Oli tullut seuraava, 24. päivä heinäkuuta. Eteläisellä
pallonpuoliskolla tämä vastaa tammikuun 24. päivää meillä. Lisäksi oli
äskettäin jäänyt taakse 56. leveysaste, ja se oli yhtä kaukana
päiväntasaajasta etelään kuin Pohjois-Euroopassa linja, joka
Skotlannissa Edinburghin kohdalla on vastaava pohjoinen leveyspiiri.
Lämpömittari näytti pysyvästi keskimäärin pakkasasteita. Siksi olikin
täytynyt käynnistää koneet, joiden tehtävänä oli tarpeen vaatiessa
kuumentaa ilmaa kajuutoissa.
Itsestään oli myös selvää, että jos päivä alkoikin pidetä talvisesta
päivänseisauksesta, joka eteläisellä pallonpuoliskolla on kesäkuun 21.
päivänä, niitä toisaalta yhä enemmän lyhensi _Albatrossin_ yhä jatkuva
lento napamaita kohti.
Auringonvaloa oli siis niukasti niinä päivinä, jolloin kuljettiin
pitkin tätä Tyynenmeren eteläosaa, joka rajoittui eteläiseen
napapiiriin. Näkyvyys oli huono ja yöllä oli toisinaan kova pakkanen.
Piti pukeutua samaan tapaan kuin eskimot tai Tulimaan asukkaat. Ja kun
tähän tarvittavia vaatekappaleita oli riittävästi mukana, saattoivat
molemmat amerikkalaiset kunnollisissa talvipukimissa pysytellä
ilma-aluksen kannella, yhä pohtien vain suunnitelmaansa ja odottaen
tilaisuutta sen toteuttamiseen. Muuten he tapasivat Roburia vain vähän,
ja sen jälkeen, kun Timbuktun tienoilla oli lausuttu uhkauksia puolelta
ja toiselta, he eivät enää joutuneet hänen kanssaan puheisiin.
Mitä tulee Frycolliniin, niin hän tuskin poistui ollenkaan keittiöstä,
jossa François Tapage osoitti hänelle hyvin suopeaa vieraanvaraisuutta
-- sillä ehdolla, että hän toimi apulaiskokkina. Kun tästä oli tuntuvia
etuja, oli neekeri suostunut sopimukseen varsin mielellään, hankittuaan
ensin isäntänsä luvan. Neljän seinän sisäpuolella hän ei joutunut
näkemään, mitä tapahtui ulkopuolella, vaan saattoi uskoa olevansa
täysin turvassa. Eikö hän ollut strutsin kaltainen, ei ainoastaan
fyysisesti valtavan vatsansa takia, vaan myös henkisesti typeryytensä
takia?
Mutta minne päin maapalloa _Albatross_ nyt aikoi lentää? Oliko
luultavaa, että se uskaltaisi keskitalvella mennä seikkailemaan
etelänavan merille tai napaseuduille? Kun otetaan huomioon jäätävän
kylmä ilmasto, vaikka myöntäisikin, että paristojen kemialliset
ainekset voisivat kestää kovaa pakkasta, eikö tuollainen retki
sittenkin merkitsisi kuolemaa, hirveätä pakkaskuolemaa koko
miehistölle? Voisi kyllä ymmärtää, että Robur yrittäisi lentää navan
yli lämpimänä vuodenaikana, mutta olisi kerrassaan mielipuolista
kokeilla sitä napamaiden talven yhtämittaisessa pimeydessä!
Tätä mieltä olivat Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri,
liidellessään nyt pakosta yhä etelään sen mantereen äärimmäisestä
kärjestä, joka vielä kuului uuteen maailmaan ja siis tosin Amerikkaan,
mutta ei Yhdysvaltoihin.
Niin, mitä tämä itsepintainen Robur aikoi? Eikö nyt jo ollut aika
lopettaa matka edes siten, että tehtäisiin loppu koko aluksesta?
Varmaa oli vain se, että tänään, heinäkuun 24. päivänä, insinöörillä
oli useita neuvotteluja työnjohtajansa kanssa. Moneen kertaan Tom
Turner ja hän tarkastelivat ilmapuntaria, eivätkä he enää aikoneet sen
avulla mitata, kuinka korkealla lennettiin, vaan saada selville kaikki
säätä koskevat oireet. Epäilemättä oli sattunut joitakin ilmiöitä,
jotka tuli ottaa huomioon.
Setä Prudence oli myös huomaavinaan, että Robur yritti laatia luetteloa
siitä, kuinka paljon oli jäljellä kaikenlaisia varastoja sekä
ilma-aluksen veto- ja nostokoneiden pitämiseksi toiminnassa että myös
ihmiskoneiden ylläpitämiseksi, joiden pysyminen täydessä kunnossa oli
yhtä tärkeää.
Kaikki tämä näkyi viittaavan siihen, että aiottiin kääntyä
paluumatkalle.
-- Paluumatkalle! Phil Evans virkkoi. -- Mutta minne?
-- Sinne, missä tuo Robur voi täydentää varastojaan, setä Prudence
vastasi.
-- Paikka lienee jokin tuntematon saari Tyynessämeressä, jokin
siirtokunta, missä asustaa päällikkönsä vertaisia rikollisia.
-- Samaa arvelen minäkin, Phil Evans. Minusta näyttää todellakin, että
hän aikoo kääntyä länteen, ja kun hän voi liikkua niin merkillisen
nopeasti, hän pääsee myös pian tavoitteeseensa.
-- Mutta emmehän me sitten voikaan toteuttaa suunnitelmaamme... jos hän
pääsee sinne...
-- Hän ei pääse sinne, Phil Evans.
Nähtävästi olivat molemmat virkatoverit osaksi arvanneet, mitä
insinööri aikoi. Kun päivä kului pitemmälle, voitiin jo pitää varmana,
että kuljettuaan hyvän matkaa eteläistä napamerta kohti _Albatross_
lopultakin aikoi peräytyä. Kun täällä rantavedet olivat jäässä Kap
Horniin asti, tavattaisiin Tyynenmeren eteläosassa kaikkialla pelkkiä
jääkenttiä ja ajelehtivia jäävuoria. Kiintojää muodosti sellaisen
vallin, jonka läpi eivät pääsisi tukevimmatkaan laivat eivätkä
pelottomimmatkaan merenkulkijat.
Tosin _Albatross_ olisi yläpotkurien vauhtia lisäämällä voinut lentää
valtamerelle kasaantuneiden jäävuorien yli ja samoin sivuuttaa
napamantereella kohoavat vuoret -- mikäli etelänavan kohdalle merkitty
kalotti oli jokin mantere. Mutta olisiko se uskaltautunut napaseutujen
pimeyden halki uhmaamaan ilmastoa, jossa pakkanen voi laskea
kuuteenkymmeneen asteeseen saakka alle nollan? Varmaankaan ei.
Niinpä kävikin, että edettyään noin sata kilometriä etelään _Albatross_
muutti suuntansa länteen päin, ikään kuin päämääränä olisi jokin
tuntematon saari Tyynellämerellä.
Alla levisi rajaton ulappa Amerikan ja Aasian mantereen välillä. Vesi
oli silloin saanut sen omituisen värin, joka on antanut aiheen
nimitykseen "maitomeri". Siinä puolihämyssä, jota auringon heikentyneet
säteet eivät enää voineet hälventää, näytti Tyynenmeren koko pinta
olevan maidonvalkea. Sitä olisi ehkä luullut aukeaksi lumikentäksi,
jonka aaltoilua ei pystynyt erottamaan näin korkealta katsellessa. Jos
tämä alue olisi todella jäätynyt pakkasessa, kohmettunut äärettömäksi
jääkentäksi, sen ulkonäkö ei olisi siitä muuttunut.
Nykyään tiedetään, että tämän ilmiön syynä ovat lukemattomat loistavat
hiukkaset, fosforinhohtoiset pikku hileet, ja yllättävää oli vain se,
että tämäntapainen heijastava kasautuma tavattiin muualla kuin Intian
valtameren vesillä.
Äkkiä huomattiin jyrkkä lasku ilmapuntarissa, joka oli päivän ensi
tunteina osoittanut jokseenkin korkeata painetta. Ilmeisesti se
merkitsi sellaisia enteitä, joista mikä tahansa laiva olisi huolestunut
mutta joista ilma-alus saattoi olla piittaamatta. Kaikissa tapauksissa
voitiin nyt olettaa, että kauhea myrsky oli äsken riehunut Tyynenmeren
vesiä.
Kello yhden aikaan päivällä Tom Turner lähestyi insinööriä ja sanoi
hänelle:
-- Master Robur, katsokaapa, mikä musta piste on tuolla
taivaanrannalla! Tuolla... suoraan meistä pohjoiseen! Onkohan se jokin
kallio?
-- Ei, Tom, siellä päin ei ole maata.
-- No sitten se on varmaankin laiva tai ainakin vene.
Setä Prudence ja Phil Evans, jotka olivat siirtyneet keulan puolelle,
katselivat myös Tom Turnerin osoittamaa pistettä. Robur käski tuoda
merikiikarinsa ja alkoi pitää tarkasti silmällä nähtyä esinettä.
-- Se on vene, hän sanoi, -- ja siitäkin olen varma, että veneessä on
ihmisiä.
-- Haaksirikkoisia? Tom Turner huudahti.
-- Niin juuri, joiden on kaiketi täytynyt lähteä laivastaan, Robur
vastasi, -- onnettomia miesparkoja, jotka eivät enää tiedä, missä päin
on maata ja jotka ovat kuolemaisillaan nälkään ja janoon. No niin,
_Albatrossista_ ei saa sanoa, ettei se edes yrittänyt auttaa heitä.
Annettiin heti käsky koneenkäyttäjälle ja hänen molemmille
apulaisilleen. Ilma-alus alkoi verkalleen painua, ja vetopotkurit
kiidättivät sitä hyvää vauhtia pohjoiseen.
Siellä oli todellakin vene. Sen purje roikkui velttona pitkin mastoa.
Kun ei tuullut, sitä ei enää voinut ohjata, eikä kukaan sen miehistä
näkynyt jaksavan pidellä airoa.
Veneen pohjalla lojui viisi miestä nukuksissa tai uupumuksen
kangistamina, elleivät jo olleet kuolleet.
Saavuttuaan heidän kohdalleen _Albatross_ laskeutui hitaasti.
Peräpuolella voitiin silloin veneen kyljessä lukea sen laivan nimi,
johon se oli kuulunut, _Jeanette_, kotoisin Nantesista, ranskalainen
alus, joka miehistön oli täytynyt hylätä.
-- Ohoi! Tom Turner huusi.
Se olisi pitänyt kuulla, sillä vene oli tuskin kahdeksan metrin päässä
hänen alapuolellaan.
Ei mitään vastausta.
-- Ampukaa laukaus! Robur sanoi.
Käsky toteutettiin, ja pyssyn pamahdus levisi laajalle pitkin
vedenpintaa.
Silloin nähtiin erään haaksirikkoisista kohoavan vaivalloisesti
istualleen, silmät tuijottavina, kasvot kuin luurangolla.
Huomattuaan _Albatrossin_ hän aluksi vavahti kuin pahoin pelästynyt.
-- Älkää pelätkö! Robur huusi hänelle ranskan kielellä. -- Me olemme
tulleet avuksenne. Keitä te olette?
-- Merimiehiä _Jeanettesta_. Se oli kolmimastoinen purjealus, ja minä
sen ensimmäinen perämies, puhuteltu vastasi. -- Kaksi viikkoa
takaperin... me lähdimme siitä... vähää ennen kuin se painui pohjaan!
Meillä ei ole enää vettä eikä ruokaa.
Toiset neljä haaksirikkoista olivat myös vähitellen nousseet makuulta.
Riutuneina, nääntyneinä, kammottavan laihtuneina he kohottivat käsiään
ilma-alusta kohti.
-- Huomio! Robur komensi.
_Albatrossin_ kannelta alettiin laskea köyttä, ja sangollinen
juomavettä laskettiin veneeseen.
Miespoloiset hypähtivät pystyyn ja joivat suoraa päätä sangosta niin
ahneesti, että teki pahaa katsella sitä.
-- Leipää, leipää! he huusivat.
Heti heille laskettiin kori, jossa oli jonkin verran ruokatarvikkeita,
säilykkeitä, pullollinen paloviinaa, useita litroja kahvia.
Perämiehellä oli täysi työ pitäessään heitä kohtuullisissa rajoissa,
kun he riensivät tyydyttämään nälkäänsä.
Sitten:
-- Missä me nyt olemme?
-- Viidenkymmenen meripeninkulman päässä Chilen rannikolta ja Chonasin
saaristosta, Robur vastasi.
-- Kiitos, mutta tuuli on tyyntynyt, ja...
-- Me hinaamme teidät sinne.
-- Keitä te olette?
-- Ihmisiä, jotka tuntevat itsensä onnellisiksi, kun ovat voineet tulla
avuksenne, Robur vastasi yksinkertaisesti.
Perämies ymmärsi, että pelastaja halusi pysyä tuntemattomana ja että
kysymykset olivat turhia. Mutta jaksaisiko tämä lentokone todellakin
hinata venettä perässään?
Jaksoi mainiosti, ja muutaman kymmenen metrin pituiseen köyteen
kiinnitetty vene lähti kulkemaan itään päin voimakkaan ilma-aluksen
kiskomana.
Kello kymmenen aikaan illalla tuli maa näkyviin, tai oikeastaan
voitiin erottaa tulia, jotka osoittivat, kuinka kaukana se oli. Tämä
taivaasta tullut apu oli saapunut juuri viime tingassa _Jeanetten_
haaksirikkoisille, joilla tosiaankin oli syytä uskoa, että heidän
pelastumisensa varmasta kuolemasta oli ihme.
Kun Robur oli hinannut heidät Chonas-saarten salmien suulle, hän huusi
heille, että hinausköysi piti irrottaa -- kuten he tekivätkin, samalla
kiittäen pelastajiaan -- ja _Albatross_ lähti taas heti ulapalle päin.
Ilma-aluksella, joka näin pystyi auttamaan meren valtaan joutuneita
merimiehiä, oli kieltämättömiä etuja. Mikä ilmapallo olisi
täydellisimmässäkään kunnossa kyennyt sellaiseen pelastustyöhön? Ja
setä Prudencen ja Phil Evansin olikin pakko keskenään tunnustaa se,
vaikka he muuten olivat valmiita kieltämään kouraan tuntuvatkin
todisteet.
Meri oli yhä uhkaavan näköinen, ja enteet ennustivat pahaa.
Ilmapuntari laski vieläkin muutamia millimetrejä. Vähän väliä tuli
hirveitä tuulenpuuskia, jotka puhalsivat vimmatusti _Albatrossin_
potkurisiipisiin koneisiin, ja sitten taas hetkeksi tyventä. Näissä
oloissa olisi purjealuksella ollut jo kaksi reiviä märssypurjeissaan ja
yksi reivi keulapurjeessa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että tuuli
äkkiä kääntyisi luoteeseen. Myrskylasin putki alkoi himmetä
huolestuttavassa määrässä.
Kello yhden tienoissa yöllä tuuli yltyi riehumaan äärimmäisen rajusti.
Mutta vaikka se nyt puhalsi melkein suoraan ilma-aluksen suunnan
vastaisesti, voitiin kuitenkin ponnistella vetopotkurien avulla
eteenpäin, vauhdin ollessa noin pari kilometriä tunnissa. Sen suurempaa
nopeutta ei näin ankarassa vastatuulessa voinut vaatia.
Ilmeisesti oli alkamassa jokin äkillinen pyörremyrsky, mikä oli
harvinaista näillä leveysasteilla. Mitä nimiä sille annettaneenkin --
hurrikaani Atlantin valtamerellä, taifuuni Kiinan vesillä, samum
Saharassa, tornado länsirannikolla -- aina se on pyörremyrsky ja
hirvittävä. Niin, hirvittävä joka alukselle, joka joutuu myrskyn
pyöritettäväksi, sillä tämä liike kiihtyy yhä ulkoreunoilta keskukseen
päin ja jättää vain yhden kohdan tyyneksi -- sen pienen alan, joka on
aivan keskellä ilmakurimusta.
Robur tiesi sen. Hän oli myös selvillä siitä, että varovaisuus
vaati pakenemaan hirmumyrskyä sen vetovoiman piiristä ylempiin
ilmakerroksiin. Tähän asti hän oli siinä aina onnistunut. Mutta nyt ei
sopinut hetkeäkään viivytellä, kenties ei minuuttiakaan.
Myrskyn voima kiihtyikin yhtä mittaa. Aallot, joilta se katkaisi
harjat, kiidättivät valkoista tomua pitkin meren pintaa. Ilmeistä oli
myös, että pyörremyrsky siirtyessään painuisi napaseutuja kohti
hirvittävän nopeasti.
-- Korkealle! Robur komensi.
-- Korkealle! Tom Turner toisti.
Ilma-aluksen nostokoneet pantiin toimimaan ääritehollaan ja niin
noustiin viistoon, aivan kuin olisi kuljettu kaltevaa tasoa pitkin,
joka nousi luoteiseen päin.
Tällä hetkellä ilmapuntari laski vieläkin: elohopeapatsas aleni
nopeasti kahdeksan, sitten kaksitoista millimetriä. Äkkiä _Albatross_
pysähtyi nousussaan.
Mistä johtui tämä pysähdys? Varmaankin syynä oli ilman vastapaine,
pelottava ilmavirta, joka painaen ylhäältä alaspäin vähensi ilman
kannatuskykyä.
Kun höyrylaiva kulkee virtaa ylöspäin, sen potkuri joutuu tekemään sitä
vähemmän työtä, mitä nopeammin virran vesi pakenee sen siipien alta.
Taaksepäin vetävä voima on silloin hyvin tuntuva, voipa kasvaa niinkin
suureksi, että alus ei pääse lainkaan eteenpäin, vaan joutuu
tuuliajolle. Näin oli nyt _Albatrossinkin_ laita.
Mutta Robur ei silti pitänyt peliä menetettynä. Ilma-aluksen kaikki
seitsemänkymmentäneljä potkuria, jotka toimivat aivan samassa tahdissa,
pyörivät edelleen sähköparistojensa täyden jännitteen voimalla. Mutta
pyörremyrsky veti vastustamattomalla voimalla puoleensa, eikä
_Albatross_ jaksanut riuhtaista itseään vapaaksi. Aina kun myrsky
lyhyeksi hetkeksi heikkeni, päästiin jonkun verran ylemmäksi. Sitten
vei raskas paine taas voiton, ja ilma-alus vaipui kuin laiva, joka on
menossa pohjaan. Ja tämä olikin kuin uppoamista ilmamereen keskellä
pimeyttä, jota sähkölyhdyt puhkaisivat vain hyvin lyhyen matkan päähän.
Oli selvää, että jos myrskyn rajuus vielä yltyisi, _Albatross_ olisi
sen käsissä ohjauskyvyttömänä, ja silloin sen ahmaisisi kitaansa jokin
niistä pyörremyrskyistä, jotka kiskovat maasta puita juurineen, repivät
irti kattoja ja kaatavat kiviseiniä.
Robur ja Tom Turner saattoivat puhua keskenään vain elehtien. Setä
Prudence ja Phil Evans, jotka olivat tarrautuneet kiinni kaiteeseen,
odottivat jo, että luonnonvoima ehkä toimisi heidän puolestaan, tuhoisi
ilma-aluksen ja sen mukana keksijän ja keksijän mukana hänen
keksintönsä koko salaisuuden.
Mutta kun _Albatross_ ei päässyt pyörremyrskystä irti nousemalla
pystysuoraan, niin sillä oli vain yksi keino jäljellä: pyrkiä
keskukseen, joka oli verrattain tyyni ja jossa se voisi paremmin
hallita liikkeitään? Kyllä, mutta sinne päästäkseen sen olisi täytynyt
puhkaista nämä kiertävät ilmavirrat, jotka yhä kiskoivat sitä
ulkoreunaan päin. Oliko ilma-aluksen koneissa kylliksi voimaa temmata
se niistä irti?
Äkkiä halkesi myrskypilven yläosa. Höyryt tiivistyivät rankkasateeksi.
Kello oli nyt kaksi aamulla. Ilmapuntari, joka nousi ja laski
kahdentoista millimetrin rajoissa, oli alimmillaan, 709:ssä, mutta
samalla oli kuitenkin huomattava ilma-aluksen silloisesta asemasta
merenpinnan yläpuolella johtuva ilmanpaineen laskeminen.
Tämä pyörremyrsky oli -- mikä muuten oli jokseenkin harvinainen ilmiö
-- syntynyt niiden vyöhykkeiden ulkopuolella, joissa se tavallisimmin
riehuu, niiden, joiden rajoina ovat pohjoisessa 30. leveyspiiri ja
etelässä 26. Kenties se selittää myös sen, että tämä kieppuva myrsky
äkkiä muuttui suorasuuntaiseksi. Mutta millainen vihuri siitä tulikaan!
Siihen olisi voinut verrata Connecticutissa maaliskuun 22. päivänä 1882
havaittua hirmumyrskyä, jonka nopeus oli 116 metriä sekunnissa eli
viidettäsataa kilometriä tunnissa.
Ei siis näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin paeta myötätuuleen, kuten
laiva myrskyn tieltä, tai oikeastaan jättäytyä tämän ilmavirran
vietäväksi, jota vastaan _Albatross_ ei jaksanut puskea eteenpäin ja
josta se ei myöskään päässyt irti. Mutta lentäessään myrskyn mukana se
kulki etelään, siis jälleen napaseutuja kohti, joiden lähestymistä
Robur oli tahtonut välttää, ja oli pakosta menossa sinne, mihin
luonnonvoima sitä kuljetti.
Tom Turner oli ryhtynyt hoitamaan peräsintä. Siinä tarvittiin kaikki
hänen taitonsa, jottei ilma-alus mutkittelisi puolelta toiselle.
Aamun ensi tunteina -- mikäli aamuksi voi nimittää taivaanrannan
epämääräistä, heikkoa vaalenemista -- _Albatross_ oli kulkenut
viidentoista leveysasteen poikki Kap Hornista lukien, mikä vastaa lähes
1.700 kilometriä, ja joutunut eteläisen napapiirin toiselle puolelle.
Siellä kestää yö heinäkuussa vielä yhdeksäntoista ja puoli tuntia.
Auringon kehrä, joka ei anna lämpöä eikä valoa, nousee taivaanrannan
yli vain hyvin matalalle ja häviää melkein heti. Navan tienoilla jatkuu
yhtämittaista yötä lähes kolme kuukautta. Kaikki viittasi siihen, että
_Albatross_ painuisi tähän pimeyteen kuin hornan pohjaan.
Jos tänään olisi voitu tehdä havaintoja, olisi huomattu, että nyt oli
saavutettu 66° 40' eteläistä leveyttä. Ilma-aluksesta etelänavalle ei
siis enää ollut kuin 1.400 kilometriä.
Kun _Albatrossia_ näin kiidätettiin väkisin maapallon
luoksepääsemätöntä paikkaa kohti, sen nopeus kumosi maan vetovoiman,
vaikka tämä oli silloin hiukan vahvempi, koska pallomme on vähän
litistynyt napojen kohdalta. Näytti melkein siltä, että olisi tultu
toimeen ilman nostopotkureita. Ja pian kävi hirmumyrsky niin rajuksi,
että Roburin mielestä piti vähentää vetopotkurien pyörimisnopeutta
mahdollisimman hitaaksi, mikäli tahdottiin välttää vahinkoja ja samalla
kyetä ohjaamaan ilma-alusta, joka sitä varten kuitenkin aina tarvitsi
jonkun verran omaa vauhtia.
Keskellä näitä vaaroja insinööri suoritti komentajantehtävänsä
kylmäverisesti, ja kaikki miehet tottelivat häntä, ikään kuin hänen
sielunsa olisi siirtynyt heihinkin.
Setä Prudence ja Phil Evans eivät olleet hetkeksikään poistuneet
kannelta. Siellä saattoikin muuten oleskella ilman tuntuvaa haittaa.
Ilman vastus oli heikko, sillä _Albatross_ oli nyt samassa asemassa
kuin ilmapallo, joka liikkuu ympäröivien ilmavirtojen mukana.
Etelänavan alueen sanotaan olevan pinta-alaltaan 14.500.000
neliökilometriä. Onko se manner vai saaristo? Onko se ikiajoista asti
jäätynyt meri, jonka jää ei sula pitkän kesänkään kuluessa? Sitä ei
tiedetä. Se vain on varmaa, että etelänavalla on kovempi pakkanen kuin
pohjoisella, mikä johtuu maapallon asemasta radallaan eteläisen
puoliskon talvikuukausina.
Pitkin tätä päivää ei havaittu mitään merkkejä siitä, että myrsky
heikkenisi. Se meridiaani, jonka kohdalla _Albatross_ oli lähestymässä
napaseutuja, oli 75. länteen päin. Minkä meridiaanin tienoilla se
pääsisi pois sieltä -- jos ollenkaan?
Oli miten oli, mitä pitemmälle se joutui etelään, sitä lyhyemmäksi kävi
päivä. Kauan ei enää kestäisi, ennen kuin se painuisi yhtämittaiseen
yöhön, joka ei saa valoa kuin tilapäisestä kuutamosta tai
etelänpuoleisten taivaankappaleiden kalpeasta hohteesta. Mutta silloin
oli uusikuu vasta alussa, ja Roburin tovereilta menisi kaiketi hukkaan
tilaisuus nähdä edes jotakin näistä tienoista, joiden salaisuuteen
inhimillinen uteliaisuus ei ole vielä voinut tunkeutua.
Hyvin luultavaa oli, että _Albatross_ kulki muutamien jo tunnettujen
seutujen yli, jotka olivat vähän matkan päässä napapiirin edessä;
niinpä siellä oli lännessä Grahamin maa, jonka Biscoe löysi vuonna
1832, ja Dumont d'Urvillen vuonna 1838 löytämä Ludvig Filipin maa --
molemmat äärimmäisiä rajoja, joille on päästy tällä tuntemattomalla
mantereella.
Ilma-aluksen kannella pakkanen oli paljon lievempi kuin ennakolta
pelättiin. Tuntui kuin hirmumyrsky olisi tavallaan ollut Golf-virta
ilmassa ja toisi mukanaan jonkin verran lämpöä.
Kuinka ikävää olikaan, että koko tämä alue oli synkän pimeyden
peitossa! Kuitenkin on huomattava, että vaikka kuu olisi valaissut
avaruutta, havainnoille olisi jäänyt perin suppea ala. Tähän
vuodenaikaan peitti napaseutujen pintaa kaikkialla ääretön lumivaippa
ja jääkuori. Siellä ei voinut nähdä edes jäiden vaaleaa välkehtimistä.
Kuinka siis voisi näissä oloissa erottaa maan muotoa, merten rajoja,
saarten asemaa? Kuinka kävisi mahdolliseksi tehdä havaintoja mantereen
vesistöistä? Kuinka voisi edes mitata maan korkeusasteita, koska
kukkulat ja vuoret siellä sekaantuivat jäävuoriin ja kiinteään
jääkenttään?
Vähää ennen keskiyötä valaisi pimeyttä ilmiö, joka vastasi pohjoisten
napaseutujen revontulia. Hopeanhohtoisine ripsuineen ja avaruuden halki
säteilevine levyineen tämä välkehtiminen oli äärettömän viuhkan
muotoista, leviten pitkin toista taivaanlaen puolta. Sen äärimmäiset
sähkövirrat häipyivät Etelän ristiin, jonka neljä tähteä loisti
keskitaivaalla. Se oli verrattoman komea näky ja sen kirkkaudessa
saatiin vähän aikaa katsella, minkä näköinen tämä seutu oli rajattoman
valkeuden keskellä.
Sanomattakin on selvää, että oltaessa näin lähellä maapallon eteläistä
magneettista napaa kompassin neula heilahteli lakkaamatta eikä enää
tarkkaan osoittanut, mihin suuntaan kuljettiin. Mutta eräällä hetkellä
Robur saattoi sen kääntymisestä alaspäin pitää varmana, että juuri
silloin oltiin liitämässä magneettisen navan päällitse, joka sijaitsi
suunnilleen 78. leveyspiirin kohdalla.
Myöhemmin, kello yhden aikaan aamulla, mitatessaan kulmaa, kompassin
neulan kallistumisen ja kohtisuoran suunnan välillä, hän huudahti:
-- Etelänapa on jalkojemme alla!
Silloin näkyi valkoinen kalotin muotoinen ala, mutta ei, mitä oli
kätkössä sen jäiden alla.
Eteläiset revontulet sammuivat vähän sen jälkeen, ja kuviteltu kohta,
jossa maapallon kaikki meridiaanit yhtyvät, pysyi vieläkin
tuntemattomana.
Mikäli setä Prudence ja Phil Evans tahtoivat haudata kaikkein
salaperäisimpään ja autioimpaan paikkaan ilma-aluksen ja kaikki ne,
joita se kuljetti avaruudessa, tämä tilaisuus oli luonnollisesti
erittäin sopiva. Elleivät he niin tehneet, niin syynä ei varmaankaan
ollut muu kuin että heiltä vielä puuttui tarvittavia välineitä.
Sillä välin hirmumyrsky jatkoi riehumistaan niin tavattomalla
vauhdilla, että jos _Albatross_ olisi matkallaan kohdannut jonkin
vuoren, se olisi murskautunut kuin laiva sen paiskautuessa
rantakallioon.
Se ei todellakaan kyennyt enää ohjaamaan itseään vaakasuorassa
suunnassa eikä myöskään hallinnut liikkeitään nousussa ja laskussa.
Etelänavan seuduilla kohosi kuitenkin muutamia vuorenhuippuja. Joka
hetki olisi siis yhteentörmäys ollut mahdollinen, ja silloin olisi myös
ilma-alus varmasti tuhoutunut.
Tätä onnettomuutta täytyi pelätä sitäkin enemmän, kun pyörremyrsky
kääntyi itään, sivuutettuaan nollameridiaanin. Silloin tuli noin sadan
kilometrin päässä suoraan edessä näkyviin kaksi loistavaa pistettä.
Nämä olivat Erebus ja Terror, kaksi tulivuorta, jotka kuuluvat
Ross-nimiseen laajaan vuoriryhmään.
Olisiko siis _Albatrossin_ kohtaloksi määrätty palaa niiden liekeissä
kuin jättiläisperhonen?
Nyt tuli jännittävä hetki. Toinen tulivuorista, Erebus, näytti
syöksyvän ilma-alusta kohti, joka ei päässyt pois hirmumyrskyn
reitiltä. Lieskat suurenivat silminnähden. Tuliverkko tukki tien. Koko
avaruus oli nyt kirkkaasti valaistu. Ilma-aluksen kannelle kerääntyneet
olennot näyttivät hirveiltä tässä hornan valossa. Kaikki seisoivat
jäykistyneinä, kukaan ei huutanut eikä liikahtanut, odotettiin vain
sitä hirveätä tuokiota, jolloin lähenevä pätsi nielisi heidät
liekkeihinsä.
Mutta _Albatrossia_ kiidättävä pyörremyrsky pelasti sen tästä kauheasta
tuhosta. Se painoi Erebuksen roihun alas, niin että ilma-alus lennähti
parhaillaan purkautuvan tulivuoren ylitse, mutta joutui kuitenkin
puhkaisemaan raesadetta muistuttavan kerroksen laavaa, jota
nostopotkurien keskipakoisvoima onneksi työnsi hajalle.
Tuntia myöhemmin olivat nämä kaksi jättiläissoihtua, jotka valaisivat
maailman ääriä napaseudun pitkän yön kuluessa, jääneet näkymättömiin
taivaanrannan alapuolelle.
Kello kahden aikaan aamulla kuljettiin Balleryn saaren ylitse
Découverten rannikon äärimmäisessä kärjessä, mutta tunnistaminen oli
vaikeata jään liittäessä sen yhteen napaseutujen kanssa.
Ja sitten, napapiiristä alkaen, jonka poikki _Albatross_ toistamiseen
kulki 175. meridiaanin kohdalla, tuuli kiidätti sitä yli kiinteän jään
ja jäävuorten, joihin se oli monen monta kertaa vähällä törmätä
palasiksi. Se ei enää ollut perämiehen ohjauksessa vaan Jumalan
kädessä... ja Jumala onkin hyvä luotsi.
Tällöin jouduttiin uudestaan Pariisin meridiaanin kohdalle, joka on
sadanviiden asteen päässä _Albatrossin_ edellisestä kulkusuunnasta, kun
se myrskyn kiidättämänä ensin pyyhälsi eteläisen napapiirin poikki.
Vihdoin kun oli päästy 60. leveyspiirin toiselle puolelle, näkyi tuulen
voima heikkenevän. Sen rajuus väheni hyvin tuntuvasti. Ilma-alus
saattoi yhä paremmin hallita liikkeitään. Lisäksi oltiin jälleen
maapallon valoisalla seudulla, ja päivänvalo sarasti taas kello
kahdeksan vaiheilla aamulla.
Robur ja hänen miehensä, jotka olivat välttäneet Kap Hornin
pyörremyrskyn, olivat nyt pelastuneet myös hirmumyrskyn käsistä. Heidät
oli lennätetty takaisin Tyynellemerelle koko napaseudun ylitse, 7.500
kilometriä yhdeksässätoista tunnissa, mikä vastaa runsaasti kuuden ja
puolen kilometrin nopeutta minuutissa. Tämä suunnaton vauhti oli siis
kahta vertaa suurempi, kuin mihin _Albatross_ tavallisissa oloissa
pystyi vetopotkuriensa täydellä voimalla.
Mutta Robur ei enää tiennyt, millä kohtaa oltiin, sillä kompassin neula
oli tullut hulluksi magneettisen navan läheisyydessä. Täytyi siis
odottaa, että aurinko tulisi näkyviin sopivalla hetkellä, jolloin voisi
tehdä havaintoja. Pahaksi onneksi oli taivas tänään paksujen pilvien
peitossa, eikä aurinkoa näkynyt lainkaan.
Tämä oli sitä kiusallisempi pettymys, kun molemmat vetopotkurit olivat
myrskyssä jonkin verran vioittuneet.
Roburille se oli paha vastoinkäyminen, ja ilma-aluksen vauhti oli koko
tämän päivän jokseenkin hidas. Silloin kun oltiin suoraan Pariisin
kohdalla vastakkaisella puolella maapalloa, nopeus oli tuskin 25
kilometriä tunnissa. Lisäksi oli vielä varottava, ettei konevika vielä
pahentuisi. Jos esimerkiksi molemmat vetopotkurit olisivat joutuneet
kokonaan pysähdyksiin, olisi ilma-aluksen tilanne Tyynenmeren aavalla
ulapan yläpuolella ollut suorastaan toivoton. Ja siksi insinööri
miettikin, olisiko paras heti ryhtyä korjaamaan vikoja, jotta sitten
voisi turvallisesti jatkaa matkaa.
Seuraavana eli heinäkuun 27. päivänä, kello seitsemän aikaan aamulla,
tähystäjä ilmoitti maata näkyvän pohjoisessa. Pian huomattiin, että se
oli saari. Mutta mikä niistä tuhansista, joita oli hajallaan
Tyynellämerellä? Robur kuitenkin päätti pysähtyä sinne, maahan
laskeutumatta. Hänen arvelunsa mukaan ehdittäisiin vielä tänään korjata
ilma-aluksen vahingot, niin että illalla voitaisiin taas lähteä
liikkeelle.
Tuuli oli kokonaan lakannut, ja se olikin hyvä, kun piti joksikin aikaa
keskeyttää matka. Ainakaan ei tarvinnut pelätä, että _Albatross_
tempautuisi irti ja lentäisi ties minne, jos se kiinnitettäisiin
maahan.
Kannelta laskettiin ankkuri lähes viidenkymmenen metrin pituisen köyden
varassa. Kun ilma-alus saapui saaren reunalle, raapi ankkuri
ensimmäisiä kareja ja tarttui sitten lujasti kahden kallion väliin.
Silloin köysi jännittyi nostopotkurien kohottaessa _Albatrossia_, joka
jäi paikalleen kuten laiva saatuaan ankkurin viedyksi rannalle.
Ilma-alus tarttui nyt välillisesti maahan ensi kerran sitten
Philadelphiasta lähdön.