Eräässä peräkajuutan hytissä oli setä Prudencelle ja Phil Evansille
varattu kaksi erinomaista makuulavaa ja riittävästi vuode- ja
liinavaatteita, peitteitä ja matkahuopia. Enempää mukavuutta ei olisi
heille tarjottu valtamerilaivassakaan. Jolleivät he nukkuneet sikeästi,
niin syynä oli se, etteivät he halunneet ummistaa silmiään, tai
ainakin, että esteenä olivat perin vakavat huolet. Millaiseen
seikkailuun he olivat joutuneet? Mikä heitä odotti? Miten tämä juttu
päättyisi, ja varsinkin, mitä insinööri Robur oikeastaan halusi? Siinä
oli paljonkin miettimisen aihetta.
Palvelija Frycollin oli sijoitettu keulapuolelle erääseen hyttiin,
jonka vieressä majaili _Albatrossin_ keittiömestari. Se olikin hänelle
mieleen. Seurustelihan hän mielellään tämän maailman suurmiesten
kanssa. Mutta kun hän vihdoin nukahti, hän näki unta alituisista
putoamisista maahan, huimaavista syöksyistä tyhjyyden halki, niin että
häntä koko ajan vaivasi kauhea painajainen.
Kuitenkaan mikään matkanteko ei olisi voinut olla rauhallisempaa kuin
tämä liitäminen ilmakehässä, joka oli tyyntynyt illalla. Paitsi
potkurisiipien hyrinää ei kuulunut mitään ääntä. Joskus saattoi tosin
erottaa vihellyksen, joka lähti kaukana maan päällä kulkevasta junasta,
tai kotieläinten mylvähdyksiä. Omituinen vaisto! Nämä maanpäälliset
luontokappaleet vainusivat lentokoneen kiitävän yläpuolellaan ja
ääntelivät kauhuissaan sen ollessa kohdalla.
Seuraavana eli 14. päivänä kesäkuuta, kello viisi aamulla, olivat setä
Prudence ja Phil Evans kävelemässä ilma-aluksen kannella. Kaikki oli
samoin kuin eilen: vartiomies keulassa, ruorimies perässä.
Mitä varten tarvittiin vartiomiestä? Pitikö siis pelätä yhteentörmäystä
jonkin toisen samanlaisen aluksen kanssa? Arvatenkaan ei. Robur ei
vielä ollut saanut jäljittelijöitä. Mitä taas tuli siihen, että ilmassa
kohtasi jonkin liitelevän ilmapallon oli tämä mahdollisuus niin pieni,
että siitä ei tarvinnut välittää vähääkään. Joka tapauksessa olisi
silloin ilmapallon käynyt huonosti eikä tämän aluksen, sillä eiväthän
ne olleet tasavertaiset. _Albatrossilla_ ei ollut mitään pelättävää,
vaikka se sattuisikin törmäämään toiseen alukseen.
Mutta oliko yhteentörmäys ollenkaan mahdollinen? Kyllä, sillä aivan
mahdottomana ei voinut pitää, että ilma-alus ajautuisi matalikolle
samoin kuin laiva, jos jokin vuori, jota se ei voinut kiertää eikä
ylittää tukkisi siltä tien. Ilmassa oli siis omat karinsa, joita piti
välttää, kuten laiva karttoi meren kareja.
Tosin insinööri oli ennakolta määrännyt suunnan, kuten kapteenikin
teki, ottaen huomioon reitillä tarvittavan lentokorkeuden pysyäkseen
aina vuorenhuippujen yläpuolella. Mutta kun ilma-alus pian joutuisi
liitämään vuoristoseudun ylitse, oli hyvä syy pysyä tarkkana siltä
varalta, että se sattumalta joutuisi jonkin verran poikkeamaan
reitiltään.
Tarkastellessaan allaan olevaa seutua setä Prudence ja Phil Evans
näkivät laajan järven, jonka eteläpuolisen kärjen _Albatross_ piankin
saavuttaisi. He päättelivät, että Erie-järven yli oli yöllä kuljettu
pitkin pituuttaan, ja koska suunta nyt oli melkein suoraan länteen,
niin ilma-alus oli parhaillaan lähestymässä Michigan-järven pohjukkaa.
-- Siitä ei ole epäilystäkään! Phil Evans sanoi. -- Tuo kattorykelmä
taivaanrannalla on varmasti Chicago.
Eikä hän erehtynytkään. Se oli todella hänen mainitsemansa valtava
kaupunki, jota kohti eri puolilta säteittäin tuli seitsemäntoista
rautatietä, Lännen kuningatar, laaja varasto, jonne tulvi tuotteita
Indianan, Ohion, Wisconsinin ja Missourin osavaltioista, kaikilta
näiltä Yhdysvaltojen läntisen puolen alueilta.
Setä Prudence, jolla oli käytössään hytistä löytynyt erinomaisen tarkka
merikiikari, saattoi helposti tunnistaa Chicagon huomattavimmat
rakennukset. Hänen toverinsa osoitti hänelle kirkot, julkiset
laitokset, lukuisat ns. "elevaattorit" eli mekaaniset viljasiilot,
suunnattoman suuren Shermanhotellin, joka näytti isolta arpakuutiolta,
ja jonka ikkunat olivat satoina pisteinä kullakin sivulla.
-- Koska tuo on Chicago, setä Prudence sanoi, -- se todistaa, että me
olemme kulkeneet hiukan lännempään kuin oikeastaan olisi tarpeen
päästäksemme takaisin lähtökohtaan.
Itse asiassa _Albatross_ nyt loittoni suorassa suunnassa Pennsylvanian
pääkaupungista.
Mutta jos setä Prudence olisi halunnut kehottaa Roburia viipymättä
viemään heidät takaisin itään, hänellä ei olisi nyt ollut tilaisuutta
siihen. Insinööri ei näyttänyt olevan halukas tulemaan tänä aamuna
hytistään, joko hänellä sitten oli siellä jotakin puuhaa tai hän vielä
nukkui. Ystävysten täytyi siis mennä aamiaiselle tapaamatta Roburia.
Nopeus ei ollut eilisestä muuttunut. Kun tuuli sattui puhaltamaan
idästä päin, tästä vauhdista ei syntynyt kovin häiritsevää viimaa, ja
koska lämpötila laski vain asteen jokaista 170 metriä kohti ylöspäin
noustessa, ei kylmyyskään tuntuvasti haitannut. Niinpä setä Prudence ja
Phil Evans syötyään kävelivät mietiskellen, jutellen ja yhä odotellen
insinööriä ilma-aluksen kannella niin sanoaksemme potkurien
siimeksessä, joiden pyöriminen nyt oli niin nopeaa, että niiden siivet
sulivat yhteen puolittain läpikuultavaksi kiekoksi.
Illinoisin osa-valtion yli kuljettiin pohjoispään kohdalta vajaassa
kahdessa ja puolessa tunnissa. Sitten lennettiin Vesien isän,
Mississippi-joen poikki, jonka kaksikerroksiset höyrylaivat eivät
näyttäneet venettä suuremmilta. _Albatross_ syöksyi Iowan valtion
kohdalle, ja kello yhdentoista aikaan aamupäivällä nähtiin vilaukselta
Iowa City.
Tällä alueella mutkitteli vinosti etelästä luoteiseen muutamia
kukkulajonoja, joiden rinteet olivat hyvin jyrkät. Niiden kohtalainen
korkeus ei vaatinut ilma-alusta nousemaan ylemmäs. Muuten nämä kukkulat
madaltuivat pian antaakseen tilaa Iowan laajoille tasangoille, jotka
levisivät koko sen länsiosassa ja vielä Nebraskassakin suunnattomina
preerioina aina Kalliovuorten juurelle asti. Siellä täällä näkyi
lukuisia virtoja, Missourin sivujokia tai näiden haaroja. Niiden
rannoilla oli kaupunkeja ja kyliä, jotka harvenivat sitä mukaa kuin
_Albatross_ eteni yhä nopeammin kaukaiseen länteen.
Mitään erikoista ei tapahtunut tämän päivän kuluessa. Setä Prudence ja
Phil Evans saivat olla kokonaan omissa oloissaan. Tuskin he tapasivat
edes Frycollinia, joka lojui keulapuolella silmät ummessa, ettei näkisi
mitään. Kuitenkaan hän ei ollut vaarassa pyörtyä, kuten ehkä olisi
voinut luulla. Kun ei ole millä mitata korkeutta, ei huimaus voi ilmetä
samoin kuin jonkin korkean rakennuksen harjalla. Syvyys ei vedä
puoleensa silloin, kun ihminen saa katsella sitä ilmapallon
gondolista tai ilma-aluksen kannelta tai oikeammin voi sanoa, ettei
ilmapurjehtijan alla näytäkään olevan pohjaton tyhjyys, vaan
taivaanranta nousee ja ympäröi häntä joka taholta.
Kello kahden tienoissa _Albatross_ sivuutti Omahan Nebraskan osavaltion
rajalla -- Omahan kaupungin, joka oli todellinen solmukohta lähes
seitsemäntuhannen kilometrin pituisella Pacific-radalla New Yorkin ja
San Franciscon välillä. Vähän aikaa saattoi katsella Missouri-virran
kellertäviä vesiä, sitten näkyi Missourin kaupunki, joka puu- ja
tiilirakennuksineen sijaitsi tämän rikkaan alangon keskellä kuin solki
Pohjois-Amerikan vartaloa puristavassa rautatievyössä. Samalla kun
ilma-aluksen matkustajat tarkastelivat näitä yksityiskohtia, lienevät
myös Omahan asukkaat huomanneet oudon liikkujan yläilmoissa. Mutta
hämmästys heidän nähdessään sen liitelevän korkealla ilmassa ei voinut
olla suurempi kuin Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin, kun
nämä oudoksuivat oloaan sen kannella.
Se oli kuitenkin sellainen tapaus, josta Yhdysvaltojen sanomalehdet
saisivat runsaasti aihetta uutisiin. Nyt yritettäisiin varmaankin
selittää sitä merkillistä ilmiötä, joka oli jo pitkään liiaksikin
kiihottanut ihmisten mieliä koko maailmassa.
Tuntia myöhemmin _Albatross_ oli jättänyt Omahan taakseen. Silloin oli
ilmeistä, että suunta oli määrätty läntiseksi, sivuun Platte-joesta,
jonka laaksoa pitkin Pacific-rata kulki preerian halki. Tämä huomio ei
lainkaan tyydyttänyt setä Prudencea ja Phil Evansia.
-- Onko siis todella uskottava, että hän on saanut mielettömän
päähänpiston viedä meidät maapallon toiselle puolen, toinen kysyi.
-- Ja vastoin tahtoamme! toinen vastasi. -- Mutta pitäköön Robur
varansa! Minä en anna hänen retuuttaa itseäni mielensä mukaan.
-- Enkä minä, Phil Evans vakuutti. -- Mutta sittenkin neuvon teitä,
setä Prudence, hillitsemään intoanne.
-- Minunko pitää hillitä itseäni?
-- Ja säästäkää vimmanne parempaan aikaan, jolloin sen sopii purkautua.
Kello viiden aikaan, kun oli lennetty kuusia ja seetripuita kasvavien
Mustien vuorien ylitse, _Albatross_ joutui sen alueen kohdalle, jota
täydellä syyllä nimitetään Nebraskan Pahoiksi maiksi. Se käsitti
punamullan värisiä kukkularöykkiöitä, vuorenlohkareita, jotka olivat
sen näköisiä kuin jos maahan olisi paiskattu valtavia vuoria niin
rajusti, että ne murtuivat palasiksi. Kaukaa katsoessa ne saivat mitä
eriskummaisimpia piirteitä. Siellä täällä tämän suunnattoman laajan
lohkarerykelmän seassa oli näkevinään keskiaikaisia raunioituneita
kaupunkeja varustuksineen, vartiotorneineen, sokkeloisine linnoineen.
Mutta oikeastaan nämä Pahat maat eivät olleet muuta kuin valtava
luukasa, jossa miljoonittain vaalenivat paksunahkaisten ja kilpikonnien
jäännöksiä. Jotkut väittävät, että siellä oli myös jäännöksiä
kivettyneistä ihmisistä jonkin alkuaikojen tuntemattoman mullistuksen
ajalta.
Illalla oli sivuutettu Platte-joen koko alanko. Nyt ulottui tasanko
niin pitkälle kuin suinkin näki taivaanrantaan asti, joka oli hyvin
kaukana, koska _Albatross_ kiiti entistä ylempänä.
Sitten yöllä eivät enää veturien kimeät vihellykset tai höyrylaivojen
karheat puhallukset häirinneet tähtisen taivaanlaen hiljaisuutta.
Joskus kohosi pitkäveteistä mylvinää ilma-alukseen saakka, joka taas
oli lähempänä maata. Täällä vaelteli näet preerialla biisonihärkien
laumoja etsimässä puroja ja laitumia. Ja silloin kun ne pysyivät
ääneti, ruoho kumisi niiden sorkista kumeasti kuin tulvaveden pauhu,
jonka erotti selvästi potkurien yhtämittaisen hyrinän yli.
Välillä kuului myös suden, ketun tai villikissan ulvontaa, ja sitä
säesti kojootti, _Canis Latrans_ [Haukkuva koira (lat.)], joka olikin
hyvin ansainnut nimensä kuuluvan haukuntansa takia.
Ja puhtaaseen yöilmaan levisi myös kirpeä mintun, salvian, koiruohon ja
havupuiden tuoksu.
Alhaalta kajahteli karmeaa haukuntaa, johon eivät tällä kertaa olleet
syynä kojootit, sillä se oli intiaanien kiljuntaa, eikä oikea
uudisasukas olisikaan erehtynyt luulemaan sitä petojen karjunnaksi.
Seuraavana eli kesäkuun 15. päivänä, kello viiden aikaan aamulla, astui
Phil Evans ulos hytistään. Kenties hän tänään saisi tavata insinööri
Roburin?
Kun hänen teki mieli ainakin tietää, miksi Roburia ei ollut näkynyt
edellisenä päivänä, hän kääntyi työnjohtaja Tom Turnerin puoleen.
Tämä oli synnyltään englantilainen, noin 45-vuotias mies,
leveäharteinen, rotevaraajainen ja kuin raudasta veistetty. Pää oli
hänellä tavattoman iso, juuri sellainen, jollaisia taiteilija Hogarth,
kaikkien anglosaksien rumien puolien kuvaaja on siveltimensä kärjellä
piirtänyt. Jos tarkoin katselee _Harlot's Progress_ nimisen sarjan
neljättä taulua, huomaa Tom Turnerin pään vanginvartijan olkapäiden
välissä ja samalla huomaa, ettei hänen kasvojensa piirteissä ollut
mitään puoleensa vetävää herttaisuutta.
-- Saammeko tänään nähdä insinööri Roburin? Phil Evans kysyi.
-- En tiedä, Tom Turner vastasi.
-- En kysy teiltä, onko hän lähtenyt jonnekin.
-- Ehkä.
-- Enkä sitäkään, milloin hän tulee takaisin.
-- Kaiketi sitten, kun on toimittanut asiansa.
Ja sen enempää ilmoittamatta Tom Turner palasi kajuuttaansa.
Tähän vastaukseen täytyi tyytyä, vaikka se riitti sitä vähemmän, kun
kompassiin luotu silmäys osoitti, että _Albatross_ jatkoi kulkuaan
luoteiseen.
Mutta kuinka suuresti maisema olikaan muuttunut: eilen illalla oli
lennetty Pahojen maiden hedelmättömän alueen yllä ja yöllä sivuutettu
se kokonaan -- nyt sitä vastoin oli alhaalla näkyvissä aivan
toisenlainen seutu.
Omahasta asti oli kuljettu noin tuhat kilometriä, ja ilma-aluksen alla
oli outo maa, jota Phil Evans ei voinut tuntea, kun ei ollut koskaan
siellä käynyt. Muutamat intiaanien kurissapitämiseksi tarkoitetut
linnoitukset reunustivat jyrkkärinteisiä kukkuloita säännöllisinä
kuvioina, joiden perustana oli enemmän paaluaitauksia kuin muureja.
Kyliä ja asukkaita oli hyvin vähän tällä seudulla, joka erosi täysin
Coloradon kullanpitoisista alueista useita leveysasteita etelämpänä.
Kaukana alkoi vielä hämärästi erottua jono harjanteita, joita nouseva
aurinko kehysti tulenhohtoisella juovalla.
Ne olivat Kalliovuoret.
Setä Prudence ja Phil Evans huomasivat, että äkkiä tuli purevan kylmä.
Tämä lämpötilan aleneminen ei johtunut sään muutoksesta, ja aurinko
loisti edelleen täydeltä terältä.
-- Syynä ei voi olla mikään muu kuin että _Albatross_ on taas noussut
korkeammalle, Phil Evans huomautti.
Keskikajuutan oven ulkopuolella riippuva ilmapuntari olikin laskenut
540 millimetrin kohdalle, mikä osoitti, että nyt oltiin noin
kolmentuhannen metrin korkeudessa. Ilma-alus pysytteli siis niin
ylhäällä kuin maan epätasaisuuden vuoksi oli välttämätöntä.
Tuntia aikaisemmin se oli ollut varmaankin vielä korkeammalla, kenties
neljä kilometriä maanpinnan yläpuolella, sillä takana kohosi vuoria,
joita peitti ikuinen lumi.
Vaikka setä Prudence ja Phil Evans olisivat kuinka pinnistäneet
muistiaan, he eivät keksineet mikä maa nyt oli heidän allaan.
_Albatross_ oli voinut yöllä poiketa suunnasta pohjoiseen ja etelään ja
lisätä tavattomasti vauhtiaan, ja se riitti täysin eksyttämään heidät.
Mutta pohdittuaan eri mahdollisuuksia, joita voi pitää enemmän tai
vähemmän todennäköisinä, he vihdoin päätyivät seuraavaan otaksumaan:
tämän alueen, jota vuoret ympäröivät joka puolelta, täytyi olla sama,
joka oli maaliskuussa 1872 kongressin päätöksellä julistettu
Yhdysvaltojen Kansallispuistoksi.
Siinä he olivatkin oikeassa. Tämä merkillinen seutu ansaitsi todella
puiston nimen -- puiston, jossa kumpuina oli vuoria, lampina järviä,
puroina virtoja, labyrintteina kattilanmuotoisia laaksoja ja
suihkulähteinä suurenmoisia kuuman veden geysirejä.
Muutamassa minuutissa liukui _Albatross_ Yellowstone-joen poikki Mount
Stevensonin jäädessä oikealle puolelle, ja lähestyi suurta järveä,
jolla oli sama nimi kuin mainitulla virralla. Kuinka vaihtelevia
olikaan sen rannat, joiden laavakivi ja pienet kristallit heijastivat
auringonvaloa lukemattomista särmistään! Kuinka oikullisesti olikaan
järjestetty saaret, jotka näkyivät sen pinnalla! Taivaansini väikkyi
jättiläispeilissä, ja ympärillä liiteli lintupilviä, pelikaaneja,
joutsenia, lokkeja, hanhia, haahkoja. Muutamin paikoin peittivät
äkkijyrkkiä rantoja havupuut, komeat männyt ja lehtikuuset, ja
rinteiden juurelta purkautui ilmaan valkoisia höyrypilviä
lukemattomista halkeamista. Maaperä oli täällä kuin ääretön kattila,
josta purkautui höyryä ja joka salaperäisellä tulellaan sai veden
jatkuvasti poreilemaan.
_Albatrossin_ kokilla olisi nyt jos koskaan ollut tilaisuus hankkia
runsas varasto taimenia, ainoita kaloja, joita miljoonittain viihtyi
Yellowstone-järvessä. Mutta ilma-alus pysyi koko ajan niin korkealla,
ettei oikein voinut ruveta kalastuspuuhiin, jotka muuten olisivat
varmasti tuottaneet erinomaisen saaliin.
Sitäpaitsi oli järvi kolmen neljännestunnin kuluttua jo jäänyt taakse
ja pian myös seudun kaikki geysirit, jotka vetivät vertoja Islannin
kauneimmille geysereille. Setä Prudence ja Phil Evans katselivat
vesipatsaita, jotka syöksyivät yläilmoihin, kuin luodakseen
_Albatrossille_ uuden elementin. Siinä upeili Viuhka, jonka suihkut
haarautuivat sädehtiviksi ripsuiksi, Vanha linna, joka näytti
puolustavan itseään vesipatsaiden iskuilla, Vanha uskollinen, jonka
huipussa välkehti sateenkaaria, Jättiläinen, jonka raju kohtisuora
puuska syöksi ympärykseltään kuuden metrin laajuisen suihkun
kuudenkymmenen metrin korkeuteen.
Varmaankin Robur tunsi jo ennestään tämän verrattoman, voisi sanoa
ainutlaatuisen nähtävyyden ja kaikki sen ihmeet, sillä hän ei nytkään
tullut kannelle. Oliko hän siis vain vieraidensa huviksi määrännyt
ilma-aluksensa lentämään heidän kansallispuistonsa yli. Oli miten oli,
hän ei ainakaan tullut kuulemaan heidän kiitoksiaan. Eikä hän
vaivautunut jättämään omia töitään silloinkaan, kun uskaliaasti
lennettiin yli Kalliovuorten, joiden luo _Albatross_ oli saapunut kello
seitsemän aikaan aamulla.
Tämä vuorijono tunnetusti ulottuu suunnattoman pitkän selkärangan
tapaisena Amerikan pohjoisen osan lanteista niskaan asti, Meksikon
Andien jatkeena. Sillä on kaikkiaan pituutta noin 3500 kilometriä, ja
ylin huippu, James Peak, on melkein neljä kilometriä merenpinnan
yläpuolella.
Nostopotkuriensa vauhtia lisäämällä _Albatross_ olisi tietysti voinut
korkealla lentävien lintujen tavoin kulkea tämän vuorijonon ylimpienkin
huippujen yli pudottautuakseen sitten Oregonin tai Utahin valtioiden
kohdalle. Mutta sellainen temppu ei ollut edes tarpeen. Tässä
valtavassa selkärangassa oli solia, joiden kautta pääsi toiselle
puolelle kapuamatta sen harjalle. Niitä oli hyvinkin useita, toiset
syvän kaulakuopan näköisiä, toiset leveämpiä, toiset kapeampia, joista
voi pujahtaa lävitse -- esimerkiksi Bridger-sola, josta Pacific-rata
tunkeutuu mormonien alueelle ja toisia pohjoisempana tai etelämpänä.
Erästä tällaista solaa pitkin _Albatross_ lähti ylittämään
Kalliovuoria, kun ensin oli hiljennetty vauhtia, jotta vältyttäisiin
törmäämästä sen seinämiin. Varmalla kädellä -- ohjausta helpotti
peräsimen tavaton herkkyys -- ruorimies suuntasi ilma-aluksen niin
tarkasti keskelle solaa kuin olisi pitänyt perää ensi luokan veneessä
Thamesin kuninkaallisen purjehdusseuran kilpailussa. Ja niin
kiusallista kuin tämä lieneekin ollut ilmaa raskaamman molemmista
vastustajista, he eivät voineet olla ihailematta täydellisyyttä, jota
_Albatross_ tässäkin suhteessa osoitti ilmailun alalla.
Alle kahdessa ja puolessa tunnissa lennettiin mahtavan vuorijonon
poikki, ja _Albatross_ alkoi jälleen kiitää entisellä sadan kilometrin
vauhdilla. Se kääntyi nyt lounasta kohti, kulkien vinosti Utahin alueen
halki ja samalla pudottautuen lähemmäs maanpintaa. Vihdoin se oli
laskeutunut muutaman sadan metrin päähän maasta, kun setä Prudencen ja
Phil Evansin huomio kiintyi muutamiin vihellyksiin.
Alhaalla heidän kohdallaan kulki Pacific-radan juna Ison Suolajärven
kaupunkia kohti.
Ilma-alus painui vieläkin alemmas -- noudattaen salaa annettua käskyä
-- ja alkoi seurata täydellä höyryllä kiitävää junaa, josta tämä
merkillinen takaa-ajo heti huomattiin. Vaunujen ikkunoihin
ilmestyi useita päitä. Sitten kokoontui suuri joukko matkustajia
amerikkalaisissa junissa vaunuja yhdistäville silloille. Muutamat
olivat niinkin uteliaita, että kapusivat katoille nähdäkseen
lentokoneen paremmin. Ilmassa kajahteli hip- ja hurraa-huutoja; mutta
nekään eivät saaneet houkutelluksi Roburia ilmestymään kannelle.
_Albatross_ laskeutui vähentäen yhä yläpotkurien vauhtia ja
hidastuttaen lentoaan, kun ei tahtonut ehtiä junan edelle, mikä olisi
ollut helppoa. Nyt se liiteli sen yläpuolella kuin suunnattoman iso
koppakuoriainen, vaikka olisi voinut esiintyä jättiläismäisenä
petolintuna. Väliin se poikkesi oikealle tai vasemmalle, lennähti
jonkin matkaa edelle ja palasi taas kohdalle. Samalla se oli ylväästi
kohottanut mustan lippunsa, jossa oli keskellä kultainen aurinko, ja
junasta vastattiin huiskuttamalla Yhdysvaltojen virallista lippua,
jossa oli kolmekymmentäseitsemän tähteä.
Molemmat vangit yrittivät turhaan käyttää tätä näin odottamatta
tullutta tilaisuutta ilmoittaakseen, kuinka heidän oli käynyt. Niinpä
Weldon Instituutin puheenjohtaja huusi turhaan kaikin voimin:
-- Minä olen setä Prudence Philadelphiasta!
Ja sihteeri:
-- Minä olen Phil Evans, hänen virkatoverinsa!
Heidän äänensä häipyivät tuhansiin hurraa-huutoihin, joilla matkustajat
tervehtivät heidän lentoaan.
Sillä välin oli ilma-aluksen kannelle ilmestynyt pari kolme miehistön
jäsentä. Muuan heistä halusi matkia merimiehiä, jotka sivuuttavat
hitaamman laivan, ja ojensi junaa kohti köydenpäätä -- ivallisesti
tarjoutuen ottamaan sen hinaukseen.
Pian _Albatross_ kiihdytti takaisin entiseen vauhtiinsa, ja puolen
tunnin kuluttua oli pikajuna jäänyt niin kauas jälkeen, ettei siitä
enää näkynyt savuhattaraakaan.
Kello yhden aikaan päivällä ilmestyi näkyviin iso kiekko, joka heijasti
auringonsäteitä kuin ääretön peili.
-- Tuo on varmaankin mormonien pääkaupunki, Salt Lake City! setä
Prudence sanoi.
Se oli todellakin Ison Suolajärven kaupunki, ja loistava kiekko oli
tabernaakkelin pyöreä katto. Tämä temppeli on niin avara, että sinne
mahtuu helposti kymmenentuhatta "pyhää"; kuperan peilin tavoin sen
katto hajoitti auringonsäteitä kaikkiin suuntiin.
Siellä Wasatsh-vuorten juurella, joiden rinteet olivat puoliväliin
asti seetrien ja kuusien peitossa, levisi tämä suuri kaupunki
Jordan-virtansa rannoilla, joka laskee Utahin vedet Isoon Suolajärveen.
Ilma-aluksen kohdalla oli koko alaltaan näkyvissä suunnaton
shakkilauta, jonka tapaisia olivatkin useimmat Amerikan kaupungit,
mutta sellainen, josta voi sanoa, että siinä oli enemmän kuningattaria
kuin ruutuja, koska monivaimoisuus oli niin suuressa suosiossa
mormoneilla. Kaikkialla sen ympärillä oli hyvin hoidettua, hyvin
viljeltyä, kutomatuotteista rikasta maata, ja lammaslaumoja oli
tuhansittain.
Tämäkin kokonaisuus häipyi kuin varjo, ja _Albatross_ lähti kiitämään
lounasta kohti yhä nopeammin, niin että kannella alkoi puhaltaa hyvin
voimakas viima, kun vauhti ylitti tuulen nopeuden.
Pian jouduttiin Nevadan hopeapitoiselle alueelle, jonka ainoastaan
Sierra erotti Kalifornian kullanhuuhtomoista.
-- Varmaa on, Phil Evans sanoi, -- että ennen yön tuloa saamme San
Franciscon näkyviimme.
-- Ja sitten? setä Prudence vastasi.
Kello kuuden aikaan illalla lennettiin Sierra Nevadan ylitse juuri
siitä Truckie-solasta, josta rautatiekin kulki. Nyt ei enää ollut kuin
kolmensadan kilometrin matka, mikäli haluttiin päästä, ellei juuri San
Franciscoon, niin ainakin Sacramentoon, Kalifornian valtion
pääkaupunkiin.
_Albatrossilla_ oli nyt niin huima vauhti, että jo ennen kello
kahdeksaa pisti läntisellä taivaanrannalla esiin senaatintalon
kupukatto, joka sitten pian katosi vastakkaiselle suunnalle.
Nyt ilmestyi Robur ilma-aluksensa kannelle. Molemmat matkustajat
kiirehtivät puhuttelemaan häntä.
-- Insinööri Robur, setä Prudence sanoi, -- nyt olemme joutuneet
Amerikan rajalle. Meidän mielestämme saa tämä pila jo riittää...
-- Minä en koskaan pilaile, Robur keskeytti.
Hän antoi merkin. _Albatross_ painui nopeasti maata kohti, mutta
samalla vauhti kiintyi niin hurjaksi, että täytyi hakea suojaa
kajuutasta.
Tuskin oli hytin ovi sulkeutunut setä Prudencen ja Phil Evansin
jälkeen, kun edellinen ähki:
-- Vähältä piti, etten kuristanut häntä!
-- Täytyy yrittää karata! jälkimmäinen vastasi.
-- Niin juuri, maksoi mitä maksoi!
Samassa heidän korviinsa kuului pitkällistä pauhinaa. Se tuli mereltä,
joka vihaisena tyrskysi rantakalliota vasten. Siellä oli Tyyni
Valtameri.