt he
soivat pakolaisille sellaisen vastaanoton kuin nämä olisivat olleet
yliluonnollisia, jumaloitavia olentoja, tai siitä ainakaan ei paljon
puuttunut. Heidät majoitettiin kaikkein mukavimpaan majaan. Koskaan ei
Frycollin enää saisi tällaista tilaisuutta esiintyä mustien jumalana.
Kuten setä Prudence ja Phil Evans olivat olettaneet, he eivät nähneet
ilma-aluksen palaavan saarelle. Siitä he tietysti tekivät sen
johtopäätöksen, että räjähdys oli sen tuhonnut jossakin hyvin
korkealla. Koskaan ei siis enää kuultaisi puhuttavan insinööri
Roburista eikä hänen ihmeellisestä koneestaan tai tovereistaan.
Nyt ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa tilaisuutta päästä takaisin
Amerikkaan. Mutta merenkulkijat poikkeavat hyvin harvoin Chathamin
saarelle. Näin kului koko elokuu, ja pakolaiset saivat jo aihetta
miettiä, eivätkö he olleet joutuneet vankilasta toiseen, jossa
Frycollin sentään tuli paremmin toimeen kuin yläilmojen tyrmässä.
Vihdoin, syyskuun 3. päivänä, tuli sinne muuan laiva täydentämään
juomavesivarastoaan. Kuten vielä muistettaneen, setä Prudencella oli
Philadelphiassa _Albatrossin_ miesten käsiin joutuessaan mukanaan
muutamia tuhannen dollarin seteleitä -- enemmänkin rahaa kuin oli
tarpeen korvaamaan matkakulut Amerikkaan asti. Kiitettyään palvojiaan,
jotka osoittivat heille jäähyväisiksi ylenpalttisen harrasta
kunnioitusta, setä Prudence, Phil Evans ja Frycollin astuivat laivaan
matkustaakseen Aucklandiin. Seikkailuistaan he eivät kertoneet
sanaakaan, ja kahden päivän kuluttua he saapuivat Uuden Seelannin
pääkaupunkiin.
Siellä he pääsivät matkustajiksi eräälle postilaivalle, joka purjehti
Tyynenmeren poikki, ja syyskuun 20. päivänä, mitä mukavimman merimatkan
jälkeen, _Albatrossista_ pelastuneet kolme miestä astuivat San
Franciscon laiturille. He eivät olleet maininneet, keitä he olivat tai
mistä he tulivat; mutta kun he olivat avokätisesti maksaneet
matkaliput, yksikään amerikkalainen laivakapteeni ei olisi vaatinut
heiltä enempää.
San Franciscossa he nousivat ensimmäiseen junaan, joka lähti mantereen
poikki pitkin suurta Pacific-rataa, ja 28. päivänä he olivat perillä
Philadelphiassa.
Tällainen on suppeassa muodossa kertomus siitä, mitä oli tapahtunut sen
jälkeen, kun pakolaiset olivat jättäneet ilma-aluksen ja lähteneet
Chathamin saarelta. Näin oli siis puheenjohtajan ja sihteerin
mahdollista vielä samana iltana asettua tavallisille paikoilleen Weldon
Instituutin toimistossa, jonne saapui tungokseen asti väkeä.
Kumpikaan heistä ei ollut koskaan esiintynyt niin tyynenä. Kun heitä
katseli, ei tuntunut ollenkaan siltä, että oli sattunut mitään
poikkeuksellista kesäkuun 12. päivän ikimuistettavan kokouksen jälkeen.
Tuntui kuin heidän elämässään ei olisi ollutkaan noita kolmea ja puolta
kuukautta!
Kun oli tullut hiljaisuus läsnäolijoiden hurraa-huutojen jälkeen, jotka
he kumpikin ottivat vastaan niin rauhallisesti, ettei heidän
kasvoillaan näkynyt vähintäkään liikutusta, setä Prudence pani taas
hatun päähänsä ja alkoi puhua:
-- Arvoisat kansalaiset, kokous on alkanut.
Kaikki taputtivat käsiään vimmatusti ja syystäkin. Sillä jollei
ollutkaan eriskummallista, että kokous alkoi, niin se ainakin oli
erinomaista, että kokouksen avasi setä Prudence, Phil Evansin
avustamana.
Puheenjohtaja antoi innostuksen purkautua vapaasti ja odotti
maltillisesti, kunnes taas oltiin hiljaa. Sitten hän jatkoi:
-- Viime kokouksessamme, hyvät herrat, oli keskustelu hyvin vilkasta
(_kuulkaa, kuulkaa!_) niiden eri puolueiden kesken, joista toinen
vaati, että _Go-ahead_-palloomme pannaan potkuri keulaan, kun taas
toinen puolue kannatti peräpotkuria. (_Hämmästyksen oireita_.) Mutta
nyt olemme keksineet keinon, jolla molemmat vastakkaiset mielipiteet
saadaan sopimaan yhteen, ja tämä keino on seuraava: ilmapalloon pannaan
kaksi potkuria, toinen gondolin keulaan, toinen sen perään.
(_Perinpohjainen tyrmistys ja äänettömyys_.) Siinä kaikki.
Niin, ei sanaakaan lisää. Weldon Instituutin puheenjohtajan ja
sihteerin ryöstöstä yläilmoihin ei hiiskaustakaan! Ei vihjettäkään
_Albatrossista_ tai insinööri Roburista! Ei puoltakaan sanaa koko
retkestä tai siitä, miten he olivat päässeet pakoon vankeudestaan,
miten oli käynyt ilma-aluksen, vieläkö se kiiti avaruudessa ja pitikö
odottaa uusia kostotoimia seuran jäseniä vastaan!
Tietysti kaikilla näillä ilmapallon harrastajilla oli kova halu kysellä
setä Prudencelta ja Phil Evansilta; mutta nämä näyttivät niin vakavilta
ja sulkeutuneilta, että kaikkien mielestä oli sopivinta pitää arvossa
heidän vaiteliaisuuttaan. Kun he katsoisivat sopivaksi puhua,
saataisiin kyllä kuulla, ja suuri kunnia olisikin silloin kuunnella
heidän kertomustaan.
Kaikesta päättäen tässä merkillisessä jutussa piili ehkä jokin
salaisuus, jota ei vielä saanut kertoa maailmalle.
Ja sitten setä Prudence jatkoi puhettaan sellaisen hiljaisuuden
vallitessa, jota ei tähän asti ollut milloinkaan saatu kokea Weldon
Instituutin kokouksissa:
-- Hyvät herrat, nyt ei ole muuta jäljellä kuin lopullisesti valmistaa
_Go-ahead_, jonka tehtäväksi tulee valloittaa yläilmojen valtakunta.
Kokous on päättynyt.