Niin, Atlantilla! Oli siis käynyt niin kuin molemmat virkaveljet
pelkäsivät. Mutta Robur ei näyttänyt olevan vähääkään levoton
uskaltaessaan lähteä tämän laajan valtameren ylle. Se ei huolestuttanut
sen enempää häntä itseään kuin hänen väkeään, joka varmaan oli tottunut
tällaisiin pitkiin lentoihin. Nytkin he palasivat tyynesti kukin
paikalleen, eivätkä painajaiset häiritsisi heidän untaan.
Minne _Albatross_ oli matkalla? Aikoiko se siis, kuten insinööri oli
sanonut, lentää maapallon ympäri ja enemmänkin? Mutta sittenkin täytyi
olettaa, että tämä matka päättyisi jonnekin. Eihän voinut olla
mahdollista, että Robur viettäisi koko elämänsä yläilmoissa,
lentolaivassaan, eikä koskaan laskeutuisi maahan. Kuinka hän voisi
täydentää ruoka- ja ampumavarastojaan, puhumattakaan niistä aineista,
jotka olivat koneiden toiminnalle välttämättömiä? Kaiken järjen
nimessä hänellä täytyi olla edes jossakin tuntemattomassa ja
luoksepääsemättömässä maapallon kolkassa tukikohta, satama, jossa
_Albatross_ voi jälleen hankkia kaikkea tarpeellista. Vaikka
myöntäisikin, että hän oli katkaissut kaikki suhteet maapallon
asukkaisiin, hänen oli kuitenkin laskeuduttava jollekin kohtaa
maapalloa.
Jos kerran näin oli laita, niin missä se paikka oli? Kuinka insinööri
oli tullut sen valinneeksi? Odottiko häntä siellä pieni siirtokunta,
jonka johtaja hän oli? Saisiko hän sieltä uuden miehistön? Mutta
ensiksi: miksi nämä eri kansallisuuksista kerätyt miehet olivat
liittyneet häneen? Sitten: millä varoilla hän oli saanut rakennetuksi
näin kalliin aluksen, jonka valmistaminen oli pidetty ehdottomasti
salassa? Tosin sen ylläpito ei näyttänyt vaativan kovin suuria kuluja.
Ilma-aluksella vietettiin vaatimatonta elämää, ja kaikki olivat kuin
yhtä perhettä, onnellisia ihmisiä, jotka eivät sitä salanneetkaan
toisiltaan. Mutta kuka tuo Robur lopulta oli? Mistä hän oli kotoisin?
Millainen oli hänen menneisyytensä? Kaikki nämä kysymykset olivat
arvoituksia, joihin ei saatu vastausta, eikä se ainoa, joka voisi
vastata, varmaankaan koskaan suostuisi paljastamaan itseään.
Ei siis voi ihmetellä, että tämä tilanne, täynnä selittämättömiä
ongelmia, askarrutti molempia amerikkalaisia äärimmilleen. He tiesivät
olevansa vankeina ilma-aluksella, joka lensi tuntematonta tulevaisuutta
kohti, voimatta arvata, mihin seikkailu päättyisi, vieläpä epäilivät,
loppuisiko se koskaan vai oliko heidät tuomittu lentämään
loppuelämänsä. Eikö siinä ollut kylliksi suututtamaan Weldon
Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin.
Mutta toistaiseksi, tästä heinäkuun 14. päivän illasta asti,
_Albatross_ liiteli Atlantin valtameren yllä. Seuraavana päivänä
auringon noustessa se kohosi sen ympyräntapaisen viivan kohdalle, missä
taivas ja vesi näyttävät sulavan yhteen. Missään ei ollut näkyvissä
maata, niin avara kuin olikin näköpiiri. Afrikka oli kadonnut pohjoisen
taivaanrannan alle.
Kun Frycollin oli uskaltanut tulla esille hytistään ja näki allaan
tämän valtavan ulapan, hänet valtasi taas kauhu. Sanoimme, että ulappa
oli hänen "allaan", mutta oikeastaan se oli hänen ympärillään, sillä
näin korkealta katsellessaan näytti pohjaton tyhjyys saartavan joka
taholta, ja tähystäjän tasalle kohonnut näköpiiri tuntui peräytyvän yhä
kauemmas, niin ettei koskaan voi saavuttaa sen reunaa.
Tietystikään Frycollin ei osannut selittää itselleen tätä ilmiötä
fysiikan lakien mukaan, mutta hän tunsi sen sielussaan ja ruumiissaan.
Se riitti herättämään hänessä sen tunteen, jota sanotaan "tyhjyyden
kammoksi" ja josta eräät muuten rohkeatkin luonteet eivät voi vapautua.
Neekeri oli kuitenkin niin varovainen, ettei alkanut ruikuttaa. Silmät
kiinni, käsillään hapuillen, hän palasi hyttiinsä päättäneenä nyt pysyä
siellä hyvän aikaa.
Atlantin valtameri vastaakin runsaasti neljättä osaa kaikkien merten
pinta-alasta, jonka lasketaan olevan neliökilometriä. [Mantereiden
pinta-ala on 136.051.371 neliökilometriä.] Mutta insinöörillä ei
näyttänyt enää olevan kiirettä, eikä hän ollutkaan käskenyt panna
koneita käymään täyttä vauhtia. _Albatrossin_ olisikin ollut mahdotonta
saada sitä nopeutta, jolla se oli kiitänyt Euroopan yli ja joka nousi
kahteensataan kilometriin tunnissa. Näillä seuduilla kävivät ilmavirrat
enimmäkseen lounaasta, ja vaikka tuuli vielä olikin heikko, se puhalsi
kuitenkin edestäpäin ja hidasti _Albatrossin_ kulkua.
Tällä kääntöpiirien välisellä vyöhykkeellä on ilmatieteilijäin
uusimpien, hyvin lukuisiin havaintoihin perustuvien tutkimusten avulla
saatu selvitetyksi, että pasaatituulet lähenevät toisiaan, suuntautuen
joko Saharaan tai Meksikonlahteen päin. Tyynen vyöhykkeen ulkopuolella
ne tulevat joko lännestä ja puhaltavat Afrikkaan tai idästä ja
puhaltavat uutta maailmaa kohti, ainakin kuumana vuodenaikana.
_Albatross_ ei siis lainkaan yrittänyt puskea näitä vastatuulia vastaan
potkuriensa kaikella voimalla, vaan tyytyi kohtuulliseen vauhtiin, joka
silti ylitti nopeimman valtamerilaivan vauhdin.
Heinäkuun 13. päivänä oli kuljettu päiväntasaajan poikki, mikä
ilmoitettiin ilma-aluksen koko miehistölle.
Siten saivat setä Prudence ja Phil Evans tietää, että he olivat nyt
jättäneet pohjoisen pallonpuoliskon ja joutuneet eteläiselle. Tähän
tapahtumaan ei kuitenkaan liittynyt sentapaisia temppuja ja juhlamenoja
kuin joillakin sota- ja kauppalaivoilla.
Ainoastaan François Tapage noudatti niitä sen verran, että kaatoi
kipollisen vettä Frycollinin niskaan, mutta kun tätä kastetta seurasi
heti muutama lasillinen katajanmarjaviinaa, neekeri selitti olevansa
valmis kulkemaan päiväntasaajan poikki kuinka monta kertaa tahansa,
kunhan vain ei tarvitsisi lentää konelinnun selässä, missä hänestä ei
ollut lainkaan turvallista.
Aamulla heinäkuun 15. päivänä _Albatross_ liiteli Ascensionin ja Saint
Helenan välitse, kuitenkin lähempänä tätä jälkimmäistä, jonka kukkulat
näkyivät taivaanrannalla muutamia tunteja.
Jos siihen aikaan, kun Napoleon oli englantilaisten käsissä, olisi
ollut sellainen lentokone kuin insinööri Roburilla nyt oli, niin Hudson
Lowe olisi loukkaavista varotoimistaan huolimatta joutunut näkemään
kuuluisan vankinsa pujahtavan karkuun ilmojen halki.
Heinäkuun 16. ja 17. päivän iltoina havaittiin merkillinen valoilmiö
auringon laskiessa. Pohjoisemmilla leveysasteilla sitä olisi luullut
revontuliksi. Mereen laskeva aurinko loi monivärisiä heleänvihreitäkin
säteitä.
Pitikö asia selittää niin, että maapallo oli silloin joutunut kosmiseen
pölypilveen, joka heijasti auringon viimeisiä säteitä? Jotkut tutkijat
ovatkin väittäneet, että juuri se oli syynä hämyvaloon. Mutta tämä
arvelu olisi jätetty sikseen, jos havaintojen tekijät olisivat saaneet
tutkia ilmiötä _Albatrossin_ kannelta.
Asiaa tutkittaessa todettiin, että ilmassa leijui pieniä
pyrokseenikiteitä, lasimaisia kuplia, hienonhienoja hiukkasia
magneettista rautaa, joka on samantapaista ainetta kuin mitä eräät
tulivuoret purkavat sisästään. Sen nojalla voitiin pitää varmana, että
jokin toimiva tulivuori oli syössyt ilmaan tällaisen pilven, jonka
kidemäiset hiukkaset saivat aikaan puheena olevan ilmiön ja joka
ilmavirtojen kuljettamana oli silloin Atlantin valtameren yllä.
Sitä paitsi tällä taipaleella saatiin havaita useita muitakin ilmiöitä.
Monta kertaa sattui, että jotkin pilvenlongat antoivat taivaalle
omituisen näköisen harmaan värityksen. Kun sitten oli päästy eroon
tästä utuverhosta, näytti pitkin taivaanlakea olevan räikeänvalkoisia,
häikäiseviä hattaroita, jotka olivat syntyneet pienistä jähmettyneistä
hileistä. Tällä leveysasteella ei sitä voinut selittää muutoin kuin
että korkealla kehittyi jokin rakeiden kaltainen ilmiö.
Heinäkuun 18. päivän vastaisena yönä nähtiin kuun sateenkaari, joka oli
vihertävän keltainen. Syynä siihen oli ilma-aluksen asema täysikuun ja
hienon tihkusateen välillä, joka haihtui höyryksi ehtimättä sataa
mereen.
Voitiinko näistä eri ilmiöistä tehdä se johtopäätös, että sää pian
muuttuisi? Kenties. Olkoon kuinka tahansa, mutta ainakin tuuli, joka
Afrikan rannikolta lähdettyä oli puhaltanut lounaasta, oli alkanut
tyyntyä päiväntasaajan tienoilla. Tällä trooppisella vyöhykkeellä oli
tavattoman kuuma. Siksi Robur lähti hakemaan viileyttä ylemmistä
ilmakerroksista. Lisäksi täytyi suojata itseään auringolta, jonka
kohtisuora säteily oli sietämätöntä.
Ilmavirroissa tapahtuneesta käänteestä voitiin jokseenkin varmasti
aavistaa, että toisella puolella päiväntasaajaa olisi sää erilainen.
Sitä paitsi on huomattava, että eteläisellä pallonpuoliskolla heinäkuu
vastasi meidän tammikuutamme, siis sydäntalvea. Jos _Albatross_
lentäisi kauemmas etelään, se joutuisi piankin kokemaan sen
vaikutuksia.
Meressäkin oli sen "tuntua", kuten merimiehet sanovat. Heinäkuun 18.
päivänä, kauriin kääntöpiirin takana, sattui muuan uusi ilmiö, joka
olisi voinut hiukan pelottaa tavallista laivaa.
Valtameren pintaa pitkin levisi omituisia loistavia aaltoja arviolta
vähintään sadan kilometrin tuntivauhtia. Nämä laineet etenivät noin
seitsemän metrin päässä toisistaan, pitkiä valovakoja viiltäen. Samalla
kun nyt läheni yö, kohosi valtava hohde _Albatrossiin_ saakka. Tällä
kertaa olisi sitä voinut luulla joksikin liekehtiväksi meteoriksi.
Koskaan ennen ei Robur ollut joutunut liitelemään tavallaan tulimeren
yllä, jonka tulessa ei ollut kuumuutta ja jota siis ei tarvinnut paeta
nousemalla yläilmoihin.
Selityksenä tähän ilmiöön ei voinut olla muu kuin sähkö, sillä oli
mahdotonta olettaa sen johtuvan kalojen kutusärkästä tai valtavasta
pieneliöiden kasaumasta.
Voitiin päätellä, että ilmakehän sähköjännite oli silloin
poikkeuksellisen suuri.
Ja heinäkuun 19. päivänä olisi mereen ehkä mikä tahansa laiva
haaksirikkoutunutkin. Mutta _Albatross_ uhmasi tuulia ja aallokkoa sen
väkevän linnun kaltaisena, jonka nimen se oli ottanut. Jollei se
viitsinytkään hipaista aallonharjoja kuten myrskylinnut, se
pystyi kotkien tavoin nousemaan yläilmoihin tyyneen säähän ja
auringonpaisteeseen.
Nyt oli jo jätetty taakse 47. eteläinen leveyspiiri. Päivänvaloa kesti
enää vain seitsemän ja kahdeksan tunnin vaiheilla, ja se lyhenisi
vieläkin, mitä pitemmälle jouduttaisiin etelänavan seutuja kohti.
Kello yhden aikaan päivällä _Albatross_ oli tuntuvasti laskeutunut
päästäkseen suotuisampaan ilmavirtaukseen. Se liiteli meren yllä tuskin
kolmenkymmenen metrin päässä sen pinnasta.
Sää oli tyyni. Muutamin paikoin taivaalla oli paksuja mustia pilviä,
jotka olivat yläosastaan nystyrämäisiä ja päättyivät jäykkään,
täydellisesti vaakasuoraan viivaan. Näistä pilvistä pisti esille
pitkulaisia kyhmyjä, jotka näyttivät kärjillään vetävän puoleensa
vettä, joka poreili niiden alla, kohoten kuin nestemäinen pensaikko.
Äkkiä vesi ponnahti ylös äärettömän ison rakkulan muotoisena.
Silmänräpäyksessä _Albatross_ kietoutui jättimäiseen huimasti pyörivään
vesipatsaaseen, jonka perässä oli pian parikymmentä muuta, kaikki
sysimustia, mutta onneksi tämä pyörre kieppui päinvastaiseen suuntaan
kuin puolet ilma-aluksen nostopotkureita, sillä mikäli pyöriminen olisi
ollut samansuuntaista, olisi potkurien teho supistunut melkein
olemattomiin ja ilma-alus syöksynyt suoraan mereen; nyt sen sijaan
_Albatross_ alkoi vesipatsaan mukana kieppua paikallaan hirveätä
vauhtia.
Vaara oli silti suuri ja tuhoutuminen näytti uhkaavan, kun ei päästy
eroon ilma-alusta imevästä pyörteestä, etu- ja takapotkurin pystymättä
irrottamaan sitä. Keskipakoisvoima heitti kaikki miehet _Albatrossin_
perään ja keulaan, missä heidän oli pideltävä kiinni tangoista, jos
tahtoivat välttyä lentämästä ulos avaruuteen.
-- Rohkeutta! Robur huusi.
Sitä tarvittiinkin, ja myös kärsivällisyyttä.
Setä Prudence ja Phil Evans, jotka olivat juuri tulleet hytistään,
paiskautuivat perään, ja vähältä piti, etteivät he lentäneet yli
laidan.
Samalla kun _Albatross_ pyöri, täytyi sen myös seurata mukana
vesipatsaiden siirtyessä, jotka kieppuivat niin vinhasti, että potkurit
olisivat voineet kadehtia niitä. Jos se pääsikin yhdestä irti, siihen
tarttui toinen, ja aina oli tarjolla vaara, että ilma-alus rikkoutuisi
tai hajoaisi.
-- Laukaiskaa tykki! insinööri huusi.
Käsky oli tarkoitettu Tom Turnerille. Hän oli tarrautunut kiinni
tykkiin, jonka paikka oli keskellä kantta. Siellä oli keskipakoisvoiman
vaikutus hyvin vähäinen. Hän ymmärsi heti, mitä Roburilla oli mielessä,
aukaisi tykin peräluukun ja työnsi siitä sisään panoksen, jonka hän
otti lavettiin kiinnitetystä laatikosta. Kohta pamahti laukaus, ja
äkkiä romahtivat kaikki vesipatsaat ja pilvikatot, joiden varassa ne
näyttivät olevan.
Ilman tärähdys oli riittänyt murtamaan luonnonilmiön, ja sateeksi
purkautuva pilviröykkiö veti näköpiiriin kohtisuoria juovia, jotka
olivat kuin merestä taivaaseen jännitetty ääretön nuotta.
Vihdoinkin vapaaksi päässyt _Albatross_ kohosi nopeasti muutamia satoja
metrejä.
-- Onko mitään rikkoutunut? insinööri kysyi.
-- Ei, Tom Turner vastasi, -- mutta sellaista vonkuvaa hyrräpeliä se
oli, ettei tee mieli uudestaan.
_Albatrossilla_ olikin kymmenen minuuttia uhannut varma tuho. Ellei se
olisi ollut hyvin vahvarakenteinen, olisi tämä vesipatsaiden pyörre
tehnyt siitä lopun.
Kuinka ikävystyttävän pitkiä olivatkaan tällä lennolla Atlantin yli ne
tunnit, jolloin mikään ilmiö ei keskeyttänyt yksitoikkoisuutta. Päivät
lyhenivät jatkuvasti, ja kylmyys kävi yhä purevammaksi. Setä Prudence
ja Phil Evans näkivät Roburia vain harvoin. Hyttiinsä sulkeutuneena
insinööri työskenteli mittaamassa ilma-aluksen reittiä, merkitsemässä
kartoille sen suuntaa, määrittämässä kulloistakin sijaintia, jos se
vain oli mahdollista, kirjoittamassa muistiin ilmapuntarien,
lämpömittarien, kronometrien lukemia ja myös pitämässä lokikirjaa
kaikesta, mitä matkan varrella tapahtui.
Samaan aikaan molemmat amerikkalaiset kyyristelivät pää hyvin
huppukauluksen suojassa ja yrittivät lakkaamatta tähystellä jotakin
manteretta etelässä päin.
Setä Prudencen nimenomaisesta kehotuksesta yritti Frycollin puolestaan
tiedustella kokilta kaikkea, mikä koski insinööriä. Mutta miten voisi
luottaa siihen, mitä tämä gascognelainen François Tapage jutteli? Sen
mukaan, mitä hän eri kerroilla väitti, Robur oli entinen Argentiinan
tasavallan ministeri, jonkin amiraliteetin päällikkö, Yhdysvaltojen
presidentti, joka oli pantu eläkkeelle, entinen espanjalainen kenraali,
Intian varakuningas, joka oli kaivannut korkeampaa asemaa ja saanut sen
yläilmoissa. Milloin hän kuului koonneen miljoonia _Albatrossin_
tekemillä ryöstöretkillä, joiden vuoksi yleinen syyttäjä halusi saada
hänet käsiinsä, milloin taas hän oli käyttänyt koko omaisuutensa tämän
koneen rakentamiseen, minkä vuoksi nyt oli pakko suorittaa julkisia
ilmaannousuja ansaitakseen niillä rahansa takaisin. Jos kokilta
kysyttiin, tiedettiinkö Roburin aikovan koskaan laskeutua jonnekin,
niin hän vastasi jyrkästi, ettei maihin laskemisesta ollut puhettakaan,
vaan että oli aikomuksena mennä kuuhun ja asettua sinne, jos
löydettäisiin sopiva asuinpaikka.
-- Mitäs sanot, Fry! Onko sinusta, kaveri, hauska päästä katsomaan,
kuinka siellä toisessa taivaankappaleessa eletään?
-- Minä en mene sinne! Minä panen vastaan, selitti neekerihölmö, joka
piti näitä hassutuksia täytenä totena.
-- Mutta miksi, Fry, mikä sinua pelottaa? Me hankimme sinulle vaimoksi
jonkin sievän ja nuoren kuuttaren. Sinusta tulisi siellä neekerien
kantaisä.
Ja kun Frycollin toisti näitä juttuja isännälleen, tämä käsitti
hyvinkin, ettei Roburista voinut saada minkäänlaisia tietoja. Hän ei
siis ajatellutkaan muuta kuin kostoa.
-- Phil, hän sanoi eräänä päivänä toverilleen, -- minusta näyttää nyt
täysin varmalta, että pakeneminen on mahdotonta.
-- Kerrassaan mahdotonta, setä Prudence.
-- Olkoon niin, mutta ihminen on aina oma herransa, ja jos tarve
vaatii, uhraan henkeni...
-- Jos sellainen uhraus on tehtävä, niin tehtäköön se viipymättä!
vastasi Phil Evans, joka ei enää sietänyt tätä vankeutta, niin
kylmäpäinen kuin hän olikin. -- Niin juuri, nyt on jo aika lopettaa.
Minne tämä _Albatross_ on menossa? Nyt se kulkee viistoon Atlantin
poikki, ja jos tätä suuntaa jatketaan, tullaan Patagonian rannikolle,
sitten Tulimaan tienoille... Entä sitten? Lähdetäänkö kiitämään
Tyynenmeren yli vai seikkailemaan etelämantereelle? Roburilta voi
odottaa mitä tahansa. Silloin me olemme hukassa. Me olemme siis
joutuneet siihen tilaan, että itsepuolustus on täysin laillista, kun
meidän kuitenkin täytyy menettää henkemme...
-- Niin ei saa tapahtua, setä Prudence keskeytti, -- ennen kuin olemme
kostaneet, tuhonneet tämän aluksen miehineen päivineen!
Näin pitkälle menevän päätöksen he olivat molemmat joutuneet tekemään
voimattoman raivon kiihkossa, joka oli vallannut heidän kaikki
ajatuksensa. Koska siis muu ei auttanut, niin he uhraisivat itsensä
syöstäkseen perikatoon keksijän ja hänen salaisuutensa. Ainoastaan
muutamien kuukausien ajan saisi tämä ihmeellinen ilma-alus olla
olemassa, vaikka heidän täytyikin rehellisesti tunnustaa, että se oli
ehdottomasti muita koneita etevämpi ilmaliikenteen alalla.
Tämä koston ajatus oli niin juurtunut heidän mieleensä, etteivät he
muuta pohtineet kuin keinoja sen toteuttamiseksi. Mutta kuinka? Voisiko
anastaa _Albatrossin_ varastoista räjähdysaineita, joilla sitten
lennätettäisiin koko laitos ilmaan? Mutta sitä varten oli keksittävä
keino, kuinka päästäisiin tunkeutumaan ammusvarastoon.
Onneksi Frycollin ei aavistanut mitään näistä hankkeista. Jos hänen
olisi pitänyt kuvitella, että _Albatross_ räjähtäisi sirpaleiksi, hän
olisi voinut antaa ilmi oman isäntänsäkin.
Heinäkuun 23. päivänä näkyi taas maata lounaassa, melkein
Virgenes-niemen kohdalla, Magalhaesin salmen suulla. 54. leveyspiirin
toisella puolella kesti tähän vuodenaikaan yötä jo melkein
kahdeksantoista tuntia, ja ilman lämpömäärä laski keskimäärin kuuteen
asteeseen alle nollan.
Nyt _Albatross_ ei enää painunut etelämmäksi, vaan alkoi kulkea
länteen, seuraten tämän salmen mutkia, kuin olisi halunnut sitä tietä
päästä Tyynellemerelle. Kun oli sivuutettu Lomasin kapea lahti ja
Gregoryn vuori jäänyt pohjoiseen ja Brecknockin vuoret länteen,
jouduttiin lähelle pientä chileläistä Punta Arenasin kylää, jossa
paraikaa kaikin voimin soitettiin kirkonkelloja, ja sitten muutamia
tunteja myöhemmin, Port Faminen vanhan siirtokunnan kohdalle.
Ovatko patagonialaiset, joiden tulia näkyi siellä täällä, todella
kookkaampia kuin tavalliset ihmiset, sitä eivät ilma-aluksen
matkustajat voineet arvioida, sillä pitkän välimatkan päästä ja
ylhäältä nähtyinä he olivat kääpiöitä.
Mutta kuinka suurenmoinen olikaan näköala eteläisen päivän lyhyinä
tunteina! Jyrkkiä vuoria, ikuisen lumen peittämiä huippuja, joiden
rinteillä oli kerroksittain sankkoja metsiä, sisämeriä, lukemattomia
lahtia ja niemimaita tämän saariston eri osien, Clarencen, Dawsonin,
Desolacionin, välissä kanavia ja salmia, niemiä ja kärkiä, kaikki
sekavana sokkelona, jota jää jo alkoi peittää, Amerikan mantereen
päätepisteestä Kap Forwardista Kap Horniin asti, johon uusi maailma
loppui.
Kun oli saavuttu Port Faminen kohdalle, selvisi kuitenkin että
_Albatross_ aikoi taas jatkaa matkaa etelään. Liitäen Brunswickin
niemimaalla sijaitsevan Tarn-vuoren ja Gravesvuoren välitse se kääntyi
suoraan Sarmienton jylhää huippua kohti, joka jääpeitteisenä kohosi
Magalhaesin salmen yli näkyviin, ulottuen tuhannen metrin korkeuteen
merenpinnan yläpuolelle.
Sitä aluetta, jonka ylitse _Albatross_ nyt lensi, nimitetään
Tulimaaksi.
Kuinka kauniilta ja hedelmälliseltä tämä maa olisikaan näyttänyt,
varsinkin eteläosaltaan, kuutta kuukautta aikaisemmin, keskellä kesää,
pitkinä päivinä, jolloin aurinko paistoi täällä viis- tai kuusitoista
tuntia! Kaikkialla oli laaksoja ja laitumia, jotka voisivat elättää
tuhansia karjalaumoja, koskemattomia metsiä, joissa kasvoi jättimäisiä
puita, koivuja, pyökkejä, saarnia, sypressejä, puunkaltaisia saniaisia,
ja tasankoja, joita pitkin kiiti parvittain guanakoja, laamoja ja
strutseja; lisäksi kokonaisia armeijoita pingviinejä ja lukemattomat
määrät muita siivekkäitä. Niinpä nytkin, kun _Albatross_ sytytti
kirkkaat sähkölyhtynsä, syöksyi sen kannelle riskilöitä, sorsia, hanhia
-- sata kertaa niin paljon kuin François Tapagen ruokasäilöön mahtui.
Siitä tuli melkoinen lisäurakka kokille, joka osasi tästä riistasta
laittaa ruokaa sillä tavalla, että liiallinen rasvanmaku hävisi. Samoin
tuli lisätyötä Frycollinille, jonka teki kovasti mieli päästä kynimään
näitä oivallisia lintuja tusina toisensa perästä.
Kun aurinko tänään oli jo lähellä laskuaan kello kolmen tienoissa
iltapuolella, tuli näkyviin laaja järvi, jonka rannoilla kasvoi komeita
metsiä. Silloin se oli kokonaan jäässä, ja jotkut alkuasukkaat
hiihtivät sen pinnalla pitkillä suksillaan.
Kun tulimaalaiset huomasivat ilma-aluksen, heidät valtasi suunnaton
kauhu, ja he pakenivat eri tahoille. Ellei ollut mitään piilopaikkaa,
he kaivautuivat maan sisään, kuten eläimet.
_Albatross_ kulki yhä vain etelään. Sen taakse jäivät Beaglen kanaali,
Navarinin saari, jonka kreikkalainen nimi kuulostaa hieman oudolta
näiden kaukaisten seutujen raakalaisnimien seassa, ja sitten vielä
Wollastonin saari, jota Tyynenmeren reunavedet huuhtelivat. Vihdoin,
tehtyään matkaa seitsemäntuhatta viisisataa kilometriä Dahomeyn
rannikolta, ilma-alus sivuutti Magalhaesin saariston viimeisetkin
luodot, ja lopuksi katosi taivaanrannan alle kaikkein pisimmälle
etelään ulottuva kärki, jota ikuinen tyrsky kalvoi -- hirveä Kap Horn.