Setä Prudence ja Phil Evans olivat vakaasti päättäneet paeta. Jos
heidän olisi tarvinnut vain nujertaa ne kahdeksan, tosin erittäin
kookasta miestä, jotka muodostivat ilma-aluksen koko miehistön, he
olisivat ehkä uskaltaneet toteuttaa aikeensa. Rohkealla hyökkäyksellä
heidän kenties onnistuisi vallata _Albatross_, jolloin he voisivat
laskeutua maihin jossakin Yhdysvalloissa. Mutta silloin he joutuisivat
vain kahdestaan hoitamaan tätä alusta -- Frycollin oli sellainen
pelkuri ettei hänestä olisi avuksi -- ja tästä suunnitelmasta täytyi
luopua. Kun siis ei voitu turvautua voimakeinoihin, ei auttanut muuta
kuin turvautua viekkauteen hetkellä, jolloin _Albatross_ koskettaisi
maata. Juuri tätä Phil Evans yritti selittää kiukustuneelle
virkatoverilleen, peläten yhä hänen ryhtyvän ennenaikaiseen rynnäkköön,
joka olisi vain pahentanut heidän asemaansa.
Ainakaan nyt ei ollut sopiva hetki. Ilma-alus kiiti täyttä vauhtia
Tyynen Valtameren pohjoispäätä kohti. Seuraavana aamuna, kesäkuun 16.
päivänä, ei enää näkynyt maata. Koska rannikko pyöristyi Vancouverin
saaresta alkaen Aleuttien saariryhmään saakka -- sen osan Amerikkaa
Venäjä luovutti Yhdysvalloille vuonna 1867 -- niin tuntui hyvinkin
luultavalta, että _Albatross_ joutuisi ylittämään valtameren
pohjoisimman pohjukan kohdalta, ellei suuntaa muutettaisi.
Kuinka pitkiltä yöt tuntuivatkaan molempien matkustajien mielestä!
Siksi he aina aamulla riensivätkin ulos hytistään. Kun he tänä aamuna
tulivat ilma-aluksen kannelle, oli aurinko jo monta tuntia sitten
valaissut itäistä horisonttia. Pian oli tulossa kesäpäivänseisaus,
vuoden pisin päivä pohjoisella pallonpuoliskolla, ja kun nyt oltiin 60
leveysasteen kohdalla, yötä tuskin olikaan.
Mitä tuli insinööri Roburiin, niin hän joko tottumuksesta tai tahallaan
viipyi pitkään kajuutassaan. Astuttuaan sieltä tänään ulos hän tyytyi
vain tervehtimään molempia vieraitaan kohdatessaan heidät ilma-aluksen
peräkannella.
Mutta myös Frycollin oli uskaltanut ulos hytistään, silmät punaisina
unen puutteesta, katse tylsänä, jalat tutisten. Hän käveli varovasti
tunnustellen, ikään kuin joka hetki peläten lattian pettävän. Ensin hän
loi katseensa ylöspäin, tutkien kojeita, jotka kannattivat
_Albatrossia_ ilmassa. Ne toimivat rauhoittavan tasaisesti liikoja
kiirehtimättä.
Sitten neekeri hoiperteli kaidepuuta kohti ja tarttui siihen molemmin
käsin, pysyäkseen varmemmin tasapainossa. Arvatenkin hänen teki mieli
katsahtaa maata, jonka kohdalla ilma-alus nyt oli enintään kahdensadan
metrin korkeudessa.
Frycollinin oli tarvinnut aika lailla karaista sisuaan ryhtyäkseen näin
merkilliseen temppuun. Vaati todellakin häneltä suurta rohkeutta, ennen
kuin hän pani henkensä alttiiksi.
Ensin Frycollin seisoi takakenossa, pidellen kiinni kaidepuusta; sitten
hän yritti tempoa sitä koetellakseen sen tukevuutta, suoristautui
täyteen mittaansa, taivutti yläruumistaan eteenpäin ja kurotti päätään
reunan yli. Tarpeetonta sanoa, että hän kaikkia näitä eri liikkeitä
suorittaessaan piti silmänsä kiinni. Lopulta hän avasi ne.
Kuului hirveä kiljahdus, ja samassa hän peräytyi kiireesti pään
painuessa syvälle olkapäiden väliin.
Tyhjyyden pohjalla hän oli nähnyt rajattoman meren. Hänen hiuksensa
olisivat varmasti nousseet pystyyn, elleivät ne olisi olleet niin
takkuisen kähärät.
-- Meri..! Meri...! ulvoi hän.
Ja hän olisi kellahtanut nurin, ellei kokki olisi sattunut paikalle ja
ottanut häntä syliinsä.
Tämä kokki oli ranskalainen, kotoisin kenties Gascognesta
[gascognelaiset ovat tunnettuja kerskureita. Tapage = melu. Suom.],
vaikka hänen nimensä olikin François Tapage. Jollei hän ollut
gascognelainen, niin hän oli ainakin lapsuudessaan hengittänyt
Garonne-virran tuulia. Kuinka tämä François Tapage oli joutunut
insinööri Roburin palvelukseen? Millainen sattuma oli tuonut hänet
_Albatrossin_ miehistöön? Sitä ei varmaankaan kukaan osaisi sanoa.
Mutta englantia tämä veitikka puhui kuin aito jenkki.
-- No no, pystyyn vain, pystyyn! kokki huusi pakottaen neekerin
suoristautumaan iskemällä häntä nasevasti kylkeen.
-- Master Tapage! miesraukka vastasi luoden epätoivoisia katseita
potkureihin päin.
-- Mikä hätänä, Frycollin?
-- Hajoaako tämä laiva?
-- Ei, vaikka loppujen lopuksi se kyllä hajoaa.
-- Miksi..! Miksi?
-- Siksi, että kaikki aukeaa, kaikki raukeaa, kaikki laukeaa, kuten
sanotaan kotipuolessa.
-- Mutta kun meri on alla!
-- Jos pudotaan, niin mikäs sen parempaa.
-- Silloinhan upotaan!
-- Upotaan kyllä, mutta ei murs-kaan-nu-ta! François Tapage vastasi
korostaen erikseen joka tavua.
Hetkistä myöhemmin Frycollin oli kantta pitkin madellen kadonnut
hyttinsä perimmäiseen soppeen.
Koko tämän päivän ilma-alus kulki vain kohtalaista vauhtia. Se näytti
melkein hipaisevan valtameren tyyntä, auringonvalossa kimaltelevaa
pintaa ja oli laskeutunut niin alas, että veteen oli vain muutama
kymmenen metriä.
Setä Prudence ja hänen kumppaninsa olivat vuorostaan jääneet hyttiinsä,
päästäkseen tapaamasta Roburia, joka käveli tupakoiden, milloin
yksinään, milloin työnjohtajansa Tom Turnerin seurassa. Vain puolet
potkureista oli käynnissä, mutta sekin riitti kannattamaan
_Albatrossia_ ilmakehän alemmissa ja siis raskaammissa kerroksissa.
Näissä oloissa ilma-aluksen miehistö olisi voinut saada vaihtelua
arkeensa harjoittamalla hauskaa kalastusta, jos vain vedet olisivat
näillä Tyynen meren seuduilla olleet kalaisia. Mutta pinnalla näkyi
vain valaita, sitä keltamahaista lajia, jolla oli pituutta aina 25
metriä ja jota pidettiin pohjoisten merien kaikkein pelottavimpana.
Ammattikalastajat varoivat millään ehdolla ahdistamasta niitä, sillä ne
olivat kerrassaan uskomattoman voimakkaita.
Tällainen valas oli toki voitu vaaratta pyydystää joko tavallisella
harppuunalla taikka Fletcherin raketilla eli harppuunapommilla,
jollaisia oli aluksen varastossa.
Mutta mitä hyötyä oli tarpeettomasta teurastuksesta? Roburin teki
kuitenkin kai mieli näyttää Weldon Instituutin kahdelle jäsenelle,
mihin kaikkeen hänen ilma-aluksestaan oli, ja siksi hän päätti
pyydystää yhden näistä valashirviöistä.
Kun kajahti huuto: -- Valas, valas! tulivat setä Prudence ja Phil Evans
ulos hytistään. Kenties jokin valaanpyytäjien alus oli tullut
näkyviin... Siinä tapauksessa he molemmat olisivat uskaltaneet hypätä
mereen vaikka päistikkaa, päästäkseen pakoon lentävästä vankilastaan,
luottaen mahdollisuuteen, että heidät poimittaisiin johonkin veneeseen.
_Albatrossin_ koko miehistö oli jo järjestynyt kannelle ja odotti
käskyjä.
-- Yritämme siis, master Robur? työnjohtaja Turner kysyi.
-- Kyllä, Tom, insinööri vastasi.
Kajuutassa olivat koneenkäyttäjä ja hänen kaksi apulaistaan paikoillaan
valmiina suorittamaan ne temput, joihin annettaisiin käskyt
kädenliikkeillä. Pian sitten _Albatross_ alkoi laskeutua, pysähtyen
noin viidentoista metrin päähän merenpinnasta.
Ulapalla ei näkynyt ainoatakaan laivaa -- kuten molemmat matkustajat
panivat merkille -- eikä missään suunnalla maata, jonne he olisivat
voineet pyrkiä uimalla, jos kohta se olisikin edellyttänyt, ettei Robur
yrittäisi saada heitä kiinni.
Pian saatiin huomata, että valaita oli lähellä nousemassa meren pintaan
hengittämään, sillä ilmaan kohosi höyry- ja vesipatsaita, joita ne
puhalsivat sierainaukoistaan.
Tom Turner oli asettunut keulaan, mukanaan kaksi apulaista. Hänen
ulottuvillaan oli Kaliforniassa valmistettu harppuunapommi, joita
ammutaan hakapyssyillä. Se on metallisylinterin tapainen, ja toisessa
päässä oli pitkulainen pommi, jossa oli väkäkärkinen varsi.
Robur oli noussut keulatuhdolle ja antoi sieltä oikealla kädellä
koneenkäyttäjille ja vasemmalla ruorimiehelle merkkejä, mitä heidän
kulloinkin oli tehtävä. Täten hän hallitsi ilma-alustaan joka suhteessa
sen liikkeitä myöten. Oli kerrassaan uskomatonta, kuinka nopeasti ja
täsmällisesti _Albatross_ totteli kaikkia hänen käskyjään. Sitä olisi
voinut luulla eläväksi olennoksi, jonka sieluna oli insinööri Robur.
-- Valas...! Valas! Tom Turner huusi taas.
Todellakin tuli valaan selkä näkyviin vajaan kilometrin päässä
_Albatrossin_ keulapuolella.
Ilma-alus lensi sen yläpuolelle ja pysähtyi ollessaan siitä ainoastaan
parinkymmenen metrin päässä.
Tom Turner oli sovittanut olkapäätään vasten hakapyssyn, jonka tukena
oli kaidepuuhun koverrettu lovi. Hän laukaisi ja ammus kiiti valaan
ruumista kohti perässään pitkä köysi, jonka toinen pää oli kiinnitetty
_Albatrossin_ kanteen. Pommi räjähti törmätessään vastukseen ja sen
sisältä lennähti pieni harppuunan tapainen, kaksihaarainen laite, joka
juuttui valaan lihaan.
-- Huomio! Turner huusi.
Niin vastahakoisesti kuin setä Prudence ja Phil Evans olivatkin mukana,
he eivät kuitenkaan voineet olla tarkkaavasti seuraamatta tätä
näytelmää.
Pahasti haavoittunut valas läiskytti pyrstöllään vettä niin rajusti,
että pärske ulottui ilma-aluksen keulaan asti. Sitten se sukelsi hyvin
syvälle kiskoen perässään köyttä, jonka annettiin juosta kehältä. Se
oli ennakolta pantu vesisoikkoon, jottei kitka liikaa kuumentaisi
köyttä. Noustuaan sitten takaisin pinnalle valas lähti täyttä vauhtia
pakoon pohjoista kohti.
_Albatrossia_ hinattiin nyt suorastaan uskomatonta vauhtia. Ne
potkurit, jotka kuljettivat eteenpäin, oli pysäytetty. Valaan annettiin
ponnistella mielensä mukaan, mutta ilma-alus yritettiin aina pitää
samassa suunnassa kuin sekin. Tom Turner oli valmiina katkaisemaan
köyden siltä varalta, että uusi sukellus olisi muuttanut tilanteen
liian vaaralliseksi.
Puolisen tuntia jatkui tätä hinaamista ja matkaa tehtiin ehkä
kymmenkunta kilometriä, mutta vähitellen alkoi näkyä merkkejä siitä,
että valaan voimat heikkenivät.
Silloin koneenkäyttäjän apulaiset saivat Roburilta käskyn panna
_Albatross_ kulkemaan taaksepäin, ja potkurit vetivät kovaa vastarintaa
tekevää valasta yhä lähemmäs.
Pian oli ilma-alus enää tuskin kymmentä metriä sen yläpuolella. Pyrstö
pieksi vettä yhä uskomattoman rajusti. Valaan kääntyessä selälleen sen
ympärillä kieppui suunnattomia tyrskyjä.
Äkkiä se nousi niin sanoaksemme seisaalle, heittäytyi päistikkaa veteen
ja sukelsi niin nopeasti syvyyteen, että Tom Turner tuskin ehti päästää
köyden juoksemaan.
Silloin ilma-alus väkisinkin kiskoutui vedenpintaan asti. Sille kohtaa,
jonne valas oli kadonnut, oli syntynyt hirveä pyörre. Ilma-aluksen
kaiteen yli ryöpsähti hyökyaalto, aivan kuten vettä pärskähtää laivan
lippuihin asti kovassa vastatuulessa ja aallokossa.
Mutta onneksi Tom Turner sai kirveeniskulla katkaistuksi köyden, ja
_Albatross_, joka nyt oli vapautunut hinaajastaan, nousi nopeasti
kahdensadan metrin korkeuteen.
Koko ajan oli Robur ohjannut liikkeitä kylmäverisesti, menettämättä
hetkeksikään malttiaan.
Muutamia minuutteja myöhemmin valas näkyi nousevan taas pinnalle --
tällä kertaa kuolleena. Joka suunnasta lenteli merilintuja iskeäkseen
kyntensä sen raatoon ja päästivät kuuluville niin huikeita huutoja,
että ne olisivat kokonaiselta kongressiltakin lyöneet korvat lukkoon.
Kun _Albatross_ ei olisi voinut käyttää saalistaan mihinkään, se
kääntyi entiseen suuntaansa, kiitäen länttä kohti.
Seuraavana eli kesäkuun 17. päivänä, kello kuuden tienoissa aamulla,
alkoi taivaanrannalla häämöttää jonkin maan ääriviivat. Se oli Alaskan
niemimaa ja pitkä sarja Aleuttien saariryhmän luotoja.
Ilma-alus hyppäsi tämän merivallituksen yli, jonka tienoilla asustaa
ylenpalttisen runsaasti turkishylkeitä. Aleuttilaiset, jotka
pyydystivät niitä venäläis-amerikkalaiselle kauppayhtiölle, saivat
niistä erinomaiset tulot, sillä nämä maalla ja vedessä elävät
ruosteenkarvaiset otukset olivat hyvinkin pari metriä pitkiä ja
painoivat toisinaan jopa 250 kiloa. Niitä oli näkyvissä tuhansittain
loppumattomissa jonoissa, jotka olivat järjestyneet ikään kuin
taistelurintamaan.
Ne eivät hievahtaneetkaan paikaltaan _Albatrossin_ liitäessä yli, mutta
toisin oli kaakkurien, kuikkien ja muiden vesilintujen laita, jotka
kirkuivat käheästi ja sitten hävisivät veden alle, ikään kuin niitä
olisi uhannut jokin pelottava ilmapeto.
Kahdentuhannen kilometrin matkaan Beringin meren poikki, aina
ensimmäisistä Aleuttien saarista Kamtsatkan uloimpaan kärkeen asti,
tarvittiin noin vuorokausi. Jos setä Prudence ja Phil Evans yhä
aikoivat toteuttaa pakosuunnitelmansa, ei tilanne enää ollut heille
suotuisa. Sillä paon onnistumiseksi olivat mahdollisuudet erittäin
vähäiset siinä tapauksessa, että täytyisi jäädä Aasian etäisimpään
erämaahan tai Ohotan meren rannikolle. _Albatross_ näkyi suuntautuvan
joko Japaniin tai Kiinaan päin. Jos ilma-alus pysähtyisi jonnekin
näiden valtakuntien alueelle, he päättivät sittenkin paeta, vaikkei
kenties olisikaan oikein viisasta jättäytyä kiinalaisten tai
japanilaisten armoille.
Mutta pysähtyisikö se sinnekään! Se ei ollut lintu, joka lopulta
väsyisi liian kauan lennettyään, tai ilmapallo, jonka olisi kaasun
loppuessa pakko laskeutua maahan. _Albatrossilla_ oli vielä varastossa
kaikkea, mitä se tarvitsi, ehkä moneksikin viikoksi, ja ihmeellisen
tehokkaat koneet eivät osoittaneet merkkiäkään heikkenemisestä ja
väsymyksestä.
Kesäkuun 18. päivänä lennettiin kuin yhdellä hyppäyksellä poikki
Kamtsatkan niemimaan, josta saatiin nähdä tuskin muuta kuin
Petropavlovskin siirtola ja Kljutsevin tulivuori, sitten toisella
hyppäyksellä yli Ohotan meren, melkein Kuriilien saarten kohdalta,
jotka patoavat sen päästäen vettä läpi vain satoja pikku kanavia
myöten. Aamulla kesäkuun 19. päivänä _Albatross_ saavutti Japanin
pohjoiskärjen ja Sahalinin saaren välillä olevan salmen, joka muistutti
Englannin kanaalia, ja johon Siperian suuri Amur-joki laski vetensä.
Silloin nousi hyvin sankka sumu, jonka yläpuolelle ilma-aluksen täytyi
nousta. Tosin sen ei olisi tarvinnut pysytellä sen yläpuolella
voidakseen säilyttää nykyisen suuntansa. Näin korkealla ei ollut syytä
pelätä esteitä, ei muistopatsaita, joihin se voisi törmätä, eikä
vuoriakaan, joihin osuessaan se olisi vaarassa murskautua. Alla oleva
maa oli jokseenkin tasaista. Mutta usvahuurut ovat aina perin
kiusallisia, ja ilma-aluksessa olisi kaikki kastunut.
Siksi oli paras nousta näiden huurujen yläpuolelle, joiden paksuus
maanpinnasta lukien oli kolmen- ja neljänsadan metrin vaiheilla.
Potkurit pantiin siis pyörimään nopeammin, ja _Albatross_ pääsi
yläilmoissa jälleen auringon paisteeseen.
Näissä oloissa olisi setä Prudencen ja Phil Evansin ollut hieman vaikea
toteuttaa pakoaikeensa siinäkin tapauksessa, että he olisivat jotenkin
voineet päästä pois ilma-aluksesta.
Mennessään tänään heidän ohitseen Robur seisahtui hetkiseksi ja sanoi
kuin sattumalta, kiinnittämättä asiaan sen enempää huomiota:
-- Hyvät herrat, kun purje- tai höyrylaiva joutuu keskelle sumua, josta
se ei pääse ulos, tilanne on aina paha. Liikkuminen on mahdollista vain
yhtä mittaa viheltämällä tai torveen puhaltamalla. Sitäpaitsi sen on
pakko hiljentää vauhtia, ja vaikka kuinka varottaisiin, joka hetki
olisi syytä pelätä yhteentörmäystä. Mutta _Albatrossia_ sellaiset
huolet eivät vaivaa. Mitä se välittäisi sumuista, kun se heti pääsee
niistä eroon? Ilmakehä on sen vallassa, koko ilmakehä.
Sen sanottuaan Robur jatkoi tyynesti kävelyään, odottamatta vastausta,
jota hän ei ollutkaan pyytänyt, ja hänen piippunsa savupilvet
kiertelivät taivaansineä kohti.
-- Setä Prudence, Phil Evans sanoi, -- näyttää tosiaankin siltä, ettei
tämän merkillisen _Albatrossin_ tarvitse pelätä mitään.
-- Saammepa nähdä! Weldon Instituutin puheenjohtaja vastasi.
Sumua kesti kiusallisen itsepintaisesti kolme päivää, kesäkuun 21.
päivään asti. Ilma-aluksen oli täytynyt nousta korkeammalle
välttääkseen Japanissa Fujiyaman vuoret. Mutta kun usvaverho oli
repeytynyt rikki, tuli näkyviin valtavan iso kaupunki, jossa oli
palatseja, huviloita, majoja, puutarhoja, puistoja. Sinne
katsahtamattakin Robur olisi voinut sanoa, mikä kaupunki se oli, sillä
hänen tarvitsi vain panna merkille tuhansien koirien sieltä kuuluva
haukunta, petolintujen kirkuna ja varsinkin se raadonhaju, joka
teloitettujen ruumiista levisi yläilmoihin asti.
Molemmat matkustajat sattuivat olemaan kannella silloin, kun insinööri
mittasi korkeutta tällä kohdalla siltä varalta, että pitäisi jatkaa
matkaa sumun lävitse.
-- Hyvät herrat, hän sanoi, -- minulla ei ole mitään syytä salata
teiltä, että tuo on Yeddo, Japanin pääkaupunki.
Setä Prudence ei vastannut. Insinöörin läsnäollessa häntä tukehdutti,
aivan kuin hänen keuhkoihinsa ei olisi virrannut ilmaa.
-- Yeddo, Robur jatkoi, -- on todellakin hyvin merkillisen näköinen.
-- Olkoon kuinka merkillinen tahansa... Phil Evans vastasi.
-- Se ei kuitenkaan vastaa Pekingiä, sitäkö tarkoitatte? insinööri
keskeytti. -- Samaa mieltä olen itsekin, ja pian saatte verrata.
Kukapa olisi voinut olla kohteliaampi vierailleen.
_Albatross_, joka oli kiitämässä kaakkoon, muutti nyt suuntansa
itäiseksi, uudelle reitille.
Yöllä sumu hälveni. Mutta sitten huomattiin jokseenkin läheisen
pyörremyrskyn oireita, ilmapuntari laski nopeasti, kaikki
huurut katosivat, soikion muotoisia valtavia pilviä kerääntyi
vaskenkarvaiselle taivaalle; vastakkaisella puolella ilmaantui
horisonttiin pitkiä karmiininpunaisia juovia, jotka piirtyivät selvästi
harmaansinertävää taustaa vasten, ja pohjoisessa näkyi räikeän
kirkkaana leveä kiila; lisäksi meri oli aivan tyyni mutta auringon
laskiessa se muuttui kolkon helakanpunaiseksi.
Kaikeksi onneksi tämä pyörremyrsky puhkesi etelämpänä, ja sen ainoa
seuraus oli että lähes kolme vuorokautta kestänyt sakea sumu vihdoinkin
hajaantui.
Tunnissa oli lennetty kahdensadan kilometrin levyisen Korean salmen
poikki, ja sitten matka suuntautui tämän niemimaan äärimmäisen kärjen
toiselle puolelle. Samalla kun pyörremyrsky arvatenkin riehui Kiinan
kaakkoisella rannikolla, leijaili _Albatross_ Keltaisen meren
yläpuolella ja sitten kesäkuun 22. ja 23. päivänä Petchelin lahden
yllä; 24 päivänä se kulki pitkin Pei-Hon laaksoa ja saapui vihdoin
Taivaan valtakunnan pääkaupungin kohdalle.
Kaiteen yli kurottaen setä Prudence ja Phil Evans, kuten insinööri oli
ennakolta luvannut, saivat hyvin selvästi katsella tätä suunnattoman
laajaa kaupunkia, muuria, joka jakoi sen kahteen osaan -- mantsulaiseen
ja kiinalaiseen -- ympäröiviä kahtatoista esikaupunkia, keskustaa kohti
säteittäin ulottuvia puistokatuja, temppeleitä, joiden keltaiset ja
vihreät katot kimaltelivat nousevan auringon loisteessa, puistoja,
joiden keskellä kohosivat mandariinien palatsit; sitten tuli
mantsukaupunginosan keskellä näkyviin 668 hehtaarin [siis neljätoista
kertaa niin suuri kuin Pariisin Mars-kenttä] laajuisella alalla
Keltainen kaupunki, sen temppelit, keisarilliset puutarhat, tekojärvet
ja hiilivuori, joka on koko pääkaupunkia korkeampi; ja vihdoin
Keltaisen kaupungin keskellä, ikään kuin nelisärmäinen kiinalainen
sotanuija olisi pistetty toisen sisään, Punainen kaupunki eli keisarin
palatsi kaikkine merkillisyyksineen, joita sen eriskummallinen
rakennustyyli tarjosi nähtäväksi.
Tällä hetkellä tuntui _Albatrossin_ alla koko ilmakehä olevan täynnä
omituisia, sointuvia säveliä. Olisi melkein luullut, että nyt
soitettiin Aioloksen harpuilla. Ilmassa liiteli satakunta erimuotoista
leijaa, jotka oli valmistettu palmujen tai pandanut-puiden lehdistä;
kunkin yläosassa oli jonkinlainen kaari kevyestä puulajista, ja sen
päiden väliin oli pingotettu ohut bamburuo'on säle. Kun nämä eripitkät
säleet värähtelivät tuulenvireessä kuten hanurin kielet, syntyi
monisävelistä, mitä surumielisintä hyminää. Sitä kuunnellessa tuntui
siltä kuin olisi hengittänyt soivaa happea.
Roburin mieleen juolahti laskeutua lähemmäksi tätä ilmaorkesteria, ja
_Albatross_ laskeutuikin hitaasti leijamusiikin keskelle.
Mutta se aiheutti heti tavattoman hälinän kaupungin runsaslukuisessa
väestössä. Gongit ja muut kiinalaisten hirveät soittimet kumisivat,
pyssyistä ammuttiin tuhansia laukauksia, sadat mörssärit tulittivat --
yritettiin kaikkea, jotta ilma-alus saataisiin poistumaan. Jos Kiinan
tähtitieteilijät nyt pääsivätkin selville siitä, että tämä ilmassa
liikkuva kone oli juuri se merkillinen ilmiö, jonka näkeminen oli
herättänyt niin paljon väittelyä, niin tuhannet Taivaan valtakunnan
asukkaat, halvimmasta kantajasta moninappisimpaan mandariiniin asti,
sitä vastoin luulivat sitä maailmanlopun hirviöksi, joka nyt oli
ilmestynyt Buddhan taivaalle.
Näistä mielenosoituksista ei paljonkaan välitetty luoksepääsemättömällä
_Albatrossilla_. Keisarillisten puutarhojen pylväisiin sidotut leijojen
narut joko leikattiin poikki tai vedettiin kiireesti takaisin. Toiset
näistä kevyistä soittimista painuivat nopeasti maahan hymisten entistä
kovemmin, toiset putosivat kuin linnut, joiden siipeen oli osunut
lyijyä ja joiden laulu katkesi viimeisen hengenvedon myötä.
Silloin remahti Tom Turnerin torvesta järisyttävä toitotus Kiinan
pääkaupungin yli ja hukutti valtavaan ääneensä ilmakonsertin viimeiset
sävelet. Mutta se ei lopettanut maanpäällisiä ponnistuksia. Kun sitten
muuan ammus oli räjähtänyt vain parinkymmenen metrin päässä
_Albatrossista_, noustiin taas yläilmoihin kauas ihmisten ulottuvilta.
Mitä tapahtui niinä muutamina päivinä, jotka nyt seurasivat? Ei mitään
sellaista, mitä vangit olisivat voineet käyttää hyväkseen. Mihin
suuntaan ilma-alus kulki? Jatkuvasti lounaaseen, ja siitä voitiin
päätellä, että oltiin matkalla kohti Hindustania. Samalla havaittiin,
että alituisesti kohoava maaperä pakotti _Albatrossin_ ohjaamaan
kulkunsa harjanteiden mukaan. Noin kymmenen tuntia Pekingistä lähdön
jälkeen, olivat setä Prudence ja Phil Evans saaneet nähdä osan suurta
Kiinanmuuria Chen-Sin rajalla. Sitten väistettiin Lungin vuoret,
lennettiin Huanghon laakson päällitse ja päästiin vihdoin Kiinan
valtakunnan rajan poikki Tiibetin alueelle.
Tiibetissä he saivat nähdä paljaita ylätasankoja, siellä täällä
lumipeitteisiä vuorenhuippuja, kuivuneita rotkoja, jäätiköistä
virtaavia puroja, notkelmia kimaltelevine suolakerroksineen ja
viheriöivien metsien ympäröimiä järviä. Ja kaiken yli puhalsi tuuli,
joka usein oli jäätävän kylmä.
Ilmapuntari oli nyt laskenut 450 millimetriin ja osoitti siis
_Albatrossin_ olevan runsaasti neljätuhatta metriä merenpintaa
ylempänä. Näin korkealla lämpötila tuskin nousi yli nollan, vaikka nyt
oli pohjoisen pallonpuoliskon lämpimin vuodenaika. Kun tämän kylmyyden
lisäksi tuli nopean vauhdin aiheuttama viima, kävi kannella
seisoskeleminen kovin kiusalliseksi, niin että molemmat virkatoverit,
joilla tosin oli yllään paksut matkapeitteet, pitivät mukavampana
palata hyttiinsä.
Sanomattakin on selvää, että yläpotkurit oli täytynyt panna pyörimään
äärimmäisen nopeasti, jotta ne voivat kannattaa _Albatrossia_
tuntuvasti ohenneessa ilmassa. Mutta ne toimivat täydellisesti, ja
ilma-aluksessa tuntui siltä kuin niiden siipien hyrinä olisi
tuudittanut uneen.
Tänään sai Garlok, läntisen Tiibetin kaupunki, Guari-Korsumin maakunnan
tärkein paikka, nähdä _Albatrossin_ liitelevän ylitseen kirjekyyhkysen
kokoisena.
Kesäkuun 27. päivänä setä Prudence ja Phil Evans panivat merkille
suunnattoman pitkän harjanteen, josta kohosi muutamia korkeita
lumihuippuja ja joka peitti horisontin. Etukajuutan seinää
vasten nojaten, kestääkseen kovan viiman, he katselivat näitä
jättiläisröykkiöitä, jotka näyttivät kiitävän ilma-alusta kohti.
-- Arvatenkin Himalaja, Phil Evans sanoi, -- ja luultavasti Robur aikoo
tehdä kaarroksen sen juurella yrittämättä päästä Intiaan.
-- Sitä pahempi! setä Prudence vastasi. -- Jos olisi menty niin
suunnattoman laajalle alueelle, niin kenties olisimme voineet...
-- Paitsi jos hän kiertää vuorijonon ympäri idästä Birman tai lännestä
Nepalin kautta.
-- Olkoon kuinka tahansa, mutta sen minä takaan, ettei hän uskalla
kulkea sen ylitse!
-- Niinkö? sanoi muuan ääni.
Seuraavana eli 28. päivänä kesäkuuta _Albatross_ oli vastapäätä tätä
ääretöntä vuorirykelmää, Tsangin maakunnan yläpuolella. Himalajan
toisella puolella oli Nepalin alue.
Pohjoisesta päin tultaessa katkaisi reitin Intiaan kolme perättäistä
vuorijonoa. Molemmat pohjoiset, joiden väliin _Albatross_ oli
pujahtanut kuin laiva keskelle valtavia kareja, olivat ensimmäisiä
askelmia Keski-Aasian sulussa. Ensiksi tuli Kuen-Lun, sitten Karakorum,
ja näiden välissä oli Himalajan kanssa yhdensuuntainen, pitkänomainen
laakso melkein sen vedenjakajan kohdalla, jonka länsipuolella virrat
laskivat Indukseen ja itäpuolella Brahmaputraan.
Kuinka suurenmoinen tämä vuoristo olikaan! Sen huipuista oli mitattu jo
kolmattasataa, joista seitsemäntoista ylittää 7500 metriä!
_Albatrossin_ edessä kohosi Everestin kukkula 8840 metrin korkuisena.
Oikealla puolella oli Dhaulagiri, jolla oli korkeutta 8200 metriä, ja
vasemmalla Kanchanjanga, jolla oli korkeutta 8592 metriä ja joka
menetti ensimmäisen sijan silloin, kun Everestin korkeus viimeksi
mitattiin tarkemmin.
Ilmeisesti Robur ei aikonut ylittää näiden kukkulain huippuja, vaan
hänellä oli varmaankin tiedossaan Himalajan eri solia, muiden mukana
Ibi-Gaminin sola, jonka kautta Schlagintweit-veljekset vuonna 1856
kulkivat 6800 metrin korkeudessa, ja sitä kohti hän nyt päättävästi
ohjasi ilma-aluksensa.
Nyt saatiin kokea muutamia jännittäviä, jopa tuskallisiakin tunteja.
Vaikkei ilma ohentunutkaan niin paljon, että olisi pitänyt turvautua
erityisiin kojeisiin hapen lisäämiseksi hyteissä, niin pakkanen ainakin
oli ankara.
Robur asettui keulaan, tarmokkaat kasvot huppukauluksen suojassa, ja
antoi sieltä ohjeita _Albatrossin_ miehistölle. Tom Turner tarttui
ruoriin. Koneenkäyttäjä tarkkaili paristoja, joiden happojen ei sentään
onneksi tarvinnut pelätä jäätyvän. Potkureista, jotka kävivät täydellä
virralla, kuului yhä kimeämpää hyrinää, vieläpä erittäin äänekästä,
vaikka ilma oli hyvin ohutta. Ilmapuntarin laskeminen 290 millimetriin
osoitti 7000 metrin korkeutta.
Täältä avautui ihmeellinen näköala suunnattomaan vuorirykelmään.
Kaikkialla kohosi valkoisia huippuja. Järvien sijasta näkyi jäätiköitä,
jotka laskeutuivat kolmentuhannen metrin päähän kukkulan juurelta. Ei
ruohoa, lukuunottamatta joitakin harvoja kukkia kasvullisuuden
äärimmäisellä rajalla. Ei enää komeita honkia ja seetripuita, jotka
ryhmittyivät reheviksi metsiksi vuorijonon alemmilla rinteillä. Ei
jättiläiskokoisia saniaisia eikä loppumattomia loiskasveja, jotka
ulottuivat rungosta runkoon, kuten viidakon sisäosissa. Ei ainoatakaan
eläintä, ei villihevosia eikä jakkeja, ei myöskään Tiibetin härkiä.
Joskus näkyi näin ylös eksynyt yksinäinen gaselli. Ei ollut lintuja,
lukuunottamatta muutamia variksia, jotka kohosivat niin korkealle kuin
hengitettävää ilmaa riitti.
Kun sola oli vihdoinkin ylitetty, alkoi _Albatross_ jälleen painua
alemmas. Toisella puolella, metsäseudun takana, näkyi vain rajaton
tasanko, joka levisi kiilamaisesti taivaanrantaan asti.
Silloin Robur astui vieraiden luo ja sanoi kohteliaasti:
-- Hyvät herrat, Intia.