Kun _Albatross_ on päässyt näin pitkälle lennollaan maapallon
ilmakehässä, lienee jo paikallaan tehdä seuraavat kysymykset:
Mikä tämä Robur on miehiään, hänestähän tähän mennessä tunnetaan
vain liikanimi? Viettääkö hän kaiken aikansa ilmassa? Eikö hänen
ilma-aluksensa koskaan lepää? Eikö hänellä ole tukikohtaa missään
luoksepääsemättömässä kolkassa, jonne hän menisi ainakin hankkimaan
ruokavaroja, ellei tarvitsisikaan lepoa? Olisi merkillistä, ellei näin
olisi asia. Parhaimmillakin ilmapurjehtijoilla on jossakin
maihinlaskukenttä tai jokin tukikohta.
Lisäksi voisi kysyä, mitä insinööri aikoi tehdä kahdelle hankalalle
vangilleen? Aikoiko hän pitää heitä vallassaan, tuomita heidät
elinikänsä lentämään? Vai onko asia ymmärrettävä niin, että hän ensin
kuljettaisi heitä yli Afrikan, Etelä-Amerikan, Australian sekä Intian,
Atlantin ja Tyynen valtameren, pakottaakseen heidät vasten tahtoaankin
uskomaan ilma-alukseen ja sitten päästäisi heidät vapaiksi sanoen:
-- Toivoakseni te nyt, hyvät herrat, ette enää ole niin epäuskoisia,
mitä tulee ilmaa raskaamman paremmuuteen?
Näihin kysymyksiin on toistaiseksi mahdotonta vastata. Ne ovat
tulevaisuuden salaisuuksia. Ehkä ne kerran paljastuvat.
Se ainakin on varmaa, ettei tämä Robur-lintu ruvennut etsimään pesäänsä
Afrikan pohjoiselta rannikolta, vaan katsoi hyväksi viettää loppuosan
päivää Tunisin vasallivaltion yläpuolella Bonin ja Karthagon niemien
välillä, milloin lentäen, milloin liitäen oikkujensa mukaan. Vähän
myöhemmin se suuntautui sisämaahan päin ja livisti pitkin Medjerdan
ihanaa laaksoa, seuraten tämän kellertävää uraa, joka monin paikoin
häipyi kaktus- ja laakeripensaiden joukkoon. Kuinka paljon se
säikäyttikään lentoon niitä lukemattomia papukaijoja, jotka
kyyristelivät sähkölennättimen langoilla ja näyttivät odottavan sanomia
siepatakseen ne matkalla ja viedäkseen eteenpäin siipiensä suojassa!
Sitten yön tultua _Albatross_ keinui Krumirian rajaseudulla ja jos
vielä oli jäljellä joku krumirialainen, hän heittäytyi varmaankin
maahan kasvoilleen ja rukoili Allahia tämän jättiläiskotkan
ilmestyessä.
Aamulla seuraavana päivänä saatiin nähdä Bone ja viehättävät kukkulat
sen ympäristössä; sitten Philippeville, joka nyt oli kuin pieni Alger,
sen uudet holvikattoiset junalaiturit ja ihanat viinimäet, joiden
viheriöivät köynnökset saivat koko seudun näyttämään vihannalta, niin
että melkein luulisi olevansa Bordeauxin tai Bourgognen tienoilla.
Tämä viidensadan kilometrin retki Ison ja Pienen Kabylian ylitse
päättyi puolenpäivän vaiheilla, jolloin tultiin Algerin arabialaisen
linnan kohdalle. Mikä näyttämö nyt tarjoutuikaan ilma-aluksen
matkustajien katseltavaksi! Merelle päin aukea satama Matifoun niemen
ja Pescaden kärjen välillä, rannikolla toistensa vieressä palatseja,
moskeijoita ja huviloita, mutkikkaita laaksoja, joita viinimäet
peittivät kuin vaipat, ja sininen Välimeri, jolla valtamerilaivat
halkoivat vettä näyttäen höyryllä käyviltä veneiltä. Ja samanlaista oli
Oranin viehättävään kaupunkiin asti, jonka myöhäiseen iltaan
linnoituksen puutarhoissa viipyneet asukkaat saivat nähdä _Albatrossin_
katoavan ensimmäisten iltatähtien joukkoon.
Jos setä Prudence ja Phil Evans kummastelivat, mitä oikkua insinööri
Robur tahtoi tyydyttää pannessaan lentävän vankilansa liitelemään
Algerin alueen yläpuolella -- näyttäen heille tätä Ranskan jatkoa
toisella puolen sitä merta, jota sietäisi jo sanoa ranskalaiseksi
sisäjärveksi -- niin heillä oli syytä uskoa hänen päässeen
toivomuksensa perille kaksi tuntia auringonlaskun jälkeen. Sillä nyt
ruorimies käänsi ohjaustankoa, ja _Albatross_ lähti kiitämään kaakkoon.
Seuraavana aamuna, kun oli kierrelty Tellin vuoriseutu, nähtiin
sarastuksen valaisevan Saharan hiekka-aavikkoa.
Heinäkuun 8. päivän matkaohjelma oli seuraavanlainen. Ensin lähelle
pientä Geryvillen kauppalaa, joka samoin kuin Laghouat oli perustettu
autiomaan reunalle, jotta myöhemmin kävisi helpommaksi valloittaa
Kabyl. Sitten lennettiin Stillenin vuorisolasta, jolloin saatiin aika
lailla ponnistella melko voimakasta tuulta vastaan. Sen jälkeen
pyyhällettiin aavikon poikki, milloin hidasta vauhtia, vihannoivien
keitaiden yli, milloin huimaavan nopeasti, niin etteivät
korppikotkatkaan pysyneet rinnalla. Muuten täytyi monesti ampua näitä
kammottavia lintuja kohti, jotka kymmenen tai viidentoista suuruisissa
parvissa eivät arastelleet ahdistamasta ilma-alusta Frycollinin
äärimmäiseksi kauhuksi.
Mutta jos korppikotkat eivät voineet vastata sen paremmin kuin
vihlovalla rääkynällä, nokkien ja kynsien iskuilla, niin alkuasukkaat,
jotka olivat yhtä kesyttömiä, eivät säästäneet _Albatrossia_
pyssynlaukauksilta varsinkaan silloin, kun se oli sivuuttanut Selin
vuoren, jonka vihreä ja sinipunerva kallioperä pisti paikoittain esiin
valkoisen vaipan alta. Nyt oltiin varsinaisen Saharan kohdalla. Täällä
viruivat vielä Abdel-Kaderin yöleirien tähteet, ja tänne oli
eurooppalaisen aina vaarallista tulla, etenkin Beni-Mzalin alueelle.
Ilma-aluksen täytyi jälleen kohota ylempiin ilmakerroksiin välttääkseen
samum-tuulen puuskaa, joka nostatti punertavaa hiekka-aaltoa pitkin
maata, kuten väkevä nousuvesi vyöryttää hyökylainetta valtameren
pinnalla. Vihdoin avautuivat Chebkan autiot tasangot tummine
laavakerrostumineen Ain-Massinin raikkaaseen ja vihreään laaksoon asti.
Olisi vaikea selvästi kuvitella mielessään näitä vaihtelevia alueita,
joita sai yhdellä kertaa katsella päästä päähän. Puiden ja pensaiden
peittämien kukkuloiden jälkeen tuli pitkiä harmahtavia, aaltojen
tapaisia kaistaleita, joissa oli poimuja niin kuin arabialaisten
villaviitassa ja joiden ylimmät murtuneet kohdat tekivät maan
mäkiseksi. Etäällä näkyi vuorenrinteitä rajuine puroineen, palmumetsiä,
pieniä litteitä majoja ryhmittyneinä kukkuloille ja niiden keskellä
moskeijoja, muiden muassa Metliti, jossa eleli erään uskonlahkon
päämies, suuri marabu Sidi Chick.
Ennen yön tuloa oli kuljettu muutama sata kilometriä hyvin tasaisen
alueen ylitse, jolla nähtiin leveitä hiekkasärkkiä. Jos _Albatross_
olisi silloin halunnut pysähtyä, se olisi maan päälle laskeutuessaan
joutunut Uarglan keitaan notkelmaan, valtavan laajan palmumetsän
suojaan. Hyvin selvästi tuli näkyviin kaupunki, jossa voitiin erottaa
kolme erilaista osaa, sulttaanin muinainen, tavallaan linnoituksen
näköinen palatsi, rakennuksia, joiden tiilet aurinko oli polttanut, ja
laaksoon porattuja kaivoja, joista ilma-alus olisi voinut täydentää
vesivarastonsa. Mutta se oli kulkenut niin nopeasti, että säiliöissä
oli Afrikan erämaiden kohdalle tultaessa vielä kylliksi jäljellä
Hydaspes-virrasta Kashmir-laaksossa pumpattua vettä.
Olivatko arabialaiset, mosabiitit ja neekerit, jotka asustavat Uarglan
keitaan tienoilla, sattuneet näkemään _Albatrossin_? Varmaankin,
sillä tätä jättiläislintua tervehdittiin muutamilla sadoilla
pyssynlaukauksilla, joiden luodit kuitenkin putosivat takaisin
ulottumatta näin korkealle.
Sitten tuli yö, erämaan äänetön yö, jonka kaikkia salaisuuksia Félicien
David on niin runollisesti tulkinnut.
Seuraavien tuntien kuluessa painuttiin vähän alemmas ja lennettiin
lounasta kohti El Goleasta haarautuvien teiden poikki, joista yhden
löysi peloton ranskalainen Duveyrier vuonna 1859.
Pimeys oli sankka, eikä ollenkaan nähty Saharan poikki kulkevaa
rautatietä, jota parhaillaan rakennettiin Duponchelin suunnitelman
mukaan -- pitkää rautavyötä, jonka oli määrä yhdistää Alger Timbuktuun
Laghouatin ja Gardaian kautta ja myöhemmin ulottua Guinean lahteen
asti.
_Albatross_ joutui nyt päiväntasaajan tienoille, kravun kääntöpiirin
toiselle puolelle. Tuhannen kilometrin päässä Saharan pohjoisesta
rajasta se lensi poikki reitin, jolla majuri Laing menetti henkensä
vuonna 1846; samoin se ylitti Marokosta Sudaniin kulkevien karavaanien
tien, ja tällä autiomaa-alueella, missä tuaregit rosvoilivat, se sai
kuulla niin sanottua "hietikon laulua", hiljaista, valittavaa huminaa,
joka tuntui lähtevän itse maaperästä.
Muuta merkillistä ei sattunut kuin että heinäsirkkoja kohosi kokonainen
pilvi ilmaan ja niitä putosi ilma-alukselle suunnattomin joukoin,
joiden painosta melkein voi pelätä "uppoamisen" vaaraa. Mutta
kuokkavieraat lapioitiin nopeasti pois kannelta, paitsi muutamia
satoja, jotka François Tapage otti talteen. Ja hän laittoikin niistä
niin maukasta ruokaa, että Frycollin hetkeksi unohti alituiset
kauhunväreensä niitä syödessään.
-- Nämähän ovat katkorappojen veroisia! hän sanoi.
Silloin oltiin tuhannen kahdeksansadan kilometrin päässä Uarglan
keitaasta, lähellä tämän suunnattoman laajan Sudanin valtakunnan
pohjoisrajaa.
Kello kahden aikaan päivällä tuli näkyviin kaupunki leveän joen
mutkassa. Joki oli Niger ja kaupunki Timbuktu.
Siihen asti eivät tätä afrikkalaista Mekkaa olleet päässeet näkemään
muut kuin eräät vanhan maailman tutkimusmatkailijat, kuten Batouta,
Khazan, Imbert, Mungo-Park, Adam, Laing, Caillé, Barth ja Lenz, mutta
nyt mitä merkillisintä seikkailua kokevat kaksi amerikkalaistakin voisi
puhua siitä _de visu, de auditu_, vieläpä _de olfactu_ [näkemänsä,
kuulemansa ja haistamansa mukaan. Suom.] palattuaan Amerikkaan -- jos
he näet sinne kerran vielä pääsisivät.
_De visu_, koska heidän katseensa saattoi kaikilta kohdilta tarkastella
sitä viiden tai kuuden kilometrin laajuista kolmiota, jonka muotoinen
kaupunki oli; _de auditu_, koska tänään sattui olemaan varsinainen
toripäivä ja siellä pidettiin hirveätä melua; _de olfactu_, koska
hajuaistiin vaikuttivat perin epämiellyttävästi kaikki lemut Jubu-Kamon
torilta, jonka varrella oli lihahalli lähellä muinaisten kuninkaiden
palatsia.
Joka tapauksessa insinööri piti aiheellisena huomauttaa Weldon
Instituutin puheenjohtajalle ja sihteerille, että heillä nyt oli
tarjolla ainutlaatuinen tilaisuus silmäillä "Sudanin Kuningatarta",
joka tätä nykyä oli Taganetin tuaregien hallussa.
-- Hyvät herrat, Timbuktu, hän sanoi heille samalla äänensävyllä, jolla
oli kaksitoista päivää aikaisemmin ilmoittanut: -- Hyvät herrat, Intia!
Sitten hän jatkoi:
-- Niin, Timbuktu, 18. asteen kohdalla pohjoista leveyttä ja 5. astetta
56 minuuttia länteen Pariisin meridiaanista, keskimäärin 245 metriä
merenpinnan yläpuolella. Tärkeä kaupunki, jossa asuu noin kaksi- tai
kolmetoistatuhatta ihmistä, muinoin kuuluisa taiteista ja tieteistä.
Kenties haluaisitte pysähtyä sinne muutamiksi päiviksi?
Tällainen ehdotus ei voinut olla muuta kuin insinöörin ivallisuutta.
-- Mutta, hän jatkoi, -- muukalaisten voisi olla vaarallista oleskella
keskellä neekereitä, berbereitä, fullaneja ja arabialaisia, joita
siellä asuu -- varsinkin jos ottaa vielä huomioon, että tulomme sinne
ilma-aluksella hyvinkin voisi olla heille vastenmielistä.
-- Arvoisa herra, Phil Evans vastasi samalla äänensävyllä, -- sen
mielihyvän vuoksi, jota tuntisimme saadessamme jättää teidät, menisimme
vastustelematta siihenkin vaaraan, että nuo alkuasukkaat ottaisivat
meidät huonosti vastaan. Siitä tulisi vankila toisen sijaan, ja
Timbuktu on parempi kuin _Albatross_!
-- Se on makuasia, Robur sanoi siihen. -- Olkoon miten tahansa, minä en
sittenkään ota sitä temppua vastuulleni, sillä minun tulee taata niiden
vieraideni turvallisuus, jotka suovat minulle sen kunnian, että
matkustavat seurassani...
-- Vai niin, insinööri Robur, keskeytti setä Prudence, jonka suuttumus
nyt purkautui, -- te ette siis tyydy olemaan vanginvartijamme, vaan
lisäätte konnantyöhönne vielä herjauksia.
-- No no, korkeintaan pikku ivaa.
-- Eikö täällä ole mukana aseita?
-- On kyllä, kokonainen asevarasto.
-- Kaksi revolveria riittäisi jos minulla olisi kädessäni toinen, hyvä
herra, ja teillä toinen.
-- Siis kaksintaistelu! Robur huudahti. -- Siinähän jompikumpi
menettäisi henkensä.
-- Varmasti.
-- No ei sitten, arvoisa Weldon Instituutin puheenjohtaja! Minusta on
paljon parempi, että pidän teidät hengissä.
-- Ollaksenne varmempi siitä, että saatte itse elää! Viisas juoni!
-- Viisas tai ei, mutta se sopii minulle. Mikään ei estä teitä
ajattelemasta toisin ja valittamasta asianomaisille, mikäli saatte
tilaisuuden siihen.
-- Se on jo tehty, insinööri Robur.
-- Todellako?
-- Oliko muka kovin vaikeata Euroopan asuttujen seutujen yli
kulkiessamme pudottaa tiedonanto...
-- Teittekö niin? Robur huusi äkillisen vimman vallassa.
-- Entä sitten, jos teimmekin?
-- Jos te olette niin tehneet... niin sietäisi...
-- Sanokaa vain, mitä sietäisi...
-- Teidät sietäisi heittää samaa tietä kuin tiedonantonne!
-- No heittäkää meidät aluksestanne! setä Prudence uhmasi. -- Me olemme
tehneet sen.
Robur astahti molempia vieraitaan kohti. Samalla hän teki kädellään
liikkeen, jota totellen Tom Turner ja muutamat hänen toverinsa
riensivät paikalle. Niin, insinöörissä oli vimmattu halu toteuttaa
uhkauksensa, mutta sitten hän äkkiä kääntyi ja palasi kiireimmiten
hyttiinsä varmaankin siksi, että pelkäsi lankeavansa tähän kiusaukseen.
-- Hyvä on! Phil Evans sanoi.
-- Mutta mitä hän ei uskaltanut tehdä, setä Prudence vastasi, -- sen
minä uskallan, minä juuri, ja teenkin!
Tähän aikaan kerääntyi Timbuktun väestö keskelle toreja, pitkin katuja
ja puoliympyrän muotoon rakennettujen talojen parvekkeille. Sankoren ja
Sarahaman rikkaissa kaupunginosissa samoin kuin kurjien kartiomaisten
majojen täyttämässä Ragidissa kiljuivat papit minareettien huipuilta
vimmattuja kirouksiaan ilmahirviötä kohti. Tämä oli kuitenkin
viattomampaa kuin pyssynluodit.
Kabaran satamaan asti, joka sijaitsi Niger-virran polvekkeessa, saatiin
jatkuvasti havaita, että joella kulkevien alusten väki oli kuohuksissa.
Varmana voi pitää, että jos _Albatross_ olisi laskeutunut maahan, se
olisi murskattu pirstaksi.
Muutamien kilometrien matkalla tuli ilma-aluksen saattajiksi
laumoittain kirkuvia haikaroita, peltopyitä ja iibislintuja, jotka
lensivät kilpaa sen kanssa; mutta hitaampina ne sittenkin jäivät pian
jälkeen.
Illan suussa järisytti ilmaa lukuisten norsu- ja puhveliparvien
mylvinä, jotka samoilivat tällä todellakin ihmeellisen hedelmällisellä
alueella.
Seuraavan vuorokauden kuluessa _Albatross_ kulki yli koko sen seudun,
joka oli Pariisin meridiaanin kohdalla toiseen leveysasteeseen saakka
Nigerin mutkassa.
Jos jollakulla maantieteilijällä olisi ollut käytettävänään tällainen
kulkuneuvo, miten helposti hän olisikaan pystynyt kartoittamaan tämän
maan, mitannut sen kaikki korkeudet, määrännyt virtojen ja niiden
lisävesien suunnan ja merkinnyt kaupunkien ja kylien paikat! Silloin ei
enää olisi jäänyt keskisen Afrikan kartoille laajoja tyhjiä kohtia,
vaaleavärisiä aukkoja, arviolta vedettyjä pisteviivoja, epämääräisiä
merkintöjä, joista kartanpiirustajat joutuivat epätoivoon.
Heinäkuun 11. päivänä aamulla _Albatross_ lensi vuorien ylitse
pohjoisessa Guineassa, joka oli puristunut Sudanin ja Guinean lahden
väliin. Taivaanrannalla häämöttivät Dahomeyn kuningaskuntaan kuuluvat
Kong-vuoret.
Timbuktusta lähdön jälkeen olivat setä Prudence ja Phil Evans panneet
merkille, että ilma-alus oli koko ajan kulkenut pohjoisesta etelään.
Siitä voi päätellä, että jollei suuntaa muutettaisi, piankin
saavuttaisiin päiväntasaajan kohdalle. Aikoiko _Albatross_ siis vielä
kerran jättää mantereen ja kiitää veden ylitse, joka ei enää olisi niin
vähäpätöinen kuin Beringin, Kaspian tai Pohjanmeri tai Välimeri, vaan
Atlantin valtameri?
Tämä arvelu ei tietysti ollut omiaan rauhoittamaan amerikkalaisia,
joiden pakoaikeet silloin raukeaisivat tyhjiin.
Mutta _Albatross_ piti jokseenkin hidasta vauhtia, ikään kuin epäröiden
hetkellä, jolloin oli jätettävä Afrikka. Oliko insinöörin mieleen ehkä
tullut halu kääntyä takaisinpäin? Ei, vaan hänen huomionsa oli
erikoisesti kiintynyt siihen maahan, jonka kohdalla nyt oltiin.
Yleisesti tiedetään -- ja hän tiesi myös -- millainen oli Dahomeyn
kuningaskunta, joka oli mahtavimpia Afrikan länsirannikolla. Vaikka se
oli kyllin voimakas kyetäkseen taistelemaan naapurinsa, Ashantin
kuningaskunnan kanssa, sen rajat olivat kuitenkin ahtaat, sillä tämän
maan pituus etelästä pohjoiseen oli vain kuudettasataa kilometriä ja
leveys idästä länteen tuskin kolmeasataa; mutta asukkaita siellä oli
runsaasti seitsemänsataatuhatta, mukaan laskien Ardrahin ja Ouidahin
itsenäiset alueet, jotka se oli liittänyt alueisiinsa.
Ellei tämä Dahomeyn kuningaskunta siis ollutkaan suuri, se oli
kuitenkin usein antanut puheenaihetta. Se oli kuuluisa hirveistä
julmuuksista, joita pantiin toimeen vuosittain toistuvissa juhlissa,
pöyristyttävistä ihmisteurastuksista, joilla tahdottiin kunnioittaa
poistunutta hallitsijaa ja hänen seuraajaansa. Siellä meni virallinen
kohteliaisuus niinkin pitkälle, että kun Dahomeyn kuningas otti vastaan
jonkun ylhäisen henkilön tai vieraan maan lähettilään, tämän kunniaksi
ja yllätykseksi leikattiin päät poikki kymmenkunnalta ihmiseltä, ja
mestauksen suoritti itse oikeusministeri, "minghan", joka olikin
pyövelinä erinomaisen kätevä.
Siihen aikaan, jolloin _Albatross_ lensi Dahomeyn rajan poikki, oli
Bahadu-niminen hallitsija äsken kuollut, ja koko väestö valmisteli
paraikaa juhlallisuuksia hänen seuraajansa valtaistuimelle nousemisen
kunniaksi. Kaikkialla oli siis vilkasta hyörinää, joka ei ollut jäänyt
Roburilta huomaamatta.
Dahomeylaisia oli pitkissä jonoissa liikkeellä maaseudulta valtakunnan
pääkaupunkia Abomeyta kohti. Hyvin hoidetut tiet, jotka kulkevat
säteittäin jättiläiskorkuista ruohoa kasvavien laajojen tasankojen
halki, valtavat maniok-vainiot, uhkeat metsät, joissa rehoitti palmuja,
kookospuita, mimoosia, oranssi- ja mangopuita -- sellainen oli se maa,
jonka suloiset tuoksut kohosivat ilma-alukseen saakka, samalla kun
kaikesta tästä vihannuudesta pyrähteli lentoon tuhansia papukaijoja ja
kardinaalilintuja.
Insinööri tähysteli mietteissään, kurottaen yläruumistaan yli kaiteen,
eikä vaihtanut Tom Turnerin kanssa kuin muutaman sanan.
Näytti siltä ettei _Albatrossin_ onnistunut vetää puoleensa näiden
liikkuvien ihmisjonojen huomiota, jotka useimmiten katosivat näkyvistä
puiden tiheän lehvistön alle. Syynä oli varmaankin se, että ilma-alus
pysytteli jokseenkin korkealla keveiden pilvien keskellä.
Kello yhdentoista vaiheilla aamupäivällä tuli pääkaupunki näkyviin
muurien saartamana, joita vielä suojasi ympärysmitaltaan lähes
parinkymmenen kilometrin pituinen vallihauta. Kadut olivat leveitä ja
suorakulmaisesti suunniteltuja tasaisella maaperällä, ja keskellä
kohosi iso torni, jonka pohjoislaidan täytti kuninkaan palatsi. Tätä
laajaa rakennusryhmää ylemmäksi kohosi eräänlainen parveke, lyhyen
matkan päässä siitä neliömäisestä alasta, joka oli varattu
uhritoimituksille. Juhlapäivinä tältä parvekkeelta heitettiin kansan
käsiin vankeja, jotka oli sidottu pajukoreihin, ja oli helppoa
kuvitella, kuinka raivoisasti onnettomat uhrit revittiin kappaleiksi.
Hallitsijan palatsin jakoivat eri osiin monet pihat, ja muutamia näistä
reunustivat varsinaiset kasarmit, joissa asusti neljätuhatta
naissoturia, osana kuninkaallista armeijaa, vieläpä sen urhoollisinta
väkeä.
Jos olikin epätietoista, oliko amatsoneja samannimisen virran varrella,
niin Dahomeyssa sitä ei tarvinnut lainkaan epäillä. Toisilla näistä
oli sininen paita, sininen tai punainen olkahihna, valkoiset
siniraidalliset housut, valkoinen patalakki, patruunalaukku vyöllä;
toisilla, jotka pyydystivät norsuja, oli aseina raskas karhiini ja
lyhytteräinen tikari, ja päässä heillä oli rautavanteilla kiinnitettynä
kaksi antiloopinsarvea; tykkinaisilla oli puoleksi sininen ja punainen
puku ja aseina musketteja ja vanhanaikaisia valukanuunia, ja sitten oli
vielä pataljoona nuoria tyttöjä, joiden pukuna oli sininen takki ja
valkoiset polvihousut ja jotka olivat todellisia vestaaleja, siveitä
kuin Diana ja hänen laillaan aseistettuja jousilla ja nuolilla.
Kun näihin amatsoneihin lisättiin viisi- tai kuusituhatta miestä,
joilla oli puuvillaiset housut ja paidat ja vaatekappale sidottuna
vartalon ympärille, oli luotu yleissilmäys Dahomeyn armeijaan.
Abomey oli tänään perin autio. Hallitsija, hänen henkilökuntansa,
mies- ja naispuolinen armeija, väestö -- kaikki olivat lähteneet
pääkaupungista marssiakseen muutaman kilometrin päässä olevalle
laajalle kentälle, jota ympäröi rehevä metsä.
Tällä kentällä suoritettaisiin ne juhlallisuudet, jotka kuuluivat uuden
kuninkaan valtaistuimelle nousemiseen. Siellä aiottiin hänen
kunniakseen uhrata tuhansia vankeja, jotka oli saatu viime aikojen
ryöstöretkillä.
Kello oli noin kaksi, kun _Albatross_ saavuttuaan kentän kohdalle alkoi
laskeutua keskellä muutamia utupilviä, jotka vielä kätkivät sen
dahomeylaisten katseilta.
Heitä oli siellä vähintään kuusikymmentä tuhatta, kaikilta valtakunnan
eri tahoilta, Ouidahista, Kerapaysta, Ardrahista, Tomborysta,
etäisimmistäkin kyläkunnista.
Uusi kuningas -- reipas mies, nimeltä Bu-Nadi, kahdenkymmenenviiden
ikäinen -- oli asettunut pienelle kummulle, jota varjosti ryhmä hyvin
lehteviä puita. Hänen edessään tungeksi uusi hovikunta, mies- ja
naispuolinen armeija ja taempana koko kansa.
Kummun juurella kaiutteli viisikymmenhenkinen orkesteri
raakalaissoittimiaan, norsujen torahampaita, joista lähti römeä ääni,
naarashirvien nahoista kyhättyjä rumpuja, kalebasseja, kitaroita,
rautakielisiä kelloja ja bambuhuiluja, joiden kimeä vihellys kuului yli
kaiken muun. Tavantakaa laukaistiin kiväärejä ja musketteja ja
annettiin kanuunienkin jyrähdellä, jolloin niiden lavetit hyppivät
niin, että tykkiamatsonit olivat hengenvaarassa, ja lopuksi halkaisi
ilmaa niin valtava ulvonta ja pauhu, että ukkosenkin ääni olisi siihen
hukkunut.
Kentän nurkkaan oli sotamiesten vartioitavaksi koottu ne vangit, joiden
oli määrä saattaa kuningasvainajaa toiseen maailmaan, sillä vaikka hän
olikin kuollut, hän ei silti vähääkään menettänyt etuoikeuksia, jotka
kuuluivat hallitsijalle. Haudatessaan isänsä Ghozon oli Bahadu
lähettänyt hänen mukaansa kolmetuhatta vankia, eikä Bu-Nadi voinut olla
edeltäjäänsä kohtaan kitsaampi. Eikö muuten ollutkaan tarpeen lukuiset
airueet, kun piti kutsua sekä autuaat henget että taivaan koko
isäntäväki jumalaksi julistetun itsevaltiaan saattojoukkoon?
Tunnin ajan kesti yhtä mittaa muistopuheita, viimeisiä tervehdyksiä ja
muuta suunsoittoa, keskeytyen vain välistä tanssien vuoksi, joita
suorittivat sekä varsinaiset bajadeerit että amatsonit. Jälkimmäiset
toivat siinä esille kerrassaan sotaista suloa.
Mutta uhritoimituksen hetki läheni. Robur tunsi Dahomeyn veriset tavat
eikä päästänyt näkyvistään vankeja, miehiä, naisia ja lapsia, jotka oli
varattu tähän teurastukseen. Minghan seisoi valmiina kummun juurella ja
heilutti käyräteräistä pyövelinmiekkaansa, jonka kärjessä oli
metallinen lintu tekemässä painollaan sivalluksen varmemmaksi.
Tällä kertaa hän ei ollut yksin, sillä hän ei olisi ehtinyt katkaista
kaikkien päitä. Hänen lähelleen oli ryhmittynyt satakunta pyöveliä,
jotka olivat tottuneet yhdellä iskulla sivaltamaan kaulan poikki.
Samalla _Albatross_ lähestyi vähitellen laskeutuen, hiljentäen ylä- ja
vetopotkuriensa vauhtia. Sitten se tuli esille utupilvistä, jotka
olivat kätkeneet sen vielä silloinkin, kun se oli tuskin sadan metrin
korkeudessa, ja nyt se tuli ensi kerran näkyviin.
Vastoin sen tavallisesti herättämää vaikutusta kävi tällä kertaa niin,
että nämä julmat alkuasukkaat pitivät sitä vain taivaallisena olentona,
joka oli vartavasten laskeutunut osoittamaan kunnioitustaan kuningas
Bahadu-vainajalle.
Siitä nousi kuvaamaton ihastus ja loppumattomia tervehdyshuutoja, ja
sitten kohdistettiin meluisia pyyntöjä ja rukouksia tälle
yliluonnolliselle siivekkäälle ratsulle, joka varmaankin saapui
noutamaan hänen majesteettinsa ruumista Dahomeyn taivaan korkeuksiin.
Tällä hetkellä kierähti maahan ensimmäinen pää minghanin miekan
katkaisemana. Sitten työnnettiin satoja muita vankeja heidän hirveiden
pyöveliensä eteen.
Äkkiä kuului _Albatrossista_ kiväärinlaukaus, ja oikeusministeri kaatui
suulleen.
-- Hyvin tähdätty, Tom, Robur sanoi.
-- Mitä vielä! Osaahan tuommoiseen laumaan, työnjohtaja vastasi.
Hänen toverinsa, joilla oli myös ampuma-aseet, olivat valmiina heti
laukaisemaan saatuaan insinööriltä merkin.
Mutta väkijoukossa oli tapahtunut muutos. Nyt oivallettiin, kuinka oli
asia. Siivekäs hirviö ei ollutkaan suopea henki, vaan kerrassaan
vihamielinen tälle hyvälle Dahomeyn kansalle. Ja minghanin kaatumisen
jälkeen huudettiin kostoa joka taholta. Pian alkoivatkin kiväärit
paukkua pitkin koko kenttää.
Nämä uhkaukset eivät kuitenkaan estäneet ilma-alusta rohkeasti
painumasta niin alas, että maahan oli enää tuskin viittäkymmentä
metriä. Setä Prudence ja Phil Evans eivät voineet olla yhtymättä tähän
ihmisystävälliseen pelastustyöhön, mitä tunteita heillä muuten olikin
Roburia kohtaan.
-- Niin juuri, vapauttakaamme vangit! he huusivat.
-- Sitä aionkin, insinööri vastasi.
Ja _Albatrossin_ pikakiväärit aloittivat molempien amerikkalaisten ja
miehistön hoitamina kiivaan tulituksen eikä yksikään luoti erehtynyt
tiheässä ihmisparvessa. Sitä paitsi ilma-aluksen pieni tykki
käännettiin niin tarkasti kuin suinkin oikeaan suuntaan, ja siitä
pamautettiin maaliin muutamia kartusseja, jotka tekivät ihmeitä.
Vangit eivät lainkaan käsittäneet tätä ylhäältä tullutta apua, mutta
katkoivat riemastuneina siteensä, samalla kun sotamiesten kaikki huomio
oli kiintynyt uuden vihollisen torjumiseen. Muuan luoti puhkaisi
etummaisen potkurin, ja jotkut toiset ammukset sattuivat keskelle
runkoa. Frycollin, joka oli piiloutunut hyttinsä perälle, oli vähällä
saada luodin nahkaansa seinänkin läpi.
-- Vai niin, niiden tekee mieli maistaa tätä lisää! Tom Turner
huudahti.
Ja käytyään alhaalla ampumavarastossa hän toi sieltä tusinan verran
dynamiittipanoksia, jotka jaettiin miesten kesken. Kun Robur oli
antanut merkin, panokset heitettiin kummulle. Maahan osuessaan ne
räjähtivät kuin pienet pommit.
Hirveä pakokauhu valtasi kuninkaan, hoviväen, armeijan ja kansan, eikä
sitä voinutkaan ihmetellä, kun he olivat joutuneet tekemisiin tällaisen
vihollisen kanssa. Kaikki riensivät hakemaan suojaa puiden alta, ja
vangit karkasivat, eikä kenenkään mieleen tullut lähteä ajamaan heitä
takaa.
Näin häirittiin Dahomeyn uuden kuninkaan kunniaksi järjestettyjä
juhlallisuuksia. Ja setä Prudencen ja Phil Evansin täytyi mielessään
tunnustaa, että tällaisella ilma-aluksella oli tavattomia voimakeinoja,
joilla voitiin tehdä ihmiskunnalle suuria palveluksia.
Sitten _Albatross_ kohosi kaikessa rauhassa tavalliseen korkeuteensa,
kiitäen Ouidahin päällitse. Pian sen näkyvistä katosi tämä villi
rannikko, jota lounaistuulet saartoivat läpipääsemättömän ankarin
tyrskyin.
Nyt leijailtiin Atlantin yllä.