Parin seuraavan vuorokauden aikana, jos koskaan, oli setä Prudencen ja
Phil Evansin luovuttava kaikesta toivosta päästä pakoon. Pelkäsikö
Robur ehkä, että hänen vankiensa vartioiminen kävisi hankalammaksi
Euroopan yli kulkiessa? Se oli mahdollista. Muuten hän kyllä tiesi,
että he olivat päättäneet yrittää mitä tahansa toteuttaakseen
pakoaikeensa.
Olkoon miten tahansa, mutta silloin olisi jokainen yritys ollut selvä
itsemurha. Jos hyppäsi junasta, joka kiiti sadan kilometrin
tuntivauhtia, se ei kenties ollut kuin henkensä vaarantamista, mutta
jos kulkuneuvon vauhti oli kaksisataa kilometriä, niin hyppy siitä
merkitsi kuolemaa.
Juuri tällä nopeudella -- suurimmalla, mihin voitiin päästä --
_Albatross_ kulki nyt eteenpäin. Se vei voiton pääskysestäkin, joka
pystyy sadankahdeksankymmenen kilometrin tuntivauhtiin.
Tässä on huomautettava, että jo jonkin aikaa oli yhtä mittaa tuullut
koillisesta, mikä olikin varsin edullista _Albatrossille_, koska se
kulki jokseenkin samaan suuntaan eli yleensä länttä tai hieman lounasta
kohti. Mutta sitten tuuli alkoi vaimeta, jolloin kävi mahdottomaksi
pysytellä ulkona kannella, sillä nopea vauhti eteenpäin mennessä
salpasi hengityksen. Kerran olisivat molemmat matkustajat hurjassa
viimassa paiskautuneet suoraan kaiteen yli, ellei heidän liukuessaan
olisi sattumalta tullut kajuutta vastaan.
Onneksi ruorimies huomasi heidät koppinsa ikkunasta, ja sähköllä
toimiva soittokello ilmoitti asian niille miehille, jotka olivat
sulkeutuneet etukajuuttaan. Neljä heistä ryömi heti kantta pitkin
peräpuolelle ehkäisemään onnettomuuden.
Jos on matkustanut valtamerellä silloin, kun laivan täytyy puskea
rajumyrskyä vastaan, ja muistelee, miltä se tuntui, saattaa helposti
käsittää, kuinka kova tuollainen viima voi olla. Tässä oli vain se ero,
että viima johtui _Albatrossin_ suuresta vauhdista.
Nyt täytyi hetkeksi hiljentää nopeutta, niin että setä Prudence ja Phil
Evans pääsivät takaisin hyttiinsä. Seinien sisäpuolella, kuten
insinööri Robur oli selittänyt, oli hengityskelpoista ilmaa.
Mutta kuinka ihmeellisen tukeva olikaan tämä ilma-alus, kun se kesti
näin hurjaa menoa! Se oli kerrassaan käsittämätöntä. Mitä tuli keulassa
ja perässä toimiviin potkureihin, ei niiden pyörimistä enää voinut
erottaa silmin, kun ne täysin voimin ruuvien lailla tunkeutuivat
ilmakerrokseen.
Kaupunki, joka oli viimeksi nähty kannelta, oli ollut Astrakan, lähellä
Kaspian meren pohjoispäätä.
Erämaan Tähti -- nimen lienee antanut joku venäläinen runoilija -- oli
nykyään alentunut ensimmäisestä suuruusluokasta viidenteen tai
kuudenteen. Tämä pelkkä kuvernementin hallituskaupunki oli hetken aikaa
näytellyt vanhoja, hyödyttömillä ampuma-aukoilla puhkaistuja muurejaan,
muinaisilta ajoilta peräisin olevia torneja keskustassaan,
nykyaikaisten kirkkojen viereisiä moskeijoita ja tuomiokirkkoaan, jonka
viisi kullattua ja sinisillä tähdillä koristettua kupua oli kuin
taivaanlaen kappaleesta leikeltyjä -- kaikki melkein yhtä matalalla
kuin parin kilometrin levyinen Volgan suu.
Tästä lähtien oli _Albatrossin_ lento tavallaan kuin hurjaa ratsastusta
taivaan korkeuksien halki, aivan kuin sen eteen olisi valjastettu
saduissa mainittuja siivekkäitä hevosia, jotka yhdellä siiveniskulla
kiitivät monta kilometriä.
Kello kymmenen tienoilla aamulla heinäkuun 4. päivänä ilma-alus
suuntasi kulkunsa luoteiseen, seuraten melkein Volgan laaksoa. Donin ja
Uralin arot vilahtelivat virran molemmin puolin. Jos olisi voinut
ulottaa katseensa näille laajoille alueille, olisi tuskin ehtinyt
laskea, kuinka monta kaupunkia ja kylää siellä oli. Vihdoin illalla
sivuutettiin Moskova, tervehtimättä edes Kremlin lippua. Kymmenessä
tunnissa oli kuljettu se kahdentuhannen kilometrin matka, joka erottaa
Astrakanin Venäjän entisestä pääkaupungista.
Moskovan ja Pietarin välinen rautatie oli suunnilleen vain tuhannen
kahdensadan kilometrin pituinen. Tähän matkaan ei siis tarvittu kuutta
tuntia enempää. Ja _Albatross_, joka oli yhtä täsmällinen kuin
pikajuna, tavoittikin Pietarin ja Nevan rannat kello kahden aikaan
aamuyöllä. Näin kaukana pohjoisessa pysyi heinäkuun alkupuolella
aurinko vain vähän aikaa poissa näkyvistä, ja yölläkin oli verrattain
valoisaa, niin että ilma-aluksesta voitiin tarkastella tämän laajan
pääkaupungin huomattavimpia rakennuksia.
Sitten tuli näkyviin Suomenlahti, Turun saaristo, Itämeri, Ruotsi
Tukholman kohdalta alkaen ja Norja Kristianin leveysasteen vaiheilla.
Taas oli kulunut väin kymmenen tuntia parintuhannen kilometrin matkaan.
Melkeinpä olisi voinut uskoa, ettei mikään inhimillinen mahti olisi
enää kyennyt hillitsemään _Albatrossin_ vauhtia, aivan kuin eteenpäin
vievä liike ja maan vetovoima olisivat pitäneet toisiaan tasapainossa
ja siten pakottaneet sen kiertämään maapalloa määrättyä uraa pitkin.
Mutta sittenkin se pysähtyi juuri Norjan kuuluisan Rjukanfossin kosken
kohdalle. Gausta, jonka huippu hallitsi Telemarkin ihanaa seutua, oli
kuin jättiläismerkki, jonka länsipuolelle ei saanut mennä. Siksi
_Albatross_ kääntyikin tässä suoraan etelään säilyttäen entisen hurjan
vauhtinsa.
Mitä Frycollin puuhaili tämän huimaavan lennon aikana? Hän pysyi
mykkänä hyttinsä sopukassa ja yritti nukkua niin paljon kuin voi,
paitsi aterioiden lyhyinä hetkinä.
François Tapage piti hänelle silloin seuraa ja laski mielellään pilaa
hänen pelostaan.
-- Kas vain, poikaseni! oli hänen tapana puhella, -- sinähän et enää
ulvo! Ei sinun muuten tarvitse kursailla. Ei siitä tulisi sen pahempaa
kuin parin tunnin roikkuminen ilmassa. Mitä arvelet? Kun meillä nyt on
niin hyvä vauhti, saisit mainion ilmakylvyn, joka parantaisi
reumatismin!
-- Minusta tuntuu, että koko laitos on hajoamaisillaan, toisteli
Frycollin.
-- Ehkä niinkin, kelpo Fry, mutta nyt lennetään niin kovaa vauhtia,
ettemme voi edes pudota. Se on sentään hyvin turvallista.
-- Niinkö luulette?
-- Niin totta kuin olen Gascognesta!
Totta puhuaksemme ja ollaksemme liioittelematta kuten François Tapage,
asia olikin niin, että nykyinen nopeus jonkin verran helpotti
nostopotkurien työtä. _Albatross_ liukui ilmakerroksen kannattamana
samaan tapaan kuin raketti.
-- Kuinka kauan tällaista menoa kestää? Frycollin kysyi.
-- Kauanko? Ei ollenkaan, kokki vastasi. -- Ei kauempaa kuin koko
elämämme!
-- Voih! huudahti neekeri alkaen taas ruikuttaa.
-- Varo nahkaasi, Fry! François Tapage muistutti, -- sillä insinööri
voisi tarttua kaulukseesi, ja silloin saisit taas kiikkua!
Ja Frycollin nieli voihkauksensa yhdessä ruokapalojen kanssa, joita hän
pisti kaksittain suuhunsa.
Tällä välin olivat setä Prudence ja Phil Evans, jotka eivät kuluttaneet
aikaa turhiin vaihteluihin, tehneet erään päätöksen. Heistä oli
ilmeistä, ettei pakoa enää voinut yrittää. Mutta vaikkei ollutkaan
mahdollista laskea jalkaansa maapallon kamaralle, eikö silti voinut
ilmoittaa ihmisille, miten Weldon Instituutin puheenjohtajan ja
sihteerin oli käynyt siitä hetkestä lähtien, jolloin he olivat
kadonneet, kuka heidät oli väkivalloin siepannut vangikseen, minkä
lentokoneen mukana heitä nyt kuljetettiin, ja siten kenties -- millä
keinoin, hyvä Jumala! -- saada ystävänsä uskaliaasti yrittämään heidän
vapauttamistaan tämän Roburin käsistä?
Tehdä ilmoitus... mutta miten? Riittäisikö, jos jäljittelisi merihätään
joutuneita merimiehiä, jotka pistävät korkilla suljettavaan pulloon
haaksirikon paikan ilmoittavan asiakirjan ja heittävät sen mereen?
Mutta tässä oli meren sijasta ilmakehä. Pullo ei kelluisi siinä. Ellei
se osuisi suoraan johonkin kävelijään, jolta se voisi hyvinkin murskata
kallon, se saattaisi joutua kadoksiin.
Sittenkään ei kovaonnisilla matkustajilla ollut muuta keinoa. He olivat
juuri aikeissa uhrata erään pullon, jonka löysivät hytistään, kun setä
Prudencen mieleen juolahti uusi ajatus. Kuten tiedetään, hänellä oli
tapana nuuskata, ja tämän pikku heikkouden voi suoda anteeksi
amerikkalaiselle, joka saattaisi tehdä pahempaakin. Mutta nuuskaajana
hänellä oli tietysti myös nuuskarasia -- tätä nykyä tyhjä. Se oli tehty
alumiinista. Jos sen heittäisi kaiteen yli ja joku kelpo kansalainen
löytäisi sen, hän ottaisi sen haltuunsa ja veisi poliisilaitokselle, ja
siellä tutkittaisiin sisällä olevaa tiedonantoa, jossa selitettäisiin
Robur Valloittajan molempien uhrien kohtalo.
Tuumasta toimeen! Rasiaan pantava kirjelappu oli lyhytsanainen, mutta
kertoi kaikki; siinä oli myös Weldon Instituutin osoite ja pyyntö, että
se toimitettaisiin perille.
Sitten setä Prudence pisti kirjelipun rasiaan ja kietoi tämän ympärille
paksun kaistaleen palttinaa, joka sidottiin lujasti kiinni;
tarkoituksena oli näet estää rasia aukenemasta pudotessaan ja
murskaantumasta maata vasten. Sitten ei ollut muuta tekemistä kuin
odottaa sopivaa tilaisuutta.
Parhaillaan lennettiin hurjaa vauhtia Euroopan yli, ja vaikein temppu
olikin pujahtaa ulos hytistä, ryömiä pitkin kantta, jolloin hirveä
viima uhkasi siepata mukaansa, ja tehdä kaikki tämä salaa. Toisaalta ei
käynyt päinsä, että nuuskarasia saisi pudota mereen, lahteen, järveen
tai muuhun veteen, sillä siinä tapauksessa olisi koko yritys turha.
Oli joka tapauksessa mahdollista, että molempien amerikkalaisten
onnistuisi näin jälleen päästä yhteyteen asutun maailman kanssa.
Nyt oli valoisa aika. Mutta oli parempi odottaa yötä ja käyttää
hyväkseen joko nopeuden hiljenemistä tai pysähdystä, jotta pääsisi ulos
hytistä. Kenties silloin voisi pujahtaa kaiteen luo ja pudottaa
kallisarvoinen nuuskarasia vasta sitten, kun varmasti oltaisiin jonkin
kaupungin kohdalla.
Tänä päivänä ei olisi ainakaan voitu toteuttaa yritystä, vaikka
mainitut ehdot olisivatkin yhtaikaa täyttyneet.
_Albatross_ oli nimittäin kääntynyt etelää kohti jätettyään Norjan
alueen Gaustan kohdalla, ja seurasi nyt täsmällisesti meridiaania, joka
etelään jatkuessaan kohtaa muun muassa Pariisin. Se kiiti siis
Pohjanmeren päällitse herättäen täysin luonnollista ällistystä niissä
tuhansissa aluksissa, jotka harjoittavat rannikkoliikennettä
Englannin, Hollannin, Ranskan ja Belgian välillä. Jollei nuuskarasia
onnenkaupalla putoisi jonkin laivan kannelle, voisi pitää kutakuinkin
varmana, että se vaipuisi meren pohjaan.
Setä Prudencen ja Phil Evansin täytyi siis odottaa parempaa hetkeä.
Heille tarjoutuikin pian mainio tilaisuus, kuten saamme nähdä.
Kello kymmenen illalla _Albatross_ pääsi Ranskan rannikolle, melkein
Dunkerquen kohdalle. Yö oli jokseenkin pimeä. Hetken aikaa nähtiin
Gris-Nezin majakan vilkuttavan sähkövaloaan Pas-de-Calaisin salmen
rannalla, samalla kun toiselta rannalta loisti Doverin majakka. Sitten
_Albatross_ eteni Ranskan alueelle, pysyen tavallisessa eli tuhannen
metrin korkeudessa.
Nopeutta ei vähääkään hiljennetty. Ilma-alus kiiti kuin pommi yli
kaupunkien, kauppaloiden, kylien, joita oli tiheässä näissä Ranskan
rikkaissa pohjoisissa maakunnissa. Kun yhä kuljettiin Pariisia kohti,
sivuutettiin Dunkerquen jälkeen Doullens, Amiens, Creil, Saint-Denis.
Sitten saavutettiin keskiyön tienoissa "Valokaupunki", joka ansaitsi
nimensä silloinkin, kun sen asukkaat olivat nukkumassa -- tai heidän
ainakin pitäisi olla.
Mikä merkillinen päähänpisto pani insinöörin pysähtymään Ranskan
pääkaupungin kohdalle? Sitä ei tiedetä. Varmaa vain on, että
_Albatross_ laskeutui, ja pysähtyi lopulta ainoastaan noin sadan metrin
päähän maanpinnasta. Silloin Robur astui ulos hytistään, ja koko
miehistökin tuli kannelle hengittämään ulkoilmaa.
Setä Prudence ja Phil Evans eivät tietenkään laiminlyöneet näin
mainiota tilaisuutta. He jättivät myös hyttinsä ja yrittivät pysyä
omissa oloissaan, voidakseen valita kaikkein sopivimman hetken. Pääasia
oli toimia niin, ettei nuuskarasian heittoa huomattaisi.
Jättiläiskokoisen koppakuoriaisen kaltaisena _Albatross_ liiteli
hiljakseen suurkaupungin yllä. Se seurasi suuria bulevardeja, joita
Edisonin sähkölamput niin kirkkaasti valaisivat. Kaduilla vielä
liikkuvista ajoneuvoista ja Pariisia kohti säteittäin tulevien
lukuisten rautateiden junista kuului jyrinä ilma-alukseen asti. Sitten
lennettiin korkeimpien muistopatsaiden kohdalla, aivan kuin olisi
haluttu kolhaista Pantheonin palloa tai Invalidikirkon ristiä. Kun oli
melkein hipaistu Trocadéron molempia huippuja, jouduttiin Mars-kentän
metallitornille, jonka valtava heijastin levitti sähkövaloa yli koko
Pariisin.
Tätä ilmakävelyä, yökulkijan harhailua, kesti noin tunnin ajan. Se oli
kuin pysähdys ilmassa ennen loppumattoman matkan jatkamista.
Insinööri Robur tahtoikin kaiketi antaa pariisilaisten nähdä sellaisen
taivaanilmiön, jota heidän tähtitieteilijänsä eivät olleet osanneet
ennustaa. _Albatrossin_ kaikki lyhdyt sytytettiin. Kaksi loistavaa
valokimppua leijaili yli torien, puistojen, puutarhojen, palatsien ja
kuudenkymmenen tuhannen talon, luoden häikäisevää kirkkautta
taivaanrannasta toiseen.
_Albatross_ nähtiin todellakin tällä kertaa -- eikä ainoastaan nähty,
vaan myös kuultiin, sillä Tom Turner nosti torven huulilleen ja puhalsi
raikuvan toitotuksen Pariisia kohti. Silloin setä Prudence kumartui
huomaamatta kaiteen yli, aukaisi kouransa ja pudotti nuuskarasian...
Melkein heti sen jälkeen ilma-alus kohosi nopeasti.
Samassa kohosi Pariisin taivaalle huikea huuto väkijoukosta, joka
tungeksi bulevardeilla -- hämmästyksen huuto, joka kohdistui
eriskummalliseen ilmiöön.
Äkkiä _Albatrossin_ lyhdyt sammuivat, pimeys palasi sen ympärille
samalla kuin hiljaisuuskin, ja matkaa jatkettiin kahdensadan kilometrin
nopeudella tunnissa.
Siinä kaikki, mitä Ranskan pääkaupungissa saatiin nähdä.
Kello neljän tienoissa aamulla ilma-alus oli kulkenut viistosti yli
koko Ranskan. Sitten välttääkseen ajanhukkaa, jota olisi vaatinut
Pyreneiden tai Alppien ylitys, se suuntasi Provenceen Antibesin niemeä
kohti. Kello yhdeksän jäivät ne italialaiset, jotka olivat kokoontuneet
Pietarinkirkon pengermälle Roomassa, hämmästyksestä töllistelemään
nähdessään sen liitävän Ikuisen kaupungin yli. Kahta tuntia myöhemmin
se joutui hetkeksi leijailemaan Vesuviuksen nokisissa höyryissä
ollessaan Napolin lahden yläpuolella. Kun se oli viistoon lentänyt
Välimeren poikki, alkoi kello yhdestä lähtien tulla siitä sähkösanomia
Gouletten tähystysasemalta, joka sijaitsi Tunisin rannikolla.
Amerikan jälkeen Aasia, Aasian jälkeen Eurooppa! Näin oli tämä
ihmeellinen lentäjä kulkenut runsaasti 30.000 kilometriä vajaassa 23
vuorokaudessa!
Ja nyt se oli menossa Afrikan tunnettujen tai tuntemattomien maiden
yläpuolelle.
Entä minne oli joutunut setä Prudencen nuuskarasia?
Se oli pudonnut Rivoli-kadulle, vastapäätä taloa n:o 210, sillä
hetkellä, jolloin lähellä ei ollut ainoatakaan ihmistä. Seuraavana
aamuna sen korjasi rehellinen kadunlakaisijanainen, joka kiireesti vei
sen poliisiasemalle.
Siellä sitä ensin luultiin joksikin räjähtäväksi esineeksi, minkä
vuoksi se päästettiin siteistä, käärittiin esiin ja aukaistiin
äärimmäisen varovasti.
Äkkiä kuuluikin tavallaan räjähdys... Mutta se oli vain kauhea
aivastus, jota komisario ei voinut pidättää.
Sitten otettiin rasiasta tiedonanto, josta saatiin yleiseksi
hämmästykseksi lukea seuraavaa:
Setä Prudence ja Phil Evans, Philadelphiasta, Weldon
Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri, joutuneet vangiksi
insinööri Roburin _Albatross_-nimiselle ilma-alukselle.
Ilmoittakaa ystäville ja tuttaville.
P. ja E.
Nyt tämä selittämätön ilmiö vihdoinkin selvisi Vanhan ja Uuden maailman
asukkaille. Tähtitieteilijät pääsivät taas rauhaan niissä lukuisissa
tähtitorneissa, jotka toimivat maapallon pinnalla.