Silloin kun _Albatross_ vielä oli jokseenkin korkealla, oli pantu
merkille, että tämä saari oli kohtalaisen laaja. Mutta minkä
leveyspiirin kohdalla se sijaitsi? Ja kuinka mones meridiaani kulki sen
kautta? Oltiinko nyt Tyynellämerellä vai Aasian kaakkoispuolella vai
Intian valtamerellä? Se ei selviäisi, ennen kuin Robur olisi
määrittänyt sijainnin. Mutta vaikka hän ei ollut voinut turvautua
kompassiin, hänellä oli kuitenkin syytä arvella, että pysähdyspaikka
oli Tyynenmeren saaria. Heti kun aurinko tulisi näkyviin, saataisiin
mainio tilaisuus tehdä täsmällinen havainto.
Kun saarta katseli näin korkealta -- lähes viidenkymmenen metrin päästä
-- näytti se jonkinlaiselta meritähdeltä, jolla oli kolme kärkeä.
Kaakkoisen kärjen lähellä kohosi vedestä pieni luoto, jonka edustalla
oli tiheä joukko kareja. Saaren reunalla ei näkynyt merkkejä
vuorovedestä, mikä seikka vahvisti Roburin käsityksen sen sijainnista,
sillä luode ja vuoksi ovat jokseenkin mitättömiä Tyynellä valtamerellä.
Luoteisessa kärjessä oli kartiomainen vuori, jonka korkeus arvioitiin
noin kolmeksi ja puoleksi sadaksi metriksi.
Missään ei näkynyt alkuasukkaita, mutta ehkä he asustivat
vastakkaisella rannikolla. Joka tapauksessa, jos he olisivat nähneet
ilma-aluksen, he olisivat pikemmin syöksyneet kauhuissaan piiloon tai
pakoon kuin tulleet esille.
_Albatross_ oli ankkuroinut saaren kaakkoiseen kärkeen. Sen
lähettyvillä oli pieni lahdelma, johon laski joki kallioiden välitse.
Kauempana näkyi muutamia polvekkeisia laaksoja, erilaisia puita, suuria
lintuparvia, kuten peltopyitä ja trappeja. Ellei saaressa ollut
asukkaita, se näytti ainakin sopivalta asuinpaikalta. Robur olisi
tietysti voinut laskeutua maahan asti, mutta hän ei tehnyt niin,
varmaankin siitä syystä, että kovin epätasainen maaperä ei näyttänyt
hänestä tarjoavan oikein sopivaa laskeutumisaluetta.
Sillä välin kun odotettiin tilaisuutta auringon korkeuden mittaamiseen,
insinööri käski aloittamaan korjaustyöt, joiden hän laski päättyvän
ennen iltaa. Nostopotkurit olivat täydessä kunnossa ihailtavasti
toimineet keskellä rajumyrskyä, joka oli melkein helpottanut niiden
työtä, kuten jo edellä huomautettiin. Nyt niistä oli vain puolet
käynnissä, eikä enempää tarvittukaan, jotta rannalle kohtisuorasti
kiinnitetty köysi varmasti pysyi kireänä.
Mutta molemmat vetopotkurit olivat vaurioituneet, vieläpä pahemmin,
kuin Robur luulikaan. Täytyi suoristaa niiden siipiä ja parannella
rataslaitosta, joka välitti niihin pyörimisliikkeen.
Ensiksi kävivät miehet käsiksi etupotkuriin Roburin ja Tom Turnerin
johdolla. Oli parasta aloittaa siitä mikäli jokin arvaamaton seikka
pakottaisi _Albatrossin_ lähtemään liikkeelle ennen korjaustyön
päättymistä. Tämän yhdenkin potkurin toimiessa kunnollisesti voitaisiin
entistä paremmin jatkaa matkaa.
Sillä välin olivat setä Prudence ja hänen toverinsa jääneet
peräpuolelle istumaan, käveltyään ensin edestakaisin kannella.
Mitä tulee Frycolliniin, niin hän oli erinomaisesti rauhoittunut. Mikä
ero! Nyt ei enää oltu sen korkeammalla kuin viidenkymmenen metrin
päässä maankamarasta!
Työt keskeytettiin vain silloin, kun auringon tultua näkyviin
taivaanrannan yläpuolelle voitiin ensiksikin mitata tuntikulma ja
sitten, sen ollessa ylimmillään, laskea tämän paikan keskipäiväkorkeus.
Näistä mittauksista, jotka suoritettiin äärimmäisen tarkasti, saatiin
seuraava tulos:
Pituusaste: 176° 17' itään päin nollameridiaanista.
Leveysaste: 40° 37' etelään.
Kartalla se tarkoitti kohtaa, missä oli Chathamin saari ja Viffin
luoto. Sitä ryhmää, johon nämäkin kuuluivat, nimitettiin yhteisesti
myös Broughtonin saariksi. Niiden asema oli viidentoista asteen verran
itään Tavai-Pomanusta, Tyynenmeren eteläosassa sijaitsevan Uuden
Seelannin eteläisestä saaresta.
-- Melkein sillä kohtaa kuin arvelinkin, Robur sanoi Tom Turnerille.
-- Missä me siis olemme?
-- Neljänkymmenenkuuden asteen päässä etelään X-saaresta, mikä vastaa
kahtatuhatta kahdeksaasataa meripeninkulmaa.
-- Sitä tärkeämpää siis on korjata vetopotkurit, työnjohtaja vastasi.
-- Tuuli voi kääntyä vastaiseksi sillä taipaleella, ja kun varastoja on
enää niin vähän, täytyy niin pian kuin suinkin päästä taas X-saarelle.
-- Juuri niin, Tom, ja siksi minäkin toivon hartaasti, että jo ensi
yönä ollaan liikkeellä, vaikkapa olisi pakko käyttää vain toista
potkuria. Voisimmehan sitten matkalla korjata toisen potkurin.
-- Master Robur, mitä tehdään noille kahdelle herralle ja heidän
palvelijalleen? Tom Turner kysyi.
-- Pitäisikö heidän kohtaloaan surkutella, jos heistä tulisi X-saaren
siirtolaisia? Robur vastasi.
Mutta mikä siis oli tämä X-saari? Tuntematon saari Tyynen valtameren
äärettömyydessä, päiväntasaajan ja Kravun kääntöpiirin välillä,
sellainen saari, että sille hyvinkin sopi nimeksi se algebrallinen
merkki, jonka Robur oli valinnut. Se kohosi esille siitä laajasta
ulapasta, joka ympäröi Marquesas-saaria, syrjässä kaikista valtameren
välisistä kulkureiteistä. Sinne Robur oli perustanut pienen
siirtokuntansa, sinne _Albatross_ tuli lepäämään, milloin oli lennosta
väsyksissä, ja siellä se jälleen hankki kaikkea, mitä tarvittiin
alituisilla ilmaretkillä. Tällä X-saarella oli Robur, jolla oli
käytettävänään melkoisia varoja, rakennuttanut telakan ja siinä sitten
ilma-aluksensa. Siellä sitä voitiin korjata, vieläpä rakentaa
uudestaankin. Hänen varastoissaan oli kaikkia tarvikkeita ja työkaluja
sekä elintarvikkeita niiden noin viidenkymmenen henkilön tarpeiksi,
jotka olivat saaren ainoana väestönä.
Muutamia päiviä sitten jätettyään Kap Hornin Robur olikin aikonut
palata X-saarelle, lentäen viistoon Tyynenmeren poikki. Mutta
hirmumyrsky oli siepannut _Albatrossin_ kurimukseensa. Sitten
ilma-alusta oli kiidätetty etelänavan seutujen ylitse, niin että oli
pakosta jouduttu kulkemaan melkein suoraan taaksepäin. Ellei
vetopotkureihin olisi tullut vikaa, tämä viivytys ei kuitenkaan olisi
paljon merkinnyt.
Nyt oli siis tarkoituksena lähteä takaisin X-saarelle. Mutta sinne oli
vielä pitkä matka, kuten Tom Turner oli huomauttanut, ja luultavasti
täytyisi myös taistella epäsuotuisia tuulia vastaan. Vaikka _Albatross_
käyttäisi koneitaan täydellä teholla, sittenkään ei saavuttaisi
määränpäähän liian varhain. Otaksuen, että vauhti pysyisi kohtalaisen
nopeana, saattoi laskea tämän loppumatkan kestävän kolme tai enintään
neljä päivää.
Kaikki nämä seikat olivat vaikuttaneet Roburin päätökseen pysähtyä
Chathamin saaren kohdalle. Täällä oli mitä parhain tilaisuus korjata
ainakin etupotkuri, eikä enää tarvinnut pelätä, että ilma-alus
ajautuisi etelään, pyrkiessään pohjoista kohti, vaikka nousisikin
vastatuuli. Yön tullen piti tämän korjaustyön olla jo valmis. Silloin
ohjattaisiin _Albatrossin_ liikkeitä niin, että ankkuri saataisiin
irtautumaan kallioiden välistä. Mutta jos se oli tarttunut liian
lujasti kiinni, siitä päästäisiin eroon leikkaamalla köysi poikki, ja
sitten jatkettaisiin taas lentoa päiväntasaajaa kohti.
Kuten nähdään, tämä menettelytapa oli kaikkein yksinkertaisin ja
samalla paras, ja siihen olikin ryhdytty juuri sopivaan aikaan.
Ilma-aluksen miehistö tiesi hyvin, ettei nyt saanut vähääkään hukata
aikaa, ja kävi reippaasti käsiksi työhön.
Sillä välin kun työskenneltiin ilma-aluksen keulassa, oli setä
Prudencella ja Phil Evansilla keskenään tärkeä neuvottelu, jonka
seuraukset sitten osoittautuivat hämmästyttävän vakaviksi.
-- Phil Evans, setä Prudence sanoi, -- oletteko edelleen yhtä valmis
kuin minäkin uhraamaan henkenne?
-- Olen, kuten tekin.
-- Huomautan viimeisen kerran: minusta on aivan ilmeistä, ettei meillä
enää ole vähintäkään syytä odottaa mitään hyvää tältä Roburilta.
-- Ei mitään.
-- No niin, Phil Evans, minä puolestani olen tehnyt päätökseni. Koska
_Albatross_ aikoo lähteä taas liikkeelle jo tänä iltana, niin minä
takaan, että ennen kuin yö on lopussa, meidän työmme on myös
suoritettu. Me murskaamme siivet insinööri Roburin linnulta. Ensi yönä
se räjähtää kappaleiksi ja hajoaa avaruuteen!
-- Räjähtäköön! Phil Evans vahvisti.
Kuten nähdään, molemmat ystävykset olivat jokaisesta yksityiskohdasta
samaa mieltä, vieläpä silloinkin, kun piti näin kylmäverisesti uhmata
kauheaa kuolemaa, joka heitä odotti.
-- Onko teillä kaikki, mitä tarvitaan? Phil Evans kysyi.
-- On. Viime yönä, kun Robur ja hänen miehensä eivät ehtineet muuta
kuin pitämään huolta ilma-aluksen pelastamisesta, pääsin pujahtamaan
ammusvarastoon ja sain siepatuksi dynamiittipanoksen.
-- Setä Prudence, miksi siis viivytellään...
-- Ei, vasta illalla myöhään! Kun tulee pimeä, menemme takaisin
kajuuttaamme, ja te vartioitte, ettei kukaan saa yllättää minua.
Kello kuuden aikaan he söivät tapansa mukaan päivällistä. Kahta tuntia
myöhemmin he olivat vetäytyneet hyttiinsä, kuten ainakin miehet, jotka
aikovat nukkua ollakseen sitten yöllä valmiit toimimaan virkistynein
voimin.
Ei Robur eikä yksikään hänen tovereistaan osannut epäillä, mikä tuho
uhkasi _Albatrossia_.
Setä Prudencen suunnitelma oli tällainen:
Kuten hän oli sanonut, hänen oli todellakin onnistunut pujahtaa
ammusvarastoon, joka oli sijoitettu erääseen ruuman osastoon. Siellä
hän oli anastanut jonkin verran ruutia ja sellaisen dynamiittipanoksen,
jota insinööri oli käyttänyt Dahomeyssa. Hyttiinsä palattuaan hän oli
huolellisesti kätkenyt tämän panoksen, jolla hän oli päättänyt
lennättää _Albatrossin_ ilmaan yöllä, kun se jälleen oli lähtenyt
lentämään.
Nyt Phil Evans tarkasteli toverinsa sieppaamaa pommia.
Se oli metallipäällyksinen hylsy, joka sisälsi noin kilon verran
räjähdysainetta, minkä luulisi riittävän repäisemään hajalle
ilma-aluksen ja murskaamaan sen potkurikoneiston. Ellei räjähdys
tuhoisi sitä silmänräpäyksessä, pitäisi huima putous huolen lopusta.
Toisaalta oli perin helppoa sijoittaa tämä panos hytin nurkkaan siten,
että se puhkaisisi ilma-aluksen kannen ja rikkoisi koko rungon.
Panos räjäytettäisiin ruutia sisältävän patruunan nallin avulla.
Siinäpä olikin tämän yrityksen vaikein puoli, sillä samassa, kun tuli
pääsisi nalliin, räjähtäisi panoskin. Voisi toimia niinkin, että
patruuna heitettäisiin jonkin matkan päähän jotakin esinettä vasten tai
se saisi kovan iskun toiseen päähän, jolloin tärähdys sytytti nallin,
mutta nyt täytyi menetellä toisin, ellei sytyttäjä tahtonut itse olla
räjähdyksen ensimmäinen uhri.
Setä Prudence oli tarkoin miettinyt tätäkin asiaa. Kun etupotkuri olisi
saatu kuntoon, lähtisi ilma-alus taas lentämään pohjoiseen, mutta
silloin Robur ja hänen miehensä menisivät arvatenkin peräpuolelle
korjaamaan myös takapotkuria. Mutta kaikkien ollessa tämän hytin
lähellä setä Prudencen olisi hankala toteuttaa aiettaan. Siksi hän oli
päättänyt käyttää apukeinonaan sytytyslankaa, niin että räjähdys
sattuisi ennakolta laskettuna hetkenä.
Siksi hän sanoi Phil Evansille:
-- Samalla kun otin tämän panoksen, otin myös ruutia, jonka avulla teen
nyt sytytyslangan. Sen pituus on tietysti mitattava sen ajan mukaan,
jonka se tarvitsee palaakseen loppuun, jolloin liekki osuu nalliin.
Aion sytyttää sen tasan kello kaksitoista yöllä, niin että räjähdys
sattuu kello kolmen ja neljän välillä aamulla.
-- Hyvin suunniteltu, Phil Evans vastasi.
Molemmat amerikkalaiset olivat siis joutuneet sellaiseen mielentilaan,
että kerrassaan kylmäverisesti valmistelivat hirvittävää räjäytystä,
joka tuhoisi heidät itsensäkin. Heissä kyti niin hurja viha Roburia ja
tämän tovereita kohtaan, että oman hengen uhraaminen näytti sopivalta
keinolta tehdä loppu _Albatrossista_ ja kaikista sen ilmamatkustajista.
Se oli mieletöntä ja katalaakin, tietysti! Mutta niin pitkälle he
olivat joutuneet näinä kuutena viikkona, jolloin heidän oli täytynyt
hillitä vihansa voimatta purkaa sitä mihinkään!
-- Entä Frycollin? Phil Evans kysyi. -- Onko meillä oikeutta määrätä
hänen kohtaloaan?
-- Uhraammehan mekin henkemme, setä Prudence vastasi.
Mutta on epäiltävä, olisiko neekeri pitänyt tätä perustelua riittävänä.
Sitten setä Prudence ryhtyi viipymättä toimeen, samalla kun Phil Evans
vartioi kajuutan lähellä.
Miehistö oli yhä työssä keulassa, eikä siis ollut syytä pelätä
yllätystä.
Setä Prudence jauhoi ensin pienen määrän ruutia hienoksi. Hiukan
kostutettuaan tätä ruutijauhoa hän pisti sen palttinaiseen,
sytytyslangan muotoiseen tuppeen. Kun tämä oli sytytetty ja vähän aikaa
tarkasteltu sen palamista, saatiin selville, että palaminen edistyi
viisi senttimetriä kymmenessä minuutissa, eli metrin noin kolmessa ja
puolessa tunnissa. Sitten sytytyslanka sammutettiin, puristettiin
lujasti nuoran sisään ja kiinnitettiin patruunan nalliin.
Puuha päättyi kello kymmenen aikaan illalla eikä ollut herättänyt
pienintäkään epäluuloa.
Phil Evans palasi taas hyttiin toverinsa seuraan.
Pitkin päivää oli etupotkurin korjaustyötä jatkettu niin uutterasti
kuin suinkin; mutta kun sen siivet olivat vääntyneet, ne täytyi
irrottaa suoristamista varten ja siksi potkuri oli nostettu
ilma-aluksen kannelle.
Mitä taas tulee paristoihin ja akkumulaattoreihin tai muihin
voimanlähteisiin, ne olivat säilyneet vaurioitta rajumyrskyssä. Noin
viiden tai kuuden päivän verran voitiin kaikkia koneita käyttää
täydellä teholla.
Oli jo tullut yö, kun Robur ja hänen miehensä keskeyttivät työnsä.
Etupotkuria ei vielä ollut sijoitettu takaisin paikalleen. Sen
korjaamiseen tarvittiin lisäksi kolme tuntia, ja vasta sitten se
voitaisiin panna pyörimään. Neuvoteltuaan Tom Turnerin kanssa insinööri
oli päättänyt myöntää lepohetken miehilleen, jotka olivatkin
uuvuksissa, ja siirtää huomiseksi loput työstä. Sitä paitsi
päivälläkään ei ollut liiaksi valoa tätä perin tarkkaa asennusta
varten, jota ei olisi sähkölyhtyjen valaistuksessa voitu tehdä kyllin
täsmällisesti.
Mutta setä Prudence ja Phil Evans eivät tienneet sitä. Pitäen kiinni
siitä, mitä olivat kuulleet Roburin sanovan, he arvelivat vain että
etupotkuri oli korjattu kuntoon jo ennen yön tuloa ja että _Albatross_
oli heti sen jälkeen lähtenyt liikkeelle pohjoista kohti. He siis
uskoivat ilma-aluksen irtautuneen saaresta, vaikka ankkuri vielä piti
sitä kiinni. Se käänsi tapausten kulun perin toisenlaiseksi kuin he
olivat kuvitelleet. Yö oli synkkä, eikä tullut kuutamoakaan. Paksut
pilvet tekivät pimeyden vielä sakeammaksi. Nyt huomattiin myös, että
alkoi puhaltaa kevyt tuuli. Lounaasta päin tuli muutamia puuskia, mutta
ne eivät kuitenkaan saaneet _Albatrossia_ siirtymään paikaltaan, sillä
köysi oli kyllin vahva ja ankkuri pysyi lujasti juuttuneena kiinni.
Setä Prudence ja hänen toverinsa vaihtoivat keskenään hytissä vain
jonkun sanan, kuunnellen nostopotkurien yhtämittaista hyrinää, johon
häipyivät kaikki muut ilma-aluksen äänet. He odottivat hetkeä, jolloin
piti toimia.
Vähää ennen kello kahtatoista virkkoi setä Prudence:
-- Nyt on aika!
Hytin makuulavereiden alla oli arkku, jonka voi vetää esille kuin
pöytälaatikon. Sinne setä Prudence sijoitti dynamiittipanoksen
sytytyslankoineen. Siten sytytyslanka voisi palaa tuoksumatta tai
ritisemättä. Setä Prudence raapaisi tulen sen toiseen päähän. Sitten
hän työnsi laatikon makuulaverin alle takaisin ja sanoi:
-- Nyt peräpuolelle odottamaan!
Molemmat riensivät ulos hytistä ja hämmästyivät aluksi, kun ruorimiestä
ei näkynyt tavallisella paikallaan.
Phil Evans kumartui tähystämään kaiteen yli alaspäin.
-- _Albatross_ on yhä vielä samassa paikassa, hän kuiskasi. --
Korjaustyöt eivät siis olekaan päättyneet, eikä ole päästy liikkeelle.
Setä Prudence huitaisi kädellään pettyneenä.
-- Täytyy mennä sammuttamaan sytytyslanka, hän sanoi.
-- Ei, vaan meidän pitää nyt pelastaa nahkamme, Phil Evans vastasi.
-- Miten?
-- Pitkin ankkuriköyttä, kun kerran on pimeä. Helppoahan on liukua
viisikymmentä metriä.
-- Se on totta, Phil Evans, ja aika hulluja me olisimmekin, jollemme
käyttäisi tätä odottamatonta tilaisuutta.
Mutta ensiksi he palasivat hyttiin ja kahmaisivat mukaansa kaikki, mitä
jaksoivat kantaa, sillä heidän oli otettava huomioon, että täytyisi
viipyä Chathamin saarella kenties hyvinkin kauan. Sitten he sulkivat
oven ja hiipivät ääneti keulaan päin.
He aikoivat herättää Frycollinin ja pakottaa hänet karkaamaan mukanaan.
Pimeys oli melkein täydellinen. Lounaasta alkoi ajelehtia pilviä.
Ilma-alus kiikkui jo jonkun verran ankkurinsa varassa, eikä köysi enää
ollut kohtisuorassa. Maahan laskeutuminen kävisi siis hiukan
vaivalloisemmaksi. Mutta se ei pidättänyt näitä kahta miestä, jotka
alusta saakka olivat epäröimättä panneet henkensä alttiiksi.
Molemmat astuivat varovasti pitkin kantta, välistä pysähtyen
kajuuttojen suojaan kuuntelemaan, kuuluisiko mitään ääntä. Kaikkialla
oli täysin hiljaista. Ikkunoista ei kajastanut ainoatakaan valoa.
Ilma-aluksen koko väki oli vaipunut sekä äänettömyyteen että uneen.
Heidän yhä lähestyessään sitä hyttiä, jossa Frycollinilla oli
tyyssijansa, Phil Evans seisahtui äkkiä ja kuiskasi:
-- Vartija!
Lähellä kajuuttaa makasi todella muuan mies. Oli tuskin luultavaa, että
hän nukkui. Koko pako kävisi mahdottomaksi, jos hän ehtisi hälyttää.
Siinä oli muutamia köysiä, kankaanpalasia ja vähän tappuraa, joita oli
käytetty potkurin korjaustyössä.
Hetkistä myöhemmin oli vartija tehty liikuntakyvyttömäksi, sillä
hänelle oli pantu rohdintukku suukapulaksi, pää kiedottu huppuun ja
sitten hänet itse sidottu lujasti kiinni kaiteen tankoon.
Kaikki tämä oli suoritettu melkein ääneti.
Setä Prudence ja Phil Evans kuuntelivat... Kajuuttojen sisäpuolella ei
hiljaisuus ollut vähääkään häiriintynyt. Kaikki nukkuivat yhä.
Molemmat pakolaiset -- sillä tämä nimitys heille jo sopinee --
saapuivat Frycollinin hytin kohdalle. François Tapage kuului siellä
kuorsaavan nimeään vastaavalla tavalla, mikä olikin rauhoittavaa.
Suureksi hämmästyksekseen setä Prudencen ei lainkaan tarvinnut työntää
Frycollinin ovea, sillä se oli jo auki. Hän kurkotti katsomaan sisälle,
peräytyi ja sanoi:
-- Ei ketään.
-- Eikö ketään? No missä hän voisi olla? Phil Evans mutisi.
Sitten he hiipivät keulaan asti, arvellen, että neekeri ehkä nukkui
siellä jossakin sopessa... Mutta ei vieläkään näkynyt ketään.
-- Olisikohan se veijari lähtenyt ennen meitä? tuumi setä Prudence.
-- Oli kuinka tahansa, Phil Evans vastasi, -- mutta me emme enää voi
odottaa. Lähdetään siis!
Sen enempää viivyttelemättä pakolaiset tarttuivat perätysten köyteen
molemmin kourin ja kietoivat jalkansa sen ympärille. Päästäen sitten
itsensä luisumaan he pääsivät maahan ilman pienintäkään kommellusta.
Kuinka ihanalta heistä tuntuikaan taas polkea maaperää, jota vailla he
olivat niin kauan olleet, astua lujalle pohjalle, olematta enää ilmojen
leikkikaluina!
He aikoivat juuri pyrkiä saaren sisäosiin kulkemalla pitkin joen
rantaa, kun heidän eteensä äkkiä ilmestyi ihmishahmo.
Se oli Frycollin.
Niin juuri, neekerin päähän oli tullut sama ajatus, jonka hänen
isäntänsäkin oli toteuttanut, ja hän oli ollut niin rohkea, että oli
ehtinyt edelle, ilmoittamatta asiasta mitään.
Mutta nyt ei ollut aikaa moitteisiin, ja setä Prudence aikoi lähteä
etsimään turvapaikkaa jostakin saaren perältä, kun Phil Evans
pysähdytti hänet.
-- Setä Prudence, kuulkaa minua. Me olemme nyt päässeet Roburin
käsistä. Hänet on tovereineen tuomittu hirveään kuolemaan. Sen hän
kyllä ansaitseekin, mutta jos hän kunniasanallaan lupaisi, ettei enää
yrittäisi ottaa meitä vangikseen...
-- Sellaisen miehen kunniasana...
Setä Prudence ei ehtinyt jatkaa. _Albatrossin_ kannelta kuului melua.
Arvatenkin oli kaikki miehet siellä hälytetty liikkeelle, ja kahden
matkustajan karkaaminen huomattaisiin pian.
-- Tänne, tänne! huudettiin.
Se oli vartijan ääni. Hän oli siis saanut kapulan suustaan. Pitkin
kantta marssittiin kiireesti. Ja heti sitten leimahtivat sähkölyhdyt
luoden kirkasta valoa laajalle alalle.
-- Tuolla ne ovat, tuolla! Tom Turner kiljui.
Pakolaiset oli huomattu.
Samassa antoi Robur kovalla äänellä sarjan käskyjä. Nostopotkurien ääni
hiljeni, ja ankkuriköyttä alettiin kiskoa kannelle, jolloin _Albatross_
painui yhä lähemmäksi maata.
Silloin kuului selvästi Phil Evansin ääni:
-- Insinööri Robur, lupaatteko kunniasanallanne, että jätätte meidät
rauhaan tälle saarelle?
-- En koskaan! huusi Robur.
Tähän vastaukseen liittyi pyssynlaukaus, ja luoti raapaisi Phil Evansin
olkapäätä.
-- Senkin roistot! Setä Prudence puhisi.
Ja veitsi kädessään hän riensi niiden kahden kallion luo, joiden väliin
ankkuri oli tarttunut. Ilma-alus ei enää ollut kuin viidentoista metrin
korkeudessa maasta...
Muutamassa sekunnissa hän sai köyden katkaistuksi, ja tuntuvasti
voimistunut tuuli, joka puhalsi _Albatrossin_ kylkeä vasten, vei sen
mukanaan koillista kohti, meren ylle.